Elämäni viimeinen kuukausi kotiäitinä

14.2.16

Tässä se yhtäkkiä on, elämäni viimeinen kuukausi kotiäitinä. Tai no enhän minä puhdasoppinut kotiäiti ole tässä kotimutsikuukausien aikana ollut, kun työt ovat onnekseni kulkeneet mukana koko ajan. Mutta oli miten oli, yhtäkkiä vielä tovi sitten niin kaukaiselta tuntunut miehen hoitovapaa-aika on ihan muutamien viikkojen päässä.

Onneksi. Sillä samalla kuin työ on tuonut arkeen energiaa, onnea, monipuolisuutta, taloudellista turvaa ja mahdollisuuden toteuttaa itseään, on se myös kuluttanut. Perheen ja työn yhdistäminen on mahdollista, mutta ei helppoa. Se vaatii valtavasti tasapainoilua, ja kun tukiverkostot ovat heikot ja vauva valvottaa öisin kuukausi toisensa perään, saattaa kuluttaa itsensä huomaamatta ohueksi ja heikoksi.
Kesällä miehen vanhempainvapaan aikana loimme hyvät suunnitelmat, että arki syksyllä kahden työtä tekevän aikuisen, yhden osa-aikaisesti päiväkodissa käyvän lapsen ja yhden kotihoidossa olevan vauvan kanssa sujuisi. Parhaimmillaan kaikki on soljunut täydellisesti. Olen saanut sekä perheen että työn, ja samalla varmistanut pysymiseni kiinni työelämässä ja sitä myötä miehen hoitovapaan. Omat aikataulut säätävänä yrittäjänä se on mahdollista. Keinulauta on keinunut niin että hymyilyttää, ja onni on kuplinut vatsanpohjassa.

Silti jo syksyllä täytyi tehdä korjausliikkeitä. Töitä oli liikaa, mutta huomasin sen ajoissa. Vähensin töitä radikaalisti jättämällä toimittajaduunit väliaikaisesti kokonaan pois duunipaletista. Se helpotti, mutta siirtymävaihe venyi turhan pitkäksi. Nukuin aivan liian vähän, ja nekin tunnit olivat riekaleisia. Välillä jo aamulla itketti, jos tiesin miehen olevan töissä koko pitkän päivän ja illan.
En koskaan oikein ehtinyt levätä sekopäisen hektiseksi lipsahtaneen syksyn jäljiltä, joten ei ihme, että yöimetyksen lopettamisen aikaansaama hormonimetakka jysähti niin kovasti juuri minuun. Mieliala dippasi yllättäen ja äkkiä, mutta ylöspäin ollaan jo menossa. Ajatus miehen hoitovapaasta tsemppaa. Mies on ihan puhtaasti koti-isinä aina syksyyn asti, kunnes kuopus aloittaa päiväkodissa. Tästä selvitään, kaikki on hyvin.

Olisin toivonut elämäni viimeiseen kotiäitikuukauteen vähän lennokkaampaa svengiä, mutta näillä mennään. Yritän nauttia asioita, jotka kotiäitinä ovat mahdollisia. Käydään edullisilla arkilounailla ravintoloissa lasten kanssa. Ollaan päivä sisällä, mutta puetaan illalla sadevaatteet ja mennään uimaan leikkipuiston keskelle muodostuneeseen loskalammikkoon. Käydään ostamassa lähileipomon tehtaanmyymälästä leipää arkiaamuna ja kuunnellaan leipomon kahvilassa sumpittelemassa olevin papparaisten juttuja. Aloitetaan aamut hitaasti, kun mihinkään ei ole kiire ainakaan ennen kymmentä.

Olen myös alkanut haaveilla kotiäitiasioista. Olisiko pitänyt mennä edes joskus käymään perhekahvilassa? Tai jossain muussa äiti-lapsi -toiminnassa? Puistoissakin on vaikka mitä ohjattua perhemeininkiä. Ja kirjastoissa! Alan kiinnostua näistä asioita vasta, kun tajuan, että kohta sellaisiin ei ole minulla enää ikinä elämässäni mahdollisuutta. Tuntuu oudosti samalla helpottavalta ja kipeältä, että se on nyt tässä, yksi merkityksellinen ja ainutlaatuinen elämänvaihe.
Huomaan myös katselevani muita pikkulapsiperheitä sentimentaalisena. Voi miten pieni vauva! Tuossa se vain tuhisee kiinni äidin rinnassa, kun omat vauvani juoksentelevat samalla pitkin seiniä ja toinen karjuu ja toinen kiljuu. Kun törmään päiväsaikaan vaunuja työntäviin äiteihin, mieli livahtaa esikoisen vauvavuoteen. Voi miten ihanaa olikaan saada keskittyä vain yhteen lapseen ja vaunutella ilman aikatauluja päivät pitkät! Hassusti on melkein unohtunut se, miten paniikissa olin lähes koko ensimmäisen vauvavuoden ja että esikoinen ei suostunut matkustamaan vaunuissa.

Aika tosiaan kultaa muistot. Tajuankin yhä vahvemmin, että vaikka nyt juuri tuntuu, että pää räjähtää väsystä atomeiksi, vielä joskus mietin, että voijjettä, oli se ihanan ainutlaatuista aikaa se. Nyt koitan keskittyä löytämään niitä ihanan ainutlaatuisia onnnenhippusia ja näytän pyllyä tälle depistelylle ja väsymykselle. 21 päivää aikaa ottaa kotimutseilusta kaikki irti.

Lue myös nämä

18 kommenttia

  1. Liikutuin :) Esikoisen vauvavuosi on meilläkin nyt taputeltu, nyyh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se aika vaan menee, vaikka välillä tuntuu, että vauvavuonna ihan kuulee olemattoman seinäkellon raksutuksen ja aika mataa.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Ihana teksti, kiitos! Sait mut ahdistusväsymyksessä hymyilemään huomiselle, jonka taas kaaoksessa kohtaan vauvan ja taaperon kanssa. Kiitos muistutuksesta, tämäkin on tärkeää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun ihana kuulla. Hymyjä sinne, kaaoksen keskelle!

      Poista
  4. Niin mikset oo muuten koskaan käynyt missään harrastuksissa? :D kirjoita siitä millainen on (mahdollisimman) tyypillinen päivänne?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No esikoisen aikana käytiin muskarissa (lapsi kaipasi niin paljon aktiviteettia) ja kuopuksen kanssa äiti-vauva-joogassa (mä kaipasin vastasyntyneen kanssa synnyttäneelle sopivaa liikuntaa, jota ei omalla salilla ole tarjolla). Muuten ollaan menty niin paljon muutenkin ja harrastuksia piisaa, ettei ole tullut tarvetta perheille kohdennetuille harrastuksille :D Meidän tyypillisestä päivästä olisi aika hankalaa kirjoittaa, koska sellaista ei ole haha!

      Poista
  5. Täälläkin yksi muisteloista liikuttunut. :') Yrittäjyys on aika raadollista pienten äidille, kun ei ole mahdollisuutta jättää töitä sivuun 5 vuodeksi muksujen pyöräyttämisen ja kasvattamisen ajaksi, mikä on vakipalkkatyössä paljon helpompaa ja huolettomampaa. Jos yrittäjä tekee sellaista työtä, josta todella nauttii, on työt helposti mielessä 24/7, joten loppuun palamisen riski on aika suuri.
    Jos työajat ovat epäsäännölliset, on tosi hankala sitoutua harrastuksiin joka viikko samaan aikaan. Muiden menojen pitää joustaa, mutta vastapainoksi myös työ joustaa. :) Halutessaan voi järjestellä itsensä osa-aikaiseksi kotiäidiksi, kuten monet tekevät esim. esikoisen mennessä kouluun.
    Meidän perheessä yrittäjyys on toiminut, kun toisella on vakituisemmat työajat ja tulot, mutta kahden yrittäjän perhe voisi olla aikamoinen soppa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mites yksinhuoltajan yrittäjyys? :)

      Poista
    2. Mä olen onnellinen, että olen saanut töitä tehdä samalla, joten en ole edes kaivannut mahdollisuutta jättää duuneja sivuun. Mutta kuten sanottua, onhan tämä paikoittain ollut rankkaakin. Ja tosiaan, kun duunistaan tykkää, se on koko ajan mielessä, jos ei muuta, niin taka-alalla. Väilllä olisi kiva, jos aivoissa olisi off-nappi :D

      Mitään omia säännöllisiä harrastuksia ei tosiaan voi olla, kun mieskin vielä tekee kolmivuorotyötä. Mutta se kolmivuorotyökin on ollut mahdollistaja, kun mä olen sitten voinut viikkovapaiden aikana tehdä duunia, jotka on pakko tehdä toimistoaikaan.

      Toisen vakituisemmat duunikuviot tosiaan tuovat tietynlaista turvaa arkeen, vaikka välillä haaveillaankin, että miehenkin duunit kulkisivat mukana, kuten omani. Tai että olisi edes mahdollisuus etätyöhön. Yksinhuoltajan yrittäjyydestä ei onnekseni ole kokemusta, mutta silloin varmaan tehdään töitä öisin vielä enemmän kuin mun tilanteessa. Ja luulisin tukiverkkojen olevan entistä tärkeämmät, ehkä myös päivähoitokuviot tulevat settiin mukaan meidän perheemme tilannetta aikaisemmin.

      Poista
  6. Aika kultaa muistot ja hyvä niin. On parempi muistaa ne hienot hetket, katselle kuvia ja välillä naurahtaa sille ajatukselle että oli niin järkyttävän väsynyt. Siihen tunteeseen kun ei enää pääse kiinni niin siitä on tullut kaukainen ja irrallinen juttu. Hyvät asiat ovat paljon lähempänä, mutta silti kaukana.
    Nauti, lepää, pusuttele, paini, naura ja nautiskele ajatuksella että kohta saat tehdä töitä ihan päiväsaikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, nyt nautitaan tästä, väsyllä tai ilman :) Ihana ajatus, että pian saan tehdä duunit pääsääntöisesti päiväsaikaan ja olla toivottavasti vähän jaksavampi tapaus :)

      Poista
  7. Kävin esikoisen kanssa neuvolassa viimeisen kerran. Ensimmäisestä kerrasta tuntuu olevan niin pitkä aika, mutta ei kumminkaan. Kaukaisia on myös ne raskausajan neuvolat ja kaikki asiat ja ajatukset sen ympärillä. Kaikki ne muistot muistuu mieleen niin ruusuisina, vaikka usein oli kaikkea muuta. :D
    Myös perhekahvilat ja muut tuntuu haikealta muistolta ja välillä mietin huomaisiko joku jos käytäisiin lasten kanssa vähän fiilistelemässä. :) mukavaa viimeistä kotoilu kuukautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me käytiin just hiljan neuvolassa ja kiinnitin huomiota, miten seinässä luki myös äitiysneuvola. Voijjettä, mieli tulvahti täyteen muistoja raskausajoilta. Ja tosiaan mukamas niin ruusuisia fiiliksiä tuli, vaikka huhuh, aika muuta se meno oli.

      Poista
  8. Olen miettinyt samoja ajatuksia. Ehkä haikeista ajatuksista voi olla myös iloinen: vauvavuosi oli onnellinen. Toisaalta aina välillä muistuu mieleen, kuinka väsynyt olinkaan vauvavuoden aikana ja kuinka paljon helpompaa nyt on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, jos kaikki olisi ihan paskaa, eihän siitä haikeutta aikaan saisi. Vaikka raskasta on ollutkin, silti niin onnellista.

      Poista
  9. Ääh, no nyt iski haikeus! Meillä pyöritellään nyt päiväkoti-ideaa ja olen jo kallistumassa siihen, mutta... On tässä kotiäitiydessä puolensakin. Hyvä teksti! <3

    VastaaPoista
  10. Kiitos vertaistuesta ihan kaikissa vauvamaailman asioissa! Tämä täällä nimenomaan on rehellistä tilitystä. Et tiedäkään miten monta kertaa täältä on saanut voimia tsempata eteenpäin. <3

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe