Arkikuva 52/52

5.1.16

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa vuoden ajan.

Tältä näyttää arkikuvasarjan viimeinen kuva ja tältä näytti Herttoniemessä vuoden 2015 viimeisenä päivänä. Tänne Itäväylän varteen me olemme pesämme rakentaneet ja kotiutuneet, vaikka en olisi silloin joskus uskonut. Mä olen joskus turkulaisena kävellyt tuota samaista siltaa pitkin käymään Marimekon tehtaanmyymälässä ja tallustellessani miettinyt, miten rumalta ja kolkolta lähiöltä Herttoniemi vaikuttaakaan. Liekö etiäinen vai mikä, mutta muistan edelleen piinallisen tarkasti, miten taivastelin, että täällä en kyllä ikinä haluaisi asua.

En vain silloin turkulaisena tiennyt, minkälainen viheriöivä Melykylä löytyykään, kun ottaa muutaman askeleen poispäin kalsealta metroasemanseudulta. Viisikymmenlukulaisia kerrostaloja, rivitalon pätkiä ja rintamamiestaloja on ripoteltuna sinne tänne. Vaahteroita, humisevia koivuja ja kallioita, jotka ovat kuin tehty kiipeilyyn ja retkeilyyn. Ympäri vuorokauden auki oleva kauppa, mutta silti meri ja metsä, joita hengittää. Hiihtoladut lähtevät takapihalta ja pulkkamäestä löytyy aina kavereita.

Ja täällä ollaan, Herttoniemessä. Nelistään siinä kaksiossa, johon vajaa viisi vuotta sitten kahdestaan muutettiin. Tässä kodissa minusta on tullut me ja onnellisuus on saanut ihan uuden merkityksen.

Vatsaa kouraisee ajatuskin, että joskus tämän kodin oven sulkee viimeistä kertaa. Mutta joskus se hetki vielä tulee eteen, kun ostamme isomman kodin. Ollaanhan me sellaista katsottu tässä jo parisen vuotta sivusilmällä –  tästä Hertsikan alueelta tottakai. Mutta kaksio on ihan hyvin riittänyt tähän asti. Yhdessä läjässä me varmasti oleiltaisiin kartanonomistajinakin. Kaksiossa asuessa ollaan pystytty velkaa pois maksamalla kartuttaa pääomaa nopeammin, eikä ole tarvinnut maksaa turhista neliöistä. Sillä hinnalla ollaan mieluummin matkusteltu.

Nyt kuitenkin yhä vahvemmin on alkanut tuntua siltä, että muutama lisäneliö voisi olla kiva. Ensimmäistä kertaa esikoinenkin on alkanut puhua omasta huoneesta, jonka jakaa veljen kanssa. Tuskin hän ihan täysin omaa huonetta täpinöidessään ymmärtää, mitä muutto tarkoittaisi. Tämä on lapsille se ainut koti, se kaikki, mitä koti edustaa. Ja silti, oletettavaa on, että he tahtovat mahdollisuuksien mukaan nukkua teini-iässä jossain muualla kuin äidin ja isän välissä.

Tässä muuttoajatusten, -haaveiden ja -toiveiden keskellä ollaan mietitty, pitäisikö sitä mahdollista tulevaa kotia miettiä viisivuotissuunnitelman mukaan vai sitä pidemmälle. Että katsellako kolmioita, joka nyt riittäisi ja jossa asuessa voitaisiin kartuttaa pääomaa neliötä varten (ja jonka saisi helpommin vuokralle, jos käydään välillä maailmalla seikkailemassa). Vai pitäisikö oikaista suoraan neliöön ja maksaa yhdestä huoneesta jota ilmankin voisimme olla juuri nyt, mutta samalla säästyä yhdeltä muutolta ja sydänsurulta, kun ei tarvitsisi hyvästellä yhtä kotia siinä välissä.

Oli kolmio tai neliö, mikään katsomamme asunto ei ole saanut aikaan sitä enteilevää ihastusta. Sitä fiilistä, joka kaikkien kellastuneiden boorditapettien ja täyteen ahdettujen huoneidenkin keskellä lehahtaa vatsanpohjaan ja nousee sieltä hymyksi poskipäihin. Se selkäytimestä tuleva tieto, että tässä se on, meidän koti. Nykyisen kodin kohdalla mä tunsin sen fiiliksen jo kävellessämme metroasemalta asuntonäyttöön.

Lue myös nämä

23 kommenttia

  1. Toi on muuten niin fiksua mitä teette - että kartutatte pääomaa ja vaihdatte vähitellen isompaan. Suomalaisten ensiasunnonostajien neliöhaaveet ovat nimittäin jo ihan tavattomia. Toki nyt kun korot on alhaalla niistä lyhennykistä selviää, mutta kun ne siitä nousevat, voi tulla ongelmia... Paljon fiksumpaa mun mielestä kasvattaa vähitellen. Sama strategia meillä ;-)

    No niin, tässäpä tämä tämänpäiväinen talouspoliittinen puheenvuoro...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiäkkö, mä olen meinannut sulle ihan oikeasti laittaa viestiä, että mikä on sun mielipide, miten meidän kantsis tehdä :D Kun on kerran kaverina ekonomisti, on tällaisten huithaippeleiden hyvä kuulla hänenkin mielipiteensä raha-asioissa. Kiitos siis talouspoliittisesta puheenvuorosta hehee!

      Poista
  2. Meillä varallisuutta kartutettiin ennen asunnon ostoa (onnistui koska oltiin dinkkuja hyvin palkatuissa töissä) ja ostettiin suoraan kolmio (jossa käytännössä yksi huone oli turha muutaman vuoden). Nyt seitsemän vuoden jälkeen yksilapsisena perheenä tämä asunto neliöidensä /pohjansa puolesta varmasti riittäisi meillä loppuiäksi (perhekokoa ei ole tarkoitus kasvattaa). Pientä tai vähän isompaa pintaremppaa pitäisi suunnitella, mutta ruuhkavuosissa ei oo aikaa, joten mietin oisko helpompaa vaihtaa toiseen ;) (muutto vs. remontti). Mutta (onneksi) yhtään näin ihanaa kolmiota / neliötä ei omasta kaupunginosasta ole löytynyt vaikka olen neljä vuotta syynännyt kaikki markkinoille tulleet...on aika vaikea innostua mistään perusasunnoista kun meidän oma aarre on ylimmässä kerroksessa ja näkymät ikkunoista on niin metsään, tuomiokirkolle kuin lauttasaaren sillallekin. Oikeasti mitä haluaisin tähän lisää on parveke ja joku pieni lisähuone (ompelukoneelle ja miehen harrastuksille), mutta tällaiseen lisäykseen ei 100 000 euroa riitä meidän tienoilla, joten jatketaan nykyisessä (hih, pitäisi ehkä selvittää voisiko taloon rakentaa parvekkeet jälkikäteen ;)).

    Tähän asuntoon ekaa kertaa astuessani tiesin, että tää me halutaan. Välittäjän kuvat oli umpisurkeat ja pohja näytti omituiselta ja tultiin näyttöön lähinnä kartuttaaksemme kokemusta (siinä vaiheessa oltiin saatu raahauduttua kahteen näyttöön ja ei ollut lainalupaustakaan). Sunnuntaisen näytön jälkeen tulikin sit kiire, maanantaina pankkikierrokselle lainatarjouksia pyytämään ja tiistaina asunnosta tarjousta tekemään. Onneksi hötkyillessä ja asuntoon ihastuessa oli onneakin mukana, taloyhtiö nimittäin on hyvin hoidettu ja talo hyvässä kunnossa, sekin olisi voinut mennä toisin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih, teidän koti kuulostaa ihanalta! Ruotsissahan (ainakin) näkyy tosi paljon taloja, joihin on rakennettu parvekkeet jälkikäteen. Kiinnitin joskus kaverin luona kyläillessäni siihen huomiota, kun parvekkeita oli siellä täällä rakennuksien kyljissä. Kaveri sanoi, että asunnon omistajat ovat saaneet päättää, teettävätkö parvekkeet vai ei. Kaverinkin silloisessa ihanassa vanhassa korkeahuoneisessa kivitalokerrosasunnossa oli nykyaikainen parveke, johon aukesivat ovet suoraan keittiöstä – unelma!

      Poista
  3. Me muutettiin kaksin aikoinaan isoon kolmioon. Sitten tuli lapsi kerrallaan ja nyt niitä on kolme. Kolmio on rempattu tässä välissä neliöksi ja tässä varmaan asutaan seuraavat 7? vuotta... asumiskustannukset on halvat verrattuna moniin muihin kolmilapsisiin perheisiin. Ehkei tähän mahduta ihan lpputtomiin, tai mistäs sen tietää, mut paras päätös ikinä oli ostaa tämä rakas muunneltava kolmio :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, aika paljon vähemmän mekin maksetaan asumisesta kuin noin yleensä helsinkiläiset lapsiperheet. Muuhun maahan verrattuna sitten.... :D Mutta täällä tahdotaan olla, vaikka sitten pienissä neliöissä. Muunneltava kolmio kuulostaa erinomaiselta!

      Poista
  4. Mä asuin lapsuuteni juurikin herttoniemessä, 50-luvun talossa 4-5h+keittiö+kph asunnossa, ja perheenjäseniä oli kuusi. Ahdasta oli. Välillä oli viritelmiä että jollain oli olkkarissa oma soppi kerrossängyllä rajattuna ja ties mitä. Mutta hyvin me kestettiin se, vaikka teinimyrskyissä sitä välillä olikin vaikea ymmärtää että miksi näin ahtaasti pitää olla. Nyt jälkeen päin aarteltuna olen kiitollinen, kuinka läheisiä meistä sisaruksista onkaan tullut sen ansiosta. :) zemiä asunnon löytöön. Herttoniemi on ihana ja sinne haluan ehkä joskus palata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla kokemuksia keskivertoa vähäisemmissä neliöissä lapsuutensa viettäneiltä kokemuksia. Mä itse kun olen maalta kotoisin ja kasvanut isohkossa omakotitalossa – tosin useamman vuoden mäkin pikkusiskon kanssa huoneen jaoin. Tähän mennessä meillä ei täällä kaksiossa ole tullut fiilistä, että oltaisiin ahtaasti. Mutta nyt se toive muutamista lisäneliöistä on alkanut hiipiä mieleen.

      Poista
    2. Teillä siis vanhemmat yhdessä huoneessa ja neljä lasta 3-4 huoneessa? Eihän tuo kyllä ole ollenkaan vähän neliöitä per asukas?!

      Poista
    3. Ehei ihan noin. Oli 3makuuhuonetta ja olohuone+ruokatila yhdistelmä. Keittiö+pieni kph. Ei meillä kovin paljon tilaa ollut, kun siellä asui vanhemmat ja neljä lasta pienellä ikäerolla (joista myöhemmin tietty 2 teiniä ja 2 varhaisteiniä).

      Poista
  5. Aivan täsmälleen samat aatteet ja siksi nyt harkinnassa, pitäisikö muuttaa muutamaksi vuodeksi vuokralle, niin säästyisi esim. varainsiirtoverolta.. ..ja koittaa osaisiko pellon reunassa kasvanut kalliolaistunut asua lähiössä.. ..rivarissa..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varainsiirtoverokin tosiaan vielä – niin paljon muuttujia, joita pitäisi miettiä. Ja tiiäkkö, minäkin olen vähän miettinyt rivaria (en ikinä ikinä ikinä olisi uskonut), mutta niiden hinnat täällä Hetrsikassa ovat sellaisia meidän budjettiin, että muutaman vuoden vielä sietää pohtia :D

      Poista
  6. Vanhana matemaatikkona piti ratkaista, miksi kuva 52 on viikolta 53, mikä jäi uupumaan. Onneksi ratkaisu oli aika helppo ;)

    Lasten muuttohaaveet on välillä hassuja. Meillä esikoinen haikailee kovasti kerrostaloon (eikä raasu sinne taida kyllä päästä, nämä parisataa lehmää kun muuttavat kovin hankalasti mukana kerrostaloelämään), ja on nyt jo kahtena vuonna kirjannut sen myös joululahjatoiveisiinsa. Onneksi äiti on luvannut, että opiskelemaan lähtiessä saa muuttaa ihan mihin haluaa. Kuulemma kämppä on jo valittuna, kummitädin naapurista, ja vain pikkusisko saa muuttaa sinne mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, lehmät kyllä rajoittavat hieman muuttamista, ja vaikuttavat vähän kaikkiin muihinkin suunnitelmiin! Pitipä oikein kommentoida, kun harvemmin näissä blogeissa muihin samassa tilanteessa oleviin törmää :)

      Poista
    2. Hehee joo, mulla jäi heti vuoden alkuun parin päivän ensimmäinen viikko kuvaamatta. Siksi kuvia kertyi kuvasarjaan 52.

      Mä muistan lapsuudessa maaseudulla omakotitalossa asuneena haaveilleeni kerrostaloasumisesta. Ei ihan hirveästi tunnettu ketään, joka niin asuisi, ja kun pääsi joskus kerrostaloon kylään, se oli niiin hienoa ja eksootiista. Hissit ja kaikki! Mutta olisinko mä ihan oikeasti tahtonut muuttaa kotitalostamme minnekään, tuskin :)

      Lehmiä on tosiaan vähän kinkkinen saada mahtumaan parvekkeelle :D

      Poista
  7. Minä olen sellainen että haen kovasti sitä omaa paikkaani ja toivoisin löytäväni kodin mikä olisi minulle se melkein loppuelämän koti. Nyt meillä on neliöitä 130, mutta tahtoisin vähän vähemmän. Vaikka lapsi on ja lisää toivottavasti tulossa niin tuntuu että neliöitä on vähän liikaa.
    En ole ammattilainen tai koskaan muuttamassa muualel kuin omakotitaloon, mutta tiedän tilanteessa varmaan katselisin niin kolmioita kun neliöitäkin. En rajaisi kumpaakaan pois, vaan etsisin vain sitä sopivaa ja ihanaa asuntoa. Jos ei muu auta niin aina voi rakentaa matalan parven johonkin huoneeseen lisätäkseen nukkumatilaa. Vaikka sinne nyt ei mikään vaatekaappi tai työpöytä mahtuisi niin olisi kumminkin rauhallinen paikka nukkua ja hengailla.

    VastaaPoista
  8. Tiedän hyvin tuon tunteen, että tämä on nyt koti. Nykyisestä se tuli heti, kun olin kiertänyt 20 vuokranäyttöä. Edelleen asutaan vuokralla, koska tämä on niin ihana ja kaksio riittää hyvin meille kolmelle. Jonkun mielestä ei ehkä kannattavaa asua vuokralla, mutta kotiasioissa on aina se tunnepuoli myös mukana.

    VastaaPoista
  9. Meillä on yksi "ylimääräinen" huone ja sen myötä olemme saaneet ihania yövieraita paljon useammin kuin aiemmin!Kyllähän sitä aikuisena ja jo lapsellisena vieraissakin tykkää myös omasta rauhasta. Lapset kun kasvavat niin onpahan sitten valmiina huoneita mihin levittäytyä.

    VastaaPoista
  10. Me vuokrakaksiosta päätettiin saman tien ostaa suoraan neliö sillä ajatuksella, että JOS/KUN ikinä saadaan toinen lapsi, niin on hänelle oma huone valmiina (eka lapsi iältään nyt 1,5v) ja niin, että on sitten asunto koko loppuelämäksi (tai ainakin nyt sen parikymmentä vuotta mitä sitä lainaa makselee! :DD. Nykyisellään tuo 'ylimääräinen' huone on vierashuoneena ja miehen työhuoneena käytössä (hahah, mies jaksaa käydä toimistolla enää vain kerran viikossa, kun pystyy kotoakin niin helposti tekemään töitä! ;) ), niin meillä on tosi hyvin toiminut tämä ratkaisu.

    Ainut vain, että meidän suunnitelmissa oli jäädä ihanaan Kallioon asumaan. Mutta todettiin, että meidän budjetilla oltaisiin saatu vain nafti kolmio vanhasta kerrostalosta, kun nyt saatiin tämä uusi rivitalounelma, Vantaalta tosin, mikä meitä aluksi hirvitti, mutta ollaan kyllä yllättävän hyvin kotiuduttu. Miehen työmatkakin kestää Pasilaan saman verran tästä, kuin mitä edellisestäkin asunnosta seiskan ratikalla, että ei tämä nyt niin kaukana ole. :) Tosin kotiutumiseen varmaan vaikuttaa se, että ollaan tälläisiä kotihiiriä molemmat miehen kanssa, niin eipä meillä tule usein lähdettyä mihinkään, kun on näin kiva koti missä olla nyt (eikä me kalliossakaan asuessa erityisemmin kodin sisältä paljoa välttämättä poistuttu...). :)

    Mutta tsemppiä teille kodin etsimiseen! ;) Me vähän niin kuin vahingossa löydettiin tämä! Ei me edes etsitty vantaalta asuntoja, kunhan vertailtiin hintoja. Ja siellä se unelma-asunnon kuva oli! Käytiin näytössä ja mietittiin ja mietittiin ja mietittiin ja sitten se oli menoa! (ei siis ikinä ehditty käymään minkään muun asunnon näytössä, mikään muu asuntoilmoitus ei kolahtanut eikä täyttänyt meidän kriteereitämme niin kuin tämä!). :)

    VastaaPoista
  11. Olisiko teille rahallista tai verotuksellista hyötyä, jos vuokraisitte omistamastanne asunnosta työhuoneen yrityksellesi? Tämä kannattaa selvittää, kun mietitte seuraavan asuntonne kokoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä, sama tuli mieleeni! Me laajennetaan meidän asuntoa ensi vuonna ja suunnitelmissa on siirtää mun firman työhuone sinne. Mieluummin firmani maksaa sitä työhuonevuokraa minulle kuin ulkopuoliselle. Ja Reykjavikin keskustassa on työhuonevuokraneliötkin nykyään ihan saatanallisen kalliita...

      Poista
  12. Moi.

    Me muutettiin isompaan asuntoon toisen lapsen ollessa yksivuotias. Asuttiin myös kaksiossa siihen asti. Nyt on kaikille omat huoneet, ja tilaa ompelu koneille ym.
    Meillä kävi niin että appivanhemmat ostivat meidän vanhan kaksion, ja kaksi vuotta joka kerran kun kävimme heillä siellä tuli tippa linssiin, anoppini sanoikin, että se koti mihin lapset on syntyneet tuntuu aina kodilta. .
    Itse ainakin toivon ettemme joudu enää muuttamaan, ihan jo lasten (ja minun) hitaan sopeutumisen vuoksi. Stemppiä mietteisiin, isoja juttuja. Ja hyvä kirjoitus!

    Pauliina

    VastaaPoista
  13. Nyt on pakko tämänkin hiljaisen pitkäaikaisen lukijan kirjoittaa jotain!

    Itse olen asunut lapsuuteni teini-ikään asti kaksiossa (neljä henkilöä) ja sitten kun sen oman huoneen sai, sitä osasi arvostaa. Lapsena en edes kaipaillut. Nykyisinkin ahdistun liiasta tilasta ja "hulppeudesta" ja mieluummin karsin tavaraa kuin kasvatan neliöitä ympärilläni. :)

    Miehen kanssa ostettiin aikoinaan pieni kolmio, nyt meitä asuu täällä kolme ja neljäs on haaveissa. Kolmio on tosiaan pieni, mutta kun turhaa tavaraa ei ole ja vintti ja kellari ovat nekin "arkikäytössä" (eivät turhien tavaroiden säilyttämistä varten), hyvin mahdutaan.

    Mieluummin haluan näyttää lapsillenikin, ettei ihminen tarvitse turhaa tavaraa ympärilleen. Ja tosiaan halvalla lainallahan näissä pienissä neliöissä ollaan (60m2) ja toivottavasti ollaan pitkään! Tämä kun on KOTI. Sen kuuli jo rapun oven narahduksesta asuntonäytössä, että tässä on meidän koti.

    Sinulla on ihana blogi. Hyvää alkanutta vuotta!

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe