Juhla

Kolmevuotiaan dinosaurussynttärit

Pari kuukautta sitten meillä juhlittiin kolmevuotiasta hirmuliskomaisissa tunnelmissa. Esikoinen toivoi synttäreidensä teemaksi dinosauruksia – mistä lie idean olikaan poiminut – ja sellaiset hän sai.

Muutimme kaksiomme 150 miljoonaa vuotta sitten maailmaa hallinneiden jättiläismäisten liskojen kodiksi parilla yksinkertaisella kikalla. Rappukäytävään leikkasin mustasta kartongista tyrannosaurus rexin jäljet johtamaan kotiovellemme. Palasia viidakosta hain kukkakaupasta, ja erilaisia vihreitä leikkolehtiä oli ripoteltuna sinne tänne. Syötävinä koristeina olivat minibanaanit, ananakset ja muut etelän hetelmät.

Juhlien teemavärinä oli – yllätys yllätys – vihreä eri sävyissään. Koska vieraita oli paljon, eikä meillä ollut ketään piikomassa, rikoin periaatteitani ja ostin teemavärisiä kertakäyttöastioita. Helpotti muuten ihan törkeästi loppusiivousta, joten ehkä taivun käyttämään kerttiksiä toistekin. Vihrät ilmapallot saivat ylleen dinomaisuutta, kun miehen kanssa liimasimme niihin kartongista leikkaamamme luulevyt. Leikkelin myös muutaman dinosaurusköynnöksen, jotka kyllä kauempaa näyttivät ihan vain lehtiköynnöksiltä. Väliäkös sillä, teemaan istuivat molemmat näkemykset.
Keittiön ovenpieleen mies väkersi portsariksi dinosaruksen pään ja selän luulevyt. Itse olin ihan pähkinöinä noutopöydän keskellä olleista dinosauruksen munista, jotka tein kiinalaisten marmoriteemunien ohjetta mukaillen. Nyt maku ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan ulkonäkö. Eli ensin keitin munat, minkä jälkeen annoin niiden jäähtyä ja naputtelin munankuoret rikki, mutta niin varovaisesti, että kuoret eivät lähteneet irtoamaan. Sitten laitoin munat yön ajaksi astiaan, jonne olin sekoitellut kaikkea mahdollisimman väriä tuovaa nestettä: mustaa teetä ja soijakastiketta. Komeita tuli, mutta ei syömäkelpoisia!

Onneksi ruokaa piisasi muuten. Suolaisen nälkään tehtiin pizzaa. Dinosauruksenmuotoiset nachot teimme tortillalätyistä dinosaurusmuotilla leikaten. Voideltuamme ne öljyllä, paistoimme ne rapeiksi uunissa. Ne olivat sellaisenaan aika mauttomia ja olisivat kaivanneet vähän maustetta ylleen, mutta hyvältä maistuivat, kun niitä dippasi salsaan, guacamoleen ja hummukseen. Dipattavaksi tarjolla oli myös porkkanoita, paprikoita ja kurkkuja.
Suut laitettiin makeaksi porkkanapiirakkamuffinsseilla (maailman paras porkkanapiirakka toimii myös muffarimuodossa!), joiden pintaan yritin piirtää sokerimassanna dinofossiileja. Koristelu kuului osastolle ei mennyt niin kuin Srömsössä. Esikoisen kanssa leivoimme Hanna-tädin kakkuja, joihin painoimme leludinosauruksen avulla jalanjäljet.

Kakkuna oli tällä ohjeella tehty kaivauskakku. Sen ideana on siis mutakakku, joka kaivellaan pinnastaan rikki, jotta mielikuvana olisi fossiilikaivaus. Ohje oli kuitenkin ihan fiasko, ja kaiken säätämisen jälkeen mulla oli Herttoniemen suurin mutakakku, joka ehti olla muutaman kriittiksen minuutin liian kauan uunissa. Luovana ratkaisuna ongelmaan oli tällä kertaa mannerlaattavuorikakku, eli mursin jättikakusta palasia isoon läjään, ripottelin päälle Marianne-rouhetta ja koristelin sen karkkimadoilla ja muulla inhalla. Vieraat väittivät kakun olevan hyvää, joten joko ne valehtelivat tai sitten ei vain voi epäonnistua, jos kakkuun laittaa kilon suklaata.
Ohjelmanumeroiksi oltiin suunniteltu dinosauruksenhäntää, eli aasinhäntää muokatulla formaatilla, mutta kun tupa on täynnä sokerihumalaisia naperoita, luovuimme näin suurista suunnitelmista. Mies veti yhtenä leikkinä dinomunien etsintää, eli toisin sanoen piilotti pieniä suklaamunia ympäri kämppää. Meillä oli oikein palkintokin varattuna eniten munia löytäneelle vipeltäjälle, mutta siinähän kävi niin, että kisaajat söivät munat ennen kuin ne ehdittiin laskea. Sehän olikin paljon hauskempi tapa kisata, myönnetään. Halukkaat saivat myös askarrella itselleen dinosaurushatun, jota varten olin tehnyt mallikappaleen ja kasannut tarvikkeet koriin.

Sankarin itsensä mielestä parasta oli tietenkin kaverit. Ja mitä minä bailaamista seuraisin, parhauslistalle luultavasti menee myös rajaton määrä pillimehua sekä hirmuliskomainen remuaminen. Räyh!
Kulttuuri

Puluboi, Poni, Minime ja minä teatterissa

Jos kahden lapsen perhe-elämästä pitäisi tällä hetkellä keksimällä keksiä huonoja puolia, on yksi kulttuuririentojen jakaantuminen. Juuri kun esikoinen on kasvanut salonkikelpoiseksi aveciksi, joka saa ja jonka kanssa on oikeasti mielekästä käydä esimerkiksi elokuvissa ja teatterissa, jengimme lisääntyi puolella metrillä ennakkoarvaamattomuutta. Koko perheen kulttuuri-iltamia pitääkin taas vartoa vuosi ja vähän päälle.

Nyt olemme miehen kanssa jakaneet lapsille soveltuvia, mutta vauvoille kinkkisiä tapahtumia puoliksi. Viime aikoina mies on käynyt esikoisen kanssa katsomassa Late-lampaan leffassa, kun mä taas pääsin vetämään korkkarit jalkaan kopistellessamme makkarasukkaisen likan kanssa kahdestaan viettämään teatteri-iltaa Kansallisteatteriin.
Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä menee tällä hetkellä Puluboin ja Ponin teatteri -näytelmä. Se perustuu Veera Salmen kirjoittamiin lastenkirjoihin, jotka teistä monille varmasti ovatkin tuttuja. Itse olen ostanut niitä Hesarin suosituksesta lahjaksi vähän Minimetä vanhemmille lapsille, mutta lukupuuhiin en ole vielä päässyt.

Kirjojen, kuten näytelmänkin, päähenkilöinä on hervoton toripulu Puluboi sekä hänen ystävänsä Poni-tyttö. Mä tykästyin näytelmässä siihen, että siinä on kaksi tasoa. Toisen luo Puluboi hassuilla jutuillaan ja omintakeisellaan puheellaan, jossa ei kakkajuttuja säästellä. Kun olen tällainen pieruhuumorin ylin ystävä, kikatin kakkavitseille yhtä antaumuksella kuin kolmisenkymmentä vuotta itseäni nuorempi yleisökin.
Toinen puoli tarinaa on yksinäinen ja hieman surumielinen Poni, joka asuu taivaanrannanmaalari isän sekä kiireisen äidin kanssa. Äidillä ei tunnu välillä olevan aikaa muulle kuin tietokoneen näpyttämiselle ja kotitöistä mäkättämiselle. Että juu, tunsin piston sydämessäni. Minimen mukaan näytelmän juoni menikin näin: Sen äiti oli surullinen, sitten se meni hermolomalle ja sitten kaikki oli hyvin. Kakkajuttuja paremmin mieleen jäi tytön hermoheikko äiti. Auts.

Näytelmä koukutti mut myös tutuilla maisemilla. Tapahtumat sijoittuvat Veera Salmen kotinurkille Helsinkiin, ja kotikaupunkiani rakastavana tykästyin, että lastennäytelmässä (kuten kirjassakin) kuljetaan kaikista kaupunginosista juuri rosoisen Kallion katuja, käydään kakkailemassa Hakaniemen torilla ja syömässä baljon bullaa Kahvisiskojen kojulla. (Hakaniemen torista ja Kahvisiskoista löytyy tarinaa myös täältä blogista.)
Nyt kävikin niin, että löydettiin esikoisen kanssa Puluboin ja Ponin kirjat näytelmän kautta. Kirjastosta näitä ei tietenkään hyllystä löytynyt, joten taidetaan poiketa kirjakaupan kautta ja raivata Puluboille ja Ponille tilaa kirjahyllyyn ja sitä kautta vaki-iltasatulukemistoon. Päästäänpä sillä tavalla koko perhe nauttimaan satukulttuuria kirjan muodossa, vieri vieressä sängyllä nököttäen.
Yhteiskunta

Uusi äitiyspakkaus 2015 julkistettu

Taas on se aika vuodesta, kun minäkin täpinöin uudesta vaatemallistosta siinä määrin, että istun koneella sen ilmestymistä vartomassa. Uusi äitiyspakkaus 2015 julkistettiin nimittäin tänään!

Äitiyspakkausfanina olen kirjoittanut suomalaisesta pahvilaatikkoihmeestä useampaan otteeseen. Vuoden 2014 pakkausta ihailin täällä ja vuoden 2013 pakkausta täällä. Kun Minihen äitiyspakkaus saapui, fiilistelin sitä tässä postauksessa. Olenpa ollut puhumassa äitiyspakkauksesta jopa Kymppiuutisten kevennyksessä, siitä postaus täällä.

Tällä kertaa piisanneekin, että pidemmittä lätinöittä keskitymme vain ihastelemaan uutukaisen pakkauksen tuotteita. Vuoden 2015 äitiyspakkausta aletaan jakaa, kun vanhempi erä on ensin jaettu loppuun.

Minä ympyröin tuotteista omat suosikkini, vaikka äitiyspakkauksen tuotteiden arvottaminen aina pöljää onkin. Mutta katsokaa nyt tuota makuupussia, miten upea! Ihan salettiin sellainen pussi, jota tullaan kymmenien vuosien päästä metsästämään käytettynä.
Kuvat: Annika Söderblom © Kela
Kirpputorit

Myynnissä vauvavaatteita, raskausvaatteita, kantoliinoja, bellybind yms.

Kertyipä sitä aikamoinen kasa. Pieneksi ja tarpeettomaksi jäänyttä lapsiperhevermeistöä nimittäin. Mies kiikutti viime viikolla kaksi säkillistä tavaraa ja vaatetta Ipanaiselle (Näkinkuja 4, Hakaniemi, Hki), jossa meillä on myyntiaikaa tästä päivästä kahdeksi viikoksi eteenpäin.

Myynnissä on muun muassa vauvojen vaatteita kokoon 68 asti, niitä kaikista tyttömäisimpiä vaatteita kokoon 98 asti, Tricot Slenin trikoiset kantoliinat (musta ja ruskea), kaikki raskausvaatteeni (myös raskausuikkari tulevana kesänä paksuilevalle), pieniä kestovaippoja, isoja ja pieniä kestovaippaimuja, itselleni vääränkokoisia ja -mallisia Boobin imetysvaatteita, raskausajan tukivyö, bellybind, kirjoja, retroleluja ja – jos vain ehdin jossain välissä sen viedä myyntiin – kattoon ripustettava Uinua-kehto ompelemieni vuodevaatteiden kera.

Mä valitsin Ipanaisen myyntipaikaksi alun perin siksi, että pakettiin kuuluu hinnoittelu sekä myyntipaikan ylläpito. Riittää siis, että käy viemässä tavarat paikanpäälle ja myyntiajan loputtua noutaa pois myyntivoittonsa sekä myymättä jääneet tuotteet (ellei sitten tahdo Ipanaisen järjestävän myymättä jääneet vaatteet hyväntekeväisyyteen, sekin onnistuu). Aika on rahaa, ja sitä aikaa ei nyt ole lainkaan liikaa. Mielelläni siis maksan ekstaa siitä, että joku muu hoitaa hinnoittelun, laputtamisen, myyntipöydän ylläpitämisen ja myymisen. Mutta tajusin tavaroita läpikäydessäni, että enhän minä olisi edes voinut niitä myydä itse.
Kun istuin ullakon lattialla järjestellen vaatteita kirpparille meneviin ja mahdollisille tuleville sukupolvelle säästettäviin, jouduin tekemään pientä surutyötä. Minä en enää ikinä saa kantaa ylpeänä raskausvatsaani näissä mutsiusvaatteissa, eikä meille enää ikinä tule vauvaa, joka mahtuisi näihin pikiriikkisiin vaatteisiin. Se haikeus yllätti, sillä luulin olevani enemmänkin vain huojentunut, että vihdoin ullakkoa voi alkaa myös tyhjentää, eikä vain täyttää.

Vaatteita viikatessani kävin myös läpi liudan muistoja. Miten paljon niitä voikaan vaatteisiin liittyä, en ymmärtänytkään! Tuo hänellä oli päällä, kun olimme Suomenlinnassa sinä ihanana aurinkoisena päivänä. Tuo päällä hän söi ensimmäisen kerran kiinteitä ruokia. Tämä oli hänen lempparipaitansa, jota ei olisi saanut edes pestä. Tämä body päällä kuopus tuli synnytyslaitokselta kotiin, mutta valkoisen bodyn sijaan taittelin talteen bodyn päällä olleet kirjavat potkuhousut.

Enhän mä olisi voinut niitä itse olla myymässä. Hintoihin olisi tullut muistolisää ja olisin varmasti kieltäytynyt myymästä jotakin vaatetta, jos olisi tuntunut, että ostaja ei ymmärrä sen rahatonta arvoa. Kävin saman haikeuden läpi toisen kerran, kun vauvaa odottava ystäväni kävi tonkimassa kassit läpi. En siis edes lähtenyt enää kuvaamaan, mitä kaikkea myynnissä on. Olisin pian tullut katumapäälle (tai saanut vauvakuumeen, apua!). Joten jos tarvetta on ja pääsette, menkää itse Ipanaiselle penkomaan!
Arkikuvahaaste

Arkikuva 7/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Perjantai on viikon paras päivä. Etenkin jos miehellä sattuu olemaan silloin vapaailta. Silloin pääsemme koko sakki taloyhtiön saunavuorolle.

Omassa lapsuudessa ja nuoruudessa kerrostalojen saunat näyttäytyivät jännittävinä ja erikoisina paikkoina. Omakotitalossa asuva pikkukylän likka näki niitä vain televisiossa. Mieleeni on jäänyt jonkun rahapelin telkkarimainos, olisiko kyseessä ollut Lotto. Siinä perheen isä muistaa saunassa, että telkkarista tulee Lotto-arvonta. Niinpä hän juoksee kerrostalon rappukäytävässä kotiinsa naapureita väistellen. Hauskuus taisi olla siinä, että kiireessä hän nappasi päälleen vahingossa vaimonsa pienehkön saunatakin. Itselleni jäi kuitenkin mieleen se, miten eksoottiselta taloyhtiön saunavuoro tuntui.

Itse sain kosketuksen taloyhtiön saunaan vasta asuessani Turussa opiskeluaikoina kymmenisen vuotta sitten. Sitä ennen olin asunut kerrostalokodeissa, joissa oli oma sauna tai ei mahdollisuutta minkäänlaiseen saunaan. Turussa sauna oli toisessa rapussa kuin kotimme, ja sinne kuljettiin ulkokautta. Saunan jälkeen iho höyrysi, kun kävelimme miehen kanssa läpsyissämme ja saunatakeissamme omaan rappuun. Välillä jäimme toviksi vilvoittelemaan kaupungin ydinkeskustassa sijaitsevan kerrostalon sisäpihalle. Talvisin tähdet loistivat sinisenään keltaisena hehkuvan kaupungin yllä. Kesäisin läheiseltä kävelykadulta kuuluivat terasseilla ilakoivien ihmisten äänet. Siinä maalaislikalle oli eksotiikkaa kerrakseen!

Onkin hassua, että meidän lapsillemme taloyhtiön saunavuoro on normi. Heistä on ihan tavallista, että ennen saunaa pesuaineet, pyyhkeet ja saunalimut pakataan ammeeseen. Kylpytakeissa sipsuttelu rappukäytävän kautta kellarikerroksessa sijaitsevaan saunaan on heille ihan normaali perjantai.

Oli se sitten ihan tavallista tai ripauksella eksotiikka varustettu, taloyhtiön saunavuoro on yksi viikon kivoimmista hetkistä meille kaikille. Samalla tavalla rentoa se ei enää ole kuin silloin kahdestaan saunoessa, ja välillä meininki muistuttaa leppoisaa saunailtaa enemmän liukuhihnasaippuointia kello kaulassa. Mutta ehkä juuri sen takia uni maistuu perjantai-iltaisin kaikista makeimmalta.
Lastentarvikkeet ja lelut

Yhtäkkiä meillä leikitään leluilla

Minä olen äimänä. Olen pitänyt vauvaleluja turhakkeina ja alle viisivuotiasta leluilla leikkivää lasta urbaanilegendana. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että meille on syntynyt vauva, joka leikkii. Eikä siinä vielä kaikki. Myös esikoisen lelukopalla on koettu mullistuksia.

Esikoinen ei oikein koskaan ole ollut kiinnostunut leluista. Vauvana hänestä jännin lelu oli rapiseva voipaperi. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessani hän leikkii vieressä järjestelemällä nappikokoelmaani (oli muuten myös mun lempipuuhaa lapsena). Ihan vasta viime aikoina hän on alkanut ylipäätään leikkiä päivittäin tyytyväisenä myös itsekseen ilman kaveria tai vieressä häärivää aikuistirehtööriä. Onko se sitten pakon sanelemaa (vauvan myötä tirehtöörillä ei ole enää niin paljon aikaa vain ja ainoastaan hänelle) vai kehitysvaihe, tiedä häntä.
Mutta se että vauva leikkii, on jotain täysin uutta ja käsittämätöntä. Olin jo raskausaikana laittamassa vauvaleluja pois, sillä pidin niitä vain leluteollisuuden kierona tapana viedä esikoistaan odottavilta ummikkovanhemmilta loputkin rahat. Onneksi en niin tehnyt, sillä uusin tulokas on ollut heti innoissaan leluista.

Ensin tulivat helistimet. Kilisevien ja kolisevien lelujen viehätyksen vielä ymmärsin, sillä olihan aikaisempi kokemukseni vauvasta tyyppi, joka oli sitä tyytyväisempi, mitä enemmän elämää ja meteliä ympärillä oli. Soittorasiat menivät samaan sarjaan, ihan ymmärrettäviä leluihastuksia nekin. Mutta sitten kuopus löysi kätensä ja alkoi tapahtua.
Ensin hän riemastui ikihyväksi sitterin lelukaaresta. Kulmat keskittymisestä kurtussa hän räpelsi lelukaaren pusia palikoita. Pitkään ja hartaasti. Helistimet saivat uuden merkityksen, kun niiden muotoja pystyi tutkimaan ja pintaa maistamaan. Ja sitten. Sitten laitoin hänet koemielessä kaikkien leluturhakkeiden äidin, leikkikaaren, alle. Ja jätkä oli niin innoissaan, että ei ollut pysyä potkuhousuissaan.

Lelukaaren alle pötkötellessään hän tavoittelee yllään roikkuvia leluja ja kääntyilee tutkiakseen sivuilla olevia härppäkkeitä. Olenkin alkanut ymmärtää, miksi leikkikaaria kutsutaan myös jumppakaariksi. Kun ensimmäinen vauvavuosi kului beben kanssa, joka pääsääntöisesti huusi kuin pistetty porsas lattialla ollessaan, on tämä nykyinen meininki jotain ihan käsittämätöntä. Ja kai jopa joissakin piireissä, noh, melko normaalia.
Tämän nykyisenkin vauvan lempilelu on kyllä rapiseva paperi ja lempileikki vatsan pöristys. Ja esikoisen lempilelu on iso tyhjä pahvilaatikko ja lempileikki painiminen. Mutta niin vain meidänkin olkkarinpöydän alle on alkanut ilmaantua pienten lelufiguurien koteja ja keittiön nurkkaan kauppaleikkejä. Eivätkä retrohelistimet enää olekaan vain kivoja hyllyntäytteitä ja leikkikaari tilaa vievä pölynkerääjä.

Hyvät naiset ja herrat, taidamme todellakin olla tilanteessa, jossa meillä asuu tällä hetkellä kaksi leluilla leikkivää lasta. Tilanne, jota en olisi voinut kuvitella vielä neljä kuukautta sitten tulevaksi.
Hyvinvointi

Synnytyksen jälkeinen ehkäisy: kuparikierukka ja hormonikierukka

Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, että vauvojen alulle panemiseen liittyy yleensä seksi. Kukaan ei siis varmasti järkyty, kun nyt aion puhua siitä, miten lasten vanhemmat voivat jatkaa seksielämäänsä ilman lopputuloksena olevia vauvoja. Kyllä, tämän kryptisen alun oli tarkoituksena valmistaa teidät siihen, että postaus käsittelee ehkäisyä.

Mä itse aloin syödä yhdistelmäpillereitä teini-ikäisenä ja ehdin syödä niitä putkeen kymmenen vuoden ajan. Merkkiä vaihtelin pariin kertaan. Kunnes sitten päälle parikymppisenä aloin pohtia, josko en olekaan ikuisesti jumahtanut hysteeriseksi ja kilaroivaksi teiniksi, vaan syynä olisivat syömieni pillereiden hormonit.

Ystävieni suosituksesta siirryin ehkäisyrenkaaseen. Rengas luovuttaa hormonia kehoon tasaisemmin, kun pilleristä saa aina kertaheitolla kunnon hormonipaukun. Kehoni siis sai edelleen päivittäisen hormonikattauksensa, mutta mielialani selvästi tyyntyivät. Vaikka olin edelleen persoonani mukaisesti nollasta-sataan -tyyppiä, aloin käyttäytyä ensimmäistä kertaa elämässäni kuin aikuinen. Oli sitten lumevaikutusta tai ei, minä innoistuin.

Aloin pohtia, mitä tapahtuisi jos jättäisin hormonaalisen ehkäisyn kokonaan pois. Olisinko vasta sitten ihan oikeasti sellainen kun normaalisti olen? Mieleeni oli alkanut välillä tulla myös ajatus jossain tulevaisuudessa häämöttävästä vauvatoiveesta, ja pidin järkevänä ajatusta siivota kehoni hyvissä ajoin turhista hormoneista ennen tavoitteelliseen sutinointiin ryhtymistä.

Siirryimme käyttämään kondomia. Latasin puhelimeeni myös applikaation, joka laski kuukaudesta ne niin sanotut varmat päivät. Meistä oli miehen kanssa tullut osa kolmekymppisten pariskuntien noudattamaa trendiä, jossa luotettiin kondomin ja varmojen päivien yhdistelmään. Se on vähän kuin käänteisesti ajateltua tjottailua (tulee jos on tullakseen), jossa tavoitteena on ehkäisy, mutta sen pettäminen ei ole vakaassa parisuhteessa ja sitten joskus -vauvatoiveiden kanssa elävänä totaalinen katastrofi. Kirjoitinkin tuolloin aiheesta jutun Uuteen Mustaan – ollessani jo vahvasti paksuna, köh.
Tykkäsin niin paljon itsestäni ilman ulkopuolelta tupattuja hormoneita, että esikoisen syntymän jälkeen jatkoimme ehkäisyn ostamista lähikaupan spärdärihyllyltä. Sen lisäksi, että vannoin, etten ikinä enää koske hormonaaliseen ehkäisyyn, mietimme myös jo toisen lapsen mahdollisuutta, sitten joskus. Kondomi oli helppo jättää pois vauvan ollessa tervetullut.

Nyt kuopuksen syntymän jälkeen tilanne on siltä osin sama, että en tahdo kroppaani ylimääräisiä hormoneita (imetyshormonit ovat jo ihan tarpeeksi jännä kattaus), mutta eri siltä osin, että emme toivo tulevaisuudessa vauvoja. Käytössä on ollut kondomi, mutta musta on tullut sen kanssa vainoharhainen. Koska tulevien vuosien suunnitelmiin ei kertakaikkisesti mahdu vauvoja, pelkään kumin pettävän. Jännitän, pysyykö se paikoillaan, onko siinä reikiä tai tuleeko siihen reikiä. Se hieman latistaa tunnelmaa.

Siksi suunnitelmissa on ollut ei-hormonaalinen kuparikierukka. Sen saa ainakin Helsingissä vasta jälkitarkastuksen jälkeen, joka itselläni oli lääkärin sairastumisen takia vasta tämän vuoden puolella. Jälkitarkastuksen jälkeen täytyi varata aika ehkäisyneuvolaan, jossa ensin saa ajan terkkarille keskusteluun ja sitten vasta lääkärille itse kierukan asettamiseen. Ajattelin, että kyllä hemmetti on asia tehty vaikeaksi. Että ei tässä mitään keskusteluja tarvita, vaan kierukka nopeasti paikoilleen.

Kävin hiljan tuossa keskustelutapaamisessa ja totesin olleeni väärässä. Kyllä kannattikin jutella. Nyt en meinaan ole enää niin ehdottoman varma siitä, että en enää koskaan tahdo hormonaalista ehkäisyä. Toki tiesin kuparikierukan käytön epämiellyttävät seuraamukset: jopa kolmekymmentä prosenttia lisääntyvä kuukautisvuoto ja pahentuvat kuukautiskivut. Nämä ovat kuitenkin vähäisiä vaivoja siihen nähden, että olen 365 päivää vuodesta verta nenästäni kaivava hirviö. Mutta minut laittoi yllättäen mietteliääksi itselleni uusi tieto siitä, miten kuparikierukka toimii.

Kuparikierukka on on T-kirjaimen muotoinen ehkäisyväline, joka asetetaan kohtuun. Siinä on kuparista valmistettu lanka, eikä vielä tänä päivänäkään tiedetä, miksi se toimii raskautta ehkäisevästi. Ei ei, mua ei haittaa se, että kohtuuni laitetaan kuparia tai ajatus siitä, että miten ja miksi alun perin joku on laittanut naisen sisälle kuparia ja näin huomannut sen ehkäisevän raskauksia. Mua häiritsee se, että kuparikierukka ei ehkäise hedelmöittymistä.
Kuparikierukan ehkäisy perustuu siihen, että se saa naisen kohdun limakalvon paksuuntumaan niin, ettei hedelmöittynyt alkio pääse kiinnittymään siihen. Siitä johtuu myös kuparikierukan kanssa lisääntyvä kuukautisvuoto. Alkio tulee sitten ulos kuukautisten mukana, ja jotkut puhuvatkin niin sanotusta abortoivasta ehkäisystä. Näin ei tietenkään välttämättä tapahdu joka kuukausi, vaan ainoastaan silloin kun siittiö ja munasolu nyt ovat sattuneet kohtaamaan ja kaikki on ollut hedelmöittymistä ajatellen kunnossa.

Vaikka alkio onkin tuossa vaiheessa vasta mikroskooppisen pieni solurykelmä, ajatus siitä pienen pienestä elämästä, jota ei vielä ihmiseksi tai edes sikiöksi kutsuta, sai mussa aikaan valtavan ison tunnereaktion. Mulle tuli vahva tunne, että en tahdo mahdollisesti joka kuukausi tulla ehdoin tahdoin melkein raskaaksi ja sitten vuotaa ulos tuota alkiota. Etenkin kun parin lapsen perusteella olen luultavasti helposti raskautuvaa sorttia. Vakaumus tai mikään muukaan ei mua kiellä näin toimimasta, mutta yhtäkkiä ajatus kuparikierukasta tuntuu pahalta. Tuo fiilis tuntuu toisaalta pöljältä, sillä samalla periaatteella mun kai pitäisi löytää sopiva siittiö jokaiselle sisälläni olevalle munasolulle ja kirjoittaa adressi.comiin aloite, jossa vaaditaan miehiä lopettamaan itsetyydytys, etteivät poloiset siittiöt mene harakoille.

Aika kierukan laittoon on varattuna ensi kuulle, ja siihen asti meillä miehen kanssa on aikaa päättää, mitä tehdään. Ehkäisypillereihin en enää palaa, se on varma. Itse asiassa ensimmäisen raskauden myötä puhjennut lievä migreeni estää sen (tämänkin opin vasta ehkäisyneuvolan keskustelutapaamisessa). Kumien tai pessaarin kanssa ei jaksaisi räpeltää, enkä tykkää siitä fiiliksestä, että en luota niiden ehkäisytehoon. Tehokkaintahan olisi laittaa piuhat poikki mieheltä tai minulta, mutta siihen emme vielä ole valmiita. Vaikka nyt on 99.99 prosenttisen varmaa, että lapset ovat tässä, on hedelmällisiä vuosia edessä vielä noin kymmenkunta. Tilanteet ja ajatukset voivat muuttua.

Siksi olenkin alkanut varovaisesti miettiä sittenkin hormonaalista ehkäisyä, hormonikierukan muodossa. Sen ehkäisyteho perustuu siihen, että se paksuntaa kohdunkaulan limaa niin, etteivät siittiöt pääsee hedelmöittämään munasolua. Hormonikierukka, kuten kuparikierukkakin, ehkäisee viiden vuoden ajan. Hormonikierukan ehkäisyteho vastaa sterilisaation luotettavuutta (kaksi tuhannesta naisesta tulee raskaaksi hormonikierukan kanssa, kun kuparikierukan kanssa yksi kahdestasadasta naisesta tulee raskaaksi). Sillä on sivuvaikutuksia, jotka mielelläni otan: kuukautiskipujen hellittäminen, vuodon väheneminen ja mahdollisesti kuukautisten jääminen kokonaan pois.

Hormonikierukan vaikutus on ensisijaisesti paikallinen, joten kuulemma progestiinipitoisuudet (keltarauhashormonia jäljittelevä johdos) muualla kropassa ovat pienet. Hormonikierukan progestiinipitoisuudet ovat matalimmat kaikista ehkäisymenetelmistä. Ehkäisyneuvolan terkan mukaan mielialaan tällä ei ole melkeinpä mitään vaikutusta, jos ihminen on muuten mieleltään perusterve. Mutta kun ne hormonit, niitä siinä on silti. Ne mietittyttävät etenkin nyt, kun aikomuksena on imettää vielä monen monta kuukautta. Ja siitäkin huolimatta hormonikierukka tuntuu minulle paremmalta vaihtoehdolta kuin aina kuukautisten alkaessa miettiä, huuhteleeko kuukupista viemäriin samalla hedelmöittyneen alkion.

Kamalan hankala päätös. Järki sanoo kuparikierukka, tunteet hormonikierukka. Miten te muut vanhemmat olette hoitaneet ehkäisyn synnytyksen jälkeen?
Arkikuvahaaste

Arkikuva 6/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Palasimme lomalta viikon lopussa, ja matkatavaroiden purkamiseen meni pari päivää. Auki levitetyn matkalaukun ja pöydällä seilaavien matka-asiakirjojen lisäksi olohuoneen varustukseen kuului muutaman päivän ajan keskelle kotia nostettu ylipursuava pyykkikori. Koko ajan silmissä, koko ajan mielessä.

Keskeneräisten projektien keskellä lapset leikkivät ja minä kiskoin tuulihousuja jalkaan lähteäkseni juoksujalkaa salille. Näin vain sitä ollaan takaisin arkisessa pyörremyrskyssä.
Vauvan ensimmäinen vuosi

Vauvan kehitys: Minihe 4 kk

Vauvamme täytti pyöreitä kuukausia ollessamme Dubaissa. Kuukauden aikana ei ole tapahtunut mitään ison isoja kehitysharppauksia, mutta silti tuntuu, että jätkä on kasvanut kokonaisuutena ihan valtavasti. Hän on selkeästi enemmän tietoinen omasta itsestään ja perheestään. Hän myös hahmottaa paremmin syitä ja seurauksia. 

Neljän kuukauden iässä Minihe:

– Ottaa tavaroita käsiinsä. Nappaa hänelle ojennetut tavarat ja harjoittelee kunnioitettavalla tarkkuudella sekä hartaudella ottamaan esimerkiksi ruokapöydältä kaiken mihin vain yltää sylissä istuessaan. Mikään ei kyllä kovin kauaa heiluvissa käpälissä pysy, mutta se ei ole niin justiinsa. Minihe on myös keksinyt, miten tutti otetaan pois suusta. Välillä iltaisin sitä taitoa pitää harjoitella niin ankarasti, että nukkumisesta ei tule yhtään mitään – ei myöskään mun osaltani, sillä jonkun pitää toimia harjoitusvalmentajana, joka laittaa sen tutin takaisin suuhun.
– Tutkii maailmaa suullaan. Kun ne asiat ovat ensin saatu käteen, ne viedään saman tien suuhun maisteltavaksi ja imeskeltäväksi. Oli sitten kyseessä äidin käsi, kirjan reuna tai pehmelelun korva. Kun ennen joka paikka tuntui olevan puklussa, nyt joka paikka on puklun lisäksi kuolassa.

– On ymmärtänyt tissin merkityksen. Kun aikaisemmin syöminen on ollut vaistojen varaista ja jotenkin eläimellistä, on hän nyt tajunnut, että minä olen yhtä kuin tissi ja että tissi on yhtä kuin ruoka. Syöminen onkin jotenkin tiedostetumpaa, ja hän osaa vaatia sapuskaa kohdennetusti juuri minulta. On alkanut "paijata" rintaa syödessään. Ei silti todellakaan ole mikään tissitakiainen, päinvastoin. Painelee edelleen menemään täysimetyksellä.
– Kääntyy selältä vatsalleen. Tai no melkein, sillä toinen käsi jää vielä vatsan alle jumiin kääntyessä. Mutta harjoitus tekee mestarin, sanotaan.

– On ottanut kasvuspurtin. Siltä meistä ainakin tuntuu, vaikka neuvolan mittanauhatulosta ei olekaan vielä antaa. Ihan kuin vauva olisi nyt kuukauden aikana kasvanut oikeasti silmissä, kun yleensä kasvua ei tiedosta vasta kuin jälkikäteen kuvista vertaamalla. 68 senttiset vaatteet alkavat jäädä pieniksi ja elävän kahvakuulan kanssa treenit alkavat jo tuntua.
– On jämerä pötkylä. Pään kannattelu on entistä varmempaa ja hallitumpaa, ja nyt koko keho tuntuu saaneen vieläkin enemmän jäntevyyttä. Rakastaa leikkiä, jossa hänet nostetaan selinmakuulta käsistä kiinni pitäen ensin istumaan ja sitten seisomaan. Tätä voi toistaa kymmeniä kertoja ja aina on yhtä hauskaa.

– Tykkää kuunnella satuja. Paksukantisia kuvakirjoja ei ole vieläkään haettu ullakolta, sillä Minihe viihtyy niin hyvin isosiskon kirjojen parissa. Hän rauhoittuu kuuntelemaan satuja niin keskittyneesti, että en voi kun hämmästellä. Välillä olen lukenut hänelle ääneen pitkiä artikkeleita esimerkiksi Imagesta, ja jätkä jaksaa kuunnella. Ei vaan koskaan esikoisen aikana! Isosiskon kanssa samaa on kuitenkin se, että he molemmat ovat aina tykänneet loruista. Niin kirjasta luetuista kuin mun sepittämistä versioista.
– On seurallinen. Viihtyy selkeästi, kun ympärillä on paljon ihmisiä. Ei vaadi sirkusta, vaan itse asiassa pitää vähän rauhallisemmasta meiningistä. Mutta mitä enemmän on sylejä, sitä parempi. Kun näkee syliin ottamista varten ojentuneet kädet, innostuu valtavasti. Juttelee myös mielellään jokeltelemalla vieraidenkin ihmisten kanssa. Ei siis vielä vierasta, vaikka on aikaisempaa selkeämmin tietoinen siitä, ketkä hänen perhettään ovat.

– Nauraa sydämestään. Vauvanaru on maailman paras ääni. Ja nyt Minihe ei enää säästele sitä, vaan antaa tulla täysillä. Erittäin harvoja huonotuulisia päiviä lukuun ottamatta on yhtä aurinkoa, hymyä ja naurua.

– Fanittaa isosiskoaan. Kukaan tai mikään maailmassa ei ole niin siisti, jännä ja ihana kuin isosisko. Minihen silmät ihan loistavat, kun hän saa siskoltaan huomiota.
– Elelee hieman muuttuneen päivärytmin mukaan. Vihdoin iltatoimiin on löytynyt jonkinlainen balanssi ja saan ainoana aikuisenakin molemmat lapset nukkumaan apauttiarallaa yhdeksältä. Ehkä. Ja jos saan, se tarkoittaa sitä, että nykyään vauva on yleensä se, joka herää ensimmäisenä noin seiskan aikoihin. Päikkäreitä Minihe nukkuu kahdet, toiset heti aamutuimaan ja toiset iltapäivällä. Unta riittää molemmilla kerroilla noin kahdeksi-kolmeksi tunniksi. Välillä hän tarvitsee vielä iltaisin tehotirsat.

Yöt ovat mitä milloinkin. Alkuun saattaa tulla pidempi unipätkä tai sitten ei. Yleensä herää ainakin neljä kertaa, mutta monesti niin monta kertaa, että en edes yritä pysyä laskuissa mukana. Dubaissa alkoi yhtäkkiä nukkua yöt kahden tai jopa yhden syömiskerran taktiikalla. (Mutta nyt kun ollaan palattu kotiin ja elellään jo viidettä kuukautta, yöt ovat taas rikkonaisia.)

Syöminenkin on vähän mitä milloinkin ja riippuu päivästä sekä siitä, saanko rauhoitettua imetystilanteen. Arvioisin, että käväisee rinnalla ainakin kolmen tunnin välein. Välillä ottaa vain pari hörppyä, välillä malttaa keskittyä pidemmäksi aikaa. Parhaiten syö öisin.
– Ei tykkää, jos häntä ei tajuta laittaa ajoissa päiväunille, kun joutuu odottamaan hylättynäbyääääh suihkukopin ulkopuolella äidin ja isosiskon iltapesun ajan tai jos äiti yrittää tarjota rintaa kaiken muun ollessa jännempää ja mielenkiintoisempaa.

– Rakastaa äidin laulua, satujen lukemista (etenkin kun sisko lukee), leikkikaarta, rapisevia papereita, peilikuvalleen nauramista, soittorasioita, vatsan pöristämistä, maailmaan tutkailua kantoliinan uumenista, loruja, hipluamista, vaatteiden riisumista täristäen ja teatraalisesti, vaunupäikkäreitä, musiikkia, isosiskon touhujen seurailua, jutustelua pitkään ja hartaasti, sylissä oloa, äidin kyljessä kiinni nukkumista öisin, kylpemistä, yösyömistä, isin hassuttelua ja sitä, että levitetään peitto lattialle ja pidetään jumppatuokio.

Miten siskolla meni samoihin aikoihin? Täällä Minime 4 kk -postaus.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe