Uuden aikakauden alku

14.3.16

Takana on yksi viikko miehen hoitovapaata ja mun täyspäiväistä toimistopirkkoilua. Viikko on ollut ihana ja vähän kamalakin. 

Paluu toimistoelämään ja päiväaikaan työskentelyyn on tuntunut luontevalta. Nautin siitä, että voin kirjoittaa ajatukseni loppuun saakka. Voin sopia tapaamisia ilman armotonta kalenterin uudelleenjärjestämistä ja mukana kulkevia miniassareita. Teen to do -listoja ja hykertelen, kun saan vedettyä välillä jotain tehtäviä ylikin.

Mutta sitten samalla olen ihan pyörryksissä, miten ihmeessä olen oikein ehtinyt tehdä tämän kaiken ennen? Aikaisemmin en seurannut työtunteja, vaan tein pätkän siellä ja rykäyksen tuolla. Nyt yritän sovittaa kaiken kahdeksan tunnin aikahaarukkaan, viitenä päivänä viikossa. Eikä muuten mahdu. Viime viikon onnistuminen oli 50 prosenttinen. Tein toisen päivän viikonlopusta töitä. Kuudesta päivästä kolmena tein töitä vielä lasten mentyä nukkumaan.
Vielä en kuitenkaan paina paniikkinappia. Siitäkään huolimatta, että esimerkiksi sitä erästä kirjaprojektia en ole ehtinyt vielä miettiä juurikaan. Luotan siihen, että tämä on vain alkusähellystä. Miehen vanhempainvapaastakin muistan kuukauden menneen siihen, että piti hakea uusia rutiineita. Myös rästihommia on kertynyt valtavasti, ja nyt tietenkin tahtoisin hoitaa kaikkea pientäkin prokkista, joihin ei kertakaikkisesti ole ollut aikaisemmin aikaa. Jos kuukauden päästä edelleen näyttää siltä, että lounaan syöminen unohtuu kiireessä ja tavarani ovat sikin sokin työpöydällä haaveilemani zen-tilan sijaan, täytyy alkaa miettiä korjausliikkeitä.

Säntäilystä huolimatta olen saanut herkutella sillä, kun on ihan ikioma työpäivä käytettäväksi töihin. Nyt vasta tajuan, miten paljon mieltäni on päivisin kaihertanut, jos olen tiennyt illalla odottavista deadlineista. Nyt olen voinut iltaisin paremmin vapauttaa ne osat ajatuksista perheelleni. Perjantaina huomasin ilokseni tuntevani jotain, jonka muistan jostain kaukaisesta menneisyydestä: perjantaikuplinnan. Viikonloppu, vihdoin sillä on taas omanlaisensa merkitys!
Noh, nyt tein sunnuntain töitä, mutta vapaa lauantai oli ihana. Ei mitään pakollista, ei kiirettä mihinkään. Vaikka muuten en haikaile tavanomaisen työtavan saati kellokorttielämän perään, perheen yhteisiä vapaalauantaita olen kaipaillut miehen vanhempainvapaan ajalta. Olo on kevyt sujahtaessa siihen kollektiiviseen lauantaikuplaan, kun on aikaa leipoa sämpylöitä, kyläillä kavereiden luona ja ainut merkintä kalenterissa on taloyhtiön saunavuoro. Se eheyttää kiireisenkin sielun.

Tuollaisina aion lauantait pitääkin. Mutta työpäivien aikatauluttamisessa uudet rutiinit hakevat vielä paikkaansa. Tähän mennessä olen ottanut aamun rauhassa perheen kanssa, koska se on mahdollista. Vaikka edelleen kaihoten mietin aikaisin alkavia aamuja, en vielä ole valmis hiipimään aamulla ennen lasten heräämistä töihin. Ihan jo siksikin, että tahdon imettää kuopuksen aamulla. Hän imee minusta ravintoa sekä syliä ja minä hänestä läheisyyttä, jota on päivän aikana valtava ikävä.
Sillä kyllä, lapsia on ollut ihan kamala ikävä. Välillä ikävä tuntuu siltä kuin joku sohisi sähkövatkaimella vuoroin sydämen ja vuoroin vatsan kohdalla. Välillä ikävä vain velloo kaiken taustalla alakulona. Se on sikäli hassua, että olenhan minä tähänkin mennessä viettänyt pari kertaa viikossa pitkiä työpäivä poissa kotoa. Illat tuntuvat liian lyhyiltä ottaa se kaikki läheisyysvaje takaisin. Tahtoisin vain halata, rutistaa ja pussata. Tältäkö miehestäkin on tuntunut? Kaikenlaisen oman ajan kaipuu on hävinnyt viikossa, sillä saanhan puuhailla itsekseni mieleisiä juttuja kokonaisten työpäivien edestä. En tahdo ottaa iltoihin mitään ylimääräistä menoa, jos en sitten saa ottaa perhettäni niihin mukaan. En tarvitse loppuiltoihinkaan enää sitä hengähdystä ihan vain itseni kanssa, vaan olen voinut nukkua vuosien univelkaa pois.

Pinnani lasten kanssa on myös selkeästi pidentynyt. Onhan se ihan loogistakin, että kun ei ole katsellut jo koko päivää ruuan heittelyä ruokapöydässä, asiaa jaksaa työstää muutakin kuin huutamalla iltapala-aikaan. Kuluneet kuukaudet ovat kuitenkin repineet hermot niin riekaleiksi, että niiden korjailu ehjäksi vie vielä pitkän tovin. Parempaan ollaan silti menossa, selvästi. En nykyään ole päivien jälkeen niin kaikkeni antanut kuin ennen, mistä lie se sitten johtuukaan. Vaihtelu virkistää?
Mies on ottanut paikkansa kotona tapansa mukaan lungisti ja rennoin ottein. Tällä kertaa mullekaan ei ole tullut mitään kummallista tarvetta pyristellä kodinhoidon, lastenhoidon ja työnteon välillä, kuten miehen vanhempainvapaan aikaan. En ole ehtinyt juurikaan osallistua siivoukseen tai laittaa ruokaa, mutta nyt en ole kokenut siitä huonoa omatuntoa. Hymyilytti, kun yhtenä aamuna kysyin mieheltä, mitkä kengät puen lapsille jalkaan. Mutta kun enhän minä tiennyt tarkkaan, mitä heillä oli aikomuksena päivän aikana tehdä, kumpprihommia vai nahkakenkätepastelua.

Hienosäätöä siis vielä piisaa, mutta kaiken kaikkiaan nautin tästä uudesta elämäntilanteesta. Vaikka olen mielestäni ihan hyvä äiti ja perhe on mulle kaikki kaikessa, on kotiäitiys ollut aina vähän epämukavuusalueella olemista. Se on ihanaa ja ainutlaatuista aikaa, mutta ihan helvetin kuluttavaa myös. Nyt miehen hoitovapaan ajan saan ottaa parhaat palat kaikesta. Saan työn, lapset, miehen ja yhteistä kiireetöntä perheaikaa. Kotona on ruuat valmiina ja pyykit pestyinä. Miehen hoitovapaa mahdollistaa mulle arkena rusinoiden napsimisen pullasta ­ – ja viikonloppuna syön sitten vielä sen pullankin.

Kuvat satunnaisia Instagram-julkaisuja kuluneelta viikolta.

Lue myös nämä

11 kommenttia

  1. Tässähän melkein tulee kotihiirikin kateelliseksi. Pari vuotta lapsen kanssa kotona ja muutama pätkä sijaisuuksia niin että lapsi on roikkunut mukana. Olisipa ihana voida tehdä työtä muutamana päivänä viikossa ihan normaalisti. Jos niitä töitä jostain saisi.
    En nyt tarkoita että ikinä katuisin lapsen saamista, mutta niin ihanaa kun viime kesänä lähdin sukulaisten luokse kolmeksi(!) yöksi. Mitään suunnitelmia ei ollut. Ajan sai käyttää juuri siihen mitä halusi tehdä. Vieläkin muistelen lämmöllä sitä kun aamupäivällä lähdettiin pesemään pari mattoa ja siinä sivussa haravoin vähän rannasta mutaa pois. Sitten revittiin pari puskaa jotka tiputtelivat lehtiä rantaveteen. Sitten pari lisää kun niiden oksatkin roikkuivat vedessä. Ja siinähän humpsahti koko päivä. Oltiin pitkällä iltapäivässä ennen kuin tajusin etten ollut aamupalan jälkeen syönyt mitään. Mutta päivässä raivattiin ranta joka on jo parin sukupolven ajan ollut melko pusikkoinen. Uskomaton työn flow-tila siellä puskassa pienen käsisahan kanssa kusiaspesässä raivata risukkoa. Ihanaa kun sai tehdä hommaa juuri niin kauan kun tuntui hyvältä. Sitä ei keskeyttänyt kitinä, jonkun toisen vessahätä, jonkun toisen nälkä tai jonkun toisen päikkärit. Ehkä juuri tuo että voi pitkäjänteisesti tehdä jotain hommaa ilman keskeytyksiä on se mitä kaipaan. Lapsen kanssa on kuitenkin se tietty rytmi jota pitää suunnilleen noudattaa. Päivään ei mahdu kuin korkeintaan parin tunnin pätkiä keskittyä johonkin. Varsinkin kun huomioi että taaperon keskittymiskyky yhteen asiaan on aika rajallinen. Huomaan välillä että kotona olo on yllättävän raskasta kun joutuu jatkuvasti siirtämään ajatuksia hommasta toiseen. Minä nautin pitkäjänteisestä tekemisestä ja haluan saada kerralla valmista.

    Hei ja hienoa että olet saanut nukuttua ja elämää tasapainotettua! Kyllä se ikäväkin hellittää varmasti ajan kanssa, kun totutte uuteen elämänrytmiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tarina, johon voin niin eläytyä! Välillä vaan tarvii saada itsensä siihen flow-tilaan, jota ei kukaan keskeytä tai jota ei tarvitse keskettyää koska lounas, päiväuniaika mitä lie :) Mulle on ollut hurjan tärkeä voimavara (jos sitten samalla tietty on nurinkurisesti myös aiheuttanut väsymystä), että olen saanut tehdä töitä perhevapaiden ohessa. Vaikka se on välillä ollut vaikeaa, elämässä on kuitenkin lopulta säilynty paremmin balanssi niin. Toivottavasti sinäkin pääset pian nauttimaan myös töistä, vaikka sen pari päivää viikossa.

      Ja kiitos paljon tsempeistä. Ikävä tosiaan varmasti pian vähän helpottaa, kun uusi arki löytää uomansa.

      Poista
  2. Tuosta jo haaveilen, vaikka kuopuksella on ikää vasta neljä viikkoa. Tämä toinen kierros on kyllä toistaiseksi ollut henkisesti sata kertaa helpompi eikä ole ollut kadotettu olo kuten kaksi vuotta sitten ekalla kerralla.

    Friikkuna olen joutunut/saanut tehdä töitä kotoa käsin vanhempainvapaan aikana, mutta silti oli halusin takaisin osaviikkoiseen palkkatyöhön esikoisen ollessa 11kk. Oma hyvinvointi (=myös perheen hyvinvointi) vaati pari päivää viikossa jotain muuta kuin kotia ja lapsen jatkuvaa läsnäoloa.

    Tällä kertaa en luultavasti palaa päivätyöhön, mutta toivon voivani lisätä työmäärän kolmeen (lapsivapaaseen) päivään viikossa heti vanhempainvapaan päätyttyä.

    Mielenkiintoinen työ on sitä omaa aikaa, jota kaipaan. Kaiken muun voin tehdä perheen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että sinäkin säästyit siltä kadonneelta ololta kuopuksen kanssa. Itselleni kävi juuri samoin. Ja siinäkin just sama juttu, että mulle duunin teko perhevapaiden ohessa on ollut ennaltaehkäisevää mielenterveyshuoltoa. Vaikka eihän työn ja perheen yhdistäminen aina ole helppoa, ja osa väsymyksestä menee juurikin molemmista nauttimisen piikkiin.

      Mullekin mielenkiintoiset ja antoisat työt ovat omaa aikaa. Oon niin perhetyyppi, että jos vain saan tehdä töitäni, mä tahtoisin muun ajan viettää ihan likitysten perheen kanssa. Muuta ns. omaa aikaa en aktiivisesti kaipaa. Niin no, salilla kyllä käyn itsekseni.

      Poista
  3. Sattuipa sopivaan aikaan kirjoituksesi! Minä olen se, joka tunnusti teidän vanhempainvapaajaottelu-tekstin synnyttäneen kipinän tehdä meilläkin uudenlainen kuvio toisella kierroksella. Ihan tänään kävin 6 kk kuopus kainalossa sopimassa ekat työvuorot nyt keväälle. Juhannuksen jälkeen vaihtuu vahti täyspäiväisesti tässäkin huushollissa ja miehen nimiin menee ensimmäiset hoitovapaakuukaudetkin.
    Intoa ja inspiraatiota työpäiviisi!
    -K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3
      Meillä minä matalapalkkaisessa työssä ja mies hyvinpalkattu ja kun varovasti edes ehdotin vapaiden pitämistä niin oli jyrkkä ei. Omat korvamerkityt vapaansakin mies skippaa kun minä en saanut töitä nyt kevääksi. Eikä johdu siitä ettei pärjäisi lapsen kanssa tai ei olisi tottunut olemaan ja tekemään. Kyse oli puhtaasti rahasta. Asuntolaina, autolaina ja omakotitalon yllättävät menot eivät oikein salli talouden venyttämistä turhanpäiten.

      Poista
    2. Voi miten mahtavaa kuulla K! Et tiedä, miten kivalta tuntuu, jos me ollaan voitu jotenkin toimia kipinänä teidän ratkaisulle. Koska jaettu vanhemmuus <3 Onnea ja iloa tulevaan uuteen elämäntilanteeseen!

      Anonyymi, no voi että! Tärkeää on kuitenkin, että asiaa on mietitty. Oletteko laskeneet Kelan sivuilla olevalla laskurilla, miten paljon vaikuttaisi rahallisesti, jos vaihtaisitte paikkoja? Jos ymmärsin oikein, olet vanhempainvapaalla, jolloin tuen määrä on ansiosidonnainen? Meillä sen takia mies sai vanhempainvapaalla useampaa satasta parempaa tukea, ja päätös miehen vanhempainvapaasta oli varmempi tehdä. Ja vanhempainvapaiden jakamisen aikana silmät aukesivat, ja minä (joka ennen olen ajatellut näitä vapaiden jakoja hyvin paljon rahalähtöisesti) olin valmis jakamaan myös hoitovapaita. Mies kun tahtoo jäädä kotiin, mutta ei voi tehdä samassa töitä. Se on valtava rahanmenetys siihen nähden, että minä pystyin kotona ollessa töitä tekemään. Ehdittiin kuitenkin säästää miehen hoitovapaata varten jonkin verran, ja saadaan tilalle niin paljon arvokkaampaa kuin raha. Tämä on niin ainutkertaista aikaa, jo senkin takia, että ei näihin perhevapaisiin meillä enää kauaa ole mahdollisuuksia. Mutta ymmärrän hyvin sen rahan merkityksen. Jos olisin työtyön, tilanne olisi luultavasti toinen. Iloa ja onnea sinne, toivottavasti mieskin pääsee joskus jollain tavalla nauttimaan puhtaasti koti-isyydestä ja sinä paikkojen vaihdosta <3

      Poista
  4. Voi että! Mun poika on ollut 1,5 v päivähoidossa 7-8 h päivässä. Minä olen yrittäjänä kotona. Ja ei mahdu työt työaikaan. Yrittäjän työ on siitä ihanaa että voi viettää pidempiä lounastaukoja ja juoda teetä tehden töitä. Mutta siitä hankalaa tämä on että vaikka kuinka vannoisi pitävänsä viikonloput ja illat vapaana, eivät ne pysy vapaana. Yövalvomisiin en pysty kuin pakon edessä ja pakko on ollut vähentää työtä sekä oppia yksinkertaisesti olemaan ilman sähköpostin avaamista viikonloput aina kun pystyy. Muutoin ei yrityksellä olisi tulevaisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yrittäjyydessä on tosiaan ihanaa vapaus tehdä itselle mielekkäitä juttuja ja sitten taas se, että töitä ei tehdä kellokortin kanssa. Mä en tosin tahtoisikaan tiukkoja työaikoja, mutta välillä elämä pääsee vahingossa livahtamaan moodiin "aina töissä". Ja sitä en missään nimessä tahdo. Yrittäjäperheen tyttärenä ja lama-ajan lapsena olen nähnyt yrittäjyyden hyvät ja huonot puolet, joista tahdon oppia.

      Poista
  5. Ihanan rehellinen kirjoitus <3

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe