Juhla

Mansikkainen britatorttu anopin ohjein

Mikäli sosiaalista mediaa on uskominen, Suomi näyttäisi hullaantuneen tänä kesänä kasarikakkujen klassikkoon, britatorttuun. Etenkin juhannuksena somefeedini täyttyivät mansikkaisten britatorttujen kuvista. En voinut olla ainoa, joka huomasi tämän (ja jonka perheessä myöskin leivottiin brita keskikesän kunniaksi)? Nyt on siis mitä parhain aika esitellä teille vihdoin reseptisalaisuus, jonka olen saanut itselleni miniän ominaisuudessa.

Britatorttu tuli elämääni 16 vuotta sitten, siinä samassa kuin miehenikin. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut tästä juhlapöydän kuningattaresta, mutta sittemmin kävi selväksi, että miehen suvun puolella juhlia ei vietetä ilman britatorttua. Kyseessä on siis samanlainen perheen leivoinnaisklassikko kuin äitini maailman paras porkkanapiirakka, jonka reseptin paljastin teille viime kesänä. Leivonnaistrendit voivat sanoa mitä tahansa, mutta vieraat pölmistyisivät, jos perheen juhlissa ei olisi kyseistä herkkua tarjolla – minun vanhempieni kemuissa porkkanapiirakkaa ja miehen vanhempien juhlissa britatorttua.
Kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin uskalsin pyytää anopilta britatortun reseptiä. Kai syynä olivat britatortun leipomiseen liittyvät riitit, joita seurasin anopin keittiössä. Päälle tulevan marengin pitää olla juuri eikä melkein, eikä yhtään ylikään. Kun päällimmäistä levyä nostettaan viiden ihmisen turvin kakun päälle, kaikki tuntuvat pidättävän jännityksestä henkeään. Ja lopputulos, kyllä se onkin aina yhtä upea! Makea ja raikas, rapsakka ja unelmapehmeä samaan aikaan. Ajattelin, että en koskaan kykenisi samaan aikaan samanlaista torttua.

Anopin tekemät britatortut ovat edelleen niitä ainoita ja oikeita, mutta eivätpä nämä omatkaan luomukseni ole vuosien varrella kehnoiksi jääneet. Onneksi rohkenin kokeilla! Eikä britan tekeminenkään ole ennakko-oletuksistani huolimatta yhtään vaikeaa, jos noudattaa anopin antamia ohjeita eikä niin välitä, vaikka päällimmäisen levyn marenkikerros välillä vähän halkeilisikin.
Olen hairahtanut muutaman kerran kokeilemaan myös muita britatorttuohjeita, mutta lättänöiden pannukakkujen jälkeen ollut uskollinen tälle ohjeelle. Sen salaisuus taitaa piillä jauhoissa ja niiden suhteessa, sillä on tarkkaa käyttää juurikin puolikarkeita vehnäjauhoja ja Anni Helenan kakkujauhoja, puolet kumpaakin. Näin taikinasta tulee kuohkea, mutta se ei halkeile. Koska leipomisessa on aina mukana hippunen poppakonsteja, jauhojen määrä vaihtelee aina vähän päivän mukaan. Taikinan tuntuman EI pidä olla juokseva, kuten yleensä kakuissa, vaan enemmänkin voisen tahmea ja murotaikinamainen.

Kakku koostuu kahdesta levystä, eli taikina paistetaan uunipellillä ja sen jälkeen halkaistaan kahtia. Kuvissa olevan kakun tein veljeni rippijuhliin, joten tuplasin taikinan, paiston sen kahdella uunipellillä ja nostin levyt päällekkäin täyttämisen jälkeen. Näin kakusta riittää kunnon palaset noin 20 hengelle.
Kakun täytteissä voi tietenkin varioida fiiliksen ja kauden mukaan. Anoppi käyttää siellä yleensä myös jotain makeaa hilloa, kuten vadelmaa, mutta itse tykkään tehdä vähän raikkaamman version. Laitankin täytteeksi yleensä vain sokerilla makeutettua kermavaahtoa ja tuoreita mansikoita – ja ehdan kasarikakun tapaan tietenkin myös banaania ja kiiviä. Kakun mantelikoristeinen marenkipinta on kaunis sellaisenaan, mutta koska äitini ja isini marjatilan mansikkakausi oli juuri startannut, laitoin tällä kertaa mansikoita täytteen lisäksi myös kakun päälle.

Ja jo on hyvää – niin hyvää, että jouduin kantamaan juhlapöytään kakun, josta puuttui palanen. Sen ehti napata isini, joka oli kielloista huolimatta mennyt murtamaan toisesta kakkupohjasta palasen ja syönyt sen tyytyväisenä kuin piparivarkaissa ollut pikkupoika. Tämä on vanhempieni keittiössä niin yleinen ilmiö ja vanha vitsi, etten tiedä, olisiko siinä tilanteessa tällä kertaa ollut syytä olla enemmän vihainen vai enemmän huvittunut. Mutta eipä auttanut kuin murtaa toisestakin kakkupohjasta samanlainen palanen laulelen Robinin Puuttuva palanen -biisiä.

Anopin mansikkainen britatorttu (10 hengelle)


Pohja:
  • 150 voita
  • 1 ½ dl sokeria
  • 4 keltuaista
  • 1 dl täysmaitoa
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 2 tl vaniljasokeria
  • 1 ½ dl puolikarkeita vehnäjauhoja
  • 1 ½ dl Anni Helena -kakkujauhoja
Marenki:
  • 4 valkuaista
  • 2 dl hienoa sokeria
  • 2 tl vaniljasokeria
  • mantelilastuja 
Täyte:
  • tuoreita mansikoita
  • kermavaahtoa
  • banaania
  • kiiviä
Pinnalle
  • tuoreita mansikoita
  • pölysokeria
  • orvokkeja
Vatkaa sulatettu voi ja sokeri huolella ja hartaudella. Lisää keltuaiset yksi kerrallaan ja anna mennä vatkaten. Sekoita kuvat aineet yhteen. Lisää kuivat aineet ja maito vuorotellen taikinaan. Taikinan rakenteen pitää olla muista kakkutaikinoista poiketen todella jäykkää, kuten voinen murotaikina tai tahmea hummustahna. Lisää siis rohkeasti jauhoja, jos taikina sitä kaipaa.

Valmista marenki. Vatkaa valkuaiset kunnolla vaahdoksi. Vaahto on valmista, kun se pysyy kulhossa vaikka sen kallistaisi ylösalaisin. Lisää keskenään sekoitetut sokerit vähitellen ja vatkaa taas niin kuin viimeistä päivää. Marenki on valmista, kun sen pinta on kiiltävää ja se pysyy kulhossa kallistaessasi sitä.

Voitele leivinpaperi ja levitä taikina sille. Taikinan ei ole pakko mennä pellin reunasta reunaan, mutta pidä huoli, että taikinaa on tasaisesti noin puolen sentin kerros. Levitä marenki raa’an taikinan päälle. Marenki saa olla epätasaisesti, jolloin siitä tulee kauniin aaltoileva pinta torttuun. Ripotteli reilusti mantelilastuja päälle.

Paista pohjaa uunissa 175 asteessa noin 15–20 minuuttia tai kunnes marenki on sieltä täältä saanut vähän rusehtavaa väriä.

Anna pohjan jäähtyä. Halkaise levy kahtia ja levitä täytteet toisen levyn päälle. Nosta toinen levy kanneksi ja koristele tortun pinta mansikoilla, siivilän läpi humpsutetulla pölysokerilla ja orvokinkukilla.
Viro

Tallinnan vehreä ja ilakoiva Kadriorg

Postaus sisältää saatuja palveluita

Joka kerta Tallinnassa käydessämme koen yhä vahvemmin tarvetta viipyä kaupungissa pidempään. Kuukauden tai ehkäpä kokonaisen kesän ajan. Vaikka Tallinnaan seilaa Helsingistä parissa tunnissa, silti perillä odottaa palanen jotain eksoottista ja samalla tuttua.

Tallinnassa yhdistyy kiehtovalla tavalla Itä-Euroopan rosoisuus, Keski-Euroopan juurevuus, Etelä-Euroopan ilakoivuus ja pohjoismaalainen jurous. Tallinnassa tuntee ilmassa leijuvan uskon tulevaisuuteen ja omaan tekemiseen. Jos pienillä puutalojen ympäröimillä kaduilla levittää kätensä, voi suorastaan tuntea, kuinka saa napattua syleilyynsä osan ilmassa pomppivasta boheemista murroksesta.
Joka kerta Tallinna myös tarjoaa jotain uutta. Perheeni kutsuttiin hiljan Tallinkin, Visit Estonian ja Visit Tallinnin järjestämälle pressimatkalle, jossa meidät tutustutettiin vehreään ja rauhalliseen Kadriogin-kaupunginosaan. Alue sijaitsee kävelymatkan päässä satamasta ja Tallinnan vanhastakaupungista, mutta myös ratikalla pääsee, kun hyppää ykkösen tai kolmosen kyytiin itään päin ja jää päättärillä, eli Kadriorgin pysäkillä pois.

Meille Kadriorg oli ihan uusi kokemus, vaikka toki olemme siitä kuulleet. Sijaitseehan Viron kehuja kerännyt taidemuseo Kumukin siellä. Alueella on komea kattaus myös muita museoita, mutta me keskityimme tällä kertaa leikkimeininkiin, puistoluuhailuun ja kahvilanautiskeluun.
Kadriorgin sydän on Kadriorgin puisto eli Katariinan laakso, jonka Venäjän tsaari Pietari Suuri perusti ja nimesi vaimonsa Katariina 1:n mukaan 1700-luvulla. Me ehdittiin palloilla vain pienellä osalla puisten huviloiden reunustamaa jättimäistä puistoa, mutta ehdin sinäkin aikana huokailla kukkivien puiden ja rehevien istutusten kauneutta. Alueen pienistä puutarhoista jäi näkemättä esimerkiksi japanilainen puutarha. Kylmäksi ei varmasti jättäisi myöskään tsaarin rakennuttama barokkipalatsi lampineen ja suihkulähteineen. Puisto on kuulemma etenkin perheiden suosiossa, mutta minä kyllä lähtisin sinne myös ihan kahdestaan miehen kanssa viettämään pikniktreffejä. Joutsenlammen ympäristö suorastaan vaati, että sen rantamilla pitää vähän pussailla.

Lapsiperheiden suosiossa Kadriorg on varmasti samasta syystä, mikä sai lapsen kiljahtelemaan innoissaan: alueella sijaitsee iso leikkipuisto. Se on söpö ja erilainen Lappset-meininkiin tottuneelle suomalaiselle silmälle. Mitään kovin kummoista leikkipuistossa ei kuitenkaan ole, mutta välillä ei tarvitaan mitään sen enempää. Lapsi on riemuissaan, vauva nukkuu päiväunia vaunuissa, aurinko paistaa juuri sopivassa kulmassa lämmittäen puistonpenkille ja lähikahvilan take-away latten pehmeys silottaa vähäisiksi jääneiden yöunien rypyt silmäkulmista. Jokainen mutsi varmasti tietää, että siinä on jo lomaa kerrakseen.
Ihan leikkipuiston vieressä on Kadriorgin lastenmuseo Miiamilla. Se on sympaattinen ja lasten ehdoilla toimiva puuhapaikka, jossa kaikkeen saa koskea ja kaikella saa leikkiä. Kyllä, ihan kaikkeen ja kaikella, mikä vain irti lähtee. Museossa sai leikkiä esimerkiksi vanhan ajan puotipuksua, posteljoonia, kelloseppää, suutaria ja valokuvaajaa. Eniten riemua tuntui irtoavan kaupan jännittävistä ruokatarvikepaketeista ja komeasta vanhasta kassakoneesta. Ilonkiljahduksia sai aikaan myös huone, jossa oli muun muassa leikkikeittiö jääkaappeineen päivineen sekä leikkimökki, jonka katolta pääsi laskemaan liukumäkeä.

Miiamilla sopii myös budjettimatkailevalle, sillä sen sisäänpääsy on perheeltä vain 6 euroa, tai 3 euroa aikuiselta ja 2 euroa lapselta. Museon kahvilasta saa myös kuulemma edullisen lounaan. Vaikka museo on tarkoitettu 3–11-vuotiaille lapsille, myös vauva konttasi ympäriinsä innoissaan ja valitsi museosta lempiasiakseen vanhan helmitaulun.

Jos Tallinna kiinnostaa, täältä Lähiömutsin vinkit Kalamajan alueelle ja kylpyläilakointiin, täällä vanhankaupungin suosikit parin vuoden takaa ja tuolla taas yleistä fiilistelyä päiväreissulta Tallinnaan.
Arkikuvahaaste

Arkikuva 25/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Mummila-reissuilla, eli matkoilla vanhempieni luo, vaihdamme Seinäjoella Vaasan suuntaan vievään taajamajunaan. Sinisen junavaunun penkeistä pöllähtää vuosikymmenien aikana kertynyttä pölyä, kun niille istahtaa. Alla kiitävän rautatien kolinan tuntee takapuolen alla ja kuulee ikkunasta, joka on aukaistu tuomaan tuulahdus raikasta ilmaa auringon kuumentamaan vaunuun. Tosiasiassa avonaisesta ikkunasta tunkee sisälle vain diesel-veturin raskas katku, joka saa aikaan päänsäryn.

Silti ja ehkä juuri siksi vanhat sini-harmaat pikajunavaunut ovat tärkeä siirtymäriitti Helsingin ja Pohjanmaan välillä. Kun katselee upottavasta penkistä käsin ulkona vilahtelevaa lakeutta ja laskee esikoisen kanssa pelloilla tönöttäviä latoja, tuntee olonsa yhtäkkiä kovin lämpöiseksi ja kotoisaksi. Konduktöörin tullessa kysymään lippuja, välillä ihan hätkähdän omaa tapaani puhua. Siinä samalla kun on laskenut takapuolensa sinisen junan penkkiin, puheeseen on palannut taas aavistus juurevaa rehevyyttä, pohjalaista sananpartta.

Vaikka en näe itseäni koskaan palaamassa Pohjanmaalle tai edes asumaan maaseudulle, on tutuilla seuduilla ihana ja jotenkin eheytävä käydä. Se sellainen mollahan täältä ja nämon meirän maita -tunne on lisääntynyt iän myötä – hassusti siinä samalla kun on yhä vankemmin kotiutunut mutkien ja kaupunkien kautta Helsinkiin. Olen ehkä tajunnut, mikä rikkaus on saada elää näitä molempia todellisuuksia yhtä omana ja yhtä rakkaana. Samalla myös pystyy katsomaan molempia kotiseutujaan ja niiden tapoja tavallaan ulkopuolisena ja luultavasti kriittisemmin kuin samoilla seuduilla ikänsä asunut.

Sitten kun taas seisomme Tervajoen asemalla odottamassa junaa takaisin kotiin, olo on haikea, mutta myös riehakkaan odottava. Samalla kun tekisi vielä mieli jäädä maaseudun painottomaan tilaan, kaipaa jo kaupunkia ja omaa kotia. Kun koliseva taajamajuna on vaihtunut Intercityyn ja juna vihdoin valuu Töölönlahden maisemien kautta Helsingin päärautatieasemalle, tulee taas se sama tunne kuin toisessakin päässä matkaa, lämpöinen ja kotoinen fiilis. Laiturille astuessa ihmismäärä haukkaa mukaansa ja hymyilyttää. On ihana taas olla kotona ja keskellä ikiomaa iloloikkivaa ja välillä liian kiireistäkin elämää.

Aina on ikävä jonnekin. Aina tekisi mieli olla menossa ja tulossa. Aina palanen sydäntä on toisaalla ja kaipaa.
Kosmetiikka

Luonnonkosmetiikan ystävämyynti

Postaus sisältää *-merkittyjä affiliate-linkkejä

Luonnonkosmetiikan alehaukat, nyt tarkkana! Natural goods companyn nettikaupassa* starttasi tänään ystävämyynti. Luonnonkosmetiikkaputeleihin on lätkäisty jopa - 60 prosentin alekyltit*, kuten Weledan vauvoille tarkoitettuun Calendula-sarjan öljyiseen ja pesuaineettomaan kylpyvoiteeseen*, joka on ehdoton suosikkini vauvoille suunnitelluista kylpytuotteista.

Alehinnoin löytyy myös esimerkiksi Biosoliksen aurinkotuotteet*, joiden lasten viiskymppisestä aurinkorasvasta hiljan kirjoitinkin. Lisäksi peilikaappini kulmakiveltä, Mádaralta* löytyy läjäpäin purnukoita alennetuin hinnoin. Mä ajattelin satsata lisäksi Zuiin meikkeihin*. Vähän jopa mietin, josko uskaltaisin monien huonojen ekoripsarikokeilujen jälkeen testata tuota Zuiin tuuheuttavaa ripsiväriä*, jota on kehuttu parhaaksi luonnonkosmetiikan ripsariksi. Onko jollain teista kokemuksia siitä? Ainakin tilaan Logonan kulmakynän*, josta on meikkipussissa enää nysä jäljellä.

Alennuksessa on lisäksi tuotteita muun muassa Santelta*, Weledalta*, Providalta* ja Naked Lipsiltä*. Jos tykkää käyttää tuoksuja, ystävämyynnissä on tarjolla myös pullo poikineen ekohajuvesiä, -huonetuoksuja sekä -tuoksukynttilöitä*. Lisäksi Khadin* auyrvediset öljyt ovat tarjouksessa.

Aleilottelu kestää tiistaihin 30. päivä kesäkuuta asti. Yli 50 euron ostoksiin putiikki tarjoaa ilmaiset toimituskulut.
Kasvatus

Synnynnäinen rakkaus vaaleanpunaiseen?

Olimme viime viikolla esikoisen kanssa juhlavaateostoksilla. Yhteisymmärryksessä löytyi mekko, jolle on käyttöä juhlien jälkeenkin. Kenkäosastollakin pääsimme kompromissiin, kun sain esikoisen vaihtamaan kauniit mutta epäkäytännölliset sandaalit nättikuosisiin kenkiin, joilla voi myös juosta ja kiipeillä. Mutta sukkahousuosastolla nousi kiukkumyrsky. 

Lapsi iski Stockmannin kaikista kymmenistä sukkahousuista silmänsä vaaleanpunaisiin. Hän halusi ne, ehdottomasti. Vaikka lapsi saa valita itse vaatteensa tiettyjen reunaehtojen sisällä (ja meidän vanhempien hienovaraisella ohjauksella), nyt huomasin tiukasti kieltäytyväni vaaleanpunaisten sukkahousujen ostamisesta. Sanoin, että ne eivät sopisi valittuun juhlamekkoon lainkaan. Vaikka mistä minä tiedän, sopisivatko sittenkin. Lapsi on ennenkin yllättänyt yhdistämällä upeita kokonaisuuksia vaatteista, joita minä en olisi keksinyt mätsätä yhteen. Ja kuluuhan noita sukkahousuja. Jos ne eivät sopisi juhlamekon kanssa, niitä voisi pitää muuten.
Mutta minä en halunnut ostaa sukkahousuja, koska ne olivat vaaleanpunaiset. Eivät edes neonväriset, pinkit tai raidalliset, vaan ihan reilusti vaaleanpunaiset, jossa roikkui satiinirusetteja – vaaleanpunaisia tietenkin. Yritin saada lapsen ihastumaan muihin sukkahousuihin, mutta ne olivat rumia. Vain vaaleanpunainen oli prinsessa ja kaunis. Hyllyjen välissä huuto yltyi.

Episodi sai miettimään sekä omaa että lapsen käytöstä. Miksi ihmeessä minulle värejä rakastavalle ihmiselle juuri tuo tietynlainen vaaleanpunainen on kiellettyjen värien listalla? Miksi hailakka roosa ja marjapuuron sävy ovat kauniita, mutta possuvaaleanpunainen suorastaan ruma? Miksi pieni määrä jotain vaaleanpunaisen sävyä on ok, mutta suurilla pinnoilla se tuntuu halvalta? Miksi vaaleanpunainen yhdistyy mielikuvissani jopa tietynlaiseen tyhmyyteen? Mitä vaaleanpunainen on tehnyt ansaitakseen huonon maineen? Ja etenkin, miksi vien tuota värirasismia eteenpäin lapselleni, jolle se on yksi kaunis väri toisten joukossa?

Mielenkiintoinen kysymys on myös se, miksi tuntuu olevan hyväksytympää ällötä esimerkiksi kokomustaa pukeutumista tai kokovalkoista sisustusta, mutta jos et tahdo vaaleanpunaista vaatekaappiisi sen kummemmin kuin muuallekaan kotiisi, olet leuhka värinatsi? Miksi mua pelottaa myöntää, että en pidä vaaleanpunaisesta kuin tarkasti harkittuina annoksina ja sävyinä? En oikeasti tiedä.
En myöskään osaa ihan tarkasti sanoa, milloin esikoisen rakkaus vaaleanpunaiseen roihahti kunnolla liekkeihin. Monet sanovat, että se tulee päiväkodin aloituksen myötä, mutta niin ei meillä ole käynyt. Voiko se olla kollektiivinen rakkauskokemus, joka tulee tuossa 3–4-vuoden iässä? Onko se joku geeneissä oleva nipstaakeli, joka napsahtaa päälle, kun saa tarpeeksi ulkopuolista yllykettä?

Vaikka omista väriennakkoluuloista huolimatta tahdon lapseni rakastavan kaikkia maailman värejä, huolestuin että sukkahousukommenttien perusteella hänelläkin vaaleanpunaiseen sisältyy jo merkityksiä. Hänelle se väri on kaunein, se tekee hänestä kauniin. Lapsen puheesta pystyi helposti poimimaan ajatuksen, että vain vaaleanpunaiseen verhottuna hän on riittävä. Kun yllä on vaaleanpunaista, hän on tarpeeksi.
Se pysäytti. Se pysäytti niin paljon, että istumme lapsen kanssa sylitysten pohtimaan sitä lattialle, sinne sukkahousuhyllyjen väliin. Juttelimme siitä, miten hän on kaunis ja upea valloittava itsensä vaikka minkälaisissa vaatteissa ja väreissä. Kerroin, että ihmiset saavat pukeutua omanlaisesti ja kaikkiin maailman väreihin. Väri tai vaatteet eivät määrittele ihmistä ja hänen kauneuttaan, vaan ihminen itse siellä vaatteiden sisällä – se miten hän on ja mitä hän tekee. Olimme samaa mieltä siitä, että olisipas tylsää, jos kaikki pukeutuisivat vain vaaleanpunaiseen tai vain mustaan.

Nyt kun vielä itse osaisi elää kuten opettaa. Kaikkien hienojen puheiden jälkeen nimittäin poistuimme kaupasta harmaiden rusettisukkahousujen kanssa. Molemmat olivat lopulta tyytyväisiä, mutta silti. Sentään mekossa ja kengissä on muiden värien lisäksi myös ripaus vaaleanpunaista.
Pohjanmaa

Jussin-päivän sadetanssi

Tänään on tasan puoli vuotta jouluaatosta ja tasan puoli vuotta jouluaattoon. Jussi juhlii nimipäiviään ja joissakin maissa keskikesän juhlaa, juhannusta, vietetään edelleen katollisen perinteen mukaisesti tänään. Me olemme Pohjanmaalla, ja täällä on satanut tänään jo yli 40 milliä vettä. Kesäinen meininki.

Ja tiedättekö mitä? Äskeiseen lausahdukseen ei sisältynyt kuin aavistus kollektiivista mutinaa suomalaisista kesäsäistä. Jos vanhempieni elanto täällä ei olisi yhdeltä osalta mansikkapellossa kiinni ja säätilojen varassa, pisaroiden ropina peltikattoa vasten ei haittaisi juurikaan.

Kyllä, edelleen toki odotan toiveikkaana, että voidaan lampsia perinteitä kunnioittaen ostamaan Kumpulan maauimalan kymppikortti – todetaksemme kesän lopussa, että ei taaskaan tullut polskittua ihan niin paljon. Mutta onhan tuossa sateessakin puolensa. Kun vettä tulee tarpeeksi, kuten tänään, se on kuin pihin perheen maauimalareissu.

Lapset jaksaisivat räisköttää mummilan pihaan muodostuneissa uima-altaissa vaikka koko päivän. Ohjelmatoimiston ei tarvitse keksiä tekemistä, kun toinen konttaa riemusta räkistäen vesipotista toiseen ja toinen kantaa tärkeänä astioissa vettä lätäköiden välillä. Itsekin unohdin ajankulun hyppiessäni lammikoissa ja rakentaessani hiekkalaatikolla täydellisen kostuneesta hiekasta jättimäistä linnaa.

Kun kuopus oli siirtynyt mummilauimalan vaatteidenvaihtopisteelle märkine varpaineen (mistä saa lätäkön kestäviä jalkineita konttaavalle?), me siirryimme esikoisen kanssa vaativampiin vesitoimiin. Kävimme plunailemassa ojassa ja sekoitimme kuravelliä. Kaivoimme kantapäillä maahan minikokoisia puroja eli luruja, joita pitkin juoksutimme vettä lätäköistä ojaan. Ala-asteaikoina mulla ja kavereilla oli tapana kaivaa koulun pihaan kokonaiset verkostot luruja, mutta en edes muista, koska olisin viimeksi moista tehnyt. Se on sääli, sillä niitä rakennellessa luiskahti melkeinpä meditatiiviseen tilaan.
Käsityö ja DIY-ohjeet

Veljen puolipotkuhousut ja siskon mekko

Onko mitään lutusempaa näkyä kuin a.) omat lapset leikkimässä yhdessä b.) omat lapset leikkimässä yhdessä samisvaatteissa ja c.) omat lapset leikkimässä yhdessä samisvaatteissa, jotka olet heille tehnyt itse? Epäilen! Samisvaatteet ovat tulleet jäädäkseen lähiöön, se on nyt varma.

Tein molemmille lapsille vaatteet PaaPiin keltaisesta Siiri keinuu -luomupuuvillatrikoosta, jota hamstrasin kivalla alehinnalla Itiksessä keväällä olleesta pop up -myymälästä. Metrin palasesta tuli juuri sopivasti 110-kokoinen mekko ja 74-kokoisen puolipotkuhousut. Kaavoina käytin mummini lehtipinosta löytyneen Suuri Käsityö -lehden (8/2014) Metsola-kaavoja.
Mä olen valtavan ylpeä näistä aikaansaannoksistani – kaikista neljästä tietty, mutta nyt puhun lapsien sijaan noista vaatteista – sillä tein niiden kanssa monia kässäkikkoja ensimmäistä kertaa.

Mekkoon naputin vasaralla kiinni ensimmäistä kertaa painonapin, mikä vaati vain yhden epäonnistuneen kokeilun. Saumat ompelin ensimmäistä kertaa kaksoisneulalla, ja tuo ammattilaisjälkeä aikaan saava ompelukoneneula jää tämän kokeilun jälkeen vakikäyttöön.

Mekon helman pitäisi olla suora, mutta näemmä alalanka jäi kaiken säätämisenkin jälkeen liian kireälle ja helmasta tuli kellomainen. Mutta niinhän sitä sanotaan, että parhaat asiat syntyvät vahingossa, ja pyöriviä helmoja rakastava mekon käyttäjä on tästä ompelijan pikkuvahingosta innoissaan.
Vauvan puolipotkuhousut ovat ensimmäiset koskaan ompelemani housut. Mä olen aina jännittänyt haaraosan ompelua, etenkin tällaisia, joissa on haarakiila. En siis ollutkaan yllättynyt, kun päädyin purkamaan ensimmäisen haarakiilaviritelmäni. Mutta tekemällä oppii, ja seuraavasta tuli jo pätevä. Muuten nämä pöksyt yllättivät amatööriompelijan helppoudellaan.

Tein potkuhousuihin veikeyttä ompelemalla jalkateräosat toisesta kuosista käyttäen Aarrekidin kangasta. Terälliset potkarit ovat mielestäni vauvoilla (ja isommillakin lapsilla yövaatteissa) käytännölliset ja kivat, mutta näin konttaavalla vauvalla jalkateräosat kuluvat vähän turhan nopeaan risaisiksi sukkiin verrattuna. Sen siitä saa, kun kankaiden leikkaamisesta housujen valmiiksi saamiseen menee kolme kuukautta, minä aikana vauva oppii konttaamaan.
Helsinki

Juhannus Helsingissä

Pääkaupungin juhannuksessa on jotain niin taikamaista, että me tulimme viettämään juhannusta Helsinkiin jo silloin, kun asuimme vielä Turussa. Silloin pystyin kokemaan elämässään kohtauksia, jotka olivat kuin elokuvista. Paljain varpain kävely keskellä autiota Mannerheimintietä yöttömän yön auringon loimottaessa matalalta keltaista valoaan. Yölliset fillarointiretket, jotka päättyivät uintireissulle hiekkarannalle, jossa meidän porukkamme lisäksi ilakoivat vain lokit.

Nyt lasten myötä juhannukset ovat muuttaneet muotoaan, mutta kaupunkijuhannuksissa on silti tiettyä maagisuutta. Se on vähän kuin olisi omassa kodissaan lomalla. Vain vähän, sillä siivota pitää ja työpöytä on kaaoksessa pyhäpäivistä huolimatta. Jotenkin sitä kuitenkin saa keikautettua itsensä kepeisiin luuhailutunnelmiin. Hassua, miten yksi päivä ilman lähikaupan auki olemista saa aikaan illuusion erämaasta keskellä Herttoniemeä.
Ei, suunnitelmistani huolimatta en päässyt tilaan, jossa olisin huomannut kaipaavani tekemistä. (Lapsiperheen)kotona sellainen tila lienee mahdottomuus, etenkin jos ikää on enemmän kuin 12 vuotta. Pitkästymisen ihmeellistä autuutta saan siis odottaa vielä pitkät tovit, mutta tärkeintä oli kokea aidosti, että kukaan muu kuin perheeni ei kaipaa minua juuri nyt. Sähköposti ei piippannut ja puhelin unohtui hiljaisena sängyn alle.

Juhannusaattona kävimme grillaamassa Teurastamolla. Kun kaksi vuotta sitten vietimme juhannusta siellä ihan keskenämme (ja kuvatodisteiden valossa oli näemmä kerrankin hyvä juhannussää), nyt väkeä riitti tuomaan pientä festaritunnelmaa. Yksi grillaaja ruuttasi sytytysnestettä niin railakkaasti, että marinoi siinä myös naapureiden grillattavat, jotka roihahtivat komeisiin liekkeihin ja paloivat karrelle. Toinen heitti hiillokselle HK:n sinistä muovikuorineen päivineen. Joka tapauksessa mahtavaa, että jengi on löytänyt Teurastamon, ja meidänkin puunuotiomme mahtui grillipaikan yhteen nurkkaan.
Juhannuspäivänä lähdimme katsomaan, mitä lemppariretkipaikallemme Fastholman huvilalle kuuluu. Emme ole käyneet siellä sitten kevään ja huvilan purkamisen. Keltaisen päärakennuksen lisäksi poissa olivat myös kaikki sivurakennukset. Jos ei tietäisi, ei voisi kuvitella paikalla olleen joskus huvilapihapiirin. Vain taloa reunustanut syreenipuska ja sen keskelle muodostuva portti antavat viitteitä menneestä. Iloksemme villiintyneeseen puutarhaan ei oltu juurikaan koskettu, ja poimimme kauneimmista kauneimman juhannuskimpun huvilan ympäristöstä. Myös omenatarha rehotti edelleen valtoimenaan. Saadaan siis tänäkin syksynä tehtyä kuivatut omppunamit Fastholman huvilan juuri sopivan kirpeistä hedelmistä.

Nuotiopaikka löytyi sekin edelleen kalliolta, vaikkakin vanhat nuotioperusteet, laho puistonpenkki ja pöytien virkaa toimittaneet puulaarit oli viety pois. Katoimme lounaan viltin päälle ja samalla hetkellä alkoi ripotella vettä. Kesä kuivaa sen minkä kastelee, ajattelimme ja söimme tyytyväisinä eväitä sadeveden alkaessa kerääntyä tarjoiluastioiden pohjalle. Lopulta päivän ainut kunnon sadekuuro yltyi niin kovaksi, että siirsimme jälkiruokakattauksen puiden katveeseen. Kahvikuppiin tipahteli pisaroita ja brittatorttu vettyi, mutta mitäpä siitä. Ruoka maistuu niin paljon paremmalta ulkona, vaikka vaatteet ovat märkinä ja silmälasit huurussa. Kotona sai riiusua koko sakilta mutaiset vaatteet suoraan pesukoneeseen.
Sunnuntaina aurinko pilkahteli poutapilvien lomasta niin lupailevasti, että lähdimme Linnanmäelle jäätelön ja ilmaisten vetkuttimien perässä. Lapsi tärisi innosta ja minä sain olkapäilleni rusketusrajat. Huvipuistossa leijuva hattaran tuoksu ja puisen vuoristoradan kolina luovat yhden lempitunnelmani, jonka sokeripöhnäinen ihanuus ei haihdu vuosienkaan kuluessa. Ei vaikka nykyään Lintsillä santsaan sokerivanua mieluummin kunnon kahviin ja possujunassakin tulen huonovointiseksi.

Kiitos kaupunkijuhannus 2015, pidit meitä hyvänä.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe