33-vuotiaana

5.4.16

Täytin viikonloppuna vuosia. Olen nyt 33-vuotias. Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että paras ikä on juuri tämä ikä tässä, tänä vuonna ensimmäistä kertaa havahduin. Että ihan tosissaanko minä, kolkyt-hiton-kolme!

Tähän on ehkä syynä se, että ensimmäiset muistikuvani vanhempieni iästä ovat niiltä ajoilta kun he olivat juurikin 33-vuotiaita. Lapsen silmissä he olivat silloin tietenkin ihan käsittämättömän vanhoja. Aikuisia. Kaikkivoipia. Viisaita. Sellaisia jotka eivät pelkää pimeää ja jotka saavat syödä sipsejä koska vain. Miten väärässä olinkaan, niin kaikin päin. Kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin angstailin teinituskissani, äitini sanoi ymmärtävänsä minua. Muistihan hän nuo tunteet niin selvästi ja nuoruus eli hänessä yhä. 14-vuotiaasta moinen kuulosti tietenkin täysin järjenvastaiselta ja raivostuttavalta – te ette tajua mistään mitään!
Mutta nyt 33-vuotiaana tunnen yhä itseni nuoreksi. Kaikkivoipa en ole, paitsi virheitä läpi sormien katselevien lasteni mielestä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, että en oikeastaan ymmärrä vielä mitään. Tietyissä tilanteissa pelkään pimeää. Pelkään myös korkeita paikkoja, humalaisia, lentämistä, kauhuleffoja, käärmeitä ja ahtaita paikkoja. Lapsille olen kuitenkin se, joka suojelee heitä kaikelta pahalta. Toivoisin kovasti, että aikuinen ruhoni antaisi periksi syödä sipsejä joka päivä.

Äitini saattoi olla oikeassa. Ehkä hän ihan oikeasti ymmärsi edes pienen teinikirvelevän maailmantuskapalasen verran, miltä minusta tuntui silloin 90-luvun puolessa välissä. Sillä tässä minä olen, aikuisena, joka silti kokee olevansa nuori. Kaikkihan tapahtui vasta, vaikka välillä huomaa pohtivansa, onko siitä kymmenen vai kaksikymmentä vuotta. Teini en ole, tietenkään, onneksi, mutta se nuoruuden sähiköivä ilo ja kupliva elämänjano elää minussa vahvana. Se on vain saanut päälleen vähän huoliryppyä, kokemuksen kulmaa ja elettyjen päivien iloa.
Nyt olen 33-vuotias, aikuinen, äiti. On ura, asuntolaina, eläkesäästöt ja reunoistaan kulunut Plussa-kortti. Ja silti soitan tiukan paikan tullen vanhemmilleni kysyäkseni neuvoa tai purkaakseni pahaa mieltäni. Kiipeän puhelua pitkin syliin. Käperryn siihen odottaen, että äiti tai isi silittää pahan maailman pois ja sanoo, että kaikki on hyvin. Milloin asetelma kääntyy toisinpäin? Milloin minusta tulee se sukupolvien vahvin aikuislenkki, jonka puoleen käännytään molemmilta puolilta? Se pelottaa. En tiedä, osaanko olla niin aikuinen.

Kun alkaa miettiä asioita liikaa, kannattaa kysyä itseään viisaimmilta. Juttelin iltapesujen aikaan esikoisen kanssa siitä, mistä tietää, että on aikuinen. Kuulemma siitä, että on menkat ja saa kulkea metrolla yksin. Nämä ehdot kyllä täyttyvät. Pitäisi ehkä pikkuhiljaa alkaa itsekin uskoa, että olen Hanne, 33-vuotias aikuinen. Aikuisuus on vain paljon hauskempaa, mielenkiintoisempaa ja monipuolisempaa kuin silloin nuorena kuvittelin.

Lue myös nämä

27 kommenttia

  1. "Kiipeän puhelua pitkin syliin", ihanasti sanottu! Tämä kirjoitus oli kaunis ja todella samaistuttava. Myöhästyneet onnittelut kanssamutsille!
    T. Pingale -83

    VastaaPoista
  2. Onnittelelut. Musta tuli mutsi vasta 37- vuotiaana. Nyt 41-vee en edelleenkään koe olevani vanha. Vasta kun täytin 40 koin olevani parhaassa iässä. Tässä ja nyt. Nuorekas? Aina ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Mäkin tunnen joka vuosi olevani juuri siinä parhaassa iässä. Siksi kai kauhistuinkin, että nytkö olen sen ikäinen kuin vanhempani silloin, kun ajattelin heidän olevan jo tosi vanhoja :D

      Poista
  3. Onnittelut :)!

    Aapua..! Mä en tajua kuinka pääsen tästä ikäkriisistä irti! Se alkoi hiipiä salaa jo 20vuotiaana ja se on pahentunut vuosi vuodelta. Oikein kuristaa, kun ajattelen, että kahden vuoden päästä 30. Just sellanen "elämä on ohi, tässäkö se nyt oli" fiilis - ai kamalaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, tsemppiä ikäkriiseilyyn! Mä koen itse tulleeni paljon sinuimmaksi itseni kanssa sen jälkeen, kun iän eka numero vaihtui kakkosesta kolmoseksi :)

      Poista
  4. Paljon onnea uuden luvun täyttymisestä! Hyvä kirjoitus. Olen pohtinut noita samoja juttuja paljon. Monesti on hetkiä, etten tunne olevani aikuinen, siten kuin se tulkitaan: että tietää 'kaikesta kaiken' (en itse tiedä esim. monia politiikassa käytettäviä termejä), ei pelkää, tietää miten missäkin tilanteessa toimitaan. Mutta tämän ikäisenä on hienoa olla (olen itse 9 vuotta sua vanhempi), on itsevarmuutta ja elämänkokemus on tuonut ymmärrystä olla onnellinen niistä asioista, joita itsellä on. Pienistäkin.

    Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, elämänkokemus ja sen myötä tuleva itsevarmuus ovat mielekkäistä asioita :)

      Poista
  5. Täytän kahden viikon päästä 51 v... ja en koe olevani missään muodossa vanha. Opiskelen uutta ammattia iltaopiskeluna yhdessä eri ikäisten kanssa. Osa opiskelukavereista vois olla helposti mun lapsia. Kukaan ei tahdo uskoa ikääni kun sen kerron, sen verran luontevasti hengaan eri ikäisten kanssa... ;)

    Sama homma minulla, että soitin (tai kävin) aina äidille kun tuli jotain ongelmaa elämässä ja muutenkin. Nyt ei enää valitettavasti ole sitä mahdollisuutta, koska äitini kuoli viime elokuussa 91 vuoden kunnioitettavassa iässä. Eniten kaipaan edelleenkin puolen vuoden jälkeen juuri näitä puheluita ja käyntejä. Varmaan siinä vaiheessa koin olevani jossain määrin aikuinen kun äitiäni autoin viikoittain aika monessa käytännön asiassa. Onnekseni tuo henkinen tuki ja huolehtiminen äitini puolelta kesti ihan viime hetkiin asti.

    Nyt koen ottaneeni suvun/perheen huolehtijan roolin itselleni vaikka olenkin sisarusparvestani nuorin. Ehkä nyt voin todeta olevani aikuinen, vanhaksi en suostu vielä piitkään aikaan. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mahtava kuulla, että olet lähtenyt opiskelemaan uutta ammattia! Mä itse koin valaistumisen joskus aikoinaan, kun tajusin, että ei tarvitse valita vain yhtä ammattia. Suuntaa on mahdollista vaihtaa useampaankin otteeseen.

      Sulla ja sun äidillä ollut suhde kuulostaa ihanalta ja tärkeältä. <3

      Poista
  6. Onnea!

    Niin, mitä on aikuisuus? Itse havahduin tähän ajatukseen viime kesänä mummoni hautajaisissa. Hän oli viimeinen isovanhempi, joka minulla oli. Enää on jäljellä vanhempieni sukupolvi ennen kuin minun sukupolvi ottaa vastuun. Vastuu kaiketi on se avainsana aikuisuutta käsitettäessä. Tosin menkkojen alkaminen ja metrolla kulkeminen itsenäisesti ovat myös hyviä merkkejä aikuisuudesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastuu se taitaa tosiaan aikuisen hartioilla olla se aikuisuusjuttu. Ja ne menkat :D

      Poista
  7. Onnittelut!
    Itse täytän tuon samaisen luvun tulevana syksynä. Ja koen olevani juuri hyvässä iässä. Minulla on kaksi lasta, pieni tyttövauva ja kohta eskari-ikäinen poika sekä aviomies ja meillä menee ihan mukavasti.
    Omat vanhemmat ovat tärkeitä niin minulle kuin lapsillemmekin. Äitini on tuki ja turvani niin monessa... Näemme ainakin kerran viikossa ja soittelemme lähes päivittäin.
    Äitini on sairastanut useamman vuoden ja silti sitkeästi jaksanut. Nyt viimeisen vuoden aikana tauti on ottanut vallan ja muutaman viime viikon aikana vointi on romahtanut.Viikonlopun aikana on aloitettu saattohoito.
    Nyt minun on aika olla aikuinen. Tuntuu pelottavalta ja surulliselta, etten voikaan kysyä äidiltä. Myös isän jaksaminen huolestuttaa.

    Hieno kirjoitus sinulla! Samaistun siihen, minä vain olen askeleen edellä... tosipaikan edessä juuri nyt. Ja pahoittelen valitustani, oli nyt vain niin osuvasti omalla kohdalla.

    Pidän muutenkin kirjoituksistasi, jatka samaan malliin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, paljon jaksamista ja voimaa raskaaseen elämänvaiheeseen ja suruun.

      Poista
  8. Onneksi olkoon! Hyvä ikä. :)
    Mä kyllä kanssa melkein päivittäin ihmettelen sitä, miten tällaisen huithapelin annetaan olla muka aikuinen. Ja sitäkin ihmettelen, menenkö mä lapsille tosiaan ihan täydestä, niin kuin omat vanhemmat aikoinaan (ja edelleen) meni. Muutama viikko sitten omien synttärien yhteydessä pohdiskelin (näin keväällähän niitä riittää, ne on ne kauniit kesäyöt ;)), miten paljon mussa on vielä samaa kuin silloin 35 vuotta sitten, jolloin rupesin itseeni tutustumaan. Että kyllä siellä tosiaan se teinikin vielä on tallella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just tää, että tällaiselle huithaippelille annettu näin paljon vastuuta ja apuaah, ketä mä oikein huijaan olemalla muka aikuinen :D

      Poista
  9. Isoäitini joka täyttää 85 vuotta sanoi juuri viime viikonlopuks, että omat lapset on aina omia lapsia vaikka olisivat jo 60vuottiaita ��! Eli ihmeessä voi soittaa murheitaan aina vanhemmille ja saada lohdutusta ja tukea, niin minäkin teen. -Taija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinhän se taitaa olla. Lapsia ne omat lapset ovat, vaikka sitten olisivat kuinka aikuisia :)

      Poista
  10. Hassua, täytin juuri 33 vuotta ja kirjoitin siitä blogiini. Sitten huomaan lukevani tätä kirjoitusta, kuten myös Valeäiti-Hannen synttärikirjoitusta. Onkohan 33 vuotta sitten Suomen synnäreillä ollut joku synnyttäjien lääkekokeilu, jonka oireet ilmenevät akuuttina äitiysbloggailuna vasta nyt? :D Onnea meille joka tapauksessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vahvoja oireita näyttäisi olevan lääkekokeilun tuloksista joo :D

      Poista
  11. http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/kirjailija_tommi_kinnunen_aikuisuus_alkaa_vasta_kun_ei_ole_ketaan

    Olen saman ikäinen kahden lapsen äiti. "Aikuistuin" viime vuonna rytinällä, kun äiti kuoli nopeasti syöpään. Elämän luotolta mureni pohja, paljon on toki edelleen hyviä päiviä. Suhtautumisen elämään ja sen rajallisuuteen se kuitenkin muutti, takana väijyy aina tietty haikeus, vaikka monet asiat näkeekin ehkä kirkkaammin.

    VastaaPoista
  12. ☆ Paljon, paljon onnea! (: ☆ Ihan perässä tullaan täällä, muutaman kuukauden oot vanhempi. -N-

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe