Rakkautta on tasa-arvoinen vanhemmuus

21.2.16

Tapahtuipa perjantaina jotain poikkeuksellista: me kävimme miehen kanssa treffeillä! Tilanne ei ollut yhtään niin romanttinen ja ilokupliva kuin aika tasan puolivuotta sitten, kun viimeksi pääsimme karkaamaan kahdestaan pariksi tunniksi juttelemaan kodin ulkopuolelle. Päänsärky jyskytti takaraivossa, sukkahousut kiristivät ja ripsarit olivat rapisseet pitkän päivän jäljiltä poskille. Mutta siinä ravintolapöydän ääressä istuessamme ja väsyä potiessamme tunsin valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta tuohon mieheen, jonka kanssa saan arkeni, perheeni ja sen väsymyksenikin jakaa.

Kuluneet kuukaudet ja menneet vuodet ovat näyttäneet itselleni yhä selkeämmin, että lapsiperheessä rakkautta on jaettu ja tasa-arvoinen vanhemmuus. Toisesta välittämistä on se, että me olemme yhdessä tässä elämäntilanteessa, tasaveroisina vanhempina. Yhtä paljon kuin rakkautta on hellä ohimennen annettu suukko, se on myös aamuyöllä lapsen herätessä sanotut sanat: ”mä nousen, koita sä nukkua”.

Olen näinä vuosina saanut sellaisia arkisia rakkaudenosoituksia, että sydän pyöräyttää onnesta kuperkeikan. Mies on kattanut ennen aikaiseen aamuvuoron lähtemistään meille myöhemmin herääville pöydän ja ladannut minulle mutteripannuun kahvit valmiiksi. Hän on viikannut yövaatteeni valmiiksi odottamaan ja jättänyt eteisen valon palamaan, kun tulen myöhään kotiin. Pieniä suuria tekoja, jotka hakkaavat mennen tullen ruusut ja suklaat. Ei kukkien ja herkkujenkaan arvoa voi väheksyä, mutta ne ovat jotain, mitä saa rahalla. Arkisia kauniita eleitä ja tekoja en saisi itse ostamalla hankittua.
Vauvavuosi on parisuhteelle koetus, toki. Siitä varoitellaan monessa paikassa, ja ainakin itse olin esikoisen syntymän lähestyessä tietoisempi siitä kuin esimerkiksi maitosadetuslaitteiksi mahdollisesti muuttuvista rinnoista. Mutta vaikka olen perheellistyttyäni itkenyt epätoivosta, raivonnut väsymyksestä ja pelännyt tulevani hulluksi, rakkaus miestä kohtaan ei ole horjunut. Tajusin jo esikoisen vauvavuoden jälkeen, että tilanne on ihan päinvastainen. Rakkaus on vain lisääntynyt. Se on saanut uusia vahvoja kerroksia päälleen, ja yhdessä koettu on lujittanut sidettä.

Ympärillä on kuitenkin toisenlaisia kokemuksia. Parisuhdekriisejä ja eroja, joihin on päädytty perheellistymisen myötä. Olen pohtinut syitä, miten me olemme siltä välttyneet, ja miten päin asiaa vain lähestyykään omasta näkökulmastani, onnenavain on tasaveroinen vanhemmuus. Mä rakastan miestäni yhä enemmän, kun olen nähnyt miten hyvä, rakastava ja osallistuva vanhempi hän on lapsillemme ja miten unelmien puoliso hän on äidiksi tulleelle minulle. Me kyllä riitelemme silloin tällöin – olen aika tulisieluinen tyyppi – mutta emme juuri koskaan mistään kodinhoitoon ja lapsiin liittyvistä. Ei tarvitse.

Yhdessä vanhempina oleminen on niin itsestään selvää, että välillä ei edes tajua, miten pienistäkin jutuista se on kiinni. Se on sitä, että mies on osallistunut jokaiseen äitiysneuvolaan raskausaikoina, vaikka se olisi tarkoittanut suoraan yövuorosta terveyskeskukseen raahautumista. Hän on uskonut kanssani naisen kehon voimaan synnytyksissä ja tukenut kaikin tavoin imetyksissä. Hän hieroo valvotuista öistä kipeytyneet hartiani ja vie lapset hammaslääkäriin. Hän käy avecina lasten kaverisynttäreillä ja hoitaa harrastuksiin ilmoittautumiset. Nämä kaikki ovat niin itsestään selviä asioita, että järkytyn ja tulen surulliseksi kuullessani, että kaikilla vanhemmuus ei jakaudu näin.
Toki on meilläkin omat roolimme. Mä hoidan lasten vaateinventaariot ja mies hoitaa laskujen maksamisen. Mä pidän pääsääntöisesti huolta, että liikkumisvälineemme polkupyörät ovat asianmukaisesti varustettuja ja mies taas pitää pääsääntöisesti huolta, että joku laittaa keittiössämme ruokaa. Mutta kumpikin voi tarpeen vaatiessa vaihtaa paikkaa. Tasa-arvoinen vanhemmuus on sitä, että osaa ottaa enemmän vastuuta tarvittaessa ja pyytämättä. Esimerkiksi nyt mies on paljon vahvemmin kotihommissa kiinni kuin minä, vaikka olenkin virallisesti se kotivanhempi vielä tällä hetkellä. Kun toinen on heikoilla, toinen paikkaa ja tukee pyyteettömästi.

Toinen tärkeä tekijä on perhevapaiden jakaminen. Esikoisen aikana minä omin perhevapaista kaikki muut paitsi isille korvamerkityt. Ei se toki parisuhdettamme kaatanut, mutta sen sijaan miehen neljän kuukauden vanhempainvapaa kuopuksen kanssa viime vuonna paransi entisestään perhedynamiikkaamme ja parisuhdettamme. Se antoi mahdollisuuden nähdä tilannetta kentän toiselta laidalta tarkemmin ja omakohtaisemmin. Vähän kuin maalivahti ja hyökkääjä vaihtaisivat paikkaa kauden ajaksi. Siinä alkaa ihan eritavalla arvostaa toisen osaamista ja tekemistä. Ja jos pallo ei sitä ennen ole ollut hallinnassa, tekemällä sen oppii. Kun mies jäi kotiin, minä tajusin höllätä langoista, joita olin tajuamattani pitänyt tiukasti käsissäni. Ymmärsin, että on muitakin oikeita tapoja tehdä asioita oikein kuin se minun.

Miehen vanhempainvapaakuukaudet loivat perheemme perustan niin vahvaksi, että se kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Ne kuukaudet muuttivat myös arvojamme, minkä ansiosta mies on nyt jäämässä puoleksi vuodeksi hoitovapaalle. Se on taloudellisesti jättimäinen tappio, sillä toisin kuin minä, mies ei tule tekemään lainkaan töitä kotikuukausien aikana. Tulevan puolen vuoden arvoa ei mitatakaan seteleissä. Uskon miehen koti-isyysajan nostavan parisuhteemmekin kurssia entisestään. Ainakin se tulee paikkaamaan meidän parisuhteemme pikkulapsiajan koitinkiveä, sitä, ettei meillä ole tarpeeksi aikaa ja energiaa vain meille kahdelle.
Pikkulapsiaikana eronneita vanhempia kuunnellessani olen tullut myös miettineeksi, mikä meidän perheen tilanne olisi, jos minä en olisikaan ollut se synnyttäjä ja imettäjä. Positiivinen raskaustesti heitti mut kertarysäyksellä elämäntilanteesta toiseen. Mies oli siinä vaiheessa jo paljon valmiimpi vanhemmaksi. Minä liihotin kahteen viivaan asti kaupungin yöriennoissa sukkahousut kiemuralla, kun mies mieluummin vietti koti-iltoja. Äidiksi kasvaminen oli minulle henkisesti kivuliasta ja hankalaa, kun mies otti luontevasti paikkansa isänä heti raskausaikana.

Minulla oli kuitenkin apunani kehoni, joka loi uutta elämää ja samalla hormoneilla leipoi minusta äidin. Kun vauva syntyi, en yllätyksekseni tahtonut olla hänestä erossa hetkeäkään. Jokin alkukantainen minussa tahtoi olla ihan kiinni hänessä öisin ja päivisin, ja jumppatunnin aikana vaivannut ikävä tuntui fyysisenä kipuna. Bailaaminen ei enää tuntunut miltään, mutta vauvan läheisyys sai oksitosiinin virtaamaan. Mitä jos minä olisinkin ollut se, jota oma keho ja sen hormonidrinkit eivät olisi auttaneet vanhemmaksi kasvamisessa? Kuinka kauan olisin etsinyt itseäni ja vanhemmuuttani – ja etenkin, kuinka kauan puolisoni olisi jaksanut sitä odottaa? Sitä en koskaan saa tietää, onneksi.

Sen sijaan saan jakaa tasa-arvoisen vanhemmuuden miehen kanssa, josta ei oikein voi kirjoittaa adjektiiveja ilman että kuulostaisi äklömakean siirappiselta. Ja mikä parasta, samalla hän on erinomainen isän, miehen ja puolison malli lapsillemme. Jos lapsemme joskus tahtovat ja saavat omia lapsia, heille molempien vanhempien osallistuminen kodinhoitoon, arkisten asioiden pyörittämiseen sekä vanhemmuuteen on normi ja itsestäänselvyys.

Lue myös nämä

35 kommenttia

  1. Ai että, niin moni lause tässä postauksessa olisi voinut olla lähtöisin omalta näppikseltäni. Kuten vaikkapa "Mä rakastan miestäni yhä enemmän, kun olen nähnyt miten hyvä, rakastava ja osallistuva vanhempi hän on lapsillemme ja miten unelmien puoliso hän on äidiksi tulleelle minulle.", sekä toi et mies oli plussaamisen jälkeen paljon valmiimpi vanhemmaksi; mun piti totutella ajatukseen muutama kuukausi. Me ei olla harjoiteltu kuin vasta 2kk tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta täytyy sanoa että hyvin menee, ja se tekee musta maailman onnellisimman naisen.

    Ihana postaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tasa-arvoinen vanhemmuus, perhe ja kaikki tässä. Ei voi olla kuin maailman onnellisin nainen – minäkin :)

      Poista
  2. Olet kyllä todella onnekas. Rupesin itkemään kun luin tämän, koska minulla kaikki on mennyt päinvastoin kuin mitä tässä kirjoituksessa lukee. Siis ihan naurettavan, TÄYSIN päinvastoin. Vaikka olimme olleet yhdessä 18 vuotta, ja olin aina tiennyt, että haluan juuri hänen kanssaan lapsen, hänestä ei tullutkaan sellainen vanhempi kuin mitä tässä kuvaat. Sen piti mennä niin, mutta jostain syystä kaikki meni pieleen, ja nyt minulla on täysi vastuu, en saa tukea, käyn neuvolassa yksin jne jne. Sattuu. Ja v*tuttaa, suoraan sanoen. Kiitos kuitenkin tekstistä, joka teki epämiellyttävän konkreettiseksi sen, millaista meillä EI ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, kuulostaa todella raskaalta ja onnettomalta. Onko ihan poissuljettu ajatus, että miehesi on masentunut? Kun kaikki menikin pieleen, eikä miehen vanhemmuus ollutkaan sellaista kuin pitkän yhdessä olon jälkeen osaisi kuvitella. Teitä tuntemattomana keittiöpsykologina tuli sellainen mieleen. Toivottavasti sulla on muuten vahva tukiverkko <3

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta. Se on kyllä ihan mahdollista. Yleensä mulla on sellainen olo, että en ainakaan jaksa hoitaa toisen ongelmia, kun kaikki on jo valmiiksi niin raskasta, ja omia (ei perhetilanteeseen) liittyviä ongelmiakin on ihan tarpeeksi. Mutta jos tätä oikein rupeaa miettimään, niin eihän sitä enää tiedä mikä alunperin on kenen/minkä vikaa, ja kaikkihan tässä jotain apua tarvitsee. Ei tämä varmaan täysin toivoton tilanne/ongelma ole, mutta ei myöskään sellainen, jonka voi ratkaista yksin. Tukiverkko on kyllä olemassa :)

      Poista
  3. Hyvä teksti.Meillä on myös mennyt hyvin. Lastenhoito on jakaantunut kyllä hyvin meille molemmille,myös kotityöt on pystytty riidatta jakamaan.Joskus tunnen pienen piston sydämessä,että mies oli se joka huolehti lasten hoitokuljetukset pääsääntöisesti,minä tein kolmivuorotyötä.
    Niistäkin ajoista on selvitty.
    Silloin pikkulapsivaiheessa,kun pääsimme yhdessä tuulettumaan,oltiin onnellisia kahdenkeskisestä ajasta.Kun taas muutama tuttu pikkulapsivanhempi taas lähti ulos ja parin siiderin voimalla riiteli koko illan.Voin kertoa,eivät enää ole yhdessa.
    Joku niistä joskus kysyikin,kuinka te ootte ainanoin vastarakastuneita kun lähdette kahden ulos?
    Mies vastasi;"me päästään niin harvoin mihinkään kahden,nautitaan näistä hetkistä."
    Pikkulapsiajasta on nyt jo kymmenen vuotta,edelleen käydään ulkona ja ollaan rakastuneita.Riidat 15vuoden aikana mahtuu yhden käden sormiin.Mies tekee pitää päivää ja on ihanaa kun hän tulee töistä kotiin,saa halauksen ja suukon.Vaikka välillä tuntuu,että voisi sanoa kotiin tulijalle"Vi*** taas tuut myöhään,mä oon joutunu taas tehdä kaikki täällä..."
    On kuitenkin kiva tulla kotiinsa kun on tervetullut,tiedän että mies tekeekaikkensa,että pääsisi ajoissa töistä.Hoitaa sitten muita asioita perheen hyväksi,vaikkei kotia oo siivoamassa.
    Arjen pienillä teoilla meilläkin mennään.Aamulla on kahvi keitetty,mun lemppariohjelma on ilman pyyntöä nauhoitettu,polttopuita on kannettu sisälle jne.
    Rakastan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tuon, että välillä kaihertaa mieltä, miten mies jaksaa, kun tekee niin paljon. Se että minä teen töitä hoitovapaan ohessa, vaatii mieheltä tosi paljon ylimääräistä.

      Arjen pienen teot ovat just niitä, joilla se rakkaus pysyy lempeänä ja onnellisena. Mun mielestä tuo sun esimerkkisi siitä, että lemppariohjelma on nauhoitettu ilman pyyntöä on just ihaninta. Että toinen tekee jotain pyyteettömästi ja sinua ajatellen <3

      Poista
    2. Juuri näin :)
      Ei se kukkapuska,vaan ne arjen pienet jutut.
      Meillä on kiva arki,hauskaa yhdessä.Kumpikin on pitänyt kiinni myös harrastuksistaan,mikä on ollut henkireikä molemmille.Ollaan oltu sitä mieltä että niitä omia juttuja pitää olla ja samoin yhteistä kahdenkeskistä aikaa.Kun äiti ja isä ja heidän parisuhde voi hyvin,lapset voi hyvin,perhe voi hyvin <3.
      Joskus "kauhulla" katson niitä pariskuntia,joissa äiti elää vaan lapsilleen ja mies jää kaiken ulkopuolelle.Äiti on vaan äiti ja se oma vaimo katoaa,kun sitä yhteistä aikaa ei ole ollut.Sitten kun lapset on isoja,on äiti vailla harrastuksia,vailla ystäviä.Lapsilla on omat menot ja lasten isän kans on yhteistä enää osoite,jos sekään.
      Parisuhde vaatii töitä ja lapset kasvaa siinä onnellisten vanhempien mukana.

      Poista
    3. Mun mies on viime aikoina alkanut säätää auton penkin valmiiksi mun korkeudelle, jos hän tietää että minä olen kuskina seuraavaksi. <3 Ne pienet asiat...

      Poista
  4. Kiitos arjenpelastaja blogistasi! Itseäni kiinnostaisi tietää enemmän ajatuksistasi jaettuihin vanhempainvapaisiin. Esim. Olisitko ollut valmis jakamaan vapaat tällä tavalla, jos joutuisit käymään töissä pitkän työmatkan päässä ja näin olemaan päivittäin pois kotoa esimerkiksi 9 tuntia? Eli olisitko kokenut itsesi ja minihen olevan henkisesti jo valmiita napanuoran katkaisuun samassa vaiheessa kuin nyt tehdessäsi töitä osin kotona? Kannatan itsekin vanhemmuuden jakamista, mutta seuraan osin mietteliäänä keskustelua uusista malleista, joissa perheet itse eivät saa valita. Ruotsissahan tavoitteena on pitkällä linjalla vapaiden jakaminen 50-50. Koen että reilusti alle vuoden ikäiset lapset ovat kovin erilaisia siinä, paljonko kaipaavat juuri äidin syliä imetyksen ym tuomana lohdun vuoksi. Itselläni on kolme lasta, joista keskimmäiselle ei tahtonut kelvata muu kuin äidin syli ennen 7 kk ikää ja isä alkoi kelvata kunnolla vasta 10 kk ikäisenä. Olen pohtinut, että tälle lapselleni vapaiden jakaminen olisi ollut todella stressaava kokemus (itsestäni puhumattakaan). Haluaisinkin siis kuulla ajatuksiasi vapaiden tiukasta jakamisesta. Kannatatko vapautta valita vai toivotko yhteikunnallista kannanottoa ja jakoa? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä uusia malleja tarkoitat? Itse olen kuullut vain 6+6+6-mallista ja hoitovapaan jakamisesta puoliksi isälle ja äidille. 6+6+6-mallissa äiti voisi pitää ensimmäisen ja toisen pätkän (sen mistä perhe saisi itse päättää), isä sitten kolmannen. Eli lapsi olisi vuoden ikään asti äidin kanssa. Hoitovapaan jakamisessakin äiti voisi olla lapsen kanssa kotona lähes kaksi vuotta. Mielestäni malleissa perheille on jätetty valinnanvaraa, korjatkaa jos olen ymmärtänyt mallit väärin. Itse olen ollut noin vuoden lasten kanssa kotona, minunkin olisi ollut vaikeaa jättää alle vuosikas kotiin ja lähteä töihin.

      Poista
    2. Mä olen miettinyt paljonkin, miten tilanne olisi mennyt, jos en olisi omat työaikani säätävä yrittäjä. Mies jäi kuopuksen kanssa kotiin vauvan ollessa puolivuotias, ja se ei olisi ollut ongelma, vaikka olisin ollut pitkiä päiviä pois. Säätämistä se kyllä olisi vaatinut. Esikoinen taas oli ihan eri sorttia, oli minussa paljon enemmän kiinni ihan imetysteknisistä syistäkin johtuen.

      Jos olisin ollut työsuhteessa, olisin varmasti pyrkinyt siihen, että olisin tehnyt lyhennettyä päivää. Ihan kuten tein nyt yrittäjänä. Vanhempainvapaa on ansiosidonnaista, joten se oli rahallisesti mahdollista ilman minkäänlaista kitkuttelua. Kaikkien työnantajien kanssa se ei noin vain onnistuisi, mutta kun yhteiskunnan asenteet perhevapaiden jakamiseen muuttuisivat, muuttuisivat myös asenteet perheen ja työn yhdistämisen mahdollistamiin järjestelyihin. Koska lopulta siinä voittavat kaikki: perhe, työantaja, muut työntekijät ja yhteiskunta.

      Eli kyllä, toivon yhteiskunnalta tähän kannanottoa ja isälle korvamerkittyjen perhevapaiden lisäämistä. Itse kannatan juurikin tuota Miin esiinnostamaaa 6+6+6-mallia, jossa molemmille vanhemmille tulisi yksi kutosen setti ja yksi jaettaisiin perheen haluamalla tavalla. Ja kuka pitää minkäkin kutosen, senkin saa perhe päättää. Tästä olen kirjoittanut enemmän täällä, jossa on myös hyviä linkkejä aihetta koskeviin artikkeleihin ja tutkimuksiin. Samaten siellä on vilkasta keskustelua aiheesta kommenttiboksin puolella.

      Poista
  5. Hyvältä kuulostaa!

    Mä en kyllä pitänyt mitenkään tarpeellisena, että mies olisi ollut mukana neuvolassa raskausaikana. Ajanhukalta olisi tuntunut se :) Ultrissa kävi ja kerran pistäytyi neuvolassa.

    Oliver

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se varmaan on vähän tyypeistä kiinni se. Itselleni oli tärkeää kokea ne keskustelut, sydänäänien kuuntelut, ihmetykset ja onnenhivenet yhdessä.

      Varmasti tunne "ajanhukasta" on terkkarista kiinni. Tuntemuksesi osoittaa hyvin sen, että neuvoloissa pitäisi enemmän kiinnittää huomiota siihen, että sitä lasta odotetaan yhdessä perheenä (yleensä, tietenkään aina näin ei ole), jolloin koko perhe pitää ottaa huomioon.

      Poista
    2. Aika harva mies varmaan pääsee äitiysneuvoloihin kun ne on normi virka-aikana. Äidit saavat yleensä käyttää niihin työaikaa, mutta miehet eivät. Järjestelykysymys tietysti, mutta monelle varmasti aika haastava sellainen.

      Poista
    3. Me ollaan saatu kaikki neuvola-ajat alkamaan klo 8, joten ei ole ollut mitään ongelmaa molempien osallistumiselle. Toki tehdään molemmat joustavaa työaikaa eli ei ole pakko olla toimistolla ennen kymppiä.

      Poista
    4. Niin no.. Mun mielestä on ihan ok, että neuvolassa keskitytään äidin ja sikiön terveydentilan seuraamiseen. Onhan kuitenkin perhevalmennukset erikseen, joihin taas isänkin on syytä osallistua. En siis tekisi äitiysneuvolaan osallistumistesta mitään hyvän isyyden mittaria :)

      Oliver

      Poista
    5. Hyvän isyyden mittarista nyt puhumatta neuvoiloissa olisi mun mielestä syytä havahtua huomaamaan, että sitä lasta odotetaan yhdessä. Ihan lähtien siitä, että isältä olisi hyvä kysyä mitä juuri hänelle nyt kuuluu. Kun ovathan ne neuvolakäynnit muutakin kuin terveydentilan seuraamista. Itse olin esikoisen odotusaikana todella hukassa minuuteni ja äitiyteni kanssa, mihin sain neuvolasta apua. Samassa tilanteessa olisi voinut olla myös isä. Perhevalmennuksessa ei meillä ainakaan valitettavasti ollut aikaa keskittyä vanhempiin yksilöinä, vaan se oli sellaista kalvosulkeista ja "nyt voitte vaihtaa uusien parhaiden kavereidenne kanssa puhelinnumeroita" -settiä. Muutenkin oli mukava ja ihan vain käteväkin keskustella kaikista neuvola-asioista yhdessä perheenä, eikä sitten vasta kotona referoida toiselle vanhemmalle, mitä neuvolassa kerrottiin, puhuttiin ja mun kohdalla välillä myös itkettiin.

      Poista
  6. Ihana hyvänmielen postaus! Teidän ja meidän perheen onni (ja rasite toki myös) taitaa olla se, että mies tekee vuorotöitä. Mies näkee arjen kaikki puolet ja eikä vain väsynyttä äitiä ja hilluvia lapsia kuuden jälkeen. Mies on myös arkiaamuisin paikalla ja kokee uloslähtökaaoksen, ruoanlaittoaikataulutuksen, päiväunimeiningit jne. Paineet ei kasaudu viikonlopun laadukkaalle yhdessäololle, kun sitä yhteistä ja omaa aikaa on pitkin viikkoa, myös aamuisin. Ootte kyllä mainio perhe :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen miettinyt ihan samaa! Rasite ja onni, sitä se on. Mies on päässyt maistamaan ilman perhevapaitakin kaikkia arjen puolia. Ja mun on ollut vauvan kanssa valvottuani mahdollista välillä saada vähän pidemmät unet aamuisin myös arkena. Ja sitten tietty se, että mä olen voinut tehdä toimistoaikaan töitä, jotka vaativat läsnäoloa silloin kun ns. tavallaiset ihmiset käyvät töissä :D

      Poista
  7. Ihana teksti. Lupailit joskus aiemmin postaussarjaa treffivinkeistä pienten lasten vanhemmille. Tyyliin miten järjestää treffit vaikka omaan keittiöön. Toivottavasti on tulossa jossain vaiheessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ajattelinkin, että muistaako sitä kukaan :D Treffit tosiaan jäivät syksyn ja talven kiireiden alle, mutta toivon ja uskon, että miehen hoitovapaan aikana on taas paremmin aikaa hoitaa sitä meidän parisuhteen pikkulapsiajan koitinkiveä: kahdenkeskisen ajan vähyyttä. Vaikka ei nyt kotia kauemmaksi päästäisikään, sitten on toivottavasti paremmin aikaa ja jaksamista järjestää treffejä lasten nukkuessa omassa keittiössä :)

      Poista
  8. Ihana teksti, jälleen. Oli lapsia tai ei, niin tasa-arvoisuus on parisuhteen liima, perusta, kulmakivi.. Nyt kuukauden vanhan vauvan äitinä, olen jo huomannut että helposti tulee ajateltua, miten joku asia pitäisi tehdä. Onneksi tiedostin asian ja annan isän hoitaa omalla tavallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, sitä se tosiaan on. Liima, se voima, joka saa parin tykkäämään toisistaan kaiken kiireenkin keskellä. Omalla kohdallani olen huomannut, että lasten synnyttyä sen merkitys on vain korostunut.

      Poista
  9. Ihana teksti!

    Kumpa niin moni muukin ymmärtäisi, että jaetun vanhemmuuden edut mitataan muussa kuin rahassa. Tulonmenetys on usein iso jos mies jää kotiin lapsia hoitamaan, mutta se antaa kaikkea muuta niin paljon, että muutaman kuukauden kituutus on sen arvoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välttämättä se ei ole niin, että tulonmenetys on iso, jos mies jää kotiin vanhempainvapaalle. Niin monesti kuvitellaan, mutta harva oikeasti laskee, miten se menisi. Kelan sivuilta löytyy laskuri (jota en nyt yrityksistä huolimatta saanut tähän linkattua), jolla oman perheen tilanteen saa tarkistettua. Koska vanhempainvapaaraha on ansiosidonnaista, mies sai meillä useamman satasen parempaa tukea kuin minä ollessaan vanhempainvapaalla.

      Nyt tulevana hoitovapaajaksona tilanne on tietenkin toinen. Se raha on kiinteä muutaman satasen potti, kuka tahansa hoitovapaan sitten pitääkään. Meillä tulonmenetys tulee olemaan iso, etenkin kun itse olen tehnyt töitä koko ajan, mutta mies tulee olemaan ihan täysin koti-isä. Mutta kuten sanottua, tulevan puolivuotisen edut mitataan muussa kuin rahassa.

      Poista
  10. Kovin vanhanaikaiselta ja epätasa-arvoiselta kuulostaa mies laskujen maksajana ja nainen vaatteiden huoltajana (anteeksi, oli pakko) :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, joo. Mä joudun sen verran pyörittää numeroita ja laskuja yrityksen kirjanpidon ja tilin kanssa – inhokkipuuhaani – joten on ihan kohtuullista, että mies hoitaa sitten laskujen maksun yhteiseltä tililtä :D Ja tietty mieskin huoltaa vaatteita; pesee, silittää ja tarpeen vaatiessa paikkaa. Mutta tosiaan se inventaario-osuus ja kirpputorille lajittelu on pääasiallisesti mun vastuulla :)

      Poista
  11. Kaunis kirjoitus ja hyvää pohdintaa! Sai ajattelemaan niitä omankin miehen ihania puolia. Olen kotona puoli- ja kaksivuotiaan kanssa, ja varsinkin esikoisen hyperaktiivisuus ja jatkuva älämölö käy mun hiljaisuutta ja rauhaa rakastaville hermoilleni. Vaan kun mies tuli tänään töistä, se laittoi vauvan iltaunille ja otti esikoisen ja lähti sen kanssa pesutupaan matonpesuun. Win-win-win! :D On se vaan niin jotain, että sanat loppuu. Välillä murehduttaa, että osaanko tarpeeksi tuoda esiin sen, miten paljon arvostan.

    Nappi

    VastaaPoista
  12. Olipa mukava kirjoitus! Meilläkin on onneksi niin, että mies on ollut kahden ensimmäisen lapsen kanssa vanhempainvapaalla, ja vastuu tuntuu muutenkin olevan juuri hyvin jaettu.

    Täytyykin muistaa taas sanoa, että arvostan tuota toista.

    VastaaPoista
  13. Hieno postaus! :) Ihan erityisesti tykkäsin tuosta lopusta jossa pohdit asiaa hiukan myös uudenlaisesta kulmasta; miten olisi käynyt jos sinä et olisi ollut se synnyttäjä. Tunsin tosin samalla pienen pistoksen - en ole varma uskallanko edes ajatella miten meidän perheessä olisi käynyt jos vanhemuusroolit olisivat olleet toisin päin..!

    Mutta siis, hienoa ja rehellisen oloista pohdintaa. Ja kauniisti puhut miehestäsi. :) Onnea teille toimivasta dynamiikasta, se on kullan arvoista!

    VastaaPoista
  14. Hyvä muistuttaa tästä, että miten asiaa pitää muistaa arvostaa (vaikka periaatteessa sen pitäisi olla itsestäänselvää)! Meillä toimii kaikki myös yhdessä ja tasa-arvoisesti, enkä osaisi edes muuta miettiä. Ja sama juttu, mies oli heti valmiimpi isäksi kun itse hain uutta roolia selvästi pidempään :) Hyvä pointti ja muistutus siis, että mitä jos roolit olisivatkin olleet toisinpäin...
    Välillä kun kuulee ystäviltä jotain muuta vastuiden jaosta, niin on lähes ihmeissään. Riippuu tietty paljon myös työnkuvasta, mutta esim. jos lapsi on sairaana eikä voi mennä hoitoon, niin meillä vuorotellaan jopa päivän sisällä hoitovuoroa tai jos päiviä on useampi, niin on vuoropäivät. Joissain perheissä tuntuu olevan itsestäänselvyys, että äiti jää kotiin, vaikka molempien työt sen mahdollistaisivat.

    VastaaPoista
  15. Samastun paljon tilanteeseesi äidiksi kasvamisen vaikeudessa ja yrittäjyyden yhdistämisessä kotiäitiyteen. Mies on ottanut kaikki mahdolliset vapaat ja tekee samat hommat lapsen kanssa, tai varmaan enemmänkin. Mietityttää, kun aina puhutaan naisten katoamisesta äitiyteen ja sitä kautta parisuhteen kärsimisestä (kuten joku tässäkin ketjussa kuvaili), onko kukaan ollut tilanteessa jossa mies on selkeästi hoivaavampi osapuoli? Tavallaan sama tilanne kun näissä usein kuulluissa stooreissa, mutta roolit on toisin päin. Niinkin voi käydä :)

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe