Kaksio

Lähiökeitaan orvokkiräjähdys

Yhteistyössä Kauniisti Kotimainen / Kauppapuutarhaliitto ja TradeTracker

Malttamattomat viherpeukalot miniassareineen kuulolle nyt! Parvekkeellemme kantautui uutisia, joiden mukaan vihdoin saa ihan luvan kanssa möyriä mullassa ulkonakin. Kotimaisten orvokkien sesonki on nimittäin täällä! Orvokki on siitä erinomainen malttamattoman viherpeukun kesäkukka, että se selviää jopa viiden asteen pakkasista. Siksipä sen voi istuttaa jo toukokuussa ulos.

Me räjäytettiin lasten kanssa meidän lähiökeidas orvokkikukoistukseen. Lasitetulla parvekkeella kukat ovat vielä paremmin suojassa mahdollisilta yöhalloilta, ja ruukkuun istutettuina ne voi tarpeen vaatiessa nostaa yöksi lämmittelemään sisälle. Me istutetaan parvekkeellemme kukkia valikoidusti, sillä annetaan mielellään tilaa hyötykasveille. Jotain kukkaloistoa on silti ehdottomasti oltava, ja itse asiassa miedon kirpeät orvokinkukat ovat syötäviä nekin. Viime vuonna mä koristelin niillä muun muassa salaatteja ja anopin ohjein leipaisemani brita-tortun.
Mulle orvokit tuovat vahvasti mieleen oman lapsuuden, sillä keittiön ikkunalaudalle ilmestyneet orvokit olivat varma merkki lähestyvästä kesästä siinä kuin kevätkenkien keveys jaloissa ja pelloilla häärivät traktorit. Orvokit, kuten muutkin kesäkukat sitten myöhemmin, haettiin oman kylän puutarhalta. Siellä kukat oli kasvatettu siemenestä asti kukkaloistoonsa, ja kasvihuoneessa ilma oli paksun kosteaa ja tuoksui lapsenkin nenään huumaavalle.

Nyt Helsingissä omalta kylältä ei ainakaan tietääkseni löydy taimikasvattajaa ja puutarhaa, mutta onneksi kotimaisia kukkia saa kaupungissakin kukkakaupoista, puutarhamyymälöistä, isoimmista marketeista ja tietenkin torilta. Kotimaista työtä tukevan kukan tunnistaa Sirkkalehti-merkistä. Mä olen huomannut, että ne tunnistaa myös siitä, että ne ovat paremmassa hapessa ulkomaisiin kavereihinsa nähden. Mä järkeilisin sen johtuvan siitä, että kotimainen kukka ei joudu kärsimään niin pitkistä kuljetusmatkoista.
Orvokki on helppo kukka, mutta muutamalla niksillä siitä saa vielä pirteämmän kesäkaverin:
  • Orvokki viihtyy niin aurinkoisella kuin varjoisellakin kasvupaikalla, kunhan sitä kastellaan tasaisesti. Jatkuvan kastelun kanssa kannattaa innokkaankin puutarhurin hillitä itsensä, sillä liika vesi tuhoaa kasvin juuristoa. Kuivuudesta orvokki selviää, mutta ei sen jälkeen enää palaudu täysin omaksi reheväksi itsekseen. 
  • Istuta kaunotar sentin tai kaksi ostoruukkua isompaan ruukkuun. Ruukun pohjalla pitää olla reikä, jotta ylimääräinen vesi pääsee valumaan pois. Parasta olisi tehdä vielä salaojitus laittamalla ruukun pohjalle kevytsoraa, mutta ilmankin onnistuu.
  • Käytä multana kesäkukkamultaa. Huithaippelit kastelijat arvostavat multaa, jossa on mukana kastelukiteitä. Kiteet imevät vettä itseensä ja luovuttavat sitä kasvin tarpeen mukaan. Kastelulta ei silti välty, mutta sehän se riemukasta touhua on etenkin lasten mielestä. 
  • Kaikkia kesäkukkia on syytä lannoittaa kasvukauden aikana. Jos lannoitteen lisää kasteluveteen, sitä olisi hyvä käyttää noin kerran viikossa. 
  • Nypi kuihtuneet kukat pois. Näin orvokki ei pääse muodostamaan siemeniä, vaan keskittää tarmonsa uusien kukkien kasvattamiseen. 

Mullassa möyrimiseen on tullut lasten myötä ihan erilainen ulottuvuus. Sen lisäksi, että sotkua tulee vielä enemmän kuin aikaisemmin, iloakin tulee ainakin tuplat, kun seuraa lasten onnea. Molemmat ovat innokkaita kastelijoita ja täpisevät, kun huomaavat kasvien ja kukkien kasvavan. Mikään ei kuitenkaan voita sitä keväistä riemua, kun saa tunkea kätensä kosteaan multaan ja möyhentää kukille mukavan kasvualustan. Nytkin rapaa roiskui innostuneiden minipuutarhureiden käsissä pitkin lattioita ja parvekelaseja.

Tehtiin lasten kanssa orvokeista kolme erilaista istutusta, jotka toivat heti iloa ankeassa kevätodotustilassa olleelle parvekkeellemme. Esikoinen huokaisi, että tämä on kyllä paras päivä, kun tehdään kivoja juttuja yhdessä perheenä. En tiedä, oliko hän bongannut tuon lauseen multa – hyvin mahdollista – mutta siitä huolimatta tai juuri siksi päivä tosiaankin oli parhain hetkeen.
Helsinki

Pihakirppismeininkiä Herttoniemessä

Kuulin hiljan tarinan, jonka mukaan eräs perhe oli tehnyt päätöksen Hertsikaan muutosta Herttoniemen pihakirppiksen aikaan. Olivat kierrelleet alueella ja tunteneet tulleensa kotiin. Enkä ihmettele! Pihakirppisaikaan Hertsikassa näkyy hyvin se, miksi mekin vannoutuneet kantakaupunkilaiset tänne lähiöön päädyttiin viisi vuotta sitten.

Tämä on meidän oma pieni melukylä, jossa 50-luvun pastellit keksipakettitalot on ripoteltu metsään. Toisella puolella kylää liplattaa meri, toisella puolella suhisee metro, joka kuljettaa oransseilla penkeillään kymmenessä minuutissa keskustaan. Vehreys luo rauhallisen uinuvan tunnelman, ja pienistä asunnoista huolimatta lapsiperheet ovat löytäneet täältä lintukotonsa keskeltä kaupunkia. Metriksen alueella haisee ja näyttää joka päivä siltä kuin olisi vappu, mutta sekin kuuluu settiin. Meidän ihana lähiö.

Viime sunnuntaina Herttoniemen pihakirppis järjestettiin seitsemättä kertaa. Esteri ei onneksi näytellyt tällä kertaa pyllyä viime vuoden tapaan, mutta ei myöskään saatu kesän ekoja rusketusraitoja parkkeerattuamme viltin nurkille, kuten joskus. Oikeasti oli juuri niin kylmä kuin Suomessa voi huhtikuussa olla. Päälläni oli villapaita ja talvitakki, mutta kohme eteni päivän aikana luihin asti. Tiedä sitten, paljonko tekemistä on edellisyön gaalahumppailulla ja neljän tunnin yöunilla, köh.

Sain myyntikaveriksi siskoni, joka myi hippielämänsä jäämistöjä suitsuketikuista hörselöverhoihin. Me taas myytiin pääasiallisesti telkkarillisen elämämmme jäämistöä. Uusiin koteihin lähti niin digiboksi, LP-soitin, kauitinjärjestelmä subbareineen, dvd-soitin kuin vahvistinkin. Päätettiin myydä pois myös kaikki cd:t ja dvd:t. Saa nähdä, kaduttaako joskus, mutta nyt oli ihana saada yhden nurkan verran lisää tilaa. Diginä me kaikki viihteemme kuitenkin nykyään kulutetaan.

Lapsista kirppispäivä on parasta. Paljon kavereita ja koko päivä pihalla, eipä sitä muuta kivaan päivään tarvita. Onni on kevät ja se, että pian on taas tarpeeksi lämmin ulkoistaa koko elämä ulos aamusta iltaan.
Kaupallinen yhteistyö

Siirtyminen potkupyörästä Frog Bikes -lastenpyörään

Yhteistyössä Papa’s Bike

Toki olin kuullut tarinoita siitä, miten potkupyörällä kulkenut lapsi on oppinut ajamaan polkupyörää ilman apupyörävaihetta tuosta noin vain. Mutta en silti olisi ikinä voinut uskoa, että nelivuotiaamme oppi ajamaan pyörää viidessä minuutissa satulaan nousemisen jälkeen. Siinä Papa’s Biken edessä Lauttasaaressa.

Useamman vuoden kyydissä pysyneet lukijat varmasti muistavat, miten pari vuotta sitten ihastuin perhepyöräilyyn erikoistuneeseen pyöräliikkeeseen Papa’s Bikeen. Silloin mun mummopyörästä kuoriutui Papan käsissä hienosti rullaava perhepyörä, kun pyörä huollettiin jokaista mutteria myöten ja tarakalle asennettiin hollantilainen Yepp-istuin. Papa’s Bike on perheyritys, jonka pyöriä pitää liikkeessä pääasiallisesti pappa Pauli, mutta myös papan neljä tytärtä perheineen. Kaupalla on aina ihana ja lämminhenkinen meininki, kun ruuveja ovat pyörittelemässä myös pienet kolmannen polven fillaroitsijat.
Sitten viime näkemän pari vuotta sitten, Papalle on syntynyt lisää lapsenlapsia ja liikkeen valikoima on sekin laajentunut. Erilaisten junior-istuimien lisäksi sieltä löytyy vaihtoehtoja isompien lasten kuljettamiseen tarakalla, kuten vaikka kuvissakin näkyvä selkänojallinen istuin jalkatuilla tai tarakalle kiinnitettävä pehmuste sekä jalkatapit. Pyöräilykypäriä löytyy ihan pienimmille matkaajille koosta 47 alkaen. Noin muun muassa. Myös heidän lastenpyörävalikoimansa on laajentunut, ja nykyään Papa’s Bikesta saa myös kevyitä ja pyöräpiireissä kiitosta keränneitä Frog-lastenpyöriä.

Frog oli meillä mielessä esikoisen ensimmäiseksi polkupyöräksi jo viime vuonna, mutta päätimme kuitenkin antaa lapsen potkutella vielä yhden kauden potkupyörällään. Se oli hyvä päätös, sillä tasapaino kehittyi valtavasti juuri viime kesän aikana, ja lopulta potkupyörällä paineltiin alamäessä menemään sellaista vauhtia, että heikompia pyörrytti. Tänä vuonna ihan oikean ensimmäisen polkupyörän hankinta oli sitten ajankohtaista, kun samalla kuopus perii siskon vanhan potkupyörän.
Päädyimme Frog Biken hybridimalliin koossa koossa 52 (rengaskoko 20 tuumaa). Pöyränsä väriksi lapsi valitsi päheän punaisen. Toisin kuin pienemmissä Frogin malleissa, tässä on vaihteet. Alkuun niitä kuitenkin kannattaa pitää ihan vain kolmosella, kunnes lapsi oppii käsittelemään pyöräänsä. Jarrut ovat käsijarrut, mikä mua vähän jännitti alkuun, mutta kuulemma lapset oppivat helpommin käyttämään käsijarruja. Ja kun mietin asiaa, onhan se loogista: käsillä jarrutetaan, jaloilla poljetaan lisää vauhtia.

Potkupyörän jäljiltä lapsen uusi pyörä näytti alkuun tosi isolta, mutta tärkeää onkin valita oikeankokoinen pyörä. Liian pienellä pyörällä polkeminen hankaloituu, ja parasta onkin testiajaa menopeli ennen ostopäätöstä. Tärkeää on myös nostaa satula oikealle korkeudelle, sillä liian matalalla olevan satulan kanssa lapsi ei saa polkemiseen voimaa. Kun satula on oikealla korkeudella, lapsen jalat eivät osu maahan.
Kyselin Papa’s Biken jengiltä, miten potkupyörän jälkeen kannattaa aloittaa harjoittelu polkupyörän kanssa. Tässä niksit:
  • Yleensä yli nelivuotias oppii ajamaan polkupyörää ilman apupyöriä, kun taustalla on potkupyöräosaamista. Esimerkiksi Frogin koon 43 ja 48 pyöriin saa kiinni apupyörät, mutta apupyörävaihe on yleensä potkupyöräilleillä lapsilla lyhyt.
  • Potkupyöräillessään lapsi on tottunut siihen, että jalat osuvat maahan. Aluksi satulaa voikin pitää vähän matalammalla, ja kun lapsi oppii ja luottaa omaan tekemiseensä, satulaa voi pikkuhiljaa nostaa oikealle korkeudelle. 
  • Potkupyöräilevän lapsen tarvitsee oppia, että polkupyörällä ei jarrutetakaan laittamalla jalkoja maahan. Frogin potkupyörissä on käsijarru, mikä edesauttaa jarruttamisen oppimista jo potkupyöräaikana. Meidän potkupyörämme on Stider, joka on oikein mainio peli, mutta siinä ei ole käsijarrua. 
  • Polkupyöräilyä opettelevalle lapselle kannattaa ensimmäisenä opettaa käsijarrun käyttö, ja nimenomaan takajarrun käyttö, ettei lapsi lennä äkkijarrutuksessa sarvien yli. Kannattaa opettaa lapselle heti myös käsijarrujen etu, eli se, että ne pidetään pohjassa ja sen jälkeen noustaan pyörän selkään, päästetään ote jarruista ja polkaistaan vauhtia. 
  • Potkupyöräilleellä lapsella on hallinnassaan tasapaino. Tällöin lapsi osaa myös kääntää pyörää sekä kallistaa sitä oikealla tavalla mutkissa. Apupyörillä lapsi oppii kallistamaan juuri päinvastaiseen suuntaan, mistä pitää sitten oppia pois apupyörien jälkeen.
  • Varsinaisen pyöräilyn opettelu aloitetaan hitaasta vauhdista. Myöhemmin ihan pienen pieni loiva alamäki voi auttaa vauhdin ja tasapainon pysymisessä.
  • Opettajan kannattaa juosta pyörän rinnalla ja ensin pitää kiinni sarvista. Kun lapsi oppii luottamaan kykyynsä, opettaja voi ottaa kiinni lapsen olkapäistä. Ja siitä sitten otetta voi pikkuhiljaa keventää ja lopulta kokonaan irrottaa. 
Ja siinä samassa kun näitä vinkkejä kyselin, näin silmäkulmassani, kuinka pihalla miehen kanssa harjoittelemassa ollut lapsi ajoi polkupyörällä ihan itse. Ilman apupyöriä ja ilman aikuisen tukea. Aivan käsittämätöntä. Tuo hetki taitaa jäädä loppuiäksi sekä meidän aikuisten että lapsen mieleen. Lapsi hymyili onnesta ja minä vähän itkin liikutuksesta. Oma pieni rakas vauvani osaa jo ajaa pyörällä!

Vielä samana päivänä lapsi polki kotona Herttoniemessä pitkiä matkoja ja jarrutkin alkoivat löytyä. Sen jälkeen taidot ovat vaihdelleet vähän päivän ja fiiliksen mukaan, mutta siellä jossain selkäytimessä se perustaito jo on. Nyt on pitkä kesä aikaa hioa taitoa, josta on iloa ja hyötyä loppuelämäksi.

Miten teidän muiden fillaroivien perheiden pyöräkausi on alkanut?
Bloggaaminen

Blogigaalatunnelmia – IBA 2016

No johan oli mammat ja pari muutakin blogityyppiä radalla viime lauantaina, huhheijaa!

Mutta ennen kuin mennään siihen, on kiitettävä edelliseen postaukseen saamistani kommenteista ja viesteistä. Niitä on tullut valtavasti kaikissa somekanavissa, sähköpostitse ja kaupungilla kasvotusten. Kiitos! Valitettavasti en ehdi kaikkiin viesteihin ja kommentteihin millään vastata, mutta jokaisen olen lukenut ajatuksella. Olen liikuttunut ja pyyhkinyt vaivihkaa silmäkulmia metrossa avatessani yhä uusia viestejä ja lukiessani teidän kokemuksia sekä ajatuksia.

Tiesin, etten ole ainut, joka on kurkannut äitiyden ihanuuden ja hykerryttävän onnen lisäksi myös sille mustalle puolelle. Olenhan mä näistä karikoista ennenkin kirjoittanut. Mutta en olisi silti uskonut, että juuri tuo postaus olisi näin tarpeellinen. Muillakin on onni saada jakaa arkensa maailman tärkeimpien ja rakkaimpien tyyppien kanssa, jotka kuitenkin välillä vievät (kaikkiin muihin elämän palasiin yhdistettynä) jaksamisen äärirajoille. Vertaistuen ihanuus on se, että se asettaa oman sisäisen hirviöäidin taas paremmin ruotuun. Vielä tulee aikoja, jolloin niitä epätoivosukelluksia enemmän on hattaran pehmeitä ja suloisia päiviä. Meillä onneksi ollaan jo selkeästi elämän hattaraisemmalla puolella.
Mutta sitten väliin vähän keveämpää asiaa, sellaista skumppapöhinän keveää. Lauantaina kun vietettiin Inspiration Blog Awardseja, mitä varten minäkin lopulta päätin vetää korkkarit jalkaan. Salaisuutena kerrottakoon, että aluksi nihkeilin koko kemuja. Perheellistyttyään saattaa nimittäin käydä niin, että arvostaa enemmän perheen yhteistä lauantaivapaata ja saunavuoroa kuin paljettien kimallusta ja skumppapullojen poksahtelua. Mies kuitenkin usutti, että menet nyt, kun kerrankin pääset. Yleensä kun juhlat ajoittuvat samoihin aikoihin kuin miehen työvuorotkin. Yksi lisäys äidin havaintoihin koti-isyydestä – se mahdollistaa äidin bailaamisen!

Niinpä varasin oman kylän meikkivirtuoosin Jannica Stelanderin, joka tuli meille kotiin ja suti naaman gaalakuntoon sekä kampasi hiukset ojoon – kiitos muru, olet super! Siskon kaapilta lainasin Samujin koltun, jonka päälle kiskoin kirppispitsiheitulan. Korviin laitoin roikkumaan Poola Katarynan killittimet ja jalkoihin vedin kaikkien aikojen parhaat mummobailukorkkarit Clarksilta. Ja sitten vain kaapista pölyinen punkkupullo kainaloon ja hotellietkoille Lauran, Päivin, Emmin ja kaimani Hannen kanssa.
Ja kyllähän sen tiesi, hurjan hauskaa siitä tulee, kun vain lähtee! Mutsi-ihmisten kanssa iltaa viettäessä vatsamakkarat hyllyvät naurusta non-stop ja vertaistuki on niin mustan huumorin värittämää, että ei voi kuin nauraa sillekin – ja eheytyä siinä samalla. Ja kun päästiin Kattilahallille itse gaalahumuun, joukkoon tarttui lisää mahtityyppejä. Kuten esimerkiksi kuvissa näkyvät Iina, Minttu, Esko, Janita, Veera, Arttu, Elisa, Krista ja Eino. Ja kaikki ne muut kymmenet tyypit, jotka eivät tallentuneet violettiusvaisille ja tärähtäneille valokuvaotoksilleni. On häkellyttävää huomata, miten paljon upeita ihmisiä bloggaaminen on tuonut elämääni. Onnekas muikkeli olen, muuta ei voi sanoa!

Vaikka alkuperäinen suunnitelma oli lähteä kotiin Tuhkimon tavoin ennen puoltayötä – olihan seuraavana päivänä pihakirppis – todellisuudessa huomasin huristelevani taksilla kotiin korvasta korvaan ulottuva hymy naamallani vasta kolmen jälkeen. Parhaat juhlat tapahtuvat aina vähän vahingossa.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe