Yhden sisustuksen kasvutarina

6.11.15

Olin seitsemäntoistavuotias. Toisessa kädessäni puristin ensimmäisen vuokrakodin avainta ja toisessa poikaystävän kättä. Kaksi huonetta, kuusikulmaiset laatat kylpyhuoneessa ja keittokomero, jossa jääkaapin ovi ei mahtunut aukeamaan kunnolla. Kannoin kotiin mukanani 120 senttisen sängyn ja oranssin laavalampun. Muu haalittiin kokoon tuttujen nurkista.

Oli ikipölyinen karvamatto, jonka kamaluudesta naapurin pappa jaksoi aina naureskellen muistuttaa mattoa taloyhtiön pihalla tampatessani. Oli sohva, jossa ei voinut löhötä, sillä se pysyi koossa vain ryhdikkäästi selkänojaa vasten nojatessa. Sängyn päiväpeitto oli ruskea-vihreä tekokuituhirvitys, jolla makoillessa hiukset sähköistyivät. Ruokapöytänä meillä oli vanhempieni kahvilan vanha pikkuruinen pöytä, joka pysyi suorana vain jos sen jalan alle tunki talouspaperia. Tuolien istuinosien alta rapsuttelimme kuivuneita purkkia ja selkänojista kahvilan logoja.

Tilasimme kotiimme sanomalehden ja Aku Ankan, vaikka välillä ei ollut varaa ostaa bussilippua. Maalasimme kylpyhuoneen patterin sähkönsiniseksi, ja kesäisin ostimme parvekkeen täyteen kukkia. Ikivanha pyykkikoneemme melskasi niin että alakerran nainen otti asiakseen valittaa siitä aina rappukäytävässä tavatessamme. Kirjoitin ylioppilaaksi ja kuivasin kaikki saamani ruusut isoksi nipuksi kirjahyllyyn, siihen vhs-elokuvien viereen.
Nyt reilut viisitoista vuotta myöhemmin tuosta ensimmäisestä kodista on jäljellä oikeastaan vain valkoinen puuvillainen torkkupeitto, joka sekin aikoinaan saatiin jonkun sukulaisen nurkista kuleksimasta. Peiton lisäksi kodista toiseen mukanani on kulkenut poikaystävä. Hänen kanssaan olemme kasvaneet yhdessä kaupungista ja kodista toiseen.

Väliin on mahtunut monia koteja, kuten se Tampereen asumisoikeusasunto, jonka keittiön seinän maalasimme keltaisella, eteisen dramaattisen violetilla ja olohuoneeseen räiskimme litratolkulla punaista maalia. Ripustin kehittämiäni mustavalkokuvia ohueen vaijeriin, ja jouluvalot valaisivat vessaa. Istuimme ylimmän kerroksen parvekkeella suitsukkeita polttaen ja pohdimme, miten tulemme muuttamaan maailmaa. Kun pimeä laskeutui, Näsinneulan valot välkkyivät horisontissa.

Toivoisin olevani ihminen, joka jo ensimmäiseen kotiinsa olisi hankkinut tavaroita harkiten. Vähemmän, mikä on enemmän. Laatua, mikä on pysyvää. Mutta kodeissamme on ollut väliaikaratkaisuja, lastulevyjä ja tavaroita, jotka eivät tee onnelliseksi. Tajusin vasta myöhemmin, että on parempi olla ilman, kunnes löytää oikean tai on varaa se ostaa. Olimme usean vuoden ilman sohvapöytää, kunnes sellainen löytyi lähempää kuin uskoinkaan – vanhempieni tilan ulkorakennuksesta. Tuntikausien hiomisen jälkeen siitä tuli yksi kotimme rakkaimmista huonekaluista.
Kotimme parhaat palat ovatkin monesti vanhoja: kavereilta ostettu Artekin ruokailuryhmä, kirppari-Marimekot, sukulaisen autiotalosta pelastettu klaffipiironki, berliiniläisestä vintageliikkeestä löytynyt diskojuliste, lapsuuteni Jolla-sänky, tukholmalaiselta katukirpparilta hankittu vanha vinyyliteline ja vanhempieni vihkilahjaksi saama pöytävalaisin. Esineen pitää tuntua kädessä hyvältä. Aidot materiaalit puusta pellavaan tuntuvat oikealta. Vanha pärekori, paperinen matkasalkku ja Karhulan lasipurnukat, joiden pohjaan mummini on kaivertanut nuoruudessaan nimikirjaimensa. Klassikot kestävät aikaa, vaikka välillä olisivatkin trendeissä paitsiossa. Jälkiruoka-asioina meillä on vanhempieni vanhat Kastehelmet, ne Nuutajärvellä tehdyt.

Kotimme on pitkään elänyt huvikumpuna, jossa heikunkeikun-tunnelman taa kätkeytyy tiukka järjestelmällisyys. Nyt eletään selkeästi hakuvaihetta johonkin vähän erilaiseen, seesteisempään. Ruuhkavuosikriisi myllyttää pään lisäksi selvästi myös kodin olomuotoa. Ystävä nauroi, että pian meillä on tämän kriiseilyni keskellä kokovalkoinen koti ja harmaat betoniseinät. Ei sentäs. Väreistä en luovu ikinä, mutta haen niihin utuisempaa, maanläheisempää ja samalla kuitenkin raikkaampaa sävymaailmaa.
Olen piilotellut pikkuhiljaa kaappeihin käyttöesineitä ja säilytyspurnukoita, joita ennen tykkäsin pitää esillä ja nopeasti käyttövalmiina. Keittiöstä otin verhot pois, jotta valo pääsee liikkumaan vapaasti huoneissa. Makuuhuone kaipaa täydellistä päivitystä neljän hengen makkariksi, mutta puolitoista vuotta sitten raskausaikana aloitettu pohdinta ei ole vielä tuottanut tarpeeksi hyvää ratkaisua. Työpöytäni epäergonomisuuden lisäksi olen tehnyt töitä seitsemän vuoden ajan ilman kunnon valaisinta. Sopivaa kun ei ole tullut vastaan.

Tahtoisin maalata ja tahtoisin tapiseerata. Tahtoisin selata Pinterestiä ja haahuilla vanhan tavaran liikkeissä. Toivoisin voivani siirrellä huonekaluja ja vaihtaa tavaroiden paikkaa löytääkseni paremmin tilaa ajatuksilleni. Vaihtelen verhoja ja kääntelen mattoja. Välillä selailemme asuntoilmoituksia vain todetaksemme, että eihän tätä voisi mihinkään vaihtaa. Ainakaan vielä. Mutta johonkin suuntaan tämä koti ja minä siinä samalla ollaan taas kasvamassa.

Lue myös nämä

11 kommenttia

  1. Postaustoive : kuvia näistä vanhoista kodeista! Kuulosti niin hauskoilta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, voi apua! Katsotaan, josko kykenen kaivelemaan vanhoja kuvia esiin :D

      Poista
  2. Teillä on ihanan kodikkaan näköistä :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. Sellaisena me tahdottaisiinkin se pitää, kodikkaana :)

      Poista
  3. Teillä on kyllä ihanan rohkeasti värejä. Ne muodostavat mustavalkoisen kanssa juuri teidän näköisen tyylin.
    Monet ajatuksesi kuulostivat tutuilta. Varsinkin se, että hyvää kannattaa odottaa, vaikka se tarkoittaisi vuosien kärvisteyä ilman lamppua. Hätäratkaisuilla on tapana pitkittyä ja katkaista aidon ratkaisun etsiminen kokonaan. Toisaalta mietin (ehkä tämä on osa kolmekympin kriisiä) että entä jos en ehdi löytää sitä oikeaa, vietänkö sitten koko elämän ilman?
    Meillä on hyvin valkoista ja lähes kaikki tavarat ovat piilossa kaapeissa. En kestä avohyllyjä. Leluja on tietysti lattialla, mutta nekin siivotaan illaksi pois. Vieraat valittavat, että meillä on kuin museossa ja kyselevät emmekö voisi laittaa seinille tauluja tai jotain. Minulle ne olisivat liikaa. Halu siistiä ympäristö ärsykkeistä on kova. Kun pään sisällä jyllää, täytyy ulkopuolella olla seesteistä - muuten tämä nuppi ylikuumenee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä aina ihailen koteja, jotka ovat avaria ja valkoisia. Rauhallisia. Vaikka tiedän, etten sitten itse ikinä voisi asua niin, noh, rauhallisesti :D Mutta eipä tulisi mieleenkään kenenkään kodissa valittaa, että on kuin museossa. Ja nyt ymmärrän paremmin kuin koskaan, että kotona on oltava seesteistä. Joillekin se on koko valkoinen ja riisuttu, mulle riittää nyt ihan sekin, että vähän laitan purnukoita niiltä avohyllyiltä kaappiin :)

      Poista
  4. Ihana elämänmakuinen koti! Olen aina ihmetellyt sisustusblogien ja -lehtien mustavalkoisia interiöörejä, joissa ei näy eikä kuulu elämän jäljet. joskus olen miettinyt, että asuukohan tuossakaan stailatussa huushollissa kukaan! Olen kanssasi samoilla linjoilla sisustuksen kanssa, että ei tee mieli täyttää kotia lastulevy- tai mdf-huonekaluilla, vaan odotella rauhassa niiden oikeiden huonekalujen osumista kohdalle. Rakastan vanhoja huonekaluja, ja vanhojen esineiden kantamia tarinoita. Teidän klaffipöytä on upea! vanhojen huonekalujen laatukin on jotain ihan muuta kuin nykyhuonekalujen taso. 50-luvun tuolit ei nitise eikä natise, vaikka ne ovat vuosikymmeniä palvelleet montaa sukupolvea. Huonekalujen kohdalla taitaa päteä sama vanha totuus, että laadusta pitää olla valmis maksamaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No elämää täällä tosiaan on :D Mutta mä kyllä inspiroidun myös niistä mustavalkoisista interiööreistä. Näen ne ikään kuin pohjustettuna tauluna, jonka päälle voin alkaa sutia omaa värikkäämpää persoonaani :) Vanhat huonekalut ovat ihania. Ihan kuin niistä hehkuva tunnekin olisi erilainen kuin nyt vaikka ikealaisista (joita niitäkin meiltä löytyy, useampikin).

      Poista
  5. Kiva kirjoitus! Olen ehkä kysyny tätä aiemminkin, mutta edelleen asia kiinnostaa. Miten olette kokeneet lapsiarjen hissittömässä kerrostalossa? Meillä on todennäköisesti sama edessä (vieläpä ilman parveketta), ja välillä vähän mietityttää, että miten siitä helpoiten selviäisi. Onko hyviä vinkkejä arkeen? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onhan se välillä aikamoista elellä ilman hissiä. Etenkin kahden kanssa. Mutta kummasti kaikkeen tottuu. Sitten kun käyn vaikka vanhemmillani maalla, muistan taas, että niin, esimerkiksi ulos lähteminen voisi olla myös näin helppoa. Esikoinen ei meillä suostunut nukkumaan vaunuissa, joten parveke oli sinänsä hyödytön. Kuopuksen kanssa sitten olikin ihan huippua, että vauva koisi parvevaunuissaan pitkiä päiväunia, ja pystyin itse puuhailla sisällä sillä aikaa jotain muuta. Vinkkejä ei oikein ole antaa. Kantoliina tai -reppu on kyllä kätevä, mutta eniten se taitaa olla kiinni vain tottumisesta. Siitä, että lapsikin tietää, että näin nyt on, ja ne rappuset on pakko jaksaa kiivetä ylös, kun äidillä on kädet täynnä kauppakassia ja vauvaa :)

      Poista
  6. Kiitos, ihana teksti näin viimeaikoina koteja ja feng shui -juttuja kovasti fiilistelleelle! :)

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe