Kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi

25.4.16

Tämä postausaihio on roikkunut kalenterissa vuoden ajan. En ole uskaltanut kirjoittaa sitä, sillä siitä olisi tullut liian raadollinen ja liian vereslihalla oleva. Olisin huolestuttanut turhaan ihmisiä. Tai en tiedä, luultavasti aihetta huoleen olikin. Tilanteen ollessa päällä asioita ei näe selkeästi, vaan sitä yrittää vain selviytyä. Räpistellä, rimpuilla ja säilyttää järkensä ja minuutensa rippeet. 

Jos ei lasketa miehen ihanaa ja täydellistä vanhempainvapaa-aikaa viime kesänä, mennyt puolitoistavuotinen on ollut elämäni kuluttavin. Miten voikaan olla niin onnellinen kahdesta maailman rakkaimmasta lapsesta ja samalla olla niin väsynyt, että tuntuu, ettei minusta irtoa enää mitään. Saan niin paljon ja annan kaikkeni.
Se että kaksi lasta menee siinä missä yksikin, on suurinta paskapuhetta ikinä. Eivät ne todellakaan mene. En ikinä voisi olla kolmen lapsen äiti, vaikka tahtoisinkin. Nämä kaksi vievät kaiken, mitä mulla on annettavana. Kuluneen puolentoista vuoden aikana olen joutunut laskemaan kaikkia vanhemmuuteen asettamiani rimoja alemmas. Todella alas. Olen ollut niin hirvittävä äiti, että yksilapsisessa perheessä en olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Olen huutanut, raivonnut ja itkenyt vihan kirvellessä silmiä.

Olen lukinnut itseni vessaan saadakseni hengittää, vaikka lapset ovat itkeneet hätääntyneenä ulkopuolella. Mutta parempi se kuin ne hirvittävät mustaliejuiset ajatukset, jotka välillä kiemurtelivat mieleen. Teki mieli repiä ja löydä. Mistä helvetistä sellainen punaisena polttava viha ja epätoivo voi tulla? Välillä pelkäsin ihan tosissani, että mitä jos oikeasti heitän lapset parvekkeelta alas. Epätoivoisena tarrauduin kuulemaani ajatukseen siitä, että kamalia ajatuksiaan ei toteuta niin kauan kuin niistä pystyy puhumaan. Ja minähän puhuin miehen huolesta myttyrälle. Ystävien kanssa jutellessa sain lohtua siitä, että muutkin ovat löytäneet äitiyden myötä sisältään hirviön, jota eivät olisi koskaan voineet kuvitella itsessään asuvan.
Me kyllä osattiin varautua siihen, että toisen lapsen syntymä laittaa pakan sekaisin. Pohdittiinhan me pitkään, onko meistä ylipäätään kahden lapsen vanhemmiksi. Kyetäänkö me tähän, kun sukulaisten tuomaa tukiverkkoakaan ei juuri ole? Olimme myös varautuneet siihen, että myös toinen vauva on haastava ja suuritarpeinen. Mutta silti en olisi ikinä voinut kuvitella, miten äärirajoille kokonaisuus minut veisi.

Toinen lapsi osoittautuikin lungiksi ja vatsavaivattomaksi tapaukseksi, joka nukkui päiväunensa tyytyväisenä vaunuissa, pötkötteli välillä mielellään lattialla ja joka ei koko ajan itkenyt raastavaa selittämätöntä itkua. Toinen vauvavuosi tuntui jopa eheyttävältä. Nelihenkiseksi perheeksi hioutuminen oli kuitenkin rankempaa kuin olin osannut etukäteen ajatella. Paremmin emme olisi siihen voineet varautua, se piti vain elää läpi. Pahiten voimavaroja alkoivat nakertaa päivisin huonosti syövä vauva sekä yöt, jolloin ei juuri nukuttu. Esikoisen muutamat päiväkotipäivät tasasivat tilannetta hieman, kun vauva malttoi hiljaisuudessa syödä myös päivällä, mutta silti univelka alkoi kasvaa hallitsemattomaksi.
Vaikka pidän itseäni positiivisena tyyppinä, joka näkee arjen pienissä asioissa kauneutta ja ihanuutta, arki oli välillä vain paskaa ja suorittamista. Tuntui kamalalta huomata, että etenkin iltoja kolmistaan lasten kanssa suorastaan vihasin. Ne tuntuivat olevan pelkkää itkua, liukuhihnasaippuointia, marinaa ja lattioille heiteltyjä iltapaloja. Kun sain lapset nukkumaan, olin kuin tyhjiin imetty mehutetra. Ja sitten alkoi yömyöhään kestävä duunipäivä.

Töiden yhdistäminen kotiäitiyteen on kaksipiippuinen juttu. Samalla kun se on aiheuttanut lisää väsymystä, se on pitänyt mut järjissäni. On ollut tärkeää pitää työminä hengissä ja saada toteuttaa itseään, mutta välillä olisi ollut vielä hitosti tärkeämpää yrittää nukkua. Koska saan onnekseni tehdä tätä blogiakin työkseni, olen saanut työni kautta myös merkityksellisen paikan hahmotella ajatuksiani äitiydestä ja koettaa synkkinäkin hetkinä löytää auringonpilkahduksia arjesta. Blogi on myös halpa ja tehokas terapeutti ja te lukijat siellä tärkeä virtuaalinen vertaistukiverkostoni.
Nyt kun katson aikaa taaksepäin, en ihan tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Mies teki viime syksystä alkaen lyhennettyä työviikkoa, mutta ehkä kaikista tärkeintä olisi ollut saada hänet kotiin illoiksi ja viikonlopuiksi. Toisaalta juuri pitkät työvuorot, ja ilta- sekä viikonlopputyöt mahdollistivat mun työnteon myös toimistoaikaan. Töitä mä vähensin, kun loppuvuodesta jätin toimittajaduunit setistä kokonaan pois. Ehkä esikoisen päiväkotipäiviä olisi voinut lisätä. Ehkä olisi pitänyt pyytää enemmän apua. Ehkä olisi pitänyt lähteä vielä enemmän kodista ulos, sillä silloin kaikki sujui aina paremmin. Ehkä. En tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että yhdelle lapselle olisin paljon parempi äiti. On mielenkiintoista, miten kaikki sujuu niin leppoisasti, jos olen liikkeellä vain toisen lapsen kanssa. On aikaa keskittyä vain häneen. Olen väsyneenäkin sellainen äiti kuin aina ennen kuvittelin olevani; ymmärtäväinen ja rakastava hassuttelija, jolla on aikaa kuunnella, keskustella ja ottaa syliin. En siksi ihan ymmärrä, miten kahdesta lapsesta voi tulla kaaos. Tuntuu, että tilanne ei ole koskaan hallinnassani, mikä sotii valtavasti persoonani mukavuusaluetta vastaan. Mitään ei ehdi tehdä loppuun, syliin ei mahdu, lapset tappelevat ja koko ajan joku kitisee tai itkee. Musta ei riitä kahdelle niin paljon kuin toivoisin riittävän.
Olen myös kelaillut, olisiko isompi ikäero voinut auttaa. Tai pienempi. Mutta ei, tämä on paras yhdistelmä. Lapset ovat alkaneet löytää sisaruuden ihanuuden, vaikka saavatkin yhä riidan aikaan jokaisesta legosta ja palikasta. Ja nyt kun meillä melkein nukutaan yöt, on eloon alkanut tulla ihan erilaiset sävyt. Miehen hoitovapaa on parasta, mitä tähän väliin olisi voinut tapahtua. Mä alan vähitellen toipua ja löytää taas takaisin siksi ihmiseksi ja äidiksi, joka luulin ennen notkahdusta olevani.

Aikamoiselle matkalle omaan sisimpäänsä nuo ihanat, rakkaat ja maailman tärkeimmät lapset voivat äitinsä viedä.

Lue myös nämä

168 kommenttia

  1. Kiitos <3 Niin samoja ajatuksia itselläni ja onneksi sanoit ne ääneen. En ehkä olekaan ihan älyttömän huono äiti, vaan ihan tavallinen äiti kahdelle lapselle. Tunteet, ne heittelee lähes sekunnissa laidasta toiseen, tilanteen mukaan.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, että kirjoitit tästä! Mulla on vain yksi reilu yksivee täällä ja mulla on jo nyt toi sama tunne. Oon ajatellut monta kertaa, että oon kamala äiti ja varmasti ainut, josta tuntuu tältä ja ollut jo soittamassa lastensuojeluun, että hakekaa nyt tuo lapsiraukka täältä pois :(
    Todellakin on ihmeellistä, miten toista voi rakastaa niin paljon samalla, kun kyseinen tyyppi tekee välillä elämästä sellaista sotkua ettei tosikaan! Ja myös se on käsittämätöntä, että vaikka mulla elämä on tällainen sekamelska tuon yhden kanssa, silti haaveilen jo kovaa vauhtia toisesta vaikka järki huutaa ja kovaa ei:tä :D

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Ihanan rehellinen teksti. Ja samalla sanon, voi helkutti, tätä en olisi just nyt halunnut lukea. :D Esikoinen täyttää syksyllä 2 ja silloin on myös määrä kakkosen syntyä. Hiukka jännittää, millainen kaaos on luvassa. Kiitos blogistasi, lemppariluettavaa.

    VastaaPoista
  5. Saatiin kaksoset ja ei, kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi. Niitä nyt heitän nuo seinään-hetkiä tulee mutta kuten sanoit, niitä tulee kaikille. Voimia meille tähän arkeen!

    VastaaPoista
  6. Istun syömässä kylmää lounastani ja itken. Kiitos tästä tekstistä. Ehkä en hukukaan ja jotain mustakin jää jäljelle.
    T.kahen lapsen mutsi alle 2 vuoden ikäerolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekstin sain kuin sainkin luettua itkemättä, mutta kommenttisi kohdalla tuli kyyneleet silmiin. Mutta kyllä tästä selviää, ja sitten omasta itsestä on jäljellä jotain uutta ja enemmän, vaikka nyt ei siltä tunnu. Näin ainakin yritän ajatella.

      Poista
    2. Kyllä jää! Lapset kohta 4v ja 6v ja hommat on alkaneet sujua jo pari vuotta (vieläkin on kyllä kammo illoista yksin lasten kanssa vaikka ne nykyään sujuu ihan todella helposti raskaampiin aikoihin verrattuna). On myös oppinut laskemaan niitä omia äitiysstandardeja ja tajunnut ettei minuakaan niin "täydellisesti" ole aina hoidettu ja silti koen lapsuuteni olleen tosi onnellinen ja hyvä. Vieläkään ei tosin ole vauvakuumetta. :) Kyllä se siitä lopulta!

      Poista
    3. Sama. Kyyneleet nousi silmiin tämän kommentin kohdalla. Osasi samiastua täysin. Voimaa toiselta yliväsyneeltä äidiltä!

      Poista
  7. Tästä asiasta äitien pitäisi jutella enemmän keskenään. Monesti tulee vaan semmonen olo, että muilla on tosi helppoja lapsia ja kaikki sujuu. Mutta lapsiarjessa on myös omat pimeät puolet, joista pitäisi pystyä puhumaan: tunteen, kun ei jaksa ja pahat ajatukset tulevat. Itse olen välillä pahassa ristiriidassa, kun olen itse päiväkodilla töissä ja mielstäni hoidan työni hyvin, mutta kotona yhdenkin lapsen kasvattaminen on haaste. Päiväunet ei onnistu, ei syö, nyt se huutaa eikä suostu pukemaan. Välillä on vaan niitä päiviä. Joskus olen saanut hyvän vinkin, että välillä omaa lasta pitäisi kasvattaa, niinkuin kasvattaisit naapurin. Naapurithan usdein tietävät mikä lapselle olisi parasta. Mutta tiedäpä siitä. Mutta hyvä teksti joka tapauksessa. Kiitos.
    -Kirpun äippä

    VastaaPoista
  8. Niin ihanaa lukea tätä! Kiitos että kirjoitit, tuota otsikon lausetta on tullut kirottua ja naurettua... Melkein tuli pala kurkkuun tätä lukiessa. Juurikin itse olen miettinyt, että miten kaksi lasta on välillä niin monta kertaa enemmän kuin yksi. Toisaalta nyt yhden lapsen kanssa (oli se tosiaan sitten vauva tai esikoinen) on muka niin tosi helppoa ja lunkia, mutta sitä samaa se ei todellakaan ollut silloin kuin lapsia oli vain yksi eli ehkä tässäkin vaikuttaa tilanne ja kokemus??

    Henk.koht. vaikeuttaa varmasti se, että esikoisen aikana omat iltatunnit olivat tosi tärkeitä, mutta kuopus on mallia "tosi iltavirkku + nukahtaa vain rinta suussa ja turha siirtyä vierestä ainakaan tuntiin" niin siinähän sitä mennään sitten vauvan kanssa samaan aikaan nukkumaan. :/ Nyt kun ikää alkaa olla puoli vuotta on nukuttaminen itsekseen muutaman kerran jo onnistunut, eli toivoa on ehkä saada omat iltatunnit takaisin. Silti, niin ihmeellistä kuin se onkin, ei tätä settiä enää yhteen lapseen haluaisi vaihtaa!

    Tsemppejä teillekin ja ihana kuulla, että miehen vanhempainvapaalla tuntuu olevan eheyttävä vaikutus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kommentti olisi voinut olla omani, niin tuttua! Tsemppiä sinulle samanlaiseen tilanteeseen :)

      Poista
  9. Kiitos kun kirjoitit tämän tekstin! Välillä tuntuu että kaikki jää päivästä henkiin vaan koska lähdetään pois kotoa puistoon, asukastaloon yms (vaikka se onkin yksi show) ja mies tulee viideksi kotiin. Toivottavasti teillä jo helpottaa! Meillä just 2vee ja 2,5kk vauva. Miten voikin uhmaikäistä rakastaa ja vihata samaan aikaan.

    VastaaPoista
  10. Kiitos tästä! Itsellä 1v ja 3v lapset ja arki erittäin raskasta tällä hetkellä. Välillä ihmettelee minkälainen hirviö itsestä on tullut, kun tuntuu että huudan, raivoan ja itken jatkuvasti. Olen viime päivinä kyseenalaistanut täysin kykyni olla äiti, mutta lohduttavaa kuulla, että muillakin on samanlaisia kokemuksia. Ehkä taas huomenna on parempi päivä..

    VastaaPoista
  11. Ihan mielettömän hyvä teksti, aivan ku omasta elämästä! Kiitos!

    VastaaPoista
  12. Tunnistan itseni niin noista "Sen kuitenkin tiedän, että yhdelle lapselle olisin paljon parempi äiti. On mielenkiintoista, miten kaikki sujuu niin leppoisasti, jos olen liikkeellä vain toisen lapsen kanssa. On aikaa keskittyä vain häneen". Nautin pitkästä aikaan todella paljon 3- vuotiaan tyttäreni seurasta, kun vein hänet viime viikonloppuna kahdestaan parturiin ja sen jälkeen shoppailemaan. Kävimme myös toisena päivänä kahdestaan potkupyörälenkillä. 3- vuotias käyttäytyy ihan erilailla, kun saa kaiken huomioni ja olen rennompi, on aivan mahtavaa seuraa. Sitten "Tuntui kamalalta huomata, että etenkin iltoja kolmistaan lasten kanssa suorastaan vihasin". Erotuksena vain se, että meillä mies on ollut nyt koko kevään joka toinen viikko 2 yötä työreissulla ja muutenkin sattunut useita iltamenoja. Tuntui ikävältä myöntää itselleen, että 24/7 kahden lapsen kanssa ei anna yhtään hengähdystaukoa ja niitä alkaa todenteolla muutaman päivän jälkeen kaivata. 3,5 -v ja 8 kk lapsen äiti

    VastaaPoista
  13. Kiitos, tämä on niin totta. Vaikka elän ihan eri elämää, aivan eri tilanteessa niin minullakin on kaksi pientä lasta. Kuinka voikaan rakastaa niin paljon, saada niin valtavasti ja olla niin loppu? En tiedä. Mustissa vesissä räpiköinti on kauheaa ja synkkää. Olen ikuisesti kiitollinen hyvälle ystävälleni, joka esikoiseni ollessa 4-kuukautinen nukkumaton vauva, kertoi että on ihan ookoo että tuntee halua heittää lapsen seinään. Oman itsensä kohtaaminen hirviön muodossa on hiton pelottavaa. Vajaan puoli vuotta olen saanut nukkua suhteellisen hyvin yöni kolmen vuoden rikkinäisten öiden jälkeen (kuopus hereillä ainakin kerran tunnissa vauvavuotenaan)alan vasta hahmottamaan miten väsynyt olen ollut ja miten kauan toipumiseen menee, miten väsymys vie värit, maltin ja järjen. Pahinta oli kuulla, kun joku sanoi että minä en olisi pystynyt, kuinka sä pystyt, kuinka susta on tuohon. Ei siinä ole vaihtoehtoja, ei auta kuin mennä hetki kerrallaan, tunti ja päivä eteenpäin ja nuuhkutella lasten niskoja, jotta päästään seuraavan hetkeen.

    Paljon kaikkea hyvää kevääseen ja tulevaan!

    VastaaPoista
  14. Mä tunnistan itseni myös tuossa, että yhdelle olisin parempi äiti kuin näille kolmelle. Mutta mä uskon sitten kyllä myös, että niistä kasvaa parempia ihmisiä kolmestaan, niin paljon ne saa toisiltaan. Ja musta me ollaan myös parempi perhe näin. Ja mä olen parempi ihminen, koska niin paljon venymistä ja kasvamista useamman lapsen äitiys on vaatinut. Mutta en ollut ikinä ajatellut, miten kovan hinnan hinnan lapset joutuu maksamaan vanhempiensa kasvusta.

    Kolme ei tosiaan mene siinä kuin yksi, mutta kaksoset aina välillä menee - joissain jutuissa se on helpompi kombo kuin kaksi eri-ikäistä, koska esim. rytmit ja kiinnostuksen kohteet on kuitenkin samat (tai ne voi helpommin pakottaa samoiksi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi samanlaisia ajatuksia kuin Emilialla.

      Ekat vuodet kahden pienen kanssa + massiivinen univelka olivat elämäni kamalinta aikaa. Kolmen kanssa ei ole ollut ikinä yhtä rankkaa.

      Poista
  15. Tämä tuli niin tarpeeseen! Vain kaksi tuntia sitten itkien soitin kaverille ja annoin ihan täyslaidallisen samoja fiiliksiä kahden lapsen keskeltä. En kadu, mutta en myöskään kenellekään tätä suosittele!

    VastaaPoista
  16. Tuosta syystä minä olen yhden lapsen äiti. Yksi vauva-aika oli aika hirveää (omat sisäiset hirviöt kohdattuna vaativan vauvan kanssa), en voinut kuvitella ikinä ottavani sitä uusiksi (edes yhden lapsen kanssa, saati silleen että olisi taapero/leikki-ikäinen lisänä). Yksi lapsi on nyt 4v. iässä hallittava kokonaisuus ja parhaimmillaan elämä on ihan mahtavaa ja minityyppi on mitä parasta seuraa silloin kuin ei kärsi uhmaiän suuresta maailmantuskasta (ja itse asiassa, silloin tällöin annosteltuna oma 4v. ja kaveri about samassa iässä menee jopa helpommin kuin yksi, siis leikki-ikäinen on todella leikki-ikäinen ja kaveriseura on ihan supertärkeää ja ihmissuhdetaidot alkavat olla noin 4v. tyypeillä sen verran kehittyneitä, että leikit sujuvat kivasti ilman sovittelijaa). En tosin usko että edes kaksi 4v. menee pidemmän päälle samalla vaivalla kuin yksi :) Tällä pohjlla en tajua miten äitini kykeni toimimaan kun kotona oli 4,5v, 2,5v ja vauva, huh-huh (ja mutsi ois halunnut vielä lisää lapsia, mutta faija sanoi että kolme riittää).

    Jaksamista ja toivottavasti helpottaa edelleen!

    VastaaPoista
  17. Kiitos tästä, todella samoja tunteita ja hetkiä täälläkin on koettu. Nyt kolmen pienen lapsen kanssa (5kk,4v, 6v) tunnen todella myös eläväni niitä kuuluisia ruuhkavuosia samalla yrittäen saada myös opiskeluja puserrettua eteenpäin. Univelka on jäätävä ja ajatukset takkuaa, samalla koen opiskelun kuitenkin pitävän minut järjissäni tämän kaiken keskellä. Ajatukset ovat nyt sen verran muuttuneet tuosta kahden lapsen kombosta heidän kasvaessaan, että juuri eilen ajattelin kuinka ihanaa ja helppoa oli olla kahden lapsen kanssa liikkeellä, kun vauva ei ollut mukana. Pysäyttävä tuokin ajatus, että olisin parempi äiti vain yhdelle lapselle. Niin varmasti olisin minäkin, toisaalta sisarukset ovat tuoneet kuitenkin toinen toistensa maailmaan niin paljon hyviä asioita.
    Kiitos rehellisestä kirjoituksesta ja monen meidän ajatusten pukemisesta sanoiksi.

    Marianne

    VastaaPoista
  18. Olen saanut niin paljon näistä teksteistä jo vuosien ajan. Kiitos. Ulkomailla vietetyt vuodet lapsen kanssa ja nyt elämää kahden kanssa ja kokemukset niin samoja. Unettomat yöt ja esikoisen viihdytys vievät voimat.Toivoisin keksiväni tähän ratkaisun. Mistä se väsymys ja kamalat tunteet kumpuavat. Miten voi olla niin raskasta hoitaa lapsia ja pyörittää arkea. Vielä en ole vastausta löytänyt.

    VastaaPoista
  19. Mä sanoisin tähän että kolme ei mene siinä missä kaksi. Eli kahden lapsen paketin mä jotenkin vielä handlasin, mut kolmas sekotti pakkaa huolella. Kolme lasta syntyneet neljän vuoden sisällä, joten ikäerot on pienet. Mutta kun vaihtaa ei voi, niin näin sitä vaan mennään. Välillä vetää täysillä mustiin, välillä on valoisampaa. Yhdyn tuohon mitä leluteekin emilia sanoi, että olisin varmasti parempi äiti yhdelle, mutta uskon että lapset saa sisaruudesta sen mitä ne ehkä vanhempien kriiseilyistä maksaa.

    -murphy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toden sanoja sinullakin, murphy. Tavallaan kolme lasta on taas tosi paljon enemmän kuin kaksi oli. Säädön määrä on valtava, vaikka meillä ei enää isot lapset varsinaisesti "tarvitse" aikuista koko aikaa. Mutta kyllähän sitä hoitamista ja huoltamista ja mahdollistamista piisaa.

      Ehdottomasti meillä on ollut kolmen lapsen kanssa nyt helpompaa kuin kahden pienen. Helpompaa - mutta ei välttämättä vähätöisempää, heh.

      Mutta kyllä, sisaruuden puolesta liputan minäkin. Olen onnellinen siitä, että triolla on toisensa. Siinä on kolme erilaista parivaljakkokokoonpanoa ja lisäksi vielä koko tiimi, ja yhteispeliä (kuin myös sitä pelisääntöjen opettelua) on kyllä hienoa seurata.

      Poista
  20. Kiitos tästä postauksesta. Minulla on yksi 11kk lapsi ja kovasti pähkäilen, että haluanko toista ja minkälaisella ikäerolla. Minun on pitänyt jo pidempään pyytää sinua kirjoittamaan teksti aiheesta "yksi vai kaksi lasta", koska olen ajatellut että olet ainut, joka sanoisi rehellisen mielipiteen. En ole kuitenkaan kehdannut pyytää. Tämä teksti oli ihan hyvä vastine sille.

    VastaaPoista
  21. Istun esikoisen tanssitunnin ajan käytävällä ja nieleskelyä pitää lisätä. Se tunne, kun ärisee vauvalle, joka itkee perustarpeitaan. Tai esikoiselle, joka jo tekee parhaansa ja äiti silti huutaa. Mutta hengissä ja eteenpäin mennään. Ja meillä ikäeroa 4 vuotta. Ajoittain todella paskamutsiolo.

    VastaaPoista
  22. Hyvin kirjoitettu ja kiitos! Lapsethan ne meissä hirviöt saavat esiin. Ja turhaan paljon odotetaan, me itse äiteinä itsestämme vaaditaan. Pitää olla myös lempeä itseä kohti ja hemmotella itseään. Minäkin itken, kun katson välillä Äitien sota-ohjelman ja mitä vaikeuksia muilla äideillä on, kun taas vertaan omaan arkeen. Mutta kyllä se tästä, kaksi kpl kotona.

    VastaaPoista
  23. Olipa hyvin kirjoitettu! Minulla on kolme lasta, vanhin 7 -vuotias, nuorin 2,5 -vuotias. Kaksi isompaa on erityislapsia. Olen mielestäni peruspositiivinen ihminen ja olen järkyttynyt, millainen ihminen minusta on paljastunut lasten tulon myötä. Olen vielä niin temperamenttinen, että se yhdistettynä jatkuvaan väsymykseen, töiden tuomaan paineeseen ja pitkään työmatkaan + lasten asioiden hoitamiseen ei ole hyvä yhdistelmä. Mutta mottoni on nykyään, että päivä kerrallaan ja olen yrittänyt löytää harrastuksia, jotta saisin aikaa itselleni ja juttuseuraa kodin ulkopuolelta. Siltikin joka päivä on hetken aikaa sellainen olo, että voisinko olla huonompi äiti. Olipa mukava huomata, että monilla on samanlaisia ajatuksia.

    VastaaPoista
  24. Tutulta kuulostaa. Ja ihania vastauksia kaikilla. Samassa veneessä olijoita on paljon. Itsellä vielä tuoreessa muistissa kun kaksi ekaa olivat ihan pieniä. Tuota se juuri oli! Nyt ovat jo 9 ja 7 ja kaikki sellainen on muuttunut muistoksi, jota ei sinällään kyllä kaipaa 😅 Mutta jo vuosia ovat olleet ihana omatoiminen parivajakko jonka kanssa on ihana ollut elää arkea ja juhlaa ja matkustaa. Ja sitten. Joku hulluus ( kuuma seksihellekesä) toi perheeseen iltatähden. Ihanan koko perheen odotuksen ja kaikkien yhteisen ilon. Vauvavuosi juuri selätetty. Se oli ihana, eheyttävä, rento ja täydellinen. Äidille opiskelua mielenterveysprojektiksi ja ihan mahtava setti. Ihmettelen miksi silloin ekalla kerralla olin usein odottamassa ovenraossa että pääsin samalla oven avauksella ulos kun mies tuli töistä kotiin. Se oli ne kaksi eri vaiheessa olevaa pikkuista. Tää yks on vaan tämmönen mussu. Kaikkien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komppaan. Kolmas iltatähti teki perheestä täyden. Kun vaan olisi osannut olla yhtä rento kahden ensimmäisen ollessa ihan pieniä.

      Poista
    2. Mä komppaan kanssa tätä settiä. Meidän lapset täyttävät kesällä 9,7&1. En olisi voinut kuvitella kolmatta heti kahden perään, mutta nyt olen nauttinut mielettömästi! Ensimmäisen kerran ei ole kiire lapsen kanssa. Tottakai on päiviä jolloin kaikki nyppii ja huudan. Mutta niin paljon enemmän hyviä hetkiä. Paljon varmasti auttoi että isommat kasvoivat ja oli välissä helpompaa. Pystyi lähtemään kotoa jonnekin ilman vara vaippoja, vaatteita ja välipaloja. Keskustella ja havainnoida. Olla vaan, kehittämättä tekemistä. Nauttia. Ja nyt ymmärtää kolmannen kohdalla, että tämä oikeasti on vain VAIHE, joka onkin äkkiä hujahtanut ohi. Ja silloin jaksaa taas paremmin :)

      Poista
    3. Komppaan täysin! Tosin nyt kun nuorinkin on sen ikäinen että sillä on yksi harrastus ja muitakin "menoja" - isommista puhumattakaan, niin täytyy sanoa, että on kyllä aika jäätävät ruuhkavuodet käsillä! Enää yhtään tätä useampaa liikkuvaa osasta ei yhtälöön mahtuisi. Mutta hyvin pyörii arki ja ne mustat uupumuksen tunteet ovat kauaksi taakse jäänyttä elämää.

      Toki kolme lastakin pienillä ikäeroilla on hurja setti. Mutta näin vähän isommilla mielestäni aika ihana!

      Poista
  25. Taas kerran ei voi sanoa kuin aamen. Puit mun ajatukset ja tunteet puettuna sanoiksi taas. Meilä myös kaksi lasta, aika samalla ikäerolla kuin teillä, temperamentit vaan päinvastoin: kuopus ns vaativampi. Nyt kun esikoinen kohta 6v ja kuopus 3v niin on jo tasainen arki ja olo, vaikka vieläkin tän äidin kontrollifriikkeys puskee esiin, onneksi hiljaisia hetkiä päivässä on jo enemmän, kun lapset leikkii yhdessä sujuvasti.

    VastaaPoista
  26. Kiitos tästä! Meillä ollaan juuri nyt myrskyn silmässä, tasapainoilen 2v 3kk ja 3,5kk ikäisten kanssa kotona ja kaipaan mua. Että tutulta kuulosti sun ajatukset. <3

    VastaaPoista
  27. Jep. Kaikki samat koettu myös täällä! Teille aikaa nyt eläville lohdutuksen sana. Lapset kasvavat. Meillä nyt 6-ja 8v ja elämä on kovin helppoa. Tytöt ovat ja leikkivät yhdessä joka päivä, tottakai tappeluita tulee vieläkin ja kiitos miehen vuorotyön, olen joka toinen viikko yksin. On se silti paljon helpompaa nyt, kuin sillon. Tänään en kadu sen toisen hankintaa enää minuuttiakaan <3

    VastaaPoista
  28. En voi kuin ihailla taitoasi kirjoittaa ja ilmaista itseäsi niin suoraan ja tunteella. Olet hämmästyttävä, löydät ne oikeat sanat. Vau.

    Pohdin omassa blogissani juuri samoja asioita vähän eri kantilta. Uskon, että lopulta me äidit uuvumme omien odotustemme alla. Meillä on päässä täydellinen mielikuva äitiydestä, jota kukaan meistä ei lopulta täytä. Mutta tällaisilla teksteillä niitä mielikuvia onneksi räjäytellään. Kiitos uskalluksestasi!

    VastaaPoista
  29. Ruokakauppaan meno voi tuntua taivaalliselta, yksin! kaksi vanhinta 11- ja 9-vuotiaat oli pienellä ikäerolla, mutta onneksi yöt meni suht hyvin, vaikka muuten kuluttavaa aikaa kahden pienen kanssa. Nyt kolmas 1,3vuotias, joka syö öisin edelleen. Vanhemmista on tosi ihanasti apua päivisin (ja miehestä tietysti), kun pikkuaskareita pitää tehdä. Syksyllä töihin, joka välillä tuntuu levolta tähän arkirumbaan verrattuna, jossa ripsivärin laittokin vaatii kymmenen keskeytystä, ettei yksi syö vessanpöntön hajustimia tai tee muuta mukavaa siinä ajassa:)

    VastaaPoista
  30. Kirjoitat kauniisti ja selvästi tärkeästä aiheesta. Haluaisin silti nostaa tähän toisenkin näkökulman: kaiken keskellä sinulla ja kaikilla tähän yläpuolelleni kommentoineilla on ne kaksi lasta tai vieläkin enemmän. Meitäkin on aika paljon meitä tahattomasti lapsettomia, jotka antaisimme vaikka oikean kätemme tai muutaman vuoden yöunet lapsia saadaksemme saadaksemme. Äitiyden syvissä ja mustissa vesissäkin kulkeminen on melkoinen etuoikeus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tämän näkökulman kipeän hyvin. Olin kuuden vuoden ajan itse samassa tilanteessa. Toivoen joka päivä, että voi kun vielä joskus minäkin saisin olla äiti. Koin tuolloin tämän tyyppiset kirjoitukset muistutuksena siitä mitä minulla ei ole ja olin salaa vihainen, miten joku joka on saanut sen mikä olisi minulle kaikista tärkeintä, voi olla niin kiittämätön ja vain valittaa suuresta etuoikeudestaan... Nyt 2,5v:n äitinä ja toista lasta odottavana ymmärrän tällaiset tekstit hyvin ja samaistun niihin täysin. Tunnen itse aivan samoja tunteita, vaikka takana on tuskainen tie äidiksi. Kenties juuri tästä syystä ajoittain syyllisyyden taakka on sietämätön. "Miten minä voin ajatella paljon toivotusta lapsesta ja äitiydestä näin kamalasti?" Silti ymmärrän, ettei näillä tunteilla ole mitään tekemistä kiittämättömyyden tai sen kanssa, ettei arvostaisi sitä mitä on elämässä saanut. Nämä tunteet kuuluvat äitiyteen, olipa tie siihen millainen tahansa. Ja kyllä, minäkin antaisin vaikka oikean käteni, että tämä pieni ihmisen alku tulee terveenä tähän maailmaan vaikka tiedostankin, että nämä tunteet ja elämä ei ainakaan siitä helpota.

      Poista
    2. Saanko kysyä:

      Eikö ole pikemminkin helpotus kuulla, että kahden lapsen äitinä ei olekaan aina kivaa? Eikö olisi paljon karvaampaa, jos kahden lapsen äiti hehkuttaisi aina kuinka suuri onni se arki on, ja itse ei sitä toista lasta saisi?

      Minulla ainakin jonkin saavuttamattoman toive helpottaa, kun huomaan, että jollakin, jolla se toteutuu, ei sittenkään siitä seuraa pelkkää hyvää.

      Kaislakerttu

      Poista
    3. Lapsettomuus on todella vaikea kriisi. Itselläni vaikein elämässäni tähän asti (ja muitakin vaikeita asioita on ollut). Silloin, kun oma lapsettomuuskriisi on päällä, niin kaikki, mitä lapselliset sanoo voi satuttaa. Varsinkin, jos menkat on sinä päivänä alkanut. Kyllähän kaikki tietää, ettei useamman pienen lapsen vanhempana ole aina helppoa. Ei se yhtään helpota kuulla sitä.

      Minusta näitä asioita ei välttämättä kannattaisi vertailla, niinkuin eka anonyymi sanoo. Samat paskamutsifiilikset voi tulla entiselle lapsettomallekin. Ja hänellä on myös oikeus kertoa ääneen siitä pahasta olostaan. Ja toivottavasti kukaan ei kuittaa sitä vaan, että tuotahan halusit niin kovasti.

      Lapsettomuus on edelleen niin tabu ja myös usein niin vaikea asia, että siitä ei tule puhuttua tilanteen ollessa pahimmillaan. Samoin kenties äitiyden negatiiviset ajatukset. Tämä postaus on juurikin hieno siksi, että kerrotaan niistä pimeistä ajatuksista. Tavallaan molemmissa on kyse samojen ikävimpien ajatusten kohtaamisesta. Niiden ajatusten, joillaisia ei ennen voinut kuvitella tuntevansa.

      Lapsettomana oli kamalinta, kun ennen vain rakasti lapsia ja nautti heidän läsnäolostaan ja seurastaan ja sitten oman pahan olon ollessa kaikkein syvimmällä tuli sellaisia vähän vastaavia ajatuksia mistä tässä puhuttiin, tyyliin kohta heitän tuon vieressä olevan lapsen seinään, jos vielä kuulen jonkun sanovan äiti. Ja siitähän tulee vielä hirveämpi olo. On vain hyväksyttävä sekin kamala ajatus ja ymmärrettävä, että kipeää asiaa on käsiteltävä jotenkin.

      Kiitos siis tästä kirjoituksesta.

      Poista
    4. Ei ole kahta lasta. Yksi on ja sekin toki voi satuttaa lapsettomuudesta kärsivää, mutta yrittämisestä huolimatta sitä toista kultaa ei kuulu. Ymmärrän miten tällaiset tekstit voivat aiheuttaa ahdistusta, mutta omassa ahdistuksessaankin pitäisi pystyä näkemään edes jollain tasolla se toisen todellisuus. kaikesta voi pahoittaa mielensä. Tosin hurjan kauniisti ja rauhassa tuo kommentti on kirjoitettu ja vain muistutuksena, mutta minulle itsellenikin tulee vähän syyllinen olo nyt siitä että meillä on se yksi lapsi, mutta en ole taivaisiin asti onnellinen vaan tahtoisin saada sen toisenkin. Enkä nyt tahdo suoraan syyllistää lapsettomia, heillä on vaikeaa muutenkin, mutta muistuttaa että meillekin voi tulla syyllinen olo. Minähän olen tässä kahdentulen välissä. Tavallaan kirpaisee lukea miten toisella on ne kakssi lasta kun itselle toista ei kuulu ja toisaalta taas meillä on yksi ihana lapsi ja jos ei olisi sitäkään niin olisin varmaan TODELLA ahdistunut asiasta. Tavallaan minun ei ole lupa valittaa kun on jo yksi lapsi ja tavallaan taas kuitenkin kärsin samoistya asioista ja tuntemuksista kuin se lapseton, mutta toki vähän pienemmässä mittakaavassa.
      Ylipäätään omaa elämää ei kannata liikaa verrata toisiin hyvässä eikä pahassa.

      Poista
    5. Minä kuulin jonkun lapsettoman isän sanovan lehtijutussa, että ei koe vaikeana kohdata lapsellisia isiä, koska "ei se muiden tilanne kosketa minua, en osaa ajatella että se olisi minulta pois".

      Mistähän tämäkin asenne-ero johtuu?

      Poista
    6. Minäkin olen ollut lapseton ja itkenyt sitä, miten en voi valittaa lapsiperheen arjen raskaudesta. Lapsettomuushoidoista oli apua, ja nyt meillä on 9kk ja 3-vuotiaat lapset. Arki on raskasta, mutta ihanaa ja ihan hirveää joka toinen päivä. Lapsettomuus ei tehnyt minusta yhtään sen parempaa äitiä, eikä se mielestäni tarkoita sitä, että joka hetki voisi olla rauhallinen, kärsivällinen ja tyyni Äiti Maa, joka vaan rakkaudella hoitaa. Ei, koska se arki räjäyttää potin, ja väsymys vie syviin vesiin, vaikka lapset toivottuja ovatkin.

      Nämä ovat asioita, joita ei voi oikein käsitellä ja vertailla. Jokaisella on raskasta omassa tilanteessaan, jokaisella on oikeus olla väsynyt ja surullinen, tuntea tunteitaan omista lähtökohdista käsin.

      Poista
    7. Tämä nyt menee vähän OT, mutta vastaan tuohon kommenttiin lapsettoman isän kokemuksesta. Siis mistä asenne-ero voisi johtua-kysymykseen.

      Tässä ajassa kun on taas aika paljon äitiyden nostamista jalustalle, niin sehän koskee enemmän äitiyttä kuin isyyttä. Minua on aika usein mitätöity naisena, kun ei ollut lapsia. Minulla ei aina ole ollut oikeutta mielipiteeseen ja minulle on sanottu, etten ymmärrä, koska mulla ei ole lapsia - asioissa, jotka eivät lapsiin ja vanhemmuuteen edes liity. Ja on sanottu, että olen itsekäs, kun ei ole lapsia jne. jne. Luulen, että tältä osin miehet pääsevät vähän helpommalla. Heidän miehuuttansa ja ihmisyyttänsä ei kyseenalaisteta yhtä raadollisesti kuin toisinaan lapsettoman naisen. Ja samaa koskee toki äitejä - muut saattavat arvioida ja arvostella heidän tekemisiään enemmän kuin isien. Tai ainakin äidit kokevat sen niin.

      Ehkä isät myös ottavat lapsettoman kaverin paremmin huomioon, kuin äidit pahimmillaan? Olin välillä ystävien kanssa viettämässä iltaa eikä muusta puhuttu koko iltana kuin lapsista eikä minulta kysytty, mitä kuuluu. Sellainen korostaa sitä, että minulla ei ole elämässä sitä ainoaa tärkeää asiaa, joka on kuulumisten vaihdon arvoista. Varsinkin kotona oleville (useimmiten ne ovat äitejä) vertaistuki on toki tärkeää ja elämä pyörii lapsien ympärillä.

      Kykenin olemaan onnellinen toisten perheilosta ja ymmärsin, että se ei ole minulta pois. Mutta silti sen näkeminen satutti niinä huonoina päivinä. Se johtuu siitä, että muistuttaa siitä, mitä niin kovasti elämässä toivoo ja muistuttaa, että oma syli on tyhjä ja koti hiljainen. Vastaavalla tavalla kuin puolisonsa menettäneelle voi olla vaikea olla jossain, missä on muut on pariskuntia. Se on ymmärtääkseni hyvin yleinen ilmiö lapsettomilla. Mutta jokainen kokee asiat eri tavalla, toinen ahdistuu lapsellisten näkemisestä ja toinen ehkä ei.

      Poista
    8. Lapseton isä... tahaton lipsahdus varmaankin? Vai onko lapsettomia äitejäkin olemassa?

      Poista
  31. Minulla on viisi ja nyt jälkikäteen ajatellen kaksi lasta on ollut väsyttävin kombo, johtuneeko sitten siitä että kun toinen on vauva, esikoiselle pitää olla myös sataprosenttisen läsnä koko ajan kun ei hänellä ole muutakaan seuraa. Esikoinen usein myös uhmaiässä tai mustasukkainen kun lapsi nro 2. syntyy...

    VastaaPoista
  32. Voi itku, kiitos tästä kirjoituksesta. Voin allekirjoittaa kaiken. Meillä on kaksi lasta 2,5v ikäerolla, 2 koiraa ja 2 kissaa. Ja mies on reissutyössä, eli ma-pe. Välillä musta tuntuu, että minua ei enää ole. Olen vain äiti, joka suorittaa tätä arkea.

    VastaaPoista
  33. Hulluuttahan tämä on. Minulla oli mustat hetket jo valvovan esikoisen kanssa. Kahden vuoden ikäerolla kakkonen ja kamalien päivien määrä nousi. Joten... kolmas on tulossa nyt taas kahden vuoden ikäerolla. Odotan rankkaa vuotta, mutta sitten on nämä tällä tavalla raskaat vuodet toivottavasti takana ja päästään elämään toisenlaisia haasteita. Jaksamista, elämä helpottaa koko aja, kun ikää tulee lapsille lisää.

    VastaaPoista
  34. Rehellinen ja puhutteleva teksti. Toiset ovat enemmän "äiti-ihmisiä", vauva- ja taaperoaika on ihanaa, lapsia voi tehdä vaikka viisi. Sitten olemme me, me jotka rakastamme vapautta ja itsenäisyyttä. Yhtäkkiä joku tarvitsee sinua KOKO AJAN, koko ajan. Sain kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla, ja välillä toivoin aamuisin että kuolisin, etten enää heräisi.
    Nyt 4- ja 6-vuotiaiden äitinä nautin äitiydestä! Tämä on parasta. Ja kaiken sen kärsimyksen arvoista <3 Aika tekee ihmeitä!

    VastaaPoista
  35. Mun musta päivä on sellainen, että toivon että meillä olisi sun helppo arki vain kahden lapsen kanssa. Kun mä näen vain kaksi lasta niin mietin kuinka helppoa meidän elämä olisi. Mutta meidän kakkonen olikin tuplat. Ikinä en antaisi pois enkä ymmärrä miten vauvavuodesta selvittiin hengissä ja miten isosisko jaksoi katsoa kun hänelle ei vain ollut aikaa. Ongelmansa siis kullakin. Ja kyllä, aika monena yönä olen myös miettinyt että mihin nämä vauvat voisi viskata, että saisi nukkua.

    VastaaPoista
  36. Todellakin! Samaistun aivan täysillä. Kylläpä oli terapeuttista lukea tämä jonkun muun taitavasti sanoiksi pukemana. Kyllä se on omalla kohdalla näin, että olen parempi äiti yhdelle ja kaksi ei mene siinä missä yksikin. Olen kahden lapsen äiti enkä ymmärrä miten minusta koskaan riittäisi vielä kolmannelle tai useammalle. Vaikka niin rakkaita ovat molemmat mutta ajavat välillä aivan hirviöksi. Kiitos sulle tästä kirjoituksesta!

    VastaaPoista
  37. Tunnistan niin itseni tekstistäsi. Voisin kirjoittaa kaiken saman... tsemppiä meille
    <3 tärkeimpiä voimavaroja arjessa on puoliso, joka lopulta oppi huolestumatta kuuntelemaan kaikki kamalat ajatukset ja äiti-ystävät, jotka pelkällä katseella osoittaa niin syvää myötätuntoa, että on taas helpompi hengittää.

    VastaaPoista
  38. Kiitos!!!!!!

    Mulla on jonkin aikaa ollut olo että olen maailman paskin äiti ja kukaan muu ei varmasti tunne samoja fiiliksiä. Joten aivan sanoinkuvailemattoman ihanaa lukea juuri tällainen rehellinen kirjoitus.

    Mulla on 3-vuotias todella vaikeaa uhmaa kokeva ja 1-vuotias huonosti nukkuva sylivauva.. Mihinkään en lapsiani vaihtaisi enkä kadu mutta täytyy sanoa että väsynyt olen. Olen usein itkenyt iltaisin keittiön nurkassa kun en vaan enää jaksa muuta..

    Kiitos kiitos kiitos.. :)

    VastaaPoista
  39. Kiitos kun jaoit näitä ajatuksia. Ehkä tärkeintä on että saa tuntea ettei ole ajatuksineen yksin. Uskon että ystävienikin kesken näitä ajatuksia voisi jakaa, mutta kun eipä sitä ehdi enää jutella syvällisempiä ystävien kanssa kun lapset ovat mukana eikä pitkiä keskusteluja enää ehdi käydä. Meidän lapset ovat syntyneet kahden vuoden ikäerolla, ja vaikeinta oli ensimmäinen 5kk toisen lapsen syntymän jälkeen. Silloin sitä mietti etteikö tämä ikinää lopu ja että miten sitä voikin olla välillä niin huono mutsi. Mutta onneksi voi pyytää anteeksi lapselta ja antaa anteeksi itselleen. Toivotan voimia teidän perheelle!

    VastaaPoista
  40. Kiitos kiitos kiitos jälleen kerran ihanan rehellisestä tekstistä! Kaksi ei todellakaan mene siinä kuin yksi. Ahdistuin tänään ihan hirveästi kun mies väläytti lähiajoille mahdollisen viikon työmatkan. Yleensä yksikin ilta 1v. ja 2,5v. kanssa on todella epämiellyttävää, musta tulee hirviö.

    Välillä itken häpeissäni kaikkia niitä mustia ajatuksia, joita päässä pyöri kuopuksen vauvavuoden aikana. Kuten yksi kommentoija sanoikin, välillä toivoin nukkumaan mennessä etten enää heräisikään... Onneksi näitä ajatuksia on paljon vähemmän nykyään.

    VastaaPoista
  41. Todella, todella hyvä teksti, ja pystyin samaistua moneen asiaan. Sanattomaksi jäin!

    VastaaPoista
  42. Kiitos <3 Huhh itku silmässä tuli luettua.. oli kuin omasta kynästä tämä teksti. Ne synkät ajatukset mitä pienten lasten äitinä välillä ajattelee on niin raastavia ja arki toisinaan kaameeta väkisin suorittamista.. onneksi on vertaistuki <3

    VastaaPoista
  43. Ihan tuttua, ja joo, tästä(kin) puhutaan aivan liian vähän. Mä oon monet kerrat kuvitellut olevani ainoa, joka tuntee näin. Onneksi on rehelliset blogit, muuten olisin varmaan hukkunut niihin mustiin ajatuksiini.

    Nyt kun kuopus täyttää kohta 3, on moni asia jo helpommin. Ei helppoa, mutta vähemmän vaikeaa :)

    VastaaPoista
  44. Elämäni rankin vuosi takana, nyt alkaa onneksi helpottaa..
    Lapsilla ikäeroa vuosi ja kolme kuukautta.
    Ikinä en olisi uskonut tuntevani niin synkkiä ajatuksia. Mediasta luetut tarinat äitien peruuttamattomista valinnoista herättivät pelkoa, mitä jos minäkin?! Entä jos tulee vielä päivä etten kestäkään. Tuntui, että kukaan ei huomaa kuinka loppu olen.
    Aluksi en edes uskaltanut sanoa mitään ääneen, olisi vaan pitänyt aiemmin. Pelot helpotti kun ne sanoi ääneen.
    Nyt kun elämä on alkanut löytää uomansa ja suurin osa päivistä on hyviä, mietin huomaisinko itse saman uupumuksen läheisistäni. Miksi kukaan ei kysynyt multa kuinka voin!?
    Aion yrittää olla parempi; pitää silmäni auki, kysyä, tarjota apua.

    Elina

    VastaaPoista
  45. Tämä tuli niin tarpeeseen. Mustis 2,5 v ja vauva 11 pv, mietin miten tästä selvitään...

    VastaaPoista
  46. Hieno teksti. En todellakaan jaksanut nyt iltaväsyneenä lukea kaikkia kommentteja, mutta minä niin uskon mitä sanot. Meillä on toiveissa toinen lapsi ja tämä kirjoitus paljaassa rehellisyydessään ei saanut minua muuttamaan mieltäni. Minä en usko että kaksi lasta menee siinä kuin yksikin. Sehän tuplaa lasten määrän! Kolmas lapsi tuo enää puolet lisää ;)
    Minä luulen että kahden lapsen kanssa liikkuessa isoin asia on siinä että ei pysty niin täydellisesti keskittymään yhteen asiaan ja kun pitää jakaa huomio yhtäaikaa usealle kohteelle ihminen stressaantuu helposti. Oikeasti kun ei voi kunnolla keskittyä kuin yhteen asiaan kerralla.
    Riitelyyn isompi ikäero olisi varmasti voinut auttaa ja siihen että toinen ei ole enää niin vahdittava. Mutta toisaalta sisarusten yhteen nivoutuminen ja yhteiset tekemiset olisivat luultavasti tulleet paljon myöhemmin. Eikä kannata liikaa alkaa pohtia olisiko toisin ollut paremmin. Tilanne on mikä se on ja sillä mennään :)

    Omat etukäteen mietityt apujutut saattavat olla ihan yhtä hulluja kuin se että käy etukäteen mielessään läpi synnytystä. Itse olen pohtinut että jos toinen lapsi nyt tulisi niin hän menisi päivähoitoon asikaisemmin. Ehkä jopa täytettyään vuoden (edellyttäen että hän olisi rytmiltään edes vähän sinne päin että jaksaisi päiväkodin tahdissa). Olisin itse kotona sen n. 9kk ja sen jälkeen palaisin jollakin tasolla työelämään ja mies jäisi vuorostaan kotiin. Kahden lapsen kanssa arjen pyörittäminen olisi varmasti sen verran hulabaloo että ehkä jopa paras ratkaisu olisi että kumpikin tekisi vajaata viikkoa niin että olisi muutama työpäivä viikossa kun nsaa levätä kotikuvioista ja sitten taas saisi olla kotona ja levätä töistä. Mutta tällainen järjestely ei tietysti ole pelkästään meistä kiinni, vaan myös työnantajista. Isompi lapsi jatkaisi päivähoidossa osa-aikaisena ihan siksi että tiedän tarvitsevani niitä tunteja kun voi olla vaan vauvan kanssa. Mutta vastaavasti myös tarvitsisin takuulla aikaa olla isomman kanssa kahdestaan. Vauvan ollessa vielä pieni se on tietysti tavallaan hankalaa, mutta näen mielessäni miten vauva on kantovälineessä mukana ja itse keskityn esikoisen touhuihin. Luultavasti hän siis ei todellakaan voi sietää kantovälineitä ja huutaa aina jos lasketaan sylistä pois :P

    Joka tapauksessa hieno aihe, kiitos tästä.

    VastaaPoista
  47. Täällä myös yksi lähiömutsi. �� Viimeisen kuukauden aikana on alkanut helpottaa kun vaativa kuopus on jostain syystä hellittänyt vähän otettaan ja itkun sekä marinan määrää (1v 3kk). Esikoinen 3v ollut aina aika rauhallinen, mutta uhma plus kakkosen kitiseminen on välillä saanut mutkin toivomaan etten ikinä olisi saanut toista lasta. Ja silti ne ovat molemmat niin supertärkeitä etten voisi kuvitella elämää ilman heitä, parin tunnin eron jälkeen ikävä nähdä on jo kova! Jos esikoinen ei olisi ollut osan viikosta hoidossa, olisin kirjaimellisesti pimahtanut. Ja ei - meille ei TODELLAKAAN tule kolmatta lasta.

    Nyt kun kuopus kävelee, juttelee jo jonkin verran ymmärrettäviä sanoja ja on muutenkin paremmin messissä, homma toimii ja meillä on kolmistaan jopa todella hauskaa. Kivointa tietty silloin kun mieskin on mukana. �� Eli kyllä - se todellinen helpottaa ajan kanssa! Jaksamista kaikille äideille, jotka kamppailevat näiden tunteiden kanssa. Se on ihan ok ja riittää, että on riittävän hyvä äiti.

    VastaaPoista
  48. Perheet ovat nykyään niin yksin, ja se yhteisöllsyys puuttuu..Olisi ihan eri kasvattaa lapsia paikassa, missä naapurissa asuu sukulaisia ja päivittäin olisi juttuseuraa ja ylimääräisiä käsipareja aamusta iltaan..Tavallaan se lasten kasvattaminen menisi siinä sivussa, eikä niihin omiin tunteisiin jäisi liikaa vellomaan. On mahtavaa, että nykyään tiedostetaan niin paljon tärkeitä juttuja lasten kasvatukseen liittyen, mutta ehkä sellainen tietynlainen äitiyden ja miksei isyydenkin "pyhittäminen" on lähtenyt vähän käsistä..Kuinka moni osaa illalla vaikka istua alas lehden kanssa, ja antaa lapsen leikkiä vieressä ja touhuta omiaan..Ilman syyllisyydentuntoa? Meihin on mielestäni liikaa iskostettu sitä, että lapsen kanssa pitää olla kokoajan niin läsnä ja tarjota kaikkea mahdollista kehitykseen liittyvää toimintaa ja virikkeitä, ja olla koko ajan vauvan vieressä heiluttelemassa helistintä...se syyllisyydentunto on puuduttavaa, ja raskasta. Ja lapsella luovuus ja mielikuvitus kasvaa kun vanhemmat eivät ole kokoajan paapomassa ja antamassa tekemistä.

    Ja toisaalta me ollaan myös tätä sukupolvea, joka on tottunut vapauteen ja itsenäisyyteen, osaamme arvostaa omaa aikaa ja riippumattomuutta...ja sitten kun siihen tulee yhtäkkiä semmoisia pieniä natiaisia, jotka haluavat olla koko ajan iholla kiinni, niin onko se ihmekään jos sitä vähän sekoaa?! Pitäsi vaan päästä siitä tietynlaisesta itsekkyydestä, ja oikeasti ymmärtää, että tämä on vain hetkellistä..pirun lyhyt aika elämässä..Tietenkin väsymys on sellainen juttu, joka ei kyllä auta yhtään elämään hetkessä.

    Mutta pointtini siis, no, se kai jäi vähän epäselväksi.Yritän kai vain sanoa, että ei tätä vanhemmuuttakaan kannata ottaa niin vakavasti, kiukuttelevat lapset ja erinäiset vaiheet lapsilla on ihan niin ärsyttäviä, kuin annat niiden ärsyttää. Kotonakin arjessa lasten kanssa kannattaa muistaa, että ei meidän kuulu kokoajan olla valmiudessa lapselle, sellaisissa asioissa mitkä ei ole tietenkään lapsen hyvinvoinnille uhkia..Pitää tehdä sellaisia pieniä asioita, mitkä tuovat itselle mielihyvää, niinku vaikka istua lastenhuoneen lattialle kirjan kanssa ja antaa lapsen tohottaa. Pitää muistaa täyttää niitä omiakin tarpeita, ja nimenomaan siinä arjessa. Oma aikakin on tärkeää, mutta sitä varten ei pidä elää. Että odottaa niitä hetkiä vaan, kun pääsee yksin johonkin..Kotiarjessakin pitää huolehtia itsestään. Mutta kaikki tämä helpottuu kyllä, kun lapset kasvavat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toinen anonyymi täällä hei ja olen ensimmäkseen samaa mieltä, kaikella hyvällä sanottuna!

      Minulla on yksi lapsi, ja jälkikäteen ajateltuna otin ihan liian suuret paineet koko vanhemmuudesta vauvavuoden aikana. Apua en halunnut ottaa vastaan, toisaalta olin ihan musertua unettomuuteen ja vauvassa kiinni olemiseen. Toisaalta en halunnutkaan olla erossa vauvasta, se tuntui samalta kuin olisi pitänyt jalka sahata irti. Lähipiiriäkin oli, en vain osannut hyödyntää sitä.

      Samaa mieltä olen edellisen kanssa siitä, että minusta Suomessa nykyään vanhemmuus alkaa olla liiankin pyhitettyä. Toisaalta se on kaunis ajatus, toisaalta vanhemmat musertuvat liian suurten paineiden alle. Varhainen vuorovaikutus on tärkeää, jota vain vanhemmat voivat tehdä ja muut hoitavat lapsia äärimmäisessä hädässä. Enkä sano tätä haukkuna ketään kohtaan, olen itse samanlainen syyllistyjä! Toivoisin julkiseen keskusteluun enemmän värejä vanhemmuuteen. Niinhän sanontakin sanoo "lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä" - näinhän se on!

      Meillä tilanne helpotti kun sain töitä lapsen täytettyä 1 v. Ensin kipuilin, kun aloitin suoraan kokopäivätyön. Lapsi jäi isän, päiväkodin ja isovanhempien hoitoon. Mutta oli meille hyvä ratkaisu! Minulle teki hyvää höllätä ja jakaa vastuuta kasvattamisen suhteen. Oli vapauttavaa kun yhtäkkiä mies tiesi paremmin kuinka lapsi nukahtaa päiväunille ja mitä on syöty välipalaksi. Minun ei tarvinnut olla kaiken tietävä THE äiti, joka hoitaa tilanteen kuin tilanteen - kun en sitä osannut. Nyt työelämää on takana puoli vuotta, ja olen huomannut, että on ollut vapauttavaa puhua kaikille avoimesta myös hankalista hetkistä. Päiväkodissa kerron hoitajille kuinka lapsi sai eilen raivokohtauksen kaupassa, ystävälle jaan kokemuksia miten oma lapsi osaa välillä raivostuttaa ja en ota paineita eines-päivällisestä. Kerron kuulumisia niin hyvässä vain pahassa. Jostain syystä aiemmin minulla oli tarve kertoa vain hyviä asioita, jotenkin vakuutella että meillä on kaikki hyvin (vaikka oma pää oli pyörryksissä, mikä lie viiraus minulla).

      Jos haluaa uppoutua vanhemmuuteen, se on hieno asia! Jos haluaa olla lapsen kanssa kotona vaikka viisi vuotta ja siihen on mahdollisuus, mahtavaa! Itse huomasin, että minulle iski äitiyden alkuvaiheessa hirveä "kyllä me tästä ilman apuja selvitään" -moodi. Vaikka itkin miehelle iltaisin, että en vain jaksa, eteenpäin piti mennä. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt avoimesta puhua synkistä ajatuksista neuvolassa, lähipiirille ym. Olisi varmasti helpottanut. Kuten sanoit, jos asian pystyy sanomaan ääneen, ollaan vielä voitolla.

      Korostan vielä, että en halua sanoa tätä kaikkitietävänä neuvona kenellekään, ihan vain omana kokemuksena! Lapsi on minulle rakkainta maailmassa, olin hänestä ensi kerran yön yli erossa puolitoista vuotiaana enkä voisi kuvitella eläväni ilman häntä. Äideille pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia kertoa siitä miten joskus ei vaan pysty eikä kykene, ilman pelkoa paheksunnasta ja "no koitapa olla onnellinen mitä sinulla on" -mantraa. Kiitos sinulle Lähiömutsi näistä teksteistä, niistä on monelle apua! Uskon että meistä jokainen voi tehdä muutoksen omin pienin teoin - olematta paheksumatta muita vanhempia eri ratkaisuista, osoittamalla myötätuntoa huutavan vauvan kanssa julkisella paikalla olevalle äidille, hymyilemällä ja puhumalla. Vanhemmuus ei oikeasti ole helppoa eikä siihen voi etukäteen varautua.

      Poista
    2. Hyvin kirjoitettu, anonyymit klo 21.48 ja 9.07. Viisaita sanoja! Vanhemmuuden "pyhittämisestä", alituisen läsnäolon paineesta, syyllisyydestä... Ja toisaalta oman ajan tarpeesta.

      Kyllä, kaikesta tästä olisi tärkeää puhua paljon enemmän ja avoimesti.

      Poista
    3. Perheet on Suomessa niin yksin - true that.

      Mutta että "--- että ei tätä vanhemmuuttakaan kannata ottaa niin vakavasti, kiukuttelevat lapset ja erinäiset vaiheet lapsilla on ihan niin ärsyttäviä, kuin annat niiden ärsyttää." Mmmmitä?

      Mulla ei ole koskaan ollut äitiyden suhteen paineita, niin kuin ei muutenkaan asioiden suhteen kamalasti, koska jostain syystä itsetuntoni on vähän turhankin korkea suhteessa todellisuuteen.

      Mutta siitä huolimatta lapsen erinäiset vaiheet on vieneet niin äärirajoille, että olen luullut kuolevani. Kun tietty ärsytyskynnys ylittyy, ei siihen voi mitenkään enää asenteella vaikuttaa. Meillä sen on aiheuttanut lapsen huutaminen, siis vuosikausia huutaminen, jota on tutkittukin. Ja sitten tietty se kaikki ns. normaali kitinä ja uhma siihen päälle.

      Väitän siis vahvasti, että puukkoon silmässä ei voi tottua. Moneen muuhun asiaan voi.

      Poista
  49. Tulee niin se Marja Hintikan jakso mieleen näistä kommenteista missä puhuttiin lasten ikäerosta. Ja joku tutkija oli sitä mieltä, että lapset tehdään nykyään liian pienellä ikäerolla. (Tämä on toteamus, ei mielipide)
    Yksi mutsihirviö täällä vaan hei! :)

    VastaaPoista
  50. Kiitos! Olisin voinut kirjoittaa joka sanan jos osaisin ja uskaltaisin!

    VastaaPoista
  51. Kiitos rehellisestä tekstistä! Mulla on kaksi lasta, joilla ikäeroa kolme vuotta. Mitkään etukäteisajattelut eivät valmistaneet kuopuksen vauvavuoteen. Ei sitä vaan osannut etukäteen kuvitella, miltä se riittämättömyys todella tuntuu. Kuopus nukkui hyvin öisin ja se pelasti paljon (varmaan kaiken). Pidin orjallista rytmiä meidän elämässä, koska se oli ainut tapa jolla itse pysyin tolpillani. Aamulla ulos vaikka sammakoita olisi satanut. Lepohetki kaikille. Silti tuntui hyvin usein siltä, että jollakin tavalla petin esikoisen. "Äiti tulee ihan kohta" "Oota vielä vähän" "Nyt äiti ei voi pelata/leikkiä/auttaa, koska sitätätätuota." Vaadin häneltä varmaan välillä ihan liikaa ja sitä on ollut näin jälkikäteen vaikeinta hyväksyä. En ollut fyysisesti väsynyt, mutta henkisesti hämilläni riittämättömyyden kanssa. Ekat puoli vuotta meni totutellessa siihen kaksilapsisen äidin rooliin. Nyt lapset ovat pian 6 v. ja 3 v. Mahdottoman hyvä parivaljakko :) Aika ajoin tulee ajateltua kolmatta lasta, mutta järki kyllä sanoo aika nopeasti että ei. Näin on hyvä.

    VastaaPoista
  52. Apua.... meillä on vuoden ikäinen typykkä ja toinen toiveissa! Kannattaako sittenkään toivoa?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa :) Kannattaa varautua siihen että rankkaa tulee olemaan ja asennoitua lähtökohtaisesti siihen ettei voi tietää mitä tulee. Ei kannata maalailla piruja tai ruusuja seinille, mutta olla tietoinen että voi tulla rankempaa kuin ikinä. Mutta se on lyhyt hetki elämässä. Jos voi niin kannattaa varmistella ja valmistella tukiverkostoa jo tässä haaveiluvaiheessa, että jos mahdollista olisi ihmisiä jotka voivat tulla hätätilanteessa (tai mieluummin hetkeä ennen) auttamaan. Ainakaan ei pidä ruveta etukäteen pelkäämään ja ahdistumaan.

      Poista
    2. Jos tukiverkostoa ei ole niin neuvolasta avun pyytäminen, oli se sitten kotipalvelua tai perheneuvolaa tai mikä nyt milloinkin on paras apu, kannattaa pitää todella matalan kynnyksen alla! Yksin ei tarvitse selviytyä eikä sitä oikeastaan edes kannata yrittää vaan heti pyytää apua kun tuntuu että hajoilee turhista tai ei unelmoi enää tai ihan vaikka ettei saa päivän aikana ajateltua yhtään ajatusta loppuun, tai jos roskien vieminen tai kaupassakäynti jää kun se on liian hankalaa lasten kanssa.

      Poista
  53. Hei mutsi-kollegat, muistakaa että apua saa ja kannattaa pyytää. Vaikka omat tukiverkostot lähellä olisivatkin pienet, on järjestöjä joista löytyy innokkaita vapaaehtoisia arjen askareisiin ja vaikka lenkkiseuraksi aikuisten kesken. Pääkaupunkiseudulla toimii ainakin MLL:n perhekummeja ja Helsinki Mission mentoreita. Lisäksi MLL ainakin välittää myös lastenhoitoapua, jota todellakin kannattaa hyödyntää myös ihan oman ajan hankkimiseen. Voimia kaikille, siskot!

    VastaaPoista
  54. Tapahtuipa kerran. Olin juuri saanut kaksi haahuilevaa, velttoa ja huutavaa spagettia (3,5 ja 1,5 -vuotiaat) puettua talvitamineisiin ulos ja itseni myös. Ystävä kaarsi lapsineen juuri pihaan ja tyhjensi lapsensa autosta pihalle. Esikoiseni kalautti pikkuveljeään lapiolla päähän (ja/tai tönäisi vauhdilla kumoon, no sama se). Huusin v**tuperk***ttä ja raivoten juoksin isompaa retuuttamaan ja komentamaan näkemättä ympärilleni. Samassa sekunnissa häveten pahoittelin ystävän lapselle käytöstäni. Mutta parasta tässä oli ystävän reaktio. Hän pidätteli nauruaan, taputteli olalle ja sanoi "Kiitos! Ihanaa kuulla muidenkin suusta tällaista kieltä". Vertaistuki, paras tuki <3

    Kiitos hienosta tekstistä ja muillekin kanssaäideille superhyvistä kommenteista!

    VastaaPoista
  55. Itku tuli tätä lukiessa. Näistä asioista pitäisi puhua enemmän. Kaksi lasta ei todellakaan mene siinä missä yksi. Moni äiti on varmasti käynyt läpi noita pimeitä puolia kun on jaksamisen äärirajoilla. Tutulta kuulostaa tuo että käy itse "jäähyllä" eri huoneessa vähän hengittämässä ilman lapsia.

    VastaaPoista
  56. Aivan mieletön teksti! Olet upea ja rohkea, puhut tärkeästä asiasta. Me äidit olemme vain ihmisiä, nykyään vaan myydään sitä "kaikki on täydellistä paskaa" sosiaalisessa mediassa, joka saa meidät tavalliset äidit arkiongelminemme tuntemaan itsemme huonoiksi, ihan alhaisiksi. Olet rock!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitus oli kirjoittaa " kaikki on täydellistä" -paskaa. Merkitys muuttui, kuin heittomerkit hyppäs väärälle puolelle tekstiä��

      Poista
  57. Kiitos. Ihan parasta vertaistukea. Nyt täällä itsekin "toimittajan hommia" yöllä teen, jotta aivot pysyvät kasassa. Muksut 3,5 ja 1,5 v. - sama elämäntilanne.

    VastaaPoista
  58. Mulla jo lapset 3 kpl aikuisia.Sain kaikki alle kolmekymppisenä.Tuli vaan mieleen että ikä vaikuttaa myös jaksamiseen.Jokainen tekee toki valintansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah. Mullakin on kolme lasta (alle 7 vuotiaita) ja kyllä mäkin kuule ajattelin joskus naiivisti hankkivani lapset alle 3-kymppisenä. Mutta kun aina ei elämässä voi valita miten ne lapset tulee jos tulee.

      Poista
    2. Ja mä olen alle kolmekymppinen kahden lapsen äiti ja ihan yhtä synkissä vesissä uidaan :D Lapset erittäin toivottuja, mutta jaksaminen on kortilla, kun toinen herää 10 kertaa yössä ja päivällä joku tarvitsee koko ajan jotain. Ei se väsymys ikää katso...

      Poista
  59. Allekirjoitan. Jokaisen sanan. Ja olen pohtinut täysin samaa, kuin itse olisin tekstin kirjoittanut.

    Tämän takia olen usein miettinyt, että olisi ehkä pitänyt jättää lapsiluku yhteen. Olisin parempi äiti.

    VastaaPoista
  60. Meillä on 3-vuotiaat kaksospojat ja ei, kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi! :D Molemmilla oli koliikki. Molemmat huonoja nukkujia sekä päivällä että yöllä. Samaan uni- ja ruokarytmiin oli pakko pakottaa, jotta meille jäi edes pieniä hetkiä hengähtää. Silti unet menivät usein limittäin niin, että max 1,5 tunnin päikkäreistä yhtäaikaa nukuttiin vain 30 min. Lapsentahtisuus, phöh... siinä olis mennyt viimeisetkin mielenterveyden rippeet.

    Se mikä itseäni nykyisin ahdistaa ja katkeroittaa eniten on se, että kaksosten kanssa en ole kokenut sitä äiti+lapsi-symbioosia, sitä kuplaa missä katsellaan sitä ainokaista rakastuneena ja nukutaan sylikkäin jne. Alusta asti on se tunne, että syli ei riitä kaikille tarvitseville. Muuta en ole kokenutkaan. Kokoajan on "se kolmas pyörä" joka vaatii jotain mitä en pysty sillä hetkellä tarjoamaan. Imettäessä ei pysty keskittymään, kun toinen huutaa vieressä. Tuplaimettäminen taas vaatii jo suuren teknisen keskittymisen eikä ole asennoltaan niin läheinen kuin yhden imettäminen. Ajattelin aiemmin, että en vain ole vauvaihminen, kun en kokenut vauvavuotta niin kuin se "kuuluu kokea", vauvan ja äidin sumuisena kuplana tjtn. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että en voi oikeastaan tietää olenko vauvaihminen, kun en ole saanut sitä kokea sillä tavalla keskittyneesti ja vauvalle antautuen. Olen vain vaihtanut 12 vaippaa päivässä, pukenut ja riisunut 8 kertaa ulkovaatteet päivässä (nukkuivat ulkona ja pahimmillaan 4 lyhyet päikkärit päivässä). Imettänyt/pulloruokkinut 10 kertaa päivässä...

    Surettaa myös poikien puolesta, kun olen lukenut paljon vauva-ajan läheisyyden tarpeesta ja sen merkityksestä kehitykselle. Toivon vain, että vielä äitiäkin läheisempi ihminen, identtinen veli, kuittaa paljon siitä mitä jäi äidin antamana puuttumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole kokenut symbioosia, koska rakas lapsukaiseni ei ole sitä koskaan kaivannut. Se ei siis välttämättä toteudu, vaikka lapsia olisi vain yksi. Lapseni ei kerta kaikkiaan viihdy sylissä, eikä ole liikkumaan opittuaan pysynyt paikallaan, eikä isommaksi kasvaessaan jaksanut keskittyä pitkiä aikoja mihinkään, jotta sitä olisi edes saanut katsella rauhassa. Ja nukuttu ei olla koskaan sylikkäin, juuri siitä samasta syystä, että sylihommat ahdistaa (aistiyliherkkyyttä epäilty). Nukuttu ei olla muutenkaan hyvin/ollenkaan, joten sumussa meni ensimmäiset kolme vuotta. Symbioosikupla on siis ainakin mulle täysin epätodellinen ajatus. Onneksi en ole sen puuttumista ehtinyt surra. Onhan matkan varrella kuitenkin ollut paljon iloakin.

      Poista
  61. Kiitos <3 On ihan totta, että yhden kanssa tuntuu sujuvan niin paljon paremmin ja mistä se kaaos tulee kun onkin kaksi lasta siinä pyörimässä?? Kevättalvella olimme sukulaisia moikkaamassa ja meille kommentoitiin että "on ne lapset niin ihania tossa iässä" (1,5 v ja 3 v). Samalla viikolla olin paininut joka aamu ulkovaatteita lapsille hiki valuen ja lasten kirkuhuutaessa asiasta x. Yhtenä aamuna sitten ahdistuksesta ja kaiken uhmahuudon vastaanottamisesta johtuva kipu rintakehässä kasvoi niin että en voinut olla itkemättä matkalla leikkipuistoon. Ehkä itsekin unohdan tämän ja myöhemmin muistelen vain kuinka ihania lapset oli pieninä. Niinhän ne toki onkin. Se oma riittämättömyyden tunne yhdistettynä lasten tarpeisiin ja uhmaan on vaan välillä niin uskomattoman rankkaa.

    VastaaPoista
  62. Mulla on todellakin ollut viimeisen vuoden aikana juurikin nuo samat ajatukset.Ihan yhtälailla olen raivonnut ja välillä lukinnut itseni johonkin lasten huutaessa.Odottanut että koskahan poliisi on ovella huutamisen takia.Sain onneksi apua terveydenhuollosta ja nyt menee jo vähän paremmin.Mutta ei ole helppoa 3v uhma ja 1v oman tahdon kehittyminen.Mutta ihanaa,että joku myöntää sen,ettei elämä aina ole helppoa.Ihan liikaa edelleen annetaan sellaista täydellistä kotiäitien kuvaa.Ehkä joku siihen pystyy,mutta todellisuudessa varmaan aika harvalla oikeasti se pulla tuoksuu kotona ja lapset käyttäytyy aina niin ihanasti.

    VastaaPoista
  63. Kolme menee siinä missä kaksi, jos yksi on naapurin lapsi ja ne leikkii kaikki kolme onnellisena jotain kauppaa tuolla (6, 4 ja 1-vee), rauhallinen kahvihetki, ah...

    Muuten allekirjoitan tekstisi täysin, välillä ihmettelen kuka tämä raivokas ihminen on, joka sisälläni asuu.

    VastaaPoista
  64. Meidän lapset on syntyneet kahden vuoden ikäerolla (koska "ei kai se enää olisi katastrofi"). Kuopuksen ollessa vauva, tuttava sanoi että vauvat on kyllä ihania, mutta häntä aivan oksettaa ajatella sitä vauva -aikaa. Mua nauratti, mutta voitte kuvitella, ettei naurattanut kauaa.

    Nyt kun lapset on 4 ja 6, en vaihtaisi mitään, kaikkein vähiten kuopusta tai heidän ikäeroaan. Lapset ovat tosi läheisiä, leikit sujuu hyvin yksiin, niiden kanssa on jo tosi helppoa liikkua. Kun seuraan ystäväperheitä isommalla ikäerolla, kenelläkään lapset ei leiki noin hyvin yhteen, vaan ikäerosta johtuen leikit on jo niin erilaisia.

    Mä uskon, että tämä (ikäero) oli meidän perheessä ehdottomasti parasta. Ihan kahdessavuodessa se ei helpottanut, vaikka mulle niin vakuutettiin. On niitä mustia hetkiä vieläkin, mutta sanotaanko että vähemmän. ��

    VastaaPoista
  65. Tsemppiä meille kaikille lasten kasvattajille;)

    Ja äidit, teette aivan jäätävän tärkeetä "työtä". Ja yks juttu minkä itse olen huomannut arjessa että kun ei aseta niin kovia vaateita/suorituspaineita itselleen ja lapselleen niin silloin se kasvatuskaan ei tunnu enää niin haastavalta.

    T.
    Yks lähiö yh-iskä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen niin samaa mieltä. Keskikertainenkin riittää. Ei ne meidänkään vanhemmat mitään supersuorittajia olleet :)

      Poista
  66. Kiitos tästä! Meillä vajaa 3-v ja vauva ja viime ajat olen painiskellut huono äiti- tuntemusteni kanssa. Esikoisella hirveä uhma ja nuorimman syömistouhut haastavia (varsinkin kun ei ole mahdollisuutta useinkaan rauhallisiin syöttöhetkiin). Yhden kanssa ajattelin vielä aidosti olevani ihan tosi hyvä äiti ja nyt - no, on niitä hyviäkin hetkiä tosi paljon, mutta jatkuva syyllisyyden pohjavire kulkee mukana. Tuntuu ettei vaan riitä molempien tarpeisiin. Ja että kaikilla muilla arki näyttää sujuvan niin paljon helpommin. Väsyttää kauheasti, eikä millekään omille jutuille ole kauheasti aikaa, vaikka lähipiiri niin tuntuu ajattelevankin - mähän oon "vaan kotona". Ja silti nää kaks lasta on parasta, mitä mulle on tapahtunut, enkä vaihtaisi niitä mihinkään! Enkä kyllä kaipaa tai kadehdi elämää ilman lapsia. Ja haaveilen vielä kolmannestakin, kunhan nää kaks sais vähän isommiksi ensin :)

    VastaaPoista
  67. Mikähän siihen mahtaa olla syynä että niin stressaa? Omat odotuksetko? Oppiminen tietynlaiseen elämään ennen ainuttakaan lasta? Liian pieni kapasiteetti jo ennestään? Kysyn, koska haluaisin tietää, sillä vaikka kuinka mietin niin en pysty samaistumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan monet mainitsemasi asiat plus paljon muuta. Oma luonne, tottumukset, odotukset, lasten luonne, lasten lukumäärä (yllä kirjoitin kaksosistani. Aina lukumäärään ei voi vaikuttaa itse), tukiverkosto tai sen puuttuminen, kaveripiirin tilanteet (onko äitikavereita vai juhlivia sinkkukavereita, jolloin jää helposti yksin varsinkin jos ei ole helposti tutustuvaa sorttia), puolison vastaavat ominaisuudet ja odotukset yms., puolison puuttuminen.... onhan näitä.

      Omassa lähipiirissäni on äitityyppi-äitejä. Niitä, joille äitiys on pitkälti riittävä sisältö elämään. Lähipiirissäni on myös ei-äitityyppi-äitejä, millaiseksi itsenikin lasken. Pysyäkseni järjissäni, tarvitsen urheilua sekä luovaa työtäni. Vauvavuosi hajotti, kun kumpikin tarve piti tukahduttaa niin pitkäksi aikaa.

      Poista
    2. On myös olemassa äitityyppi- äitejä, joilla lapset eivät ole ainut sisältö elämässä. Itse olen nauttinut äitiydestä ja viihtynyt kotona, mutta olen myös harrastanut omia juttuja ja luonut muutakin sisältöä elämään kuin perheen pyörittämisen..

      Poista
    3. Juu, mutta en puhunutkaan heistä. En tarkoita että nuo olisivat kaksi ainoaa vaihtoehtoa. :)

      Poista
    4. Mä komppaan myös osaltani, itse olen sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen jne. ollut todella syvällä, mutta en voi sanoa että olisi lopulta ollut elämä ihan hirveän raskasta tai mustaa kokonaisuudessan, tai että se olisi lopulta johtunut lapsista. Enkä osaa ajatella että elämäntilanne olis jotenkin vaikea ja raskas kun on pieniä lapsia. Mulle se edustaa peruselämää univelkoineen jne. Äidit voisi vähän hellittää vaatimuksissaan - siitä se stressi tulee kun ei mene asiat suunnitellusti eikä voi vaikuttaa kaikkeen. Olen itse opetellut sietämään sotkua, meteliä, ruokaa lattialla jne. helpottaa suunnattomasti. Ja sitten toki siivotaan, meillä on siisti koti ja siistit lapset mutta välillä voi vähän löysätä eikä suorittaa. Ja lapset marisee sitä enemmän mitä enemmän ne vaistoo että aikuisella ei ole hyvä olo ja kierre on valmis. Kolmas lapsi tulossa ja innolla odotetaan, meille perhe ja lapset edustaa sitä elämää kaikkine vaikeuksineen. Toki meillä on aika hyvät tukiverkot, mutta tärkeää on että puolisot tukee toistensa muutakin elämää ja ottaa vuorotellen vastuuta arjesta niin että molemmat pääsee tuulettumaan.

      Poista
    5. Tarkennan vielä: Itse nautin lapsistani ja heille äitinä olemisesta kovasti (eiköhän tämä ole itsestään selvää) vaikka yleisesti ottaen en ole mitenkään erityisen lapsirakas. Sen sijaan kotona en viihtynyt kovin hyvin. Lasten kanssakin kävimmekin paljon ulkona, reissussa, kaupungilla, kylässä... koska kotiäiteily oli minusta puuduttavan tylsää. Minusta tuli kertaheitolla parempi äiti, kun muksut menivät päiväkotiin. Jaksan iltaisin ja viikonloppuisin niin paljon enemmän, kun saan tehdä muitakin itselle tärkeitä juttuja. Ja sitä muutakin elämää ei ollut mahdollisuutta vauva-aikana luoda.

      Hienoa, että sinulla on ollut mahdollisuus sekä olla kotiäitinä että harrastaa omia juttuja ja luoda elämään muutakin sisältöä. Tekstissäsi on kieltämättä vähän trollifibaa, kun ainoat syyt joita keksit rankalle äitiydelle ovat "äidin oma vika" (siis odotukset, entinen elämä, liian pieni kapasiteetti) ja omaa empatian (samaistumisen) puutetta täytyy tulla vielä julki lausumaan. ;)

      Poista
    6. Onpas tänne tullut kommentteja, ihmettelen vaan mikä ihmeen trollifiba? Minä kommentoin koko asiaa hyvin lyhyesti ja pelkillä KYSYMYKSILLÄ koska en voinut muuten käsittää asiaa. Jostakin syystä jotkut haluavat lukea asiat niin kuin ne on oman pään sisällä eikä niin kuin ne on ;) En ihan kevyin perustein lähtenyt kommentoimaan, kyllä minulla on äitiyttä ja elämää takana sen verran että nekin kaikki kokemukseni läpikäytyäni en silti voi ymmärtää että miksi. Siksi esitin kysymyksiä, koska en näe mitään muuta syytä asialle. Vai onko suomen kansan terveys niin huonolla tolalla että kaikki komppaavat kommentoijat ovat jonkin diagnoosin saaneita? (siihenkin voisin kyllä esittää nuo kysymykset). Minä käsitän empatian hieman toisella tapaa, koska minä kyllä todellakin pystyn samaistumaan kahden lapsen äitinä olemiseen, koska minulla on niitä kahdeksan. Mieheni tehnyt vuosikymmeniä matkatöitä, olemme ilman muuta turvaverkkoa kuin toisemme. Mitä vielä vaadit samaistumiseen? Siksi esitin kysymyksiäni, koska ajattelin onko eri (nuorempi?) sukupolvi kenties elänyt jo niin erilaisessa maailmassa ennen lapsia (kuin minun sukupolveni), vai mistä tämä mahtaa johtua? Sinä et taida ymmärtää, että syiden pohtiminen on aina avain ratkaisuihin. En myöskään tiennyt että kommenttiboksiin pitää tulla kertomaan vain jos on samaa mieltä, mutta hienoa että ihan oikea anonyymi tulee sen kertomaan - otanpa vakavasti, not.

      Poista
    7. Kysymyksesi kertovat paljon olettamistasi vastauksista. Ei tässä ole tulkintaa. Jos kysyisit aidosta mielenkiinnosta, voisit kysyä: Mistä se johtuu? Arvailematta syitä. Sen sijaan ehdotat syiksi asioita, jotka ovat lähinnä "äidin oma vika". Klassista "nuorempi sukupolvi tottunut helppoon odotukset korkealla ei kapasiteettia itsekästä elämää blaa blaa..."-matraa. Minä vastasin sinulle: kerroin useita muitakin syitä, joita et varmaan tullut ajatelleeksi.

      En ole myöskään sanonut, että tänne pitäisi tulla vain samaa mieltä olemaan. Mikäpä minä olen sellaista sanomaan, "ihan oikea anonyymi" kun vain olen. Seku vain vastasin kysymykseesi ja kerroin millaisen vaikutelman niistä saa.

      Poista
    8. "Jos kysyisit aidosta mielenkiinnosta" :D Kuule, kysyin niin aidosta mielenkiinnosta kuin ikinä voi olla! Se että sinä et sitä ymmärtänyt johtunee siitä että a) en kysynyt sinulta b) et ymmärrä että kysymyksillä koitetaan kartoittaa vastaajaakin miettimään vastauksia jos ei ole tullut niitä vielä aiemmin ajatelleeksikaan (jos nuyt haluat viestinnästä jotakin oppia). Pukemaan asioita sanoiksi. Ja muuten c) minä tosiaan en kysynyt sinulta, vaan bloggaajalta, että sinänsä mielenkiintoista että teet analyysiä jo vääränlaisesta kysymysten asettelustakin kaiken muun analysointisi lisäksi. Talking about hutkiminen ilman tutkimista! "Ei tässä ole tulkintaa" = viikon paras vitsi :D :D Sinäkö senkin muka kuvittelet määritteleväsi? Ja ei, en kiinnitä kovinkaan paljon huomiota kommenttibokseissa tulvehtiviin anonyymeihin jotka eivät sen vertaa uskalla, että käyttäisivät edes tunnistettavaa nimimerkkiä. By the way :Sinun itseasiassa kannattaisi kovastikin miettiä sitä kapasitetti-asiaa, koska siitähän se kaikki lähtee, kokonaisuuden hallinnasta. P.s. Ymmärrän kyllä, että osui ja upposi...

      Poista
    9. Tuossa olikin nätisti nipussa ainakin puolet tunnetuista argumentaatiovirheistä huutomerkeillä höystettynä. Viestintä- sekä äitioppia eittämättä parhaalta. ;) Juuh, eiköhän molemmat jatketa eloa tahoillamme.

      Poista
    10. Sinulla on aika hälyttävän korkeat luulot itsestäsi ja mahdistasi kertoa mitä minä olen mieltä ja mitä minä tarkoitan. Eiköhän ne oikeudet ole edelleen minulla, nyt ja jatkossa. Ja sinun mielipiteesi oli? Ai niin, sitä ei tainnut olla ollenkaan :D

      Poista
    11. Hei rakkaat ihmiset, nyt riita poikki ja pusut väliin.

      Poista
    12. Jep, minähän en riitele ;) jos anonyymi haluaa sanojani väännellä niin tehköön niin, saanen kuitenkin korjata väärät olettamansa jos hän ne tänne ylös kirjailee....

      Poista
    13. "Minä käsitän empatian hieman toisella tapaa, koska minä kyllä todellakin pystyn samaistumaan kahden lapsen äitinä olemiseen, koska minulla on niitä kahdeksan."

      Tämä on oikeastaan jopa "epäempaattinen" argumentti. Yleensä empatiakyvyllä tarkoitetaan kykyä kuunnella toista ja asettua tämän asemaan, silloinkin kun se on erilainen kuin oma kokemus. Eli vaikka empatiakykyä neliraajahalvaantunutta kohtaan tai syöpäpotilasta kohtaan, vaikka ei itsellä olisi minkäänlaista kokemusta näistä, ilman että arvottaa toisen kokemusta tai päättää toisen puolesta, miltä hänestä pitäisi tuntua. Se on aika haastavaa, koska luonnollisesti peilaamme maailmaa omien kokemustemme kautta.

      Eli tässä kontekstissa empatiakykyä on kyetä arvostamaan ja ymmärtämään toisen kokemusta, vaikka se olisi aivan erilainen oman kokemuksen kanssa. Ja että ei oletettaisi, että koska minulla on tämä yksi kokemus äitiydestä, niin tiedän kaikenkattavasti, mitä äitiyden kokemus on. Koska toisella se voi olla aivan erilainen.

      T. eri anonyymi

      Poista
    14. Komppaan edellistä. Vähän sellaista tuskansekaista ja maanista kupla tuo sinun avautumisesi. Se että sinulla on ollut niin paljon enemmän käsissäsi ei oikeuta tuomitsemaan niitä joilla on pienemmänkin lapsikatraan kanssa rankkaa. Kannattaisi hankkia vähän isompi sydän, ja sydämen sivistystä jostain, ja rähjätä vähemmän. Äidit on joskus petoja toisille äideille. t. Yksi vaativa lapsi mutta silti mustia hetkiä välillä.

      Poista
  68. Ihanaa että kirjoitit tämän. Kuin mun omasta kynästä. Yksilapsiset ei tajuu, ystävyyssuhteet kärsii.

    VastaaPoista
  69. Samoja pimeitä ajatuksia, itsellä 4 ja 2 vuotiaat ja yliopisto-opinnot pyörivät kokoajan samalla 400km päässä. Kuten sanoit, piti järjissä mutta nukkuakin vois. Nyt kun nuorempi on 2v, voin sanoa että helpottanut suuresti! En jaksaisi enää uudestaan. Tsemppiä ja terkut pohjanmaalta!

    VastaaPoista
  70. Tää kirjoitus pitäis jakaa kaikille neuvolatäteille, mummeille, kummeille - kaikille. Meidän lapset syntyivät minuutin ikäerolla. Ja kyllä kaksi kerralla on monella tapaa ihana ja ainutlaatuinen asia, mutta vaikka sain esimerkiksi omalta äidiltäni vauvavuoden aikana paljon apua, en muista kahdesta ensimmäisestä vuodesta juuri mitään. Kaksi ei todellakaan mene samassa kuin yksi.

    Olen pitänyt itseäni suht järkevänä, aika äitimäisenäkin, mutta samaistun ihan täysin noihin fiiliksiin mitä kirjoitit, ja mitä moni kommentoija on kirjoittanut. Ja oli olojeni kanssa hyvin yksin.

    Sisältäni löytyneet mustat tunteet olivat jotain sellaista, johon en ollut osannut varautua. En oikein uskaltanut niistä kertoakaan, sillä olisin itsekin pitänyt omia ajatuksiani ennen lapsiani hirviömäisinä. Tästä puhutaan aivan liian vähän avoimesti!

    Meidän mukulat on nyt neljä ja olen viimeisen puolen vuoden aikana oikeasti nauttia lapsistani niin, että tunnen sen saman tunteen sekä aamulla että illalla enkä meinaa pökertyä väsymyksestä koko ajan. Kyllä se siis helpottaakin.

    Kaikille, ihan missä tahansa elämän tilanteessa olevalle äideille, voimia! Pyytäkää apua, hyödyntäkää sylejä aina kun voitte ja yrittäkää jostain jotenkin hankkia myös omaa aikaa ajoissa.

    VastaaPoista
  71. Mulla on vain yksi lapsi ja juuri siitä syystä, että mun pääni ei kestäisi enempää lapsia. Vaikka meillä eletään rennosti ja oon tosi tyytyväinen meidän arkeen ja elämäntilanteeseen, mun tarve omalle ajalle on niin suuri, että en jaksaisi tätäkään jos en olisi karsinut elämästä pois kaikkea epäoleellista ja lopettanut suorittamista. Käytännössä mun elämäni täyttää työ ja perhe ja kaksi ohjattua liikuntatuntia viikossa. Enempään ei ole rahkeita jos haluan olla edes tällainen laiskansutki tavisäiti. Haavelin nuorempana kolmesta lapsesta, mutta minusta ei riittäisi useammalle, niin mustissa syövereissä ajatukset on välillä tän yhdenkin lapsen kanssa käyneet.

    VastaaPoista
  72. Hei Hanne, kirjoitin sinusta blogissani, sillä en täysin pysty tähän samaistumaaan, kuten 76 edeltävää kommentoijaa. Toivottavasti et pahastu. :)

    http://ruusuillatanssimistasittenkin.blogspot.com.es/2016/04/kaksi-lasta-ei-mene-siina-kuin-yksi.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukaempaattinen ja kuitenkin alentuva ja kevyesti syyllistävä kirjoitus, johon poimittiin lainaukset kuin piru raamatusta, jotta vaikutelmaksi tulisi hirviöäiti vs. hyvä äiti. Taattua "supermoms" -kamaa. Samaistuminen tarkoittaa empatiaa. Se taito näyttää useilta superäideiltä uupuvan.

      Poista
    2. Ja en ole siis Hanne. :) Ihan vaan random gal, joka ihmettelee sanavalintoja kuten "Noh.. parempi etten sano mitään." ja sitten sanot kuitenkin. Oikein boldauksen ja kursivoinnin kanssa "Ehkä tämä tosiaan on se parmepi vaihtoehto." Niinkuin alleviivaten, että mitä muuta voisikaan sattua kun on tommonen äiti. Jösses. Tuollaiset rivien välistä syyllistämiset ovat yksi syy siihen, että niistä tunteista nimenomaan on hankala puhua. Avautuminen ei tarkoita, että äiti viettäisi pääosan päivistään siellä vessassa itkemässä lukkojen takana. Ei myöskään sitä, että mustat ajatukset olisivat vielä lähimainkaan toteuttamisen asteella. Se tarkoittaa sitä, että niitä hetkiä ja ajatuksia on (juu juu ei kaikilla) ja niistä on tarve puhua, jotta syyllisyys helpottaa. Tuon kirjoituksesi kaltaiset ulostulot eivät auta siinä prosessissa ollenkaan, mutta ehkäpä sellaisten lausuntojen tavoitteena onkin syyllisyyden ylläpito, jotta oma äitiys näyttää paremmalta. Muutakaan syytä en keksi.

      Poista
    3. En ajatellutkaan, että olisit Hanne. Jännä, että syyllistät minua siitä, että syyllistäisin Hannea - mitä en todellakaan tee. En tiennyt, ettei isompien blogien kirjoittajien kanssa saa olle eri mieltä, sillä heidän lukijat hyökkäävät kimppuun. Olen otsikosta eri mieltä ja kirjoitin siitä. Uskon, että sinulla on parempaakin tekemsitä, kuin miettiä, miksi kirjoitin, mitä kirjoitin. Mukavaa päivänjatkoa sinulle!

      Poista
    4. Älä suotta muokkaa sanoja suustani. En ole kieltänyt olemasta eri mieltä. Kritiikkini kohdistuu vain tapaasi tuoda eri mieltä olemisesi julki, sanavalintoihin. Se on alentuva ja hieman syyllistävä. Tätä blogia luen nyt ensimmäistä kertaa, joten en tiedä tämän tai sinun blogisi kokoa. Ei myöskään ole syytä puhua lukijoista monikossa, jos saat palautetta vain yhdeltä. ;)

      ps. Oikeastaan et edes voi olla "eri mieltä" otsikosta. Se kun ei ole mielipidekysymys. Se on kokemus. Sinä koet niin. Hanne kokoee noin. Suurin osa kommentoijista kokee noin. Luulisin, että suurin osa ihmisistä ymmärtää, että kyseessä ei ole mielipideasia, vaan erilaisia äitiyden kokemuksia. Siksipä vastakkaisten "mielipiteiden" esiintuominen kuulostaa minun korvaani lähinnä tältä: "mutta minunpa äitiys menee hyvin eikä mulla oo tommosia ajatuksia enkä huuda juuri ikinä. Johtuukohan se siitä että teen jotain vaan paremmin, varmaankin..." Noin niinku kärjistetysti sanottuna.

      Poista
    5. Mulla ei ole tähän enää mitään sanottavaa. Kiitos vielä kerran palautteestasi sekä tästä keskutelusta. Jokainen kokee äitiyden eri tavalla ja kaikki lapset ovat erilaisia. Kaikilla on myös oikeus kirjoittaa, miten asiat itse näkee. Olen pahoillani, jos pahoitin mielesi Hannen puolesta. En tarkoittanut kirjoituksellani pahaa.

      Poista
    6. Jos sinun sekä Kuplan tavoitteena oli aiheuttaa pahaa mieltä, niin onnistuit. Eiköhän meidän kaikkien fiilikset vaihtele tämän postauksen kaltaisista ihan toiseen ääripäähän. Luulen, että Hannen tarkoitus oli lohduttaa meitä muita näinä huonoina päivinä, eikä käynnistää jotain vertailua äitien pärjäämisestä. Hyvä, jos pärjäät hyvin lastesi kanssa. Osaathan varmasti opettaa heille myös empatiakykyä?

      Poista
    7. Kyllä varmasti osaan :)
      Osaathan sinä opettaa lapsillesi, että kaikkia ei tarvitse mielistellä ja voi kulkea mysö omia polkujaan? Jos Hannen tarkoitus oli lohduttaa "teitä" niin minun tarkoitus oli antaa yhden lapsen vanhemmille toivoa siitä, että kahdenkin kanssa on kivaa.

      Poista
    8. Luin blogikirjoituksesi Chardonnay ja olen kanssasi samaa samaa mieltä. Kahden ja kolmenkin kanssa on kivaa ja lapset ovat ihania ja tuovat niin paljon iloa elämään! :) Eikä tämä ole mikään äitien paremmuuskilpailu, ihmiset vain kokevat asiat eri tavoin. Olen aiemminkin huomannut, että muut mammat ärähtävät jos joku onkin poikkeus eikä koe asioita niin raskaina. Ilmeisesti olisi suotavampaa yhtyä valitusvirsiin ja vaikka valehdella, että raskasta on ja voi, voi kun on kamalaa tämä arki! On se niin kamalaa kun joku ihan nauttii äitiydestään ja selviää hyvillä mielin niistä vaikeistakin hetkistä.

      Poista
    9. Kiitos ihana tästä kommentistasi <3

      Poista
    10. "Niin kyllähän se toinenkin menee siinä samassa, vaikka vaunuissa nukkuen." Sepä siinä just onkin, että se toinen ei välttämättä nuku siellä vaunuissa. Koskaan, ikinä.

      "Kun nukutat yhtä, niin kyllähän se toinenkin nukahtaa, ainakin jossain vaiheessa." - ja tämä oli varmaankin vitsi? Jos ei ollut, niin on pakko ihmetellä Chardonnayn kapeaa käsitystä lapsista. Jos tunnet vain omasi, et kovin paljon tiedä.

      Poista
    11. Sun sanoillasi olisi jotain arvoakin, jos et kirjoittelisi "Anonyymi" ruudun takaa. Nyt tuhlaat vaan aikaani. Haluat haukkua minua? Anna mennä, enköhän 7 vuoden koulukiusaajien uhrina kestä ihan mitä vaan - ei nimittäin tunnu missään. Haluat "opettaa" minulle maailmankatsomusta ja kertoa, että lapset on erilaisia? No shit. Mullahan ei olekaan ystäviä, joilla lapsia, miehen sisaruksia, joilla lapsia, naapureita, joilla lapsia. Mutta, jos sulla on vielä jotain sanottavaa, niin tee se omalla nimelläsi, voit vaikka meilata mulle: karinakamarainen@msn.com

      Poista
  73. Oi kaima, ihana ihana teksti. Rohkeasti ja kauniisti kirjoitettu niin kuin aina, teit juuri ison kansanterveydellisen teon. Inspiroiduin ja otin kopin http://valeaiti.blogspot.fi/2016/04/it-gets-better-aitiversio.html

    Pus <3

    VastaaPoista
  74. Meillä lapsilla ikäeroa 1,7 vuotta, nyt ikää 6 ja 7. Meillä esikoinen oli melko vaativa - itkuinen, hidas syömään, herkkäuninen - ja nuorempi taas monella tapaa "helppo". Minulla itselläni oli tunne, että kaksi meni kutakuinkin siinä kuin yksikin. Olen ajatellut, että ehkä se johtui siitä, että minulla kaikki mahdolliset rimat olivat kakkosen syntyessä jo maatahipovan matalalla.

    Vanhempain/hoitovapaalla en tehnyt töitä tai opiskellut yhtään mitään esikoisen vauvavuonna tai sen jälkeenkään. Käynti kaupungilla rattaiden kanssa oli poikkeuksellinen saavutus (vauva yleensä huusi aina vaunuissa ollessaan). Ylipäätään päiväuniaikaan oli oltava kotona, jotta sai itsekin nukuttua univelkoja pois. Ruoka oli välillä linjalla "keitettyjä makaroneja ja paistettua kananmunaa", jos ne eineksetkin oli unohtunut hankkia. Toisaalta en myöskään stressannut tällaisesta. Joskus havahduin huomaamaan, että kavereiden lapsilla oli vaatteet sävysävyyn ja omatekoiset soseet ym. ja tunsin poikkeavani joukosta.

    Esikoinen lakkasi nukkumasta päiväunia vähän yli kaksivuotiaana ja oli sitä ennenkin hankala nukutettava. Pieni ikäero oli siinä mielessä hyvä, että esikoinen ei osannut kiivetä pinnasängystä pois nuoremman syntyessä: muistan joskus imettäneeni vauvaa parisängyllä itsekin aivan taju kankaalla väsymyksestä esikoisen huutaessa kiukkuisena pinniksessään. Oli helpottavaa tietää, ettei se pääse sieltä mihinkään. Kaipa sitä oli aika väsynyt, kun pystyi tuossakin tilanteessa itse nukahtamaan.

    Kahden lapsen hoitaminen näyttää raskaalta näin kirjoitettuna, mutta jotenkin itsellä oli koko ajan olo, että kaikki oli samaa jatkumoa esikoisen syntymästä. Olen luonteeltani introvertti, suorastaan erakko, ja minulle oli suuri muutos menettää riippumattomuuteni lapsen syntyessä. Joten tavallaan minun näkökulmastani kaksi meni siinä kuin yksikin. Oli todella helpottavaa, että hyvin nopeasti lapset rupesivat leikkimään keskenään, eikä minua tarvittu viihdyttämään tai leikittämään. Toki puuhasin ja puuhaan asioita lasten kanssa yhdessä, mutta harvoin leikin.

    Kun nuorempi oli kaksivuotias, saatoin lähteä lasten kanssa kolmisin mökille (kantovedet ym.) useammaksi päiväksi ja koin sen rentouttavaksi. Lapsilla riitti tekemistä loputtomiin ja suurin piirtein riitti, että vahti, etteivät ne hukkuneet järveen. Oikein harmitti, kun pian sen jälkeen palasin töihin - juuri, kun kaikki oli muuttunut niin helpoksi.

    VastaaPoista
  75. Samaistun, ihan täysin. Me kyllä tehtiin se "virhe" että tuli myös se kolmas ja omasta kokemuksestani sanon, että jos yhdestä kahteen työmäärä tuplaantuu, niin kahdesta kolmeen se taas tuplaantuu. Ei todellakaan "puolet lisää" kuten joku yllä sanoi! Kahden kanssa pysyi vielä jonkinlainen kauhun tasapaino, koska lapsi- ja aikuismäärä täsmäsivät. Kolmas toi mukanaan jatkuvan kaaoksen. Ihan jo se, että lapsia on läsnä yhdessä tilassa niin monta (vaikkeivat edes riitelisi, kiukuttelisi jne. mitä kyllä tekevät paljonkin), tekee kaiken tosi levottomaksi. Oma huomio jakautuu 24/7 moneen eri kohteeseen, se on to-del-la kuluttavaa.

    Meidän lapset on 2-, 5- ja 9-vuotiaat ja en tiiä. Mä vielä odottelen sitä aikaa kun "helpottaa" ja elämäntilanteesta alkaa nauttia. Joka päivä jossain vaiheessa tulee mieleen, että objektiivisesti tarkasteltuna olisin tällä introverttiluonteellani onnellisempi kokonaan ilman lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Joka päivä jossain vaiheessa tulee mieleen, että objektiivisesti tarkasteltuna olisin tällä introverttiluonteellani onnellisempi kokonaan ilman lapsia."

      Voin samaistua tähän hyvin, nimim. se edellä kirjoittanut introvertti-erakko

      Poista
    2. Äärimmäisen surullista! Sekä lasten että sanojan kannalta.

      Poista
    3. Kupla, sun kaltaisten takia nää on tabuja. Vähemmän tuomitsemista niin meillä kaikilla on kaikki paremmin, oltiin sitten superäitejä tai ihan tavallisia!

      Poista
    4. Miten sait tästä tuomitsevaa? Ehkä se on kuule niin, että vähemmän vainoharhaisuutta niin toisen ihmisen kommentit eivät ole sinulle niin kovia kipupisteitä? Miksi kutsut minua superäidiksi? Eikö sen sanan käyttö tässä tilanteessa osoita että sinä olet katkera ja et kestä toisen ihan normaalia jaksamista? Kyllä minusta on äärimmäisen surullista jos JOKA IKINEN PÄIVÄ ajattelee että olisi onnellisempi jossakin toisenlaisessa elämässä. Piste.

      Poista
    5. Jos Kuplan tavoitteena oli aiheuttaa pahaa mieltä, niin onnistuit. Eiköhän meidän kaikkien fiilikset vaihtele tämän postauksen kaltaisista ihan toiseen ääripäähän. Luulen, että Hannen tarkoitus oli lohduttaa meitä muita näinä huonoina päivinä, eikä käynnistää jotain vertailua äitien pärjäämisestä. Hyvä, jos pärjäät hyvin lastesi kanssa. Osaathan varmasti opettaa heille myös empatiakykyä?

      Poista
    6. Tämä anonyymi on copypastannut tämän viimeisen kommentin jo tuonne Chardonnayn kommentteihin... Itsekään en näe Kuplan kommentteja tuomitsevina, vaan niinkuin hänkin jo sanoi, on todellakin surullista jos joku kolmen lapsen äiti ajattelee joka päivä että olisi onnellisempi lapsettomana.

      Poista
  76. Meillä myös kolme lasta (kohta 6v, 3,5v ja 8kk). Hirviöhetkiä on ollut mutta yleensä ne pysyy kurissa kun saa nukuttua. Siksi UNIKOULU. Sellanen vanhanajan huudatusmallinen. Muutama yö menee huutokonsertissa ja sen jälkeen koko perhe voi paremmin kun sekä äiti että vauva saavat nukkua. Vaatii kanttia, hermoja, päättäväisyyttä ja erityisesti sitä että ei horju päätöksestä viedä koulu loppuun. Eka yö on aina pahin. Kuopus on ollut herkkäuninen alusta asti ja puolenvuoden kohdalla loppuivat voimat ja sietokyky. Unikoulu vaatii muutaman yrityksen mutta lopputuloksena on 11 tuntia nukkuva iloinen vauva ( väsynythän sekin oli kun heräili monta kertaa yössä). Näin siis meillä, uni vaan on kaiken perusta. Ja muuten kummasti nykyään on kiva liikkua osakombolla esim. kahden isomman kanssa, luulen että toi parempi äitifiilis johtuu osittain siitä että on tottunut hankalamaan settiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin minäkin ajattelin, koska esikoisen kohdalla unikoulu toimi todella hyvin. Tulipa sitten toisenlainen lapsi. Kuukauden 'oikeaoppisen' (taputtele/ota syliin jos huutaa, laske sänkyyn/lopeta taputtelu kun rauhottuu ja anna nukahtaa itse) unikoulun jälkeen lapsi heräsi edelleen tunnin välein öisin ja väsymys oli ihan lamaannuttava, koska aina lapsen rauhoituttua menin sänkyyn odottamaan kauhulla seuraavaa herätystä, eikä uni tullut. Unta siis noin vartin pätkä tunnin välein. Lopulta selvisi, että lapsella on allergioita, jotka todennäköisesti pitävät hereillä ja ruokavalion kunnostuksella herätykset ovat vähentyneet 10-15 yössä 'vain' 5-6 yössä. Nyt olis tarkoitus kokeilla unikoulua uudestaan, sitä kauhulla odottelen :D

      Tää ei ollut unikoulun vastustus. Toisen - erilaisen - lapsen kohdalla tuli vaan huomattua, että se ei toimikaan aina.

      T. Viimeksi vuosi sitten yli kaksi tuntia putkeen nukkunut ajoittainen ihmishirviö

      Poista
  77. Hyvä teksti sinulta lähiömutsi ja ihan mielenkiinnolla luin myös kommentteja.

    Meillä on neljä lasta, joista esikoiset ovat kaksoset. Pienellä aikavälillä syntyneistä sisaruksista minulla ei ole kokemusta, koska todellakaan tuplien jälkeen en ollut heti valmis kolmoseen. Muutaman keskenmenon jälkeen ikäeroksi esikoisten ja seuraavan väliksi tuli kuusi vuotta.
    Kaksosilla on neljä kuukautta kestävä koliikki ja nukkuivat päiväunensa vain liikkuvissa vaunuissa... silloin väsytti "hieman". Muistan kuitenkin tyttöjen vauvavuoden, vaikka apuja oli harvoin ja mies keikkaili päivätyönsä lisäksi joka viikonloppu. Jaksamista varmasti edesauttoi se, että olin vasta 28-vuotias tyttöjen syntyessä.

    Vaikka kolmosemme syntyi vasta tyttöjen ollessa kuusi, niin väillä oli hikisiäkin hetkiä. Kuusivuotiaat osaavat sählätä kiitettävästi!

    Neloseen tuli ikäeroa taas kuusi vuotta, jälleen muutama keskenmeno välissä. Iltatähtemme oli (ja on!) haastava lapsi... Tämä herranterttu huusi ensimmäiset kuusi kuukautta 24/7. Voin kertoa, että nelikymppisen jaksaminen on eri tasolla, kuin kolmekymppisen... Ikävä ei ole tuota väsynyttä aikaa!

    Toivon tiettyä ajatusten armollisuutta meille kaikille äideille! Olemme upeita ja parhaita juuri tällaisina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja pointtini tuossa äskeisessä jaarituksessa oli se, että kaksi ei todellakaan mene siinä kuin yksi. Eikä kolme siinä kuin kaksi. Eikä neljä siinä kuin kolme...

      Poista
  78. Päädyin nyt vasta ensimmäistä kertaa blogiisi ja taidan tykätä, paljon!

    Meillä lapsilla on ikäeroa 1 v 3 kk ja etenkin kuopuksen ollessa 6 kk - 1,5 v olisin sanonut, ettei kaksi todellakaan mene siinä missä yksi. Nyt kuopuksen ollessa 1 v 10 kk on arki jo hieman helpompaa ja joissain asioissa kaksi menee siinä missä yksikin. Kuitenkin arki yhden lapsen kanssa olisi varmasti erilaista ja selvästi helpompaa - ja juuri kuten kirjoitit, yhden kanssa ollessa sitä on rennompi, hauskempi ja stressittömämpi, mutta kun lapsia onkin kaksi, niin pinna kärvähtää paljon nopeammin.

    Mä kuitenkin haluan uskoa, että joskus kaksi menee siinä missä yksikin on enemmän sääntö kuin poikkeus. Ehkä sitten, kun lapset ovat kouluikäisiä?

    VastaaPoista
  79. Kiitos tästä! Mainio teksti. Lapsi nro 2 potkii parhaillaan tyytyväisenä kohdussani, pian 3v esikoinen on juuri saatu nukkumaan. Tämä sai taas miettimään samaa kuin mitä olen ennenkin miettinyt: miten voisin tehdä tästä helpompaa? Olen taipuvainen ajattelemaan että ainoa asia, johon voin todella vaikuttaa jos haluan muutosta, olen minä itse. Olisi ihanaa opetella uudenlaista asennoitumista arkeen jo nyt kun toinen ei ole vielä edes syntynyt. Voisikohan jossain käydä kurssin nimeltään tyyliin "näin lasket rimaa" tai "kasvavan tiskivuoren kiehtova geologia". Ahdistun jo nyt tahroista kaapin ovessa, mitenköhän sitten kun olen kahden lapsen kotiäiti? Jottain tarttis tehdä jos aion selvitä tulevasta edes jokseenkin järjissäni.

    VastaaPoista
  80. Mulle tulee tekstistäsi ja näistä kommenteista mieleen taannoin Helsingin Sanomissa haastateltu asiantuntija. En muista henkilön nimeä enkä jutun sisältöäkään enää kovin tarkkaan. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hyvä kun negatiivisista vanhemmuuden tunteista saa puhua, mutta siinä, mitä kaikkea pidetään normaalina, ollaan menty jo liian pitkälle. Hän oli kirjoittanut vanhemmuuteen liittyvän kirjankin. Osaisikohan kukaan lukija näillä tiedoilla vinkata, kenestä voisi olla kyse? Harmittaa, kun en laittanu nimeä talteen, kun olisin itsekin halunnut kirjan lukea.

    Voimia sinulle ja kaikille kanssaäideille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keijo Tahkokallio , Kotipesän lämpöä etsimässä:

      "Mikä vanhemmuutta oikein vaivaa? Miksi kaikki on niin raskasta? Sitäpaitsi aikuiset puhuvat näin lasten kuullen, aivan kuin lapsia ei oli olemassakaan. Voin vakuuttaa, että tällaisessa tilanteessa lapset ovat aivan erityisen voimakkaasti olemassa. He kuulevat joka ainoan sanan ja tietävät hyvin tarkkaan, että he ovat syypäitä siihen, että heidän vanhemmillaan on raskasta.
      "

      Poista
    2. Kiitos, mutta ei ollut se, jota tarkoitin. Juttu ei ollut ihan vasta, ehkä vuosi sitten. Asiantuntija oli nainen ja jo isoäiti

      Poista
    3. Olisiko ollut Hannele Törrösen haastattelu Hesarissa marraskuussa 2015: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1448600467313

      Hieno artikkeli minun mielestäni!

      Poista
    4. Kiitos!

      Juuri tämä se oli. Suosittelen artikkelia kaikille keskusteluun osallistuneille - tuo hyvää näkökulmaa aiheeseen. Lainasin jo kirjankin.

      Poista
  81. Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Riman laskeminen ja epätäydellisyyden sietäminen ovat auttaneet minua selviämään kolmen pienen tytön kanssa. Yritän myös olla välittämättä muiden mielipiteistä ja tehdä niin kuin itse parhaaksi näen.

    VastaaPoista
  82. Hieno kirjoitus!

    Osa kommentoijista saisi kyllä suhtautua kanssaäiteihin hieman kunnioittavammin. Jos joku toteaa, että hänen mielestään kaksi lasta meni siinä missä yksikin, ja pikkulapsiaika oli mukavaa kun ei vaan stressannut liikaa, niin ei siitä tarvitse suuttua. Ihmisillä on erilaisia kokemuksia, luonteita, asenteita. Äiti saa olla väsynyt ja pyytää apua, mutta hän saa myös pärjätä itsekseen ja nauttia lapsistaan joka hetki.

    Eihän kukaan tietenkään kuvittele, että kaksi lasta menisi AINA siinä missä yksikin. Selvähän se on, että toinen lapsi tuo moneen asiaan vähintään tupladuunin. Mutta ei kukaan voi väittää, että kaksi lasta ei JOSKUS hoituisi siinä missä yksikin. Vähintään silloin kun he nukkuvat :) Pian he jo leikkivät keskenään, välillä sopuisasti, jolloin kaksi lasta on vähemmän työtä kuin yksi.

    Minulla on vain yksi lapsi, koska minä olen sellainen univammainen stressierkki ja kaaoksen kammoksuja, että toista en kestäisi. Moni ystävistäni ja tutuistani handlaa äitiyden paljon paremmin, ja osittain siitä syystä ovat olleet hyvinvoivia ja iloisia myös kahden vaippaikäisen kanssa.

    t. Linda

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin tästä kommentista.

      Kaislakerttu

      Poista
    2. Miksei juurikaan puhuta siitä, että lapset nyt vaan sattuu olemaan erilaisia? Kun itse näin vauvan, joka nukkui eräät vaatekutsut alusta loppuun, ajattelin vauvan olevan jollain tapaa sairas. Siis ajattelin sillä hetkellä, koska olin niin lamaannuksissa omasta taaperostani, joka ei koskaan ollut nukkunut muiden ihmisten ollessa paikalla eikä pitkiä pätkiä muutenkaan.

      Toistan: LAPSET OVAT ERILAISIA. Se on oman arvaukseni mukaan suurin syy erilaisille äitiyskokemuksille. Vaikka meillä on todella sotkuista enkä välitä siitä, ovat kokemukseni äitiyskokemukseni stressin ja ahdistuksen sävyttämiä, koska lapsi on ollut monella tapaa haasteellinen.

      Poista
  83. Tämä olisi varmaan kyllä jo toisen postauksen kokoinen asia, mutta millaisten asioiden olette kokeneet auttaneen tällaisessa tilanteessa?

    Osin varmasti aika auttaa, kun pikku hiljaa saa nukkua enemmän ja lapset kasvavat ja vaikkapa tukiverkostojen kattavuus ja etäisyys ei ole täysin omissa käsissä. Mutta mitä olisi sellaisia asioita, joihin voi vaikuttaa?

    T. vasta ensimmäistään odottava (ja ei en pelästynyt tästä kirjoituksesta)

    VastaaPoista
  84. Meillä 2 lasta ei ole mennyt siinä missä yksikin, MUTTA

    minusta meillä ei ole ollut läheskään yhtä kuluttavaa kuin Lähiömutsilla.

    JOTEN...

    Halusin siksi miettiä, miksi meillä on ollut helpompaa. En voi olla varma, mutta arvelen syyksi näitä:

    -lasten ikäero yli 3 vuotta
    -koti-isyys yli vuoden ajan, jolloin äiti pääsi päivätöihin
    -allergioista vapaat lapset
    -vähäinen sairastelu ja otetut rokotteet, muun muassa vesirokkorokote
    -hyvät luontaiset unenlahjat kaikilla
    -vanhemmat ovat perusterveitä
    -kodissa on huone, johon vanhempi voi vetäytyä omaan rauhaan
    -toinen lapsista on luonteeltaan omissa oloissa viihtyvä


    -Anni

    VastaaPoista
  85. Kaksi menee tai ei mene samassa kuin yksi, ja siihen vaikuttaa monta juttua. Ajatelkaa tilanne, jossa olisi vain yksi lapsi, mutta syystä tai toisesta pitäisi herätä joka yö yhtä monta kertaa kuin vauvan kanssa. Sitten siitä ainokaisesta täytyisi kuitenkin huolehtia päivällä ihan kuten ennenkin. Ja tätä jatkuisi x kuukautta. Luulen että fiilikset alkaisivat olla yhtä epätoivoiset vaikka lapsia olisikin vain yksi. Jos lapsia on kaksi, niin sitten sen univelan lisäksi niitä huollettaviakin on kaksi.

    Jos Hanne kuvittelisit sellaisen tilanteen, että olisit joka yö saanut nukkua keskeytyksetöntä unta 8h putkeen, ja sitten olisit hoitanut lapset päivällä, niin olisikohan ajatuksesi toisenlaiset? Eihän tuo tietenkään ole mahdollista, mutta jos leikitään että olisi ollut. Mun pointti tässä on se, että mistä tahansa syystä johtuva UNIVELKA saa ihmisen epätoivoiseksi vähän missä tilanteessa tahansa. Äideillä se tilanne vain on yleensä se, että pitää hoitaa lapsia. Kirkkaassa mielentilassa ja levänneenä kaksi tai jopa useampi huutava lapsi yhtä aikaa on ihan hanskattavissa. Tarpeeksi väsyneenä yhdenkin helpon mukulan hoitaminen voi tuntua ylivoimaiselta. Joten Valeäitiä kompaten, it gets better. Kunhan vaan univelka korjaantuu.

    VastaaPoista
  86. Ei helvetti. Koskaan ei tule itku blogikirjoituksia lukiessa, mutta nyt meni kyllä tunteisiin. Ihan kuin olisin omaa päiväkirjaani lukenut. Juuri noin minäkin olen välillä tuntenut ja siitä kamalan huonoa omaatuntoa potenut. Lapsillani on vähän vajaa puolitoistavuotta ikäeroa, tyttö ja poika. Ja mikä valtava ero siinä onkaan kun olen jomman kumman kanssa kahden! Eilen vein tytön jumppaan ja mentiin pojan kanssa kirjastoon sillä välin. Oli ihanaa ja rauhallista, poika oli ihana ja rauhallinen. Samantien kun tyttö tuli ulos jumppasalista ja veljänsä hänet näki, alkoi riita. Miten yhden kanssa onkin niin seesteistä ja kahden kanssa yhtä kaaosta?

    Iso kiitos tästä kirjoituksesta! En ole ainut joka välillä huutaa ja jolla on mustaakin mustempia ajatuksia.

    Hanna-Kaisa

    VastaaPoista
  87. Täytyy vain todeta, että ei voi sanoa, ennen kuin kokeilee tai kokee. Emme me varmasti tiedä, onko meistä kuinka monen lapsen äitiksi tai isäksi. Elämäntilanteet ovat aina erilaisia ja lapste kanssa sekä oma fiilis olla ja elää.
    Nimimerkillä ennakkoluuloja vain...3 onnellinen äiti, joka nauttii aina vain enemmän ja enemmän äitiydestä, vaikka ei uskoisi sitä itsekään.

    VastaaPoista
  88. Meillä lapset 1v7kk ikäerolla. Huh stana sanon minä. Niin kauheaa kuin tämä onkin, niin kyllä tämä samalla palkitsee ihan omalla tavallaan. En suosittele näin pientä ikäeroa oikeasti kenellekään. Mulla on kuitenkin rutiineiltaan helpot lapset, mutta esikoisella niin voimakas oma tahto ollut jo synnäriltä asti, etten vieläkään osaa käsitellä sitä. Kuopus on niin letkeen rento kaveri, että välillä ihan unohtaa, että hänkin on olemassa. Hän ei paljon itsestään huutele.

    Esikoisella alkoi uhma melko pian vauvan syntymän jälkeen, vauvaa kohtaan ihana ja suojeleva, ei oikeastaan mustasukkaisuutta. Sain suurimmaksi osaksi jopa imettää rauhassa. :) Nyt alkaa kuopuskin löytämään itseään ja opettelee kävelemään ja puhumaan. Esikoisen uhma on taltutettu, vaikkakaan se oma tahto ei hevillä taitu.

    Kaikesta tästä en olisi selvinnyt järjissäni tai hengissä, jos olisin kuunnellut kaikkia muita ja ottanut esikoisen pois päiväkodista. Hän oli ja on edelleen puolipäiväisenä siellä. Kuopuskin aloitti oman päiväkotiuransa puolipäiväisenä ja mä pääsen aloittamaan työt aivan pian. Saas nähdä, miten arki muuttuu, kun olen pois sen 8h päivästä kolmivuorossa.

    VastaaPoista
  89. Mä en nyt voi liittyä komppausjengiin. Väsymysmantraa on toisteltu jo niin paljon, etten voi olla ihmettelemättä MIKSI teette lapset niin pienillä ikäeroilla (kaksoset tietenkin asia erikseen), kun kenellekään ei varmasti ole epäselvää, että raskasta tulee olemaan. Näistä "vaietuista" tunteista on kuitenkin puhuttu jo vaikka kuinka paljon ja ihan arkikokemuksella näkee, kuinka väsyneitä useamman pienen lapsen vanhemmat ovat. Niin mikä kiire kaikilla on? Eikö kannattaisi odottaa pari vuotta ja antaa lapsille täyspäisempi äiti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tuli vähän sama mieleen, mutta toisaalta ajattelen myös että mitä enemmän tästä puhutaan, sen parempi. Tässä pitäisi itse asiassa vaatia enemmän tukea yhteiskunnalta. Ihan siis hoitoapua/kodinhoitajaa kotiin, säännöllisesti tällaisiin perheisiin. Tällainen apu pitäisi olla helposti ja matalalla kynnyksellä saatavilla. (Tyyliin yksi soitto kuntaan pitäisi riittää.) Tai toiselle vanhemmalle paremmat oikeudet osa-aikatyöhön tms.

      Eli toivoisin että keskusteluun otettaisiin mukaan myös yhteiskunnallinen taso. Mitä voisi ja pitäisi muuttaa? Mä (vasemmistolaisena) ajattelen, että enemmän yhteistä, jaettua vastuuta pitäisi saada tähän lastenhoitokuvioon. Eikä vain yksityisten perhe ja muiden suhteiden kautta (kaikilla ne ei riitä/sellaisia ei ole), vaan kunnallisia palveluja parantamalla.

      Poista
  90. Täällä suhteellisen järjissään oleva yhden vauvan äiti. Tämä vauva oli todella toivottu ja siksi tuntuu joskus pahalta, kun olen väsynyt ja vauvan kitinää ei enää jaksaisi kuunnella. Täytyy vain ajatella että tätä minä itse olen halunnut ja saanut. Olen miettinyt toista lasta ja saatuani tämän ensimmäisen halusin toista vielä enemmän. Nyt on kulunut aikaa ja ajatukset ovat selkiytyneet, vauva-aikaa on vielä jäljellä, mutta elämä alkaa olla helpompaa ja mukavaa. Miksi en olisi tyytyväinen tähän, ehkäpä olenkin. Mielessä kummittelee, että jos seuraava olisikin sairas tms. Sitä en jaksaisi... Joten parempi ehkä olla onnellinen tässä ja nyt. Rakastaa tätä aarretta ja elää omaa elämää. Sitäkin kun on jäljellä rajallisesti.

    VastaaPoista
  91. Näitä kuulee usein ja tulee fiilis, että yhden lapsen äitinä ei olisi edes sen vertaa oikeutettu raivokohtauksiin, kuin 2+äidit, onhan meillä min paljon helpompaa. Mutta mä väitän että se ei ole niin. Se jakautuu suhteellisesti. Jos on 4lasta, en usko että se on tuplaten raskaampaa kuin kahden kanssa. Ja onko koskaan tullut mieleen että se yksi lapsi kerrallaan kaupassa tai kotona käyttäytyy lapsenakin erilailla kuin ne aina yksin olevat lapset, joista ei tule mitään vastaavia enkeleitä missään tilanteessa. En väitä, etteikö kaksi lasta vaadi enemmän kuin yksi, mutta tapa jolla siitä kirjoitetaan, ei vaan sinun blogissasi, on ärsyttävä, koska siinä verrataan aivan eri tilanteita vain yhden lapsen aiheuttamiin hermojen kiristymisiin. Harva kuitenkaan on odottanut kuin 1-3 vuotta, et piti saada se uus vauva. Ei ole mitään käsitystä, miten se yksikin 5-vuotias voi viedä äidin hermot. Siinä missä kahdenkin.

    VastaaPoista
  92. 2v 1 kk ikäerolla, voin tässä ja nyt nostaa kädet ilmaan ja sanoa, että justiinsa nyt ei todellakaan ole saumaa tehdä kolmatta "putkeen", vähintäänkin tuon 2 vuoden ikäeron tarvitsee järjissä pysyäkseen. Omat riittämättömyyden tunteet syyllistää ja sitten se riippuvaisuus, miten kaksi pientä lasta on kiinni äidissä, niin se on itselle ollut suurin "yllätys" vanhemmuudessa. Omaa aikaa ei juuri ole ja sitä eniten tässä kaipaan. Vaikka nuo kaksi onkin ihania kullanmuruja niin mietin kyllä, miten suurperheiden äidit pystyy siihen. Toisilla tietysti on enemmän tukiverkkoja ja psykologisia selviytymiskeinoja kuin toisilla, että ehkä siinä se selvitymisen avain?

    VastaaPoista
  93. Mä niin komppaan tätä. Meillä vielä sellainen ero tähän, että lapsia on kolme. Kaksi ekaa 1v 7kk erolla ja sitten kolmas 3v 4kk kakkosta nuorempi. Ikää nyt reilu 8, melkein 7 ja reilu 3. Mä puolitosissani aina heitän, että olisin tosi hyvä äiti yhdelle lapselle, mulla on niitä kaksi liikaa. Ja kyllä, mä ihan tarkoitan sitä. Kuinka rakkaita ne onkaan, niin nää tunteet, riittämättömyys, raivo ja silmitön viha toisinaan on pelottavia.

    Meillä ei myöskään juurikaan tukiverkkoja ole. Mun vanhemmat asuu lähellä, mutta viettävät puolet vuodesta mökillä. Hoitavat toki lapsia, jos ja kun kysytään, mutta monesti ei sitten viitsi eikä kehtaa kysyäkään. Eli aika yksin ollaan.

    Monta kertaa olen miettinyt, että olisi tosiaan pitänyt tehdä vain yksi lapsi. Toki se yksikin käy hermoille ja vaatii sitten omalla tavallaan enemmän, mutta kuitenkin, elämä olisi hemmetin paljon helpompaa ja tuntisi riittävänsä. Nyt en tätä tunnetta kyllä kovin usein itselleni saa. :/

    VastaaPoista
  94. Eihän kukaan tiedä millaista on yhden lapsen vanhemman elämä, jossei ole sellaista kokenut. Ja silloin jos lasten ikäero on alle 2v ei tiedä. Se illuusio, joka muodostuu siitä, kun voi ajoittain olla vain toisen lapsen kanssa, ei edusta todellisuutta yhden lapsen perheessä. Se sisaruslapsi nauttii varmasti 110% ajasta vain äidin/isän kanssa ja erossa toisesta sisaruksesta, näyttää ne parhaimmat puolet, joita yhden lapsen perheessä ei tule koskaan eteen siinä määrin. Ymmärrän, kun pitää revetä kaksiin harrastuksiin samalle illalle, niin tulee riittämättömyyden tunne, mutta se, että olisitte jotain pyhimyksiä yhden lapsen vanhempina on harhaa. Aivan samat riittämättömyyden tunteet ne on silloinkin, aamukiukuttelut, ruokataistelut, ja mitä näitä nyt onkaan on myös yhden lapsen kanssa. Ja sinä itse toimitat myös sisaruksen virkaa! Olet jatkuvasti läsnä, leikkikaverina, kiukuttelun ja kiusaamisen kohteena. Yrittäkää jaksaa useamman lapsen äidit ja lakatkaa kuvittelemasta, ettei teidän huonot puolet tulis esiin vain yhden kanssa, ne tulis takuulla.

    VastaaPoista
  95. Erittäin hyvä kirjoitus ja jaan kanssasi niin monta tunnetta ja ajatusta ja kokemusta! Meillä on 2 lasta (ikäero 2 vuotta 10kk) ja perhe on nyt täysi ja se tuntuu täydeltä. Muistan sen hetken, kun ensi kertaa lähdimme nelihenkisenä perheenä ulos aurinkoiseen syyspäivään ja minut valtasi sanoinkuvaamaton onnellisuuden tunne, että tässä se on, meidän perhe!<3
    Alunperin ajattelin haluavani enemmän lapsia, mutta ei se mennytkään niin. Huomasin tai oikeastaan tajusin olevani introvertti ihminen ja myös hyvin ärsykeherkkä ja se lasten jatkuva läsnäolovaatimus, tarvitsevuus on minulle liikaa. Tarvitsen sitä omaa päänsisäistä aikaa voidakseni hyvin. Olen tarvinnut ja ottanut sitä ihan nuoresta asti, mutta vasta lasten myötä tämän konkreettisesti tajusin, kun aloin selvittämään, miksi pää tuntuu välillä siltä, että se räjähtää. Ja tämä tapahtui nimenomaan kun perheeseemme syntyi toinen lapsi ja esikoinen lopetti pian sen jälkeen nukkumasta päiväunia. Ja tämä näyttäytyy erityisesti silloin, kun miehelläni pitkä päivä töissä ja herään lasten kanssa ja laitan ne myös nukkumaan. Onneksi mieheni on ekstrovertti ja tasapainottaa yhtälöä. Silti tiedän että kolmas lapsi olisi liikaa. Nyt on juuri sopivasti meille kaikille. Lapset ovat nyt reilu 4 ja reilu 1, joten aika kaaosta tämä vielä toisinaan on, mutta ei enää niin sumuista kuin ennen. Olen myös tajunnut itseni tutkimisen lisäksi, että lapset todellakin ovat erilaisia! ja meidän lapsetkin keskenään kuin yö ja päivä. Molemmat yhtä täydellisiä, mutta erilaisia ja esim. esikoisen vaatima jatkuva aikuisen seura ja huomio, on välillä todella puuduttavaa. Vasta kuopuksen myötä tajusin, että ai, jotkut lapset leikkii&viihtyy välillä itsekseenkin. Toisaalta esikoinen on älykäs, rauhallinen ja harkitseva, kun taas kuopus koheltaa, minkä ehtii ilman mitään varovaisuutta ja tempperamentti on nollasta sataan välittömästi. Toisaalta molempien piirteistä löydän ne vahvuudet ja haluan/toivon että myös lapseni oppivat näkemään ne vahvuutena. Ihan niinkuin minäkin olen erittäin tyytyväinen introvertti ja sen tajuaminen on auttanut minua ymmärtämään itseäni ja kehittymään ihmisenä ja äitinä.
    Pointtina tässä nyt oli ehkä se, että ei tosiaan voi tietää millainen vanhempi on ennenkuin on saanut lapsen. Ja että se lapsi tosiaan kasvattaa myös vanhempiaan ja se näyttää myös menneisyyden ja oman lapsuuden uudessa valossa ja se myös näyttää oman itsen eri tavalla kuin ennen. Ja että jokainen lapsi voi tehdä sen vielä eri tavalla. Mutta sitähän tämä elämä on, jatkuvaa kasvamista ja oppimista ja näin sen on hyvä ollakin..kohti sitä vanhuuden tuomaa viisautta :D Voimia ja aurinkoisia päiviä kaikille äideille ja isille!

    VastaaPoista
  96. Voi miten ihanaa, että löysin tän blogikirjoituksen... Kiitos! Nyt voin miehelläni luetuttaa, että en ole sekoamassa aivan tyhjästä, vaan arki lasten kanssa voi olla tosi raskasta. Ja varsinkin vieraassa maassa turvaverkkojen puuttuessa... Huhhuh. Helpotti.

    VastaaPoista
  97. Musta kolmekin lasta menee siinä kuin yksi - suurimmaksi osaksi :) Mutta minullakin on ollut mustat hetkeni ja ajatukseni, joten tuttua nekin.

    Ehkä olisi viisainta ettei kukaan tahallaan rapeaksi etsmään vikoja toisten viesteistä. Kaikillahan meillä on omat kokemuksemme, eikä niistä mikään ole sen oikeampi tai väärempi kuin toisenkaan. Tämä Hannan teksti toimii varmasti hyvänä lohdutuksena niille, jotka kokevat arjen kahden kanssa rankkana. Hyvä, että näistäkin asioista ja tunteista puhutaan. Hyvä kuitenkin sekin, että äidit rohkaisevat kertomaan myös siitä että hyvin menee. Ja että voi se arki kahden kanssa olla mukavaakin. Ei sitä tarvitse ajatella, että joku siinä kruunuaan kiillottaa.

    VastaaPoista
  98. Sun teksti oli kuin suoraan mun suusta. Lapsetkin meillä jetsulleen saman ikäisiä. Helpottavaa lukea, että joku muukin on kokenut oman äitiminänsä muuttuneen radikaalisti toisen lapsen myötä. Ja mikä helpottavinta, nykyisin se vanha äitiminä tulee yhä useammin kylään! Univelkataakka on helpottanut, sisarusrakkaus nostaa päätään ja leikit sujuvat koko ajan paremmin. Ehkä minäkin opin vielä riittämään kahden lapsen äitinä. Ties vaikka kolmenkin.

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe