Ruuhkavuosikriisi

3.11.15

Olimme hiljan mökkireissulla ystäväperheen kanssa. Sen piti olla kaivattu ja tarpeellinen tauko arkeen. Todellisuudessa istuin lähes koko loman ajan pirttipöydän päätyyn perustamassani mökkitoimistossa ja tein töitä korvatulpat korvissa. Muut ulkoilivat, minä naputin konetta. Muut kävivät sienestämässä, minä soitin työpuheluita. Hitto mikä yrittäjä-äidin irvikuva.

En tiedä, miten tähän taas päädyttiin. Luulin jo oppineeni omat rajani. Vielä kesällä oli hienot suunnitelmat siitä, miten tällä kertaa emme anna syksyllä paluun tekevien ruuhkavuosien heittää meitä niskaperseotteella päin arkimutaa, jossa kahlatessa ei pian eteensä näe. Oli hienoja puheita siitä, miten olen vihdoin ymmärtänyt, että kaikkea ei tarvitse saada heti. Suunnittelimme, että jokaisessa viikossa olisi yksi koko perheen vapaapäivä.

Ja nyt en mitään muuta kuin tee. Teen, teen ja annan kaikkeni, mutta silti se ei riitä. Hommat leviävät käsiin ja kalenterissa viikonpäivät hyppivät. Purskahdin itkuun keskellä katua, kun sattumalta vastaan tullut ystävä kysyi kuulumisia. Väsymys on laskenut stressinsietokyvyn olematomaksi. Mietin, miten hitossa muut handlaavat tämän ja paljon enemmän. Eihän mulla ole alaisia, ei rakennusprojekteja, ei väitöskirjaa. On vain työ, perhe ja oma pää, joista millekään minulla ei ole tarpeeksi aikaa.
Tällä kertaa olen kuitenkin herännyt ajoissa siihen, että näin ei voi jatkua. Tai voi, mutta minä en halua. Miehen neljän kuukauden vanhempainvapaa ja oma taitelijakesäni antoivat maistiaisen siitä, mitä elämä on, kun ei ole koko ajan kiire. Tahdon kohtuullistaa. Nyt myös ymmärrän paremmin, että on ookoo väsyä työhön, jota rakastaa. Kroppa on vetänyt itsensä hälytystilaan nopeasti, kai aikaisemmasta oppineena. Pysäyttävin kokemus oli kuopuksen yksivuotisaamuna, kun sidoin ilmapalloihin naruja. Solmu ei meinannut onnistua ja tunsin paniikin tunkevan ylös. Vaikka pää oli tyyni ja tiesin, että se on hitto vain ilmapallo, kädet alkoivat täristä hallitsemattomasti.

Se oli viimeinen muistutus, että nyt tarvitsee tehdä jotain. Tai paremminkin olla tekemättä. Keräsin pari viikkoa rohkeutta ja varmuutta ilmoittaa, että lopetan yhden ison vakiojuttupaikkani tekemisen. Samaan aikaan saman mediatalon yt:t lakaisivat tuttuja pois työpisteiltään, ja ajattelin olevani hullu, kun luovun töistä vapaaehtoisesti ja pienennän samalla tilipussiani monella satasella. Silti heti tuli levollisempi olo. Kalenteriin ilmaantui viimeinen deadline, jonka jälkeen joka kuukausi enemmän tyhjää.

Parin kuluneen viikon aikana olen kieltäytynyt tarjotuista töistä, jotka olisin tahtonut ottaa vastaan. Olen välittänyt eteenpäin projektin, johon olisin kiihkeästi tahtonut paneutua. Mutta silti samalla olen tiennyt tekeväni oikein. Tahdon taas olla enemmän se ihminen, joksi itseni koen. Tahdon olla äiti, puoliso, ystävä, sisko ja tytär, jonka läheiseni ansaitsevat. Esikoinen sanoi minulle, että äiti sitten kun sulla ei enää ole niin paljon töitä, sä muutut taas kivaksi. Hän oli poiminut sen puheistani, joissa joudun ihan liian usein pyytelemään anteeksi lyhyttä pinnaani, mutta johan pysäytti kuulla itse lausumansa totuus kolmevuotiaan lapsensa suusta.
Tämä syksy tuntuu olleen jonkinlainen taitekohta elämässä. Pää on pakottanut miettimään, mitä tahdon elämältä. Silloinkin kun en olisi jaksanut edes ajatella. Tähän mennessä vuodet ovat menneet sykleissä, joita seuraa aina jotain muuta. Lukion jälkeen tulee ammattikorkea ja raskauden jälkeen vauva. Mutta nyt mitään suuria elämänmuutoksia ei ole luvassa, joten arki on nyt tätä. Mitä siltä tahdon?

Siivoan elämästäni tyhjänpäiväisyyksiä. Huomaan kaipaavani seesteisyyttä, vaikka ennen elin räjähtävästä energiasta. Mietin hyppyjä tuntemattomaan, hiljaisuusretriittejä ja unelmaani satukirjailijana. Huomaan haaveilevani kodista, jossa on veranta, ovellinen työhuone ja viinimarjapensaita pihassa. Valitsen mieluummin teetä kuin kahvia, ja pumpin sijaan joogaan. Mieli kehittelee tiskivuorista ja esikoisen maalaamista vesiväritöistä latteita mietelauseita – sellaisia joita painetaan halpiskortteihin ja jotka yhtäkkiä tuntuvat itsestäni merkityksellisiltä. Tahdon luoda, tahdon rakastaa, tahdon hengittää.

Vaikka minulla on kaikki onnenavaimet tässä, kropassa myllertää joku nimeämätön suru ja ahdistus. Ja samalla odotan innolla, mihin tämä kaikki myllerrys vie. Monille iskee ikäkriisejä, mutta itselläni oman elämän tuuletukseen tarvittiin näemmä ruuhkavuosien paluu.

Lue myös nämä

15 kommenttia

  1. Ehkä tässä syksyssä on jotain erityistä (tai sitten vaan oma kolmenkympinkriisi, tämän "ikäryhmän äitien" kotiäitivuosien päätös ja eetos ja muut osuvat yhteen ja hämäävät) mutta monet, ja mä, on jouduttu tosi paljon kyllä pohtimaan samaa. Rinkka täyteen ja mukaan retriitille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meidän pitäisi tavata muuallakin kuin metroasemalla, jotta voitaisiin jauhaa näistä kriiseistämme enemmän. Voisi tulla ajatuksia puolin ja toisin. Rinkka ja retriitti houkuttelisi kyllä, huh, todella paljon.

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus. Itselläni edessä töihinpaluu kolmannen ja viimeisen lapsen jälkeen. Yritän myös kovasti miettiä, että millaista elämää ja arkea sitten haluan ja jaksan, sillä tähän asti raskaus ja vauva on ollut aina pause-aikaa töille ja sille raskaalle arjelle. Nyt kun pauseja ei ole enää tulossa, täytyisi arjen olla sellaista, jota jaksaa. Ja mielellään sellaista josta pitää ainakin useina päivinä. Blogisi on ihana kun se niin monessa asiassa kulkee käsi kädessä oman elämän ja sen vaiheiden kanssa hiukan soveltaen toki. Tsemppiä ja hyviä päätöksiä ja niiden tuomaa helpotusta meille molemmille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se ajan jakaminen mielekkäästi elämän eri osa-alueille on kyllä pirun hankalaa hommaa. Taas tarvitsi kokea se, että vaikka kaikki on elämässä mallillaan, silti ei ole, kun on liikaa kaikkea. Tilanne saattaa olla eri kuopuksen mennessä päiväkotiin, mutta ainakin nyt oli todettava, että en vain riitä tähän kaikkeen. En, vaikka on upeista upein mies tukena ja apuna. Onneksi olet fiksu ja mietit näitä asioita jo etukäteen. Toivottavasti löytyy hyvät ratkaisut ja uudesta arjesta tulee just hyvä.

      Poista
    2. Kokeneempi menestyvä tieteenharjoittaja kertoi, että lasten mukanaan tuoma riittämättömyyden tunne ei lopu koskaan, joten sitä on vain opeteltava sietämään. Uskon.

      Poista
  3. Kuulostaa vähän liian tutulta. Mä lähdin torstaina töistä ja mietin et tää ei hitto voi jatkua näin, viikonloppuna odotti blogihommat ja risteily. Sairastuin oksutautiin ja en lähtenyt risteileen vaan mietin kolme päivää miten sanon et tää saa riittää. Irtisanoin itseni. Päivätyön puutetta kesti alle vuorokausi, ja jatkan samaa duunia vähän eri tavoin eli laskutan tehdyistä tunneista ja en tee kaikkea itse. Ehkä se taas tästä lähtee rullaamaan. Se että tekee montaa juttua on yllättävän kuluttavaa.

    VastaaPoista
  4. Wau mikä teksti. Esikoisen lausahdus <3 mahtavaa että tajusit ajoissa.

    VastaaPoista
  5. Päätöksesi hidastaa tahtia kuulostaa just oikealta, vaikka uskon kyllä että ei se helppo päätös ole ollut. Tämä postaus voi olla rohkaiseva sellaisille jotka painii samojen ajatusten kanssa nyt. Rauhaa ja levollisuutta elämääsi!

    VastaaPoista
  6. Tsemppiä sinne!
    On taatusti vaikea kieltäytyä kivoista/hyvistä duuneista, mutta kohtuullistaminen tuo varmasti enemmän onnea sulle ja koko perheelle. Sä vielä ehdit! <3

    VastaaPoista
  7. Luulen ettei kukaan tämän blogin lukijoista ajattele että miten et saa aikaan enempää. Kyllä suuri osavarmaan ajattelee että miten joku pystyy tuohon kaikkeen ja on silti elossa. Mulle vauvavuosi opetti kantapään kautta että kaikkea ei voi saada ja että lapsen ehdoilla mennään. Yhä käy usein että haalin silti liikaa, mutta oon oppinut tajuamaan että hei, ne kliseet on totta että lapsen lapsuus on lyhyt ja että omalla keholla on rajat. Ne valinnat mitä teen nyt on niitä jotka viitoittavat tien sille millaista vanhenimiseni on ja millainen se malli mitä lapselleni annan elämästä. Yksi asia muuten minkä tajusin tänään kun taloudellisesti on ollut freelancerinavaikeampi kuukausi että ilma on kuin rahaa. Sen arvoa ei voi mitata rahassa että voi lähteä vaikka metsäänja hengittää. Eikä se ole mielikuva, vaan totta. Mutta kivuliainta on muutos koska kun huomaa sen kohdan että tästä pitää nyt oppia päästämään irti niin ei se helppoa ole. Tulee alussa yhjä olo kun ei olekaan koko ajan jotain. Mä olen muuten opetellut jakamaan selvät työ- ja vapaa-ajat. Siis ihan tunteina. Lipsun niistä vaan jos on oikeasti pakko ja harvoin on. Jos työt pursuu yli työaikojen, joku on vinossa koska ns. ylitöitä en enää tee. Tuli muuten mieleen että hyvin harva tekee sen väikkärin, perustaa yritystä tai tekee paljoa kovinkaan aikaansaavaa duunia kun lapset on pieniä. Ne tavoitteet on ihan itse asetettuja.

    VastaaPoista
  8. Palasin itse viime syksynä töihin, kun 1,5-vuotiaamme meni päiväkotiin. Haaveena oli saada toinen lapsi suht pian siihen perään (sitä ihmettä odotellaan) ja tunsin, että työ, jota teen, oli ihan täyttä paskaa ja vei viimeisetkin energiani ja tunsin, että olin ihan luuseri, kun en ollut löytänyt koulutustani vastaavaa työtä.

    Tässä reilun vuoden aikana vain tajusin, että en ensinnäkään voi perustaa elämääni sen varaan, että toinen lapsi tulee ihan varmasti ja että jaksaisin henkisesti tehdä työtä, josta en juurikaan pidä.

    Teen tuota samaa työtä edelleen, mutta vain osa-aikaisena, olen perustamassa omaa yritystä ja hankin toista käytännöllisempää koulutusta FM:n koulutukseni rinnalle.

    Nyt kummasti, kun käyn harvemmin tuolla ansiotyössäni, niin jaksan sitä paremmin ja minulla on energiaa ja intoa suunnitella yrityskuvioita ja mikä tärkeintä, olla läsnäoleva äiti.

    Me äidit ja nuoret naiset vain olemme tosi raakoja itsellemme ja vaadimme itseltämme usein liian paljon.

    Tsemppiä ruuhkavuosiin ja työkuvioiden järjestelyihin, kaikki järjestyy!

    Jenni

    VastaaPoista
  9. Hieno kirjoitus. Pelottavan loistava suorastaan... itsekin teen yrittäjänä työtä toiselle taholle, mutta minulta on silti tietyt vaatimukset jotka tulee täyttyä. 3 ja 7 vuotiaiden lasten kanssa ei ole vapaa-ajan täytön ongelmaa vaan ongelma on enemmän siinä kun ei ole oikeaa vapaa-aikaa vaan kellokaulassa mennään paikasta a paikkaan b ja todetaan jo lähteissä että ollaan muutama minuutti jäljessä aikataulusta. Yksikin vessahätä jo ulkovaatteet päällä vaikuttaa loppu päivään katastrofaalisesti. Silti se on vakio.
    Onko toki mieskin perheessä, mutta hänen duuni on sellaisilla kellonajoilla että lasten viennit ja haut on vain ja ainoastaan itseni vastuulla, onneksi välillä on apuna äitini ja äitini auto. muuten olisin jo varmaan vihanneksena hihnoihin kytkettynä. Mutta hei - ei saa päällepäin valittaa, ainakaan lapsille, tämä on sijoitus tulevaisuuteen, eiks vaan?

    Koulujen syysloma oli tänä vuonna täällä Turussa 2 päivää, lupasin lapsille että pidetään superkivaa ja tehdään mitä mieleen juolahtaa. Mielikuva niin iloisista lapsista, naurusta ja kasasta syyslehtiä ja hyppimistä. Loman ensimmäinen päivä ja ennen puolta päivää olen viettänyt enemmän aikaa asiakkaiden kanssa puhelimessa kun lasten kanssa leikkiessä ja touhutessa, ei voida mennä ulos eikä kauppaan ennenkuin asiakas soittaa.......voi miten mahtavan iloinen loma. Sitten tulee puhelu että kaksi asiakasta olisi perjantaille joille ei käy mikään muu päivä, jos mielii rahaakin tehdä niin pakkohan se on. Pappa tulee siis leikkimään lasten kanssa perjantaina ja selitän lapsille että äidin täytyy nyt mennä töihin, mutta tulen päivällä 4 tuntia kotiin välillä ja leikitään hei sen aikaa jookos? Lapsikullat kun ottaa mitä saa, niin olivat innoissaan siitä nelituntisesta. Siitä ajasta pienempi nukkui puolet päiväunia.
    Syysloma jatkui sillä että lauantaina 7 vuotias sairastui ja jouduimme tiputukseen, jossa on/off vietimme seuraavat 1,5 viikkoa. kyllä viikkoa. Olin järjettömän murheissani että koska tyttären asiat selviää ja tulee kuntoon kun toinen pikku ukko päässäni huutaa että mieti tätä täysin tienaamatonta aikaa kun rahaa ei sitten tule mistään ja työt kasaantuu jne.. seuraavalla viikolla sairastui vatsatautiin pienempi niin jo meni siinä sitten toinenkin viikko....

    Ja sitten mä vielä ihmettelen kun lapset on niin äidistä eroahdistuvaisia ja ne kyllä huomaa äidin päässä viiraa, kiire on nukkuessaankin, silloin kun pää suostuu sammumaan siihenkään. Saan pieniä käden paijauksia ja halauksia kertoen että kaikki äiti järjestyy...
    Mutta joka aamu päätän että teen vaan sen minkä kykenen, parhaani teen, mutta koitan pitää itseni kasassa.
    Tilaus oli hieman toisenlaiselle ruuhkavuosien aikakaudelle, mutta sana on kyllä saanut ihan uuden merkityksen.
    Voimia jokaiselle asian kanssa painiville <3

    VastaaPoista
  10. Ihana tuo Jennin kommentti!

    Ja siis joo, kuule ehkä tässä oudon kuivassa syksyssä on joku raaka tuulahdus. Täällä kans ilmoittautuu yksi semisti elämästään ahdistunut. Vaikka tosiaan ympärillä on paljon hyvää. Ehkä se on tosiaan tää 30+ ikä ja äitiys, kun pistää miettimään, että nyt elämän pitäisi olla kohdallaan - miksi se ei sitten tunnu siltä? Puuh.. paah..

    Onneksi meillä on nämä blogit ja saadaan edes toisistamme vertaistukea <3

    VastaaPoista
  11. Jos päädyt tutkimaan noita ihan järjestettyjä retriittejä niin laitahan tekstiä ja vinkkiä erilaisista. Minäkin kaipaisin jotain pysähtymistä ja rauhoittumista, mutta niin monissa tuollaisissa tuntuu olevan uskonnollinen tausta, mikä saa minulla huonojen kokemuksien johdosta niskakarvat pystyyn.

    VastaaPoista
  12. Minusta oli kiva lukea tätä, vaikka asia ei kiva olekaan. Tykkään lukea näitä ahkerien äiti-ihmisten blogeja, mutta en lakkaa hämmästelemästä sitä mihin kaikkeen ihmiset voivatkaan ennättää. Joskus se on ok lukea toisten aikaansaannoksista, mutta toisinaan alan haaveilemaan liikaa siitä mitä kaikkea itsekin haluaisin saavuttaa. Vaikka tiedän varsin hyvin, että minä jaksan aivan tavallista kahdeksasta neljään elämää, jossa istutaan illat kotona, ja siinä se. Ideoita ja haaveita olisi niin paljon, mutta jaksaminen puuttuu. Siksi on jotenkin helpottavaa lukea, ettei se teillä supernaisillakaan aina niin superia ole miltä vaikuttaa. Minun mittapuullani siis jo pelkästään vauva + blogi on melko super-saavutus :)

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe