Arki

Arkikuva 21/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan. 

Yhtäkkiä niitä hetkiä on alkanut putkahdella keskelle arkea. Tuokioita, jolloin puuhailemme koko perhe omiamme, mutta silti yhdessä. Kukaan ei mangu, ei paru, eikä edes kitise. Lungin vauvan kanssa tähän pisteeseen päädyttiin nopeammin kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Tämä kaikki on edelleen niin kummallista. Miehen kanssa hämmästelemme harva se päivä, voiko elämä vauvan kanssa olla näin yksinkertaista ja mutkatonta.

Välillä havahdun kesken tekemisen, että kappas, kaikki ovat tyytyväisiä ilman ohjelmatoimiston ylityöllistymistäkin. Kuten tänään. Minä silitän vaatteita, esikoinen piirtää ja vauva tyhjentää palikkapussukkaa. Vaikka teemme kaikki omia askareitamme, olemme silti vahvasti yhtä ja yhdessä. Siihen parin neliön alueelle pakkautuneena, totta kai.

Tykkään tuosta tunteesta – sanattomasta, lämpimästä ja arkisesta yhdessä olosta.
Kaupungilla

Mitä me Pariisilla, kun meillä on Turku

Asuessani Turussa opiskeluaikoina, kotimme sijaitsi ihan Puolalanpuiston kupeessa. Tuo entinen kerrostalokotimme ei ole mistään kauneimmasta päästä, vaan edustaa enemmänkin sitä rakennuskantaa, jota Turun taudiksikin kutsutaan. Puolalanpuiston ympärillä on kuitenkin kauniita ja arvokkaita rakennuksia, jotka ovat välttyneet tartunnalta. Haaveilin koko viisivuotisen turkulaisuuteni ajan yöpyväni puiston toisella laidalla sijaitsevassa hotellissa, siinä sadan metrin päässä kotoa.

Vaikka hotelli sijaitsee keskellä yksiä Turun upeimpia taloja, näyttää siltä kuin se olisi sopivan rosoisine pihakivetyksineen, väreissä loistavine puutarhoineen ja jugend-julkisivuineen siirretty sinne suoraan Pariisista. Tai ehkä jostain Iso-Britannian pikkukaupungista, jossa kaikki tuntevat toisensa ja iltaisin ruutupöksyiset miehet kerääntyvät juomaan stout-oluita kaupungin ainoan hotellin kodikkaaseen aulabaariin. Okei, jälkimmäinen mielikuva nojaa puhtaasti elokuviin, sillä en ole käynyt saarivaltion pikkukaupungeissa. Siksi sovitaan, että kyseessä on kuin palanen Pariisia, sillä sen kaupungin olen kokenut muutenkin kuin elokuvien kautta.
Tällä viikolla haaveeni yöpyä Pariisissa keskellä Turkua vihdoin toteutui. Teimme perheen kanssa yhdistetyn työ- ja lomamatkan Turkuun ja yövyimme Park hotellissa. Löysimme hotelliin hyvän aletarjouksen, ja kun muissa hotelleissa kesäkausi on kohottanut maksuja, emme lopulta pulittaneet yöstä kuin parikymppiä perusperttihotellia enemmän. Ja se oli kyllä elämyksen arvoista!

Heti pihaan astuessa tuntui kuin pujahtaisi ulkomaille. Linnut sirkuttivat niin kuin niillä on ulkomailla tapana. Oletteko te huomanneet saman, sen että ulkomailla västäräkitkin tuntuvat laulavan eritavalla kuin kotikylän raitilla kulkiessa? Kukat puskivat talon reunuksilta ja puut kaarsivat lehteviä oksiaan yli sata vuotta vanhan talon ympärille kuin luoden kehykset pienelle Pariisi-kuplalle. Sisällä hotellin aulassa kaikki oli vinksahtanutta, mutta kotoisaa.
Sama jatkui huoneessamme, joita pienessä hotellissa on vain kaksikymmentä ja niistä jokainen on erilainen. Seinillä oli vanhoja maalauksia ja pöydillä pitsiliinoja. Huonekalut olivat eriparia. Kaapin päällä nökötti vanha teeastiasto ja kylpyhuoneen seinällä hymyili Mona Lisa. Tuli olo kuin olisi tullut Liisa Ihmemaassa -sadun kulisseihin.

Turku antoi parin päivän reissun aikana hotellin lisäksi muutenkin parastaan. Ensimmäisenä päivänä ilma oli niin kaunis, että ensimmäistä kertaa tänä vuonna sai luuhailla paitahihasillaan ja syödä lounaan ulkona ilman että jälkiruuan kohdilla hampaat kalisevat. Kävimme syömässä Niska-ravintolassa ahvenanmaalaista peltileipää, joka kyllä harjaantumattomaan suuhuni maistui ihan pizzalle. Mutta ei siinä, hyvää oli, etenkin kun aurinko kutitti poskipäitä ja edessä laineili Aurajoki. Loppupäiväksi unohduimme Turku-kavereiden kanssa piknikille, mutta siitä lisää myöhemmin.
Toinen päivä valkeni sateisena, mutta niin vain voi ropinakin olla jotenkin pariisimaista, kun sitä kuuntelee hotellilakanoissa ja övereiden kattokruunujen alla loikoillen. Lorvailimme keskustassa ympäriinsä sillä tavalla kuin lomilla tapana on, kiireettä ja vailla varsinaista päämäärää. Syömään poikkesimme kauppahallissa sijaitsevaan Roots Kitchen -kasvisravintolaan. Siellä otettiin lapsiperhe niin hyvin vastaan, että ansaitsevat papukaija-merkin. Esikoiselle tehtiin oma pasta-annoksensa pienempänä, mutta silti ajatuksella katettuna. Kuopukselle he valmistivat soseen banaanista, avokadosta, mustikasta ja mantelimaidosta. Itse söin mukavan mausteisen papu-nuudelisalaatin, jonka kanssa kävi jotain ennenkuulumatonta: en jaksanut syödä sitä loppuun!

Ennen junanlähtöä ehdimme vielä piipahtaa Gaggui-kahvilassa, jossa olen halunnut käydä jo pitkään. Joka kerta on kuitenkin tullut kiire junalle, vaikka kuinka olisi aikatauluttanut ehtivänsä aseman läheisyydessä olevaan kahvilaan lähtösumpille. Välillä kaikki reissussa menee nappiin, ja niin vain tällä kertaa ehdittiin ihan rauhassa kaffel ja ja syömään gaggui.
Niin symppis ja kaunis paikka tuo Gaggui! Ravintolapäivästä alkunsa saaneen kahvilan kakut tehdään paikan päällä ja kahvit paahdetaan naapurikaupungissa Kaarinassa Turun Kahvipaahtimon toimesta. Muutenkin paikallisuus näkyi sisustuksessa ja kuului tiskin takaa. Mulle tulee aina lämpimän kotoinen olo, kun kuulee jonkun pulputtavan leppoisaa Turun murretta. Se saa aikaan fiiliksen, että tässä juuri nyt kaikki on hyvin – vai oletteko koskaan kuulleet kenenkään puhuvan turkua hyökkäävästi ja vihaisesti?

Kahvilan seinältä bongasin oivan mietelauseen, joka sulki vajaan kahden päivän Pariisi-kuplamme Turussa:

”Varför Paris, vi har ju Åbo.”
Kiinteiden aloitus

Kuinka rakastua lapsen lailla parsakaaliin -resepti

Yhteistyössä Keiju-öljyt ja Suomen Blogimedia

Lapset ovat siitä vinkeitä tapauksia, että aikuisena heiltä saa oppia monia taitoja. Kuten nyt vaikka rakkauden parsakaaliin. Olin elänyt monta vuotta ihmisenä, jolle pelkkä parsakaalin haju sai aikaan yökötyksen. Sitten perheeseeni kolme ja puoli vuotta sitten syntyi vauva, joka rakasti parsakaalia. Se upposi niin soseena, sormiruokana kuin smoothiessa. Jotta pystyisimme syömään samoja sapuskoja, ei auttanut kuin opetella itsekin kaveeraamaan tuon vihreän iljetyksen kanssa.

Tajusin nopeasti, mikä parsakaalin ja minun välejä hiersi. Syynä oli suurkeittiöruokaloiden parsakaaligratiini. Tuo kasvisruokailijoiden pakkopulla ja pahalta haiseva mönjä, jossa ui jotain limaisia vihreitä paloja. Kun tajusin palata parsakaalin kanssa oman keittiöni peruselementteihin, alkoi rakkaus löytyä. Eli parsakaalit uunipellille, paljon hyvää öljyä päälle ja paahtumaan. Se uunista tuleva rapsakka ja mehukas parsakaali on kuin ruokamaailman kukkanen. Sellainen kaunokainen pitäisi olla pöydässä piristyksenä joka päivä.
Nykyään parsakaali maistuu myös pannulla paistettuna. Keittämiseen tai höyryttämiseen en ole vielä uskaltanut lähteä, eikä tarvettakaan ole. Parhaimmillaan parsakaali kun on edelleen suoraan uunista tulleena, öljyn kanssa paahtuneena. Kun sain tehtäväkseni kehitellä reseptin uuden sitruunalla ja basilikalla maustetun Keiju-yrttiöljyn ympärille, tiesin heti minkä vihannestiskin kaunistuksen kanssa öljyn laittaisin yhteen. Tuota Keijun yrttiöljyä on perheessämme huljuteltu menemään jo yhden pullollisen verran, joten sen sopivuus on testattu erinomaiseksi muihinkin uunivihanneksiin sekä salaatteihin, wokkeihin ja risottoihin.

Parsakaali on vauvaperheessä mainio ruoka-aine, sillä siinä on luonnon muovaama kahvakin valmiina pienelle sormiruokailijalle. Parsakaali on myös kasviskunnan mahtavimpia tehopakkauksia, sillä se sisältää paljon esimerkiksi proteiinia ja hyvän kattauksen kalsiumia. Tällä salaattireseptillä valmistuu reilusti sapuskaa neljälle hengelle, ja kun setistä erottelee omansa vauvalle, saa perheen pieninkin masunsa täyteen.
Salaatin kylkeen tein vauvallekin sopivan foccacian, joka saa suolan sijaan makua suolattomasta Keijun sitruuna & basilika -yrttiöljystä. Huomioithan, että öljyssä on inasen sokeria (0,7 prosenttia), joten jos et tahdo vauvan ruuan sisältävän yhtään sokeria, vaihda yrttiöljy vaikka Keijun luomulaatuiseen kylmäpuristettuun auringonkukkaöljyyn tai Keijun kylmäpuristettuun rypsiöljyyn ja mausta leipä yrteillä.

Parsakaali-halloumi -salaatti karamellisoidulla raparperilla


  • 2 parsakaalia
  • Keijun sitruuna & basilika -yrttiöljyä
  • karkeaa suolaa
  • 1 kurkku
  • 300 grammaa kirsikkatomaatteja
  • 2 kevätsipulin vartta
  • pari nippua retiisejä (n. 20 kappaletta)
  • tuoreita taateleita (n. 15 kappaletta)
  • yksi puska minttua
  • yksi puska lehtipersiljaa
  • puolikas chili
  • puolikas lime
  • 100 g pistaasipähkinöitä 
  • 2 pakettia halloumia
  • 3 pientä vartta raparperia
  • loraus siirappia
Leikkaa parsakaalin kukinnot irti varresta. Levitä ne uunipellille ja roiskottele päälle reilulla kädellä Keijun sitruuna & basilika -yrttiöljyä ja suolaa (vauvaperheelliset muistavat jättää osan kukinnoista suolaamatta vauvaa varten). Paahda 175 asteessa noin 20 minuuttia.

Viipaloi kurkku pitkiksi suikaleiksi juustohöylällä. Halkaise kirsikkatomaatit. Silppua kevätsipuli. Pilko retiisit. Poista taateleista kivet ja revi hedelmät puoliksi. Revi joukkoon lehtipersilja ja minttu. Hienonna chili pieneksi. Sekoita kaikki ainekset sekaisin ja lisää vielä puolikkaan limen puristettu mehu.

Paahda pistaasipähkinät kuivalla pannulla ja ripottele salaatin päälle. Paloittele halloumi viipaleiksi, paista juusto pannulla molemmilta puolilta ja lisää salaattiin. Paista viimeisenä pannulla kuoritut ja pilkotut raparperit, lisää sekaan loraus siirappia ja kaada koko komeus salaattiin. Viimeisenä lisää salaattikeon päälle uunissa paahdetut parsakaalit.

Focaccia (jota vauvakin voi järsiä)

  • 3 dl lämmintä vettä
  • 1 pussi kuivahiivaa tai 25 g tuorehiivaa
  • 400 grammaa vehnänauhoja
  • 3 rkl Keijun sitruuna & basilika -yrttiöljyä
  • 3 rosmariinin oksaa
Sekoita hiivaa veteen. Lisää jauhot ja alusta. Lisää Keijun sitruuna & basilika -yrttiöljy. Anna kohota kelmulla peitetyssä astiassa noin tunnin. Levitä taikina isolle uunipellille ronskisti käsin ja kohota vielä tovi. Painele taikinaan koloja sormin ja ripottele päälle rosmariinit sekä reilulla kädellä Keijun sitruuna & basilika -yrttiöljyä. Jos leipää ei ole syömässä vauva, haluat ehkä ripotella päälle vielä karkeaa suolaa. Paista uunissa 180 asteessa noin 20 minuuttia. Tarjoitaessa kaada laakeaan pikkuastiaan Keijun sitruuna & basilika -yrttiöljyä, johon leipää voi dipata.

Ja hei, jos Keiju-öljyt saivat sinunkin reseptisuonesi virtaamaan valtoimenaan, käyhän osallistumassa Keijun resepti-kisaan. Viisi parasta reseptinikkaria palkitaan 200 euron lahjakortilla Kokkiman-verkkokauppaan.
Arki

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden parista moi!

Esikoisella oli tänään viimeinen päiväkotipäivä, ja edessä on pitkä kesäloma. Tänään julkistettiin myös hallitusohjelma, jonka mukaan Sipilän hallituksen aikomuksena on rajata subjektiivista päivähoito-oikeutta. Onkin mitä mainion väli kuulla yhtä lattemammaa sekä kurkata meidän perheen elämään, jossa tuota oikeutta on käytetty nyt reilun puolen vuoden ajan.

Kun vauva syntyi viime syksynä, oli selvää, että esikoinen jatkaa päiväkodissa samalla tavalla kuin ennenkin, kolmena päivänä viikossa. Plussia jatkamisen puolesta kertyi läjä, selviä miinuksia ei ollenkaan. Nyt puolisen vuotta myöhemmin voin todeta päätöksen olleen hyvä ja tärkeä.
Tajuan vasta näin jälkeenpäin, miten suuri merkitys päiväkodilla oli esikoisen ja ihan koko perheen sopeutumisessa uuteen tilanteeseen nelihenkisenä tiiminä. Vaikka olimme mielestämme valmistelleet esikoista ja itseämme hyvin tulevaan muutokseen, laittoi vauvan syntymä silti rakennuspalikat uuteen järjestykseen. Jokainen meistä joutui hakemaan uudestaan paikkaansa perheessä ja suhteessa toisiinsa. Sen rankkuus yllätti meidät vanhemmatkin, joten ei ihme, että kolmevuotiaskin kipuili. Päiväkodissa tämä ei näkynyt, ja nyt ymmärrän miksi. Siellä kaikki oli tuttua ja ennallaan.

Lapselle teki selkeästi alkuun hyvää käydä päiväkodissa muutama päivänä viikossa olemassa vain hän. Se kuulostaa karulta, mutta en voi tai tietenkään edes halua kieltää päiväkodin tasapainottavaa vaikutusta. Vaikka kuinka pyrimme pitämään rutiinit entisellään vauvan synnyttyä, eihän se onnistunut. Hyvänen aika, meille muutti ihan uusi ihminen! Päiväkodissa esikoinen oli se sama lapsi kuin ennenkin, kun kotona minuuteen oli tullut päälle myös sisaruus ja ainokaisen roolista luopuminen.
Asioiden jatkuvuudella on ollut merkitystä myös lapsen kaveripiirien suhteen. Noilla muppeloilla on päiväkodissa niin mahtava kaverisakki, että olisi ollut kamalaa joutua rikkomaan se vain sen takia, että lapsesta riippumattomista syistä meille syntyi vauva. Nyt hän on saanut olla osa sitä porukkaa, jonka toivon pitävän yhtä vielä kahdenkymmenen ja toivottavasti seitsemänkymmenen vuoden kuluttua. Varmasti sosiaalinen lapsi olisi nopeasti löytänyt kavereita myös kerhosta ja sitten taas kotiutunut takaisin matkalla muuttuneeseen päiväkotiryhmäänsä, mutta koen meille hyvänä, että näin ei tarvinnut toimia.

Olen lapsen puolesta onnellinen myös siitä, että hän on saanut pitää samat ihanat hoitajat elämässään pikkuveljen syntymänkin jälkeen. He ovat lapselle tärkeitä, eikä ihme; näkeehän hän heitä paljon useammin kuin esimerkiksi kaukana asuvia isovanhempiaan. Pienen lapsen sydämeen mahtuu monta tärkeää ihmistä. Arvostan ihan valtavasti myös päiväkodin tarjoamaa varhaiskasvatusta. En edes ymmärrä, miten hoitajat ja ope sen kaiken kiireen keskellä tekevät, mutta niin vain lapsi hämmästyttää tietämällä ja tekemällä asioita, jotka on oppinut päiväkodissa. Ja ne kaikki söpöt askartelut, joita kotiin tuodaan! (Siksi olisikin aihetta toisessa postauksessa käsitellä myös hallituksen suunnitelmia vähentää hoitajien määrä päiväkodeissa.)
Myönnän, että monina iltoina päiväkodin jälkeen on ollut väsyneenä ihana vain olla lasten kanssa. Kun on tullut luoneeksi ikiliikkujan, osaa niinä väsystä sumuisina vauvavuosipäivinä arvostaa sitä, että on saanut apua lapsen kyltymättömään liikunnan, tekemisen ja leikin tarpeeseen. Oman jaksamiseni kannalta päiväkoti on siis ollut merkityksellinen, mutta lungin vauvan kanssa se ei ole ollut niin elintärkeä kuin yhden rankan vauvavuoden kokemuksella etukäteen ajattelin. Mutta olen onnellinen, että yhteiskunta on tämän avun meille suonut.

Päiväkoti onkin meille olennainen osa turvaverkkoa, joka ei muuten niin vahva ole tällaisilla satojen kilometrin päähän juuriltaan lähteneillä junantuomilla helsinkiläisillä. Päiväkoti mahdollistaa pieniä, mutta yhden perheen mittakaavassa isoja asioita. Päiväunet yhdessä vauvan kanssa niinä hetkinä, kun on jo tulossa hulluksi väsymyksestä. Tai sauman pestä ylimmän kerroksen kodista ikkunat ilman hämähäkkimiestä leikkivää lasta. Joskus ollaan miehen kanssa päiväkodin avustuksella varastettu kahdenkeskistä aikaa aamusella, jolloin ei ole vielä totaalisen kaikkensa antanut päivän jäljiltä. Silloin lapsi on viety päiväkotiin paria tuntia ennen miehen työvuoroa, sopivasti vauvan päiväuniaikaan. Noilla kahdenkeskisillä parituntisilla tuntuu välillä olevan enemmän merkitystä jaksamisen kannalta kuin ravinnolla. Niitä hetkiä voisi hengittää.
Ilman subjektiivisen päivähoito-oikeuden mahdollistamaa päiväkotia oman ammatillisen osaamiseni ylläpitäminen olisi varmasti ollut vielä nykyistäkin haastavampaa, jos ei mahdotonta. Tein minimiliekillä töitä koko sen ajan, kun olin äitiys- ja vanhempainvapaalla. Lisäksi olen edistänyt sellaisia projekteja, joista ei tällä hetkellä tule euronhyrrää, mutta jotka tulevaisuudessa toivottavasti taipuvat itsensä työllistävän media-alan sekaduunarin elannoksi. Jos eivät taivu, ainakin olen pitänyt osaamistani yllä ja kynän sekä pään terävänä. Oma alani elää koko ajan, eikä sieltä voi jäädä pitkiksi pätkiksi täysin ulkopuolelle. Enkä sellaista haluaisikaan. Pyörä pitää koko ajan keksiä uudelleen tai pian ei ole leipää, josta verokarhulle osaansa jakaa.

On esikoisen päiväkodissa jatkamisessa ollut myös haasteita. Tai sanotaanko, sellaisia eloa hankaloittavia asioita. Tuntuu, että molemmat lapset nukkuisivat hyvin juuri niinä päiväkotiaamuina. On tuntunut pöljältä herätellä (sen jälkeen kun on ensin itsensä saanut ylös herätyskellon torkuttamisen jälkeen) esikoista päiväkotiin, kun lopulta kenelläkään meistä ei olisi mikään iso hoppu minnekään.
Muutenkin ne viemiset vauvan kanssa ovat olleet välillä ihan horroria, ja siinä pilkkopimeässä päiväkodille tarpoessaan miettii, miksi ei vain voitaisi syödä rauhassa aamupalaa ja pukea ne ulkovaatteet päälle (ilman taistelua) vasta auringon noustua. Ja miten tuntuikin, että aina kun hain lapsen päiväkodista vauvan kanssa, oli mukamas hirveä kurasää ja vauvakin pitänyt kiskoa mukaan kesken unien. Välillä päivät vauvan kanssa olivat myös tylsiä, siis sillä tavalla kuin noiden ihanien pallopäiden kanssa välillä on. Ja kitinästä päätellen vauvalla tuntui olevan tylsää myös mun kanssa. Toisiaan en tiennytkään, kumpi odotti enemmän, että saataisiin hakea esikoinen päiväkodista tuomaan vähän äksöniä ja hauskuutta elämään, vauva vai minä.

Noh, nyt tuota hauskuutta ja äksöniä piisaa elokuun ja isikesän loppuun saakka, kun esikoisella on viime vuoden tapaan lähes kolmen kuukauden kesäloma päiväkodista. Niin ihanaa, että tällainen luksus on mahdollista! Syksyllä sitten koittaa uudenlainen arki, jota varten suunnitelmamme ovat alkaneet hahmottua, mutta loppuhionta puuttuu. Toivonkin nyt meidän ja muiden perheiden puolesta, että Arkadianmäellä jengi ymmärtäisi säilyttää mahdollisuuden yhdistää perhe- ja työelämä mahdollisimman kivuttomasti ilman joko-tai-ajattelua.
Unihommat

Nukkua kuin vauva

Yksi asia näin kahden lapsen äitinä yllättää yhä edelleen. On käsittämätöntä, miten samanlaisia, mutta silti niin erilaisia saman perheen lapset voivat olla. Nukkuminen on yksi niistä isoimmista eroavaisuuksista. Tai ainakin sellaisista, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämään. On nimittäin aika paljon merkitystä ihan kaikkeen, jos elää vauvavuotta beben kanssa, jonka mielestä päiväunet ja vaunut olivat vihoviimeistä puuhaa, tai jos elää sitä kera sellaisen tapauksen, joka noh, nukkuu.

Vauvathan tarvitsevat paljon unta päivisinkin. Mutta sanopa se vauvalle, joka taistelee huutaen päiväunia vastaan. Tai tarkemmin kuvailtuna karjuen, vaikka silmistä ja koko olemuksesta näkee, että väsyttää. Esikoisen aikaan oli hämmentävää nähdä muita vauvoja nukkumassa vaunuissa, kun oma alkoi huutaa pakokauhuisena heti kun tajusi joutuneensa kidutusvankkureiden kyytiin.

Yllätyin kuullessani joidenkin käyttävän autoilua lapsen nukuttamiseen. Oma vauva itki turvakaukalossa henkeä haukkoen. Kerran puolentoista tunnin mökkimatka kesti lähes viisi tuntia, kun joka toiselle bussipysäkille oli pakko pysähtyä tyynnyttelemään ja imettämään vauvaa. Perillä vauvalta oli mennyt itkemisestä ääni käheäksi ja minä olin päiväunien tarpeessa pahemmin kuin aikoihin.

Väsyneen vauvan itkemisen kuuntelu on hirvittävän kuluttavaa. Siinä ehtii käydä mielessään läpi monia mustia ajatuksia. Onneksi jossain vaiheessa silloin kolme vuotta sitten tajuttiin jättää vaunut pölyyntymään pyöräkellarin nurkkaan. Kantorepussa vauva nukkui. Ei hyvin, mutta jotenkuten. Koko ajan piti olla liikkeessä, jos ei muuta, paikallaan heijaten. Musta tuli talvipakkasilla vasten tahtoani ostareilla notkuva mutsi. Nytkyin silloinkin, kun vauva oli jonkun muun sylissä. Jos vauva joskus nukkui tunnin putkeen, oli se ihme, josta piti raportoida tekstiviestillä miehelle.

En tiedä, mikä noissa päiväunissa oli ja edelleen on niin kinkkistä. Kuopuksen synnyttyä jätin ihan suosiolla pois esikoisen päiväunet niinä päivinä, kun mies ei ole kotona. Pahimmillaan tunneiksi venyvä nukutustaistelu ei ollut sen arvoista, vaikka lapsi päiväunet vielä tarvitsisikin. Yöt sen sijaan ovat menneet aina ihan hyvin. Kun alun vatsavaivat ja muut mysteeri-itkut oli selätetty, lapsi nukkui tyytyväisenä kokonaisia öitä. Iltarutiineiden piti olla samanlaisia ja tarkasti aikataulutettuja, mutta niiden avulla lapsi nukahti minne vain; yökyläpaikkaan, hotelliin tai junaan. Mitään nukuttamista hän ei ole koskaan iltaisin kaivannut, vaan iltasadun, -laulun ja -pusujen jälkeen jäi ja jää itsekseen sänkyyn odottamaan unta.
Kun kuopus syntyi, olimme varautuneet samanlaiseen päiväunisavottaan tämänkin vauvavuoden kohdalla. Silti taisimme salaa elättää toiveita paremmin nukkuvasta tulokkaasta, sillä hankimme parvekevaunut – kapineen, jolle ei olisi ollut mitään tarvetta esikoisen aikana. Kun kannoin kolme päivää vanhan vauvan nukkumaan parvekkeelle, tilanne tuntui epätodelliselta. Siellä se nukkui, tyytyväisenä ja monta tuntia. Mulla oli jopa vähän syyllinen olo, kun laitoin lapsen nukkumaan sinne kauas itsestäni. Luin kirjaa kahvia hörppien ja leikin äitiyslomaa, sillä arvelin vauvakuplan puhkeavan minä hetkenä hyvänsä.

Viikot kuluivat, lopulta kuukaudetkin. Mutta niin vain tuo tulokas on osoittanut todeksi sen, että parvekkeella tyytyväisenä nukkuva vauva ei ole utopiaa. Melkein nolottaa kertoa, miten helppoa se on. Sen kun kannan hänet parvekkeelle, annan suukon ja toivotan hyvät unet. Yleensä silmät alkavat lurpsua jo ennen kuin ehdin vetää kuomuaukon eteen suojaa. Välillä hän murisee hetken unilaulua itsekseen kunnes nukahtaa. Siinä se. Ja siellä se tuhisee unta palloon useamman tunnin putkeen. Jos postauksissa voisi käyttää emoji-kuvakkeita, tähän tulisi se punamekkoinen tanssiva nainen.

Jotta eroavaisuudet eivät jäisi vaunuissa nukkumiseen, tekevät lapset muutkin unihommat omalla tavallaan. Kuopus kyllä nukkuu kantovälineessä, mutta sikeämmin hän koisii, kun saa olla vaunuissa. Jos hän päivisin tahtoo nukahtaa omissa oloissaan (mikä tuntuu vieläkin mielestäni vähän luonnottomalta vauvakäytökseltä, mutta näin se vain menee), iltaisin hän tahtoo vieressään olevan jonkun. Kokonaisista öistä en nyt vielä edes haaveile, vaikka esikoisen kanssa näissä kohdin vauvavuotta sitä herkkua oli ollut tarjolla jo useamman kuukauden ajan.

Jos esikoisen kanssa opin tissitainnutuksen voiman, sitä on ihan turha koittaa nuorimmaiseen, jonka mielestä äidin paidan alla on ruokaa, siinä se. Vauva on alkanut nyt kesän tullen heräämään samoihin aikoihin auringon kanssa ennen kuutta, kun muu perhe esikoista myöten vetelisi hirsiä helposti kasiin. Että jos jotain uniasiaa kolmen vuoden takaisilta ajoilta kaipaan, on se mahdollisuus aamuisin torkuttaa imettäen.
Kasvimaameininki

Kaupunkiviljelijöiden minipalsta Sörnäisissä

Pääsimme vihdoin viikonloppuna tunkemaan sormia multaan muuallakin kuin kotiparvekkeella. Onnistuimme tänä vuonna laajentamaan kaupunkipuutarhaamme yhden kauden ajaksi Sörnäisten Hanasaareen, pienen mullalla täytetyn laatikollisen verran.

Paikallinen energialaitos jakoi sadalle nopeimmalle kasvatuslaatikon multineen ja kasteluvesineen parkkipaikaltaan, ja pieni kaveriporukkamme oli kärppänä apajilla. Saatiin jokainen oma lootamme. Se on kätevää, kun voidaan vuorotella pääpuutarhurin titteliä ja tarvittaessa kastella kaverienkin viljelyksiä.
Istutettiin lootapuutarhaamme kahta erilaista kesäkurpitsaa, yksi kumpaakin sorttia. Kurpitsojen vierestä paikkansa löysi ruusupapu, joka on meidän viherpeukalotaidoillamme ollut kesäkurpitsan tapaan satoisa kaveri. Yhteen nurkkaan varasimme pikiriikkisen läntin herneelle, sillä tiluksilla pitää olla aina jotain naposteltavaa, jolla saa palkita itsensä kastelusta samointein.

Uutena kokeiluna maahan laitettiin ruusukaali. Olimme juuri ostaneet sen taimen Annalan taimimyynnistä, kun kuulimme kahden naisen puhisevan keskenään, miten viheliäinen kasvatettava ruusukaali on. Siitä kuulemma kasvaa jättimäinen puska, mutta kukinnot jättävät tulematta. Saa nähdä, palkitaanko meidät ruusuisilla kaalinupuilla.
Siemenpusseista kopistimme esikoisen kämmenelle lajitelman lehtikaalia, mangoldia ja pinaattia. Hän asetteli ne hartaudella pikkuisilla sormillaan kasvamaan multaan. Tajusin vasta jälkeenpäin, että pinaatin kylväminen oli vähän pöljää, kun vauvaviljelijämme ei sitä vielä saa syödä. Ehkä hän ei ota sitä itseensä, etenkin kun miniviljelmiemme odotettu pinaattisatomäärä liikkuu muutamissa kourallisissa parin viikon välein.

Kaupunkiviljely on ihaninta juurikin lasten kanssa. Esikoinen on odottanut malttamattomana, koska taas pääsee taas kastelemaan viljelmiä. Minä meinaan vallan liikuttua, kun katselen kultaista kolmevuotiastamme kuopsuttamassa tärkeänä maata ja kastelemassa kasveja tarkasti työhönsä keskittyen.
Pitkän talven jäljiltä esikoinen oli vähän liiankin innokas näissä puutarhatouhuissa. Kävi nimittäin niin, että hän oli huomaamattamme käynyt omatoimisesti valitsemassa korista siemenpussin. Huomasin sen vasta sillä hetkellä, kun hän kumaisi koko pussillisen siemeniä viereiseen viljelylaatikkoon. Huudahdin hätäpäissäni jotain niin kiukkuisesti, että ohi viilettäneet pyöräilijätkin kääntyivät katsomaan. Onneksi vahinkoa ei päässyt tapahtumaan yhtä porkkanasiemenpussia enempää, sillä viereisessä laatikossa ei ollut vielä istutettuna tai kylvettynä mitään. Kaivoimme päällismullat pois ja levitimme ne siemenineen viereiselle nurmikolle.

Voi siis olla, että ryhdyimme puolivahingossa myös sissiviljelijöiksi. Että jos voimalaitoksen viereiseltä nurmikolta alkaa puskea porkkanoita, olkaa hyvät ja ottakaa. Me tarjotaan!
Arki

Arkikuva 20/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Meillä on luettu iltasatuja jo silloin, kun makuuhuonettamme ei ollut jakamassa minun ja mieheni lisäksi kukaan muu. Mies luki minulle iltasatuja, jotta nukahtaisin helpommin. Välillä yöpöydällä oli erätarinoita tai elämänkertoja, mutta yleensä ihan ehtoja satuja. Lempisatukirjailijani Marjatta Kurenniemen kirjat luettiin läpi monta kertaa.

Satujen lukeminen on kauneimpia rakkautta osoittavia tekoja, joita olen saanut kokea. Rakastin niitä hetkiä, kun sain kömpiä hänen kainaloonsa ja etsimme kirjasta kohdan, jossa uni oli edellisiltana voittanut. Oli turvallista ja ihanaa nukahtaa miehen karheaan ja hiljaisen monotoniseen ääneen. Tuntea kuinka uni alkaa vyöryä päälle ja sekoittua satuun. Joskus havahduin vielä siihen, että mies sammutti yövalon ja levitti peiton paremmin päälleni. Yleensä nukuin kippurassa aamuun asti.

Nykyään kahdenkeskiset satuhetket miehen kanssa ovat jääneet ainakin toviksi sivuun, mutta osoitamme sen sijaan saduin rakkautta lapsillemme. Lukuhetki on iltatoimien tärkein osio, se joka solmii päivän kauniille rusetille ja nippuun. Se on samanlainen, vaikka yöpyisimme missä tai vaikka iltapesut olisi tehty uimahallissa ja iltapala syöty kahvilassa. Esikoiselle iltasadun valitseminen on tärkeä rituaali.

Meillä on miehen kanssa haavekuva, jossa iltasatuhetki on rauhallinen tuokio, jolloin kaksi pellavapäistä lasta istua tapittaisi silmät loistaen toinen toisessa kainalossa ja toinen toisessa kainalossa.

Todellisuudessa se on hyvin usein sitä, että toinen yrittää nauraa kräkistäen syödä kirjaa ja toinen demonstroi vieressä Linnanmäen maailmanpyörää.
Kaupungilla

Sirkusmeininkiä ja lastentapahtumia Helsingin juhlaviikoilla

Sisältää alelinkkejä juhlaviikoille

Meillä täällä Herttoniemessä asuu yksi kolmevuotias, jonka lempipuuhia ovat temppuilu, tekeminen ja täpinöinti. Hän on fyysisesti taitava, tekee asiat täysin höyryin ja jokainen kalenteriin merkitty perhemeno on hänelle iloloikan paikka. Ei käy elo tylsäksi tuollaisen ihanuuden äitinä, sen voin kertoa! Kun Helsingin juhlaviikkojen tämän vuoden ohjelmat julkistettiin, tiesin heti, mikä olisi se mieluisin meno tärinäsanterillemme: kiinalaisten akrobaattien sirkusspektaakkeli.

Helsingin juhlaviikot nimittäin tuo tänä vuonna Suomeen Shanghai Acrobatic Troupe -akrobaattiryhmän, jota on kehuttu alallaan parhaaksi. Enkä yhtään ihmettele. Saatiin katsottavaksemme tallenne heidän showstaan ja voi morjens! Kiinalaiset akrobaatit taipuivat sellaisiin liikkeisiin, että en edes ymmärrä, miten se on ihmiskeholle mahdollista. Täältä teillekin pieni maistiainen hämmästeltäväksi. Akrobatiaa on harjoitettu Kiinassa jo kevyet parituhatta vuotta, joten kai siinä ajassa oppii keinot, miten ihmiskehon saa mutkan kautta solmuun ja samalla kaiken näyttämään kauniilta ja harmoniselta kuin keijukaisten tanssin piirretyissä.
Jos minä imetyshormoneissani liikutuin akrobaattien taidokkuudesta vallan kyyneliin, voitte ehkä arvata kolmevuotiaan reaktion. Totaalitäpinä! Häneen teki vaikutuksen etenkin showssa tiikeriksi, kukoksi ja lohikäärmeeksi naamioituneet akrobaatit. Shanghailainen sirkusjätti kun ottaa vajaan kahden tunnin spektaakkelinsa aikana käsittelyyn kiinalaisen horoskoopin 12 eläinmerkkiä. Inspiraatiotakin lapsi selkeästi sai jo lyhyestä videopätkästä. Nykyään hän taiteilee katosta roikkuvissa köysitikkaissa kuin sirkusammattilainen: kieppuu kuin untuvankevyt akrobaatti ja poseeraa kuin primadonna. Ja tietty nauraakäkättää kuin ilakoiva pelle siihen päälle.

Lapsi ei malttaisikaan odottaa, koska päästään sirkukseen. Aika pitkään pitää kuitenkin vielä odottaa ja hyvä niin, välissä kun on kesä. Helsingin Juhlaviikot ajoittuu tuttuun tapaan hämyiseen loppukesään, elokuun viimeisille viikoille. Shanghai Acrobatic Troupe ottaa haltuun Helsingin Jäähallin kokonaiseksi viikonlopuksi 21.­–23. elokuuta.
Sirkuksen lisäksi loppusyksyksi on luvassa paljon muutakin ohjelmaa, kiitos Helsingin juhlaviikkojen. Mä luulen, että ainakin jokainen vähänkään kylillä luuhailua harrastava pääkaupunkiseutulainen on joskus käynyt Helsingin juhlaviikoilla. Kenties tietämättäänkin, sillä koko kaupunki on täynnä kulttuuritapahtumia: musiikkia, taidetta, elokuvia, teatteria ja kirjallisuutta. Moni tapahtumista on myös täysin ilmaisia. Lapsiperheille sopivat menot löytyvät täältä. Me ollaan sirkuksen lisäksi menossa ainakin ilmaisille Leijafestivaaleille ja Huvilateltan lastenpäivään, jossa esitetään Pikku Kakkosen kansanmusiikkisarjasta kehitetty Satuja Soitosta -tarinakonsertti.

Ja ne lupaamani alelinkit! Alla olevista linkeistä napauttamalla saat 15 prosentin alennuksen kustakin Shanghai Acrobatic Troupe: Zodiac Legend -showsta. Se tekee siis lipun hinnaksi aikuiselta 50 euroa ja alle 18-vuotiaalta lapselta 23,50 euroa. Esitystä suositellaan yli 5-vuotiaille.

Perjantai 21. elokuuta kello 18.00
Lauantai 22. elokuuta kello 13.00
Lauantai 22. elokuuta kello 18.00
Sunnuntai 23. elokuuta kello 13.00
Sunnuntai 23. elokuuta kello 18.00
Anteeks mitä?

Mutsi-ihmisen vihreä noitahuulipuna

Ystäväni toi minulle Marokon-tuliaisena putkilollisen taikaa. Vihreä huulipunaputkilo on koristeellinen kuin idän hämyiset yöt, mutta sisältö on vielä jännittävämpää: huulipuna itsessäänkin on vihreä! Huulille levitettäessä vihreä väri muuttuu kuin taiasta punaiseksi.

Joku varmasti muistaakin tällaiset taikapunat jostain 80-90-lukujen vaihteesta. Niiltä samoilta ajoilta, kun ainakin pienessä pohjanmaalaisessa pitäjässä oli siisteintä omistaa Yves Rocherin tilaajalahjana saatu sormus, jonka kivi muutti väriään kuulemma ihmisen mielialojen mukaan. Myös vihreän huulipunan sanotaan muuttuvan huulilla juuri sopivaksi käyttäjälleen. Todellisuudessa punaisuuden taitaa taikoa esiin ihon pH. Ystävälläni punasta tuli helakan pinkki, itselläni syvempi fuksia. Kieltämättä molemmille kuin luodut sävyt.

Yritin selvittää, mistä tämä puna oikein on tehty, sillä salaperäisessä putkilossa ei tietenkään ole mitään aineosaluetteloa. Puna tuoksuu hattaralle, minkä saattaisi selittää huulipunan luultavasti sisältämä hunaja. Väri on todennäköisesti kokenillikirvasta lähtöisin, mikä on siis samainen väriaine, josta käytetään elintarvikkeissa lyhennystä E120 ja jota on monissa limuissa, leivonnaisissa, karkeissa, mehuissa ja jopa punaviineissä – ja jota kannattaisi tietty eettisistä syistä vältellä.

Ehkä en edes tahdo tietää, mistä noitamaisista aineosista pigmenttihuulipuna on todellisuudessa tehty. Hämähäkin kyyneleistä ja sisiliskon unihiekasta ehkä. Mutta sen sijaan tahtoisin tietää, mistä tätä saa lisää Suomessa. Vai saako? Jostain ekohippikaupoista?

Puna on nimittäin loistava tällaiselle huulipunia rakastavalle mutsi-ihmiselle. Se levittyy näppärästi kuin huulirasva ja tuntuu huulilla kosteuttavalta voiteelta, eikä tönköltä tai tahmaiselta, kuten joillakin huulipunilla on tapana. Silti väri kestää huulissa läpi päivän. Kummallista tässä on se, että jostain syystä tätä huulipunaa ei päädy hampaisiin tai edes kahvimukin reunaan kirkuvan punaisina jälkinä.

Mukavinta Marokon mystisessä huulipunassa onkin se, että tämän kanssa voi pussailla lapsia (ja hyvällä tuurilla myös vähän miestä) ilman, että rakkaat ovat punaisia pusujälkiä täynnä. Taianomaista!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe