Miksi elämäni on netissä?

6.5.16

Julkisen blogin kirjoittaminen on välillä aikamoista tasapainoilua yksityisyyden rajojen kanssa. Etenkin kun aihepiirini on vanhemmuus, ja blogissani on mukana myös lähipiirini ja ystäväni. Silloin tällöin saankin vastata kysymykseen: miksi elämäni on netissä?

Se on aiheellinen kysymys, jota itsekin pohdin. Tai oikeastaan en pohdi miksi, vaan miten. Sillä tietenkään koko elämäni ei ole blogissa, vaan valikoidut asiat, joista tahdon kertoa ja jotka koen kertomisen arvoisiksi. Elämäämme kuuluu paljon iloja, arkisia hetkiä, suruja ja kauniita muistoja, joista en hiisku täällä blogissa mitään. Minulle tämä ei ole päiväkirja, vaan enemmänkin ajatuskoostamo. Toki aiheet postauksiin kumpuavat pitkälti eletystä elämästä, mutta ne päätyvät tänne blogiin jäsenneltyinä mietteinä, ikään kuin kolumneina, esseinä tai vaihtoehtoisesti reportaaseina.

Taustani toimittajana näkyykin sekä tavassani tehdä blogia että bloggaamisen luontevuutena itselleni. Olen toimittajana kirjoittanut minämuotoisia juttuja ja läjäpäin kolumneja sekä ammentanut aiheita omasta elämästäni. Vaikka blogiin mahtuu tietenkin kevyemmälläkin pieteetillä tehtyjä postauksia, jokaisen niistä olisi voinut hyvin muuntaa myös lehtiartikkeliksi tai vaikka radiospiikiksi. Koska olen avoin ihminen, vaikeidenkin asioiden penkominen oman kokemukseni kautta on luontevaa, oli sitten kyseessä artikkeli naistenlehdessä tai postaus täällä Lähiömutsissa.
Kun rapiat neljä vuotta sitten perustin Lähiömutsin, olin sitä ennen vaiheillut blogin kanssa monta kuukautta. Olin aikaisemminkin pitänyt erinäisiä julkisia blogeja – niin työkseni kuin vapaa-ajalla ja niin nimelläni kuin nimimerkillä – mutta nyt en tiennyt, miten aloittaa. Minulla oli pakottava tarve kirjoittamalla työstää uutta elämäntilannettani ja aavistin, että tämän aihepiirin blogista voisi joskus tulla jotain muutakin kuin harrastus. Mutta nyt ensimmäistä kertaa olin tilanteessa, joissa kirjoituksiini tulisi heijastumaan myös lapseni, joka vielä sielloin kasvoi sisälläni.

Teinkin heti alkuun periaatepäätöksen, joka olisi ollut luonteva ilman asian pähkimistäkin. Lähiömutsi tulisi olemaan blogi, jossa käsittelen itselleni mielekkäitä asioita ja jossa ruodin omia kokemuksiani sekä havaintojani äitiydestä. Blogissa ei keskityttäisi lapsiin, vaan ihan omien napanöftieni pyörittelyyn.

Mutta toki kun blogin yksi kantava aihepiiri on äitiys, siihen heijastuvat myös muusani, Minime ja Minihe, esikoinen ja kuopus. Varsinaisesti heistä kirjoittamiani postauksia eivät ole kuin molempien vauvavuoden ajan ylöskirjaamiani kuukausipostaukset. Pohdin tovin niiden julkaisua, mutta koska jokainen terve lapsi kehittyy ja oppii ihan samalla tavalla – joku vähän myöhemmin joku vähän aikaisemmin – päätin postaussarjan olevan tarpeeksi yleistä tasoa. Tapahtumakuvauksissa ja arkisissa fiilistelyissä lapset ovat myös monesti mukana sellaisella yleisellä tasolla, mutta saatan myös harkinnan mukaan nostaa esimerkiksi jonkun lapsen heittämän iloisen lausahduksen mukaan postaukseen.

Kokemuksiini äitiydestä lapseni tietenkin vaikuttavat olennaisesti. Siksi äitiydestä kirjoittaessani pohdin ja väännän lopputulosta kauemmin kuin ehkä lukija aavistaakaan ja teen periaatepäätöksiä, jotka saattavat ulkopuoliselle tuntua vähäpätöisiltä tai typeriltäkin. Kun kirjoitan äitiyden varjopuolista, häivytän lapset taustalle. En käytä heidän lempinimiään tekstissä tai kasvokuviaan kuvituksessa. Puhun yleisesti lapsista, mikä välillä aiheuttaa ongelmia, kun ihmiset lukevat henkilökohtaiset kokemukseni yleismaailmallisina totuuksina. Iloisissa arkikuvauksissa lapseni ovat vahvemmin mukana, mutta karikoista kirjoittaessa pyrin pysymään niin tarkasti vain omassa äitiydessäni kuin se on mahdollista. Toisinaan se on hiton hankalaa, sillä enhän minä kuitenkaan olisi äiti ilman lapsiani.
Välillä tekisi mieleni elävöittää pää hajoaa -kirjoituksia kertomalla tarkkoja esimerkkejä arjestamme, mutta sitä en tahdo tehdä. Voin mainita yleisesti uhmaraivareista tai päiväunitaisteluista, sillä ne ovat sellaisia yleismaailmallisia, lähes jokaiselle vanhemmalle tuttuja juttuja. Olen jättänyt mielenkiintoisia postausaiheita kirjoittamatta, sillä olen kokenut ne liian yksityisiksi lapsille. En ole myöskään kirjoittanut jostain perusjutuista, kuivaksi opettelusta ja sen sellaisesta, sillä siinä mennään omien rajojeni mukaan enemmän lapsiasioihin kuin äitiysasioihin. Kestovaippapostauksia olen kirjoittanut, mutta teknisellä tulokulmalla ja vanhempien kokemuksiin painottuen.

Kivojen hetkien taltioimista ajankuvauksena ja inspiraationa en juurikaan mieti lapsieni kohdalta, mutta kun mennään mustille vesille, asioita on pakko kelata enemmän. Miltä lapsista tuntuu sitten joskus tulevaisuudessa lukea, että heidän äitinsä on ollut pikkulapsiaikana välillä ihan hermoriekale? Tietenkään en voi sitä tietää, mutta meidän perheemme tuntevana uskoisin sen tuntuvan heistä ymmärrettävältä, ihmismäiseltä ja normaalilta. Meillä perheessä tunteita näytetään ja niistä puhutaan, joten lapset kyllä tietävät, että vaikka välillä on kahlattu mustassa mudassa, en voisi olla onnellisempi, että olen saanut perheekseni juuri heidät. Elämäämme mahtuu kuitenkin onneksemme niin paljon enemmän iloa ja rakkautta kuin väsymyskarikoita.

Muistan kuinka joskus lapsena löysin vauvakirjani välistä äitini ruutupaperille kirjoittaman tekstin ”Kun äitiys ei ole ihanaa”. Siellä iloisten ja onnellisten tekstien seassa se toi jo lapsuudessa itselleni syvempää ymmärrystä asioihin. Vaikka äitiys on ihanaa, se on välillä myös ihan hiton rankkaa. Tultuani itse äidiksi, olen lukenut tuon tekstin monta kertaa, ja yksi postauksenikin on nimetty tuon ruutupaperin yläkulmaan käsinkirjoitetun otsikon mukaan. Postaus myös alkaa samalla lauseella kuin tuo kirjoitettu muisto vuosikymmenien takaa.
Meille perheenä avoimuus ja tietynlainen "näkyminen" on ollut aina luontevaa. Itse olen ollut lapsena siihen ajankohtaan nähden näkyvästi esillä esimerkiksi mainoksissa ja valokuvanäyttelyiden kuvissa. Koen tällaisten asioiden olevan paljon kiinni myös perheen ilmapiiristä, tavasta ja kasvatuksesta. Meillä lapset kasvavat siihen, että pienen pieni pala arjesta näkyy blogissa ja se on taas itsessään osa sitä arkea. Esikoinen leikkii postauksien kirjoittamista ja ottaa leikkikamerallaan blogiinsa kuvia. Välillä hän myös huomauttaa, että ota äiti puhelimella kuva, tämä olisi hyvä Instagrammiin.

Yksi iso rajaveto olikin päättää, näkyvätkö lapsemme blogini kuvissa tunnistettavina. Lopulta päätin tuoda valokuvausharrastukseni osaksi Lähiömutsia, joten en lähtenyt rajailemaan tai peittelemään kuvista kasvoja, vaikka sekin olisi ollut mahdollista. Valitsen kuitenkin kuviksi vain edustavia otoksia, kauniita palasia arjesta. Mutta vaikka alaston lapsi on kaunis, puhdas ja niin luonnollinen näky, en kuitenkaan julkaise kuvia lapsista edes vaippasillaan. Myös rantakuvien rajauksen kanssa olen tarkkana. Esikoinen on nykyään siinä iässä, että hän esimerkiksi valitsee, mikä kuva monista ehdokkaista laitetaan Instagrammiin. Tietenkään hän ei täysin ymmärrä, mitä se tarkoittaa, mutta se on yksi tapa ottaa hänet mukaan päätöksiin.

Kuopuksen syntyessä en ensimmäisinä viikkoina julkaissut vauvasta tunnistettavia kuvia. Silloin syntymäihmeen herkistämänä tuntui vahvasti siltä, että tahdon pitää hänen kasvonsa vain meidän tiedossamme. Jos hän olisi ollut ensimmäinen lapsemme, olisi hyvinkin voinut käydä niin, että blogissa ei olisi lainkaan tunnistettavia kuvia lapsista. Kun sitten laitoin ensimmäisen kuvan hänestä blogiin, tunsin oloni kovin haavoittuvaiseksi. Mietin silloin tovin, josko tästä eteenpäin blogissa ei olisi myöskään esikoisesta tunnistettavia kuvia.

Nyt kasvavien diginatiivien ajatusmaailma internetistä on luultavasti kovin erilainen kuin meidän, joille se on yhä vahvasti erillinen osa elämää ja maailmaa, ei niinkään osa sitä. Mutta tietenkään emme koskaan voi olla täysin varmoja, että mikään tapamme olla vanhempia on lapsistamme heidän kasvaessaan ok. On vain pyrittävä tekemään kuten itse parhaaksi näkee.
Eniten koin ristiriitaa blogini kanssa silloin, kun siitä saatavat karkkirahat alkoivat muuttua sivutuloksi. Jos olisin kirjoittanut ruuasta, tyylistä, kauneudesta tai mistä tahansa muusta kuin äitiydestä, en olisi kelaillut asiaa hetkeäkään. Vihdoinkin saan blogiini laittamista tuhansista ja tuhansista tunneista korvausta ja voin siten antaa sille yhä enemmän aikaani! Mutta silloin kipuilin sen kanssa, että tienaan tavallaan rahaa myös kokemuksillani äitiydestä, joihin lapseni liittyvät. Sen asian kanssa joutuu edelleen tasapainoilemaan päivittäin, mutta olen onnellinen, että lähdin pitkän harkinnan jälkeen kokeilemaan blogia myös työnäni.

Blogi on antanut niin paljon perheelleni. Olemme kokeneet lasten kanssa sellaisia asioita ja päässeet sellaisiin paikkoihin, joita ei ilman blogia olisi ollut mahdollista kokea. Blogini ansiosta pystyin olemaan kotona pidempään kuin pelkän kotihoidontuen varassa olisi ollut mahdollista. Ilman blogia viime kesän parhaista parhain neljän kuukauden isikesä olisi ollut melkein utopista toteuttaa. Ei mulla olisi muuten ollut työtä, jonka varaan noin vain heittäytyä rennon taitelijakesän ajaksi ja joka kulkee niin iisisti mukana minne vain. Ilman Lähiömutsia mies tuskin olisi nyt hoitovapaalla tai ainakaan täysipäiväinen koti-isi, sillä ilman blogiani olisi ollut hintsusti hankalampaa saada hoitovapaani aikana rahaa säästöön.

Tiedän, että Lähiömutsin tarina ei jatku ikuisesti, mutta jatkukoon niin kauan, kun se hyvältä tuntuu. Sen jälkeen se jää ajankuvaksi nettiin. Ehkä siitä joskus muotoutuu kirja tai vaikka kaksi. Olen myös huomannut mielenkiintoisen asian. Jos ennen pohdin mielessäni olevia asioita ja parantelin maailmaa parhaani mukaan toimittajana, nykyään huomaan mieluummin kirjoittavani noista asioista Lähiömutsiin. Tämä on mun oma mediani, ja tätä kautta on parempi vaikuttaa kuin muiden viestintävälineiden. Koska se on blogi ja koska se on netissä.

Lue myös nämä

31 kommenttia

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos teksteistäsi! Luen niitä juurikin "samaan tapaan" kuin lehtijuttuja. Parasta onkin, että täällä on sopiva sekoitus perhe-, ruoka-, muoti-, sisustus-, ja lifestyle-artikkeleita. Ei tarvi tilata lehtipinoja kotiin kun suosikkeihin kuuluu Lähiömutsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kiva kuulla! Voi että! Juuri kuvailemasi lainen tahdon Lähiömutsin olevan <3

      Poista
  3. Samoja asioita olen pohtinut, vaikka omalla blogillani onkin paljon vähemmän lukijoita. Nettiinhän ne kaikki kuvat ja tekstit silti jäävät. Olipa mukava lukea sinun mietittyjä ja jäsenneltyjä ajatuksiasi. Omat ystäväni eivät blogeja kirjoita, joten tästä aiheesta ei oikein tule puhuttua kenenkään kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat mietteet sitä tosiaan blogien kirjoittajilla on, oli lukijamäärä mikä hyvänsä :)

      Poista
  4. Samoja mietteitä täällä. Rajauksia olen pyrkinyt miettimään tarkkaan, sitten toisinaan taas oon niistä lipsunut, kuten juuri lasten kuvat. Mutta samalla tavalla pyrin laittamaan vain ne kauniit kuvat lapsista ja ei mitään paljastavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen huomannut miettiväni näitä asioita nykyään paljon enemmän kuin blogin alkuaikoina. Silloin kuvitin postauksia monesti jollain arkistokuvilla, kun nykyään taas mietin kuvituksen valmiiksi ja yleensä otan kuvat ennen postauksen kirjoittamista.

      Poista
  5. Minä olenkin usein miettinyt millainen prosessi on ollut taustalla kun lapsesi ovat niin näkyvästi mukana blogin kuvituksessa. En tuomitse valintaa suuntaan taikka toiseen. Minusta on ihana nähdä kuvia lapsista niin täällä sinun blogissa kuin vaikkapa kavereiden facebookissa. Kuitenkin oman lapsen kasvokuvia näkyy vain suljetulle piirille pitämässäni blogissa tai todella pitkän harkinnan ja miehen kanssa käydyn keskustelun jälkeen facebookissa (onkohan tällaisia kuvia yksi?). Joka tapauksessa minusta on kiva että vaslitsit näyttää lastesi kuvia. Se tekee blogin jotenkin eläväksi ja tuo tekstit enemmän lähelle. Teksteihin on helpompi päästä sisälle tai samaistua kun näkee vaikka esikoisesi pyöränselässä postauksessa jossa kerrotaan hänen oppineen pyöräilemään tai jos kerrot perheen yhteisistä kahvilakäynneistä ja kuvissa näkyy miten lapset ovat kahvilassa. Kyllähän se kertoo asian ihan eri tavalla verrattuna siihen että olisit kuvannut vaikkapa vain oman onnellisenm ilmeesi ja tyttären polkupyörän tai kahvilassa lapsen pullaa pitelevän käden, mutta kasvot piilossa.
    Nämä ovat jokaisen omia valintoja, mutta on aina hauska pohtia tai kuulla perustelut sille miksi joku valitsee noin ja toinen näin.

    Ikinä en ole tullut ajatelleeksi että kipuilupostauksissa ei näy lasten kuvia, mutta se varmasti vaikuttaa taustalla kuitenkin siihen miten asian koen. Onhan se eri asia kirjoittaa itkupotkuraivareista ja laittaa kuvaksi lapsi tai tuskaistunut aikuinen. Kyllä se suuntaa huomion eri tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokainen nykyvanhempi näitä asioita tosiaan joutuu pohtimaan, oli sitten blogia tai ei. Mä arvostan ja ymmärrän jokaisen päätöstä.

      On totta, että blogiin tulee enemmän juurikin eloa, kun lapsetkin näkyvät kuvissa. Etenkin kun blogissani kuvat ovat kuitenkin isossa osassa tekstien ohessa. Eri asia voisi olla, jos kirjoittaisin blogia, jossa olisi kuvia vain harvoin. Mutta tasapainoilua tämä vaatii.

      Kipuilupostauksien kuvituksia harva varmaan onkaan ajatellut. Blogin alkuaikoina käytin välillä lapsen kuvia äitiyskipuilupostauksissani, kun en vielä miettinyt kuvituksen merkitystä niin paljoa. Nykyäänkin lapsia niissä välillä näkyy, mutta ei kasvokuvina. Ajatukseni on kuitenkin juuri kuvituksellakin kohdistaa huomio omiin kokemuksiini ja ajatuksiini, ei lapsiin. Pientä ja jonkun mielestä ehkä merkityksetöntä hienosäätöä, mutta itselleni tärkeitä rajavetoja.

      Poista
  6. Kiva kirjoitus ja oli mukava lukea ajatuksiasi kirjoitusten taustalta! Tykkään blogissasi juurikin tuosta, että kirjoituksesi ovat jollain tapaa jäsenneltyjä ja mietittyjä sekä siitä, että suodatat asioita etkä esimerkiksi tuo lapsiasi tarkasti ja yksityiskohtaisesti esiin. Äitiydestä kirjoittaessa toki lapset aina kietoutuvat teemoihin jollain tapaa, mutta monessa asiassa voi kiinnittää huomion juurikin omiin tunteisiin ja ajatuksiin sen sijaan, että kuvaa lapsen toimintaa tai kehitystä.

    Hyvää huomista äitienpäivää sinne! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että tykkäät ilmaisu- ja kirjoitustavastani. Itse kun sitä tietenkin kirjoittaa sellaista blogia, jota tykkäisi itsekin lukea :)

      Luen kyllä itse monenlaisia blogeja, joista jotkut ovat hyvin avoimia ja jotkut tosin tiukasti asiaan keskittyviä. Satuin näkemään tuossa muutama kuukausi sitten eräässä pressitilaisuudessa sisustusbloggaajan, jonka blogia olen seurannut vuosia. Mutta vasta jutellessa tajusin, kuka hän on. Nauroinkin, että jos olisin nähnyt vaikka hänen astiansa, olisin heti tunnistanut, mutta kasvot eivät heti yhdistyneet blogaaajaan.

      Poista
  7. Kuulostaapa niin tutulta, näin aika paljon pienemmän blogin kirjoittajallekin. Itsekin olen pyrkinyt siihen, että blogi on enemmänkin tarina minun ajatuksistani eikä niinkään lapsistani, vaikka pojat toki blogissa näkyvätkin. Nyt pikkuveljen syntymän myötä myös kuvia lapsista on tosin alkanut julkaista vähemmän ja kuopuksesta ei tunnistettavia kasvokuvia vielä juuri blogissa ole edes nähty. Itse koen myös päiväkirjamaiset arkipostaukset liian yksityisiksi enkä koe hyväksi, että kuka tahansa voi blogin perusteella esimerkiksi saada selville mitä ja missä me milloinkin teemme; ennemmin jaan pysäytyskuvia arjesta, muutamia yksittäisiä hetkiä ja omia mietteitäni.

    Ymmärrän hyvin myös ne, jotka eivät laita lapsestaan mitään nettiin. Toisaalta itse taas en näe mitään väärää siinä, että julkaisee joitain ihanimpia kuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja keloja kaikki bloggaajat tosiaan joutuvat pyörittämään, oli blogi minkä kokoinen tahansa :) Ja jokainen tekee päätökset, kuten parhaaksi näkee.

      Kronologin tapa kirjoittaa blogia tuntuisi itsellenikin vieraalta, mutta sellaisillekin blogeille toki on paikkansa ja lukijansa.

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus ja aihe :) Olen pohtinut ihan samoja asioita itsekin. Blogillani on paljon vähemmän lukijoita, mutta siitä huolimatta nämä asiat on pitänyt miettiä ja ratkaista.

    Olen aina kokenut tarvetta dokumentoida elämääni kirjoittamalla ja vieläkin enemmän valokuvaamalla. Aiemmin pidin päiväkirjaa, sittemmin anonyymiä blogia ja lopulta aloin kirjoittaa julkista lapsiperheblogia.

    Sittemmin valokuvauksesta on tullut vieläkin suurempi intohimo kuin kirjoittamisesta (niin suuri, että toivon siitä joskus vielä tulevan enemmänkin kuin vain harrastus) ja kuvia tulee otettua niin paljon, että laitan niitä blogiinkin vähän laidasta laitaan. Itse olen ratkaissut asian niin, että lapsistani ei näy blogissa tunnistettavia kuvia. Facebookiin laitan niitä, mutta tunnen jokaisen fb-kaverini hyvin, ja sinnekin laitan vain sellaisia kuvia, jotka voisivat puolestani olla vaikka valokuvausliikkeen ikkunassa - ei siis mitään kiusallista.

    Jos pitäisin ihan pelkkää lapsiperhearjesta kertovaa blogia, saattaisin miettiä uudelleen ja valita laittavani myös tunnistettavia kasvokuvia. Koska se on kuitenkin niin puhtaasti minun ajatusteni ja harrastusteni ympärillä pyörivä foorumi, ei siihen taida olla edes mitään tarvetta. Moneen blogiin lasten kuvat kuitenkin sopivat luontevasti ja itsestäänselvästi, enkä näe siinä mitään pahaa :)

    Kivaa viikonloppua Lähiömutsille ja lukijoille! :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogit ovat kyllä ihana väylä kehittää omia intohimon kohteita. Kirjoittaminen on ollut minulle ammatti aikaisemminkin, ja etenkin esikoisen kanssa vanhempainvapaalla ollessa blogi oli tärkeä väylä pitää kynä terävänä. Valokuvausta mä olen harrastanut aina, ja kun blogiin kuvaa niin paljon, olen huomaamattani kehittynyt siinä paremmaksi. Haaveilen, että joskus mulla olisi aikaa osallistua valokuvauskursseille ja etenkin opetella taas kuvankäsittelyä. Koulussa niitä juttuja käytiin läpi, mutta kun en ole sittemmin kuvia liiemmin käsitellyt, taidot ovat unohtuneet täysin.

      Toivottavasti sä saat joskus valokuvausharrastuksesta vaikka sivutyön :) Kivaa viikonloppua myös sinne!

      Poista
    2. Hyviä kuvia otat, vaikka taidot itsestäsi tuntuisivatkin päässeen ruostumaan :) Mutta ehdottomasti suosittelen kursseja - itse olen ihan hurahtanut! Nyt takana kolme (kolmas juuri meneillään) ja ilmoittauduin jo kahdelle seuraavalle.

      Ja kivan viikonlopun lisäksi piti tietysti toivottaa myös ihanaa äitienpäivää! <3

      Poista
    3. No hih, kiitos. Nyt periaattessa voisikin mennä kursseille, kun mies on koti-isinä. Muuten kolmivuorotyötä ja sikinsokin-vuoroja tekevän miehen kanssa perheen perustaessaan saa heittää hyvästit kaikille tarkasti tiettyyn aikaan oleville harrastuksille. Ellei sitten lapsia voi ottaa mukaan :) Jospa olisi vaikka joku intensiivikurssi, pitääpä tsekkailla vaihtoehtoja!

      Poista
  9. Tää on kiva kirjoitus, on hauska kuulla millaisia periaatepäätöksiä blogiteksteihin liittyy ja perusteitakin niihin. :) Nää on sellaisia juttuja jotka ei välttämättä heti näy lukijalle, mutta kirjoittajale ne varmasti tuovat tarpeellisia raameja ja tekevät sen myötä postausten tuottamisesta tietyllä tapaa loogisempaa ja sujuvampaa. Kun ne omat raamit on selvillä, on varmasti vaikeistakin aiheista kirjoittaminen helpompaa, veikkaisin. Juttujen tekeminen ei tosiaan ole vain sitä että kirjoitataan ajatukset päästä ruudulle, otetaan muutama kuva ja laitetaan ne nettiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on ihan totta, että kun itsellä on selkeät raamit tekemiseensä, niiden sisälle sisällön tuottaminen on etenkin vaikeita aiheita käsitellessä helpompaa. Mukava kuulla, että tykkäsit kirjoituksesta!

      Poista
  10. Olisipa mukava lukea postaus otsikolla Lähiömutsi vuonna 2031. Tai jotain. Sellainen humoristinen ja kuvitteellinen, tietenkin! Lapset olisivat teini-iässä ja vähän ylikin. Maailma olisi niin digi, ettei voi kuvitellakaan.

    No ei. Tuntuu jotenkin ihan mahdottomalta kuvitella omaa elämää 15 vuotta eteenpäin. Varsinkin tuota digiosiota. Mutta joskus olen miettinyt, että kuinkahan kauan vielä saan kulkea samaa matkaa teidän seuraamieni bloggarien kanssa :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua! Hahaha! Mä en edes tiedä, missä mennään vuoden päästä :D Mutta totta, voisi olla hauskaa leikkimielisesti pohtia, minkälainen on viittäkymppiä lähestyvä Lähiömutsi haha!

      Poista
  11. Näköjään kuitenkin miehesi on valinnut täydellisen anonymiteetin blogissasi.
    Aikuinen voi valita, mutta lapsella tätä oikeutta ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekin päätös on tehty yhdessä ja lapsia ajatellen. Jos vain olisi mahdollista, mies kyllä näkyisi myös kasvoillaan blogissani.

      Poista
  12. Avaatko vähän, miten miehesi esiintyminen blogissasi voisi olla haitallista lapsillenne??? siis kun sinä itse ja lapset olette kuitenkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavasti en sitä voi avata sen enempää. Mitään jännittävää tai kummallista päätöksen takana ei ole, vaan olemme tämänkin asian kanssa tehneet kuten olemme parhaaksi perheellemme kokeneet.

      Poista
    2. Hmmm mies taitaa olla joku julkkis ;) :D

      Poista
    3. Heheee, kuten sanottu mitään noin jännittävää ei päätöksen takana ole.

      Poista
  13. Kiitos todella mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Luin tämän heti postauspäivänä, mutta jäin makustelemaan aihetta ja äsken selasin läpi uudelleen. Olet onnistunut erinomaisesti tavoitteissasi, sillä Lähiömutsia lukiessa taustalla haisee toimittajaosaaminen ja ammattimaisesti luodut raamit. Tämä ei ole päiväkirjablogi eikä sitä semmoisena pidä lukea. Uskon, että jokainen medialukutaitoinen lukee tätä blogia samoilla tunnelmilla. Ne jotka ymmärtävät asiat eri tavalla, ymmärtävät paljon muutakin vääristyneesti ja tuolloin ei ole juuri mitään tehtävissä - paitsi tällaisten tekstien kirjoitus ja asioiden rautalangasta vääntäen avaaminen.

    Lapsesi ovat hyvin kauniisti ja luonnollisesti sivuosassa äitiysaiheissa. Tämä ei ole myöskään avioliittoblogi ja en näe miksi miehesti anonyymiudesta täytyy kohista. Olen itse ynnäillyt asioita ja luulisin, että miehesti ammatissa tietynlainen kasvottomuus on tärkeää. Teillä on omat uranne ja niitä ei nyt vain voi yhdistää.

    Lähiömutsi on suosikkiblogini ja sinä ammatillisesti minulle kiiltelevä esikuva. Teet ja ajattelet monet asiat äitiydestä ja elämästä eri tavalla kuin minä, mutta ihailen taitojasi ja tapaasi tuoda ne esille. Tämän tekstin myötä minulle avautui paremmin myös mielikuvien luominen ja juurikin esimerkiksi kuvituksen vaikutus, joka itselleni on vielä iso kehitysalue.

    Loistava teksti mainiossa blogissa verrattomalta kirjoittajalta :) Ymmärrän kuumottelusi, mutta täältä saat yhden mielipiteen sen puolesta, että rajat ovat selkeät ja ymmärrettävät ja tekstit ammatillisia. Rakastan perinteisten aikakauslehtien lukemista (suosikkini Kotivinkki, Kotiliesi ja Kodin kuvalehti) ja luen mm. tätä blogia samoilla silmillä kuin lehtiä; luen aitojen ihmisten kirjoittamaa elämänmakuista mediasisältöä viihtymis- ja inspiroitumistarkoituksessa.

    VastaaPoista
  14. Nykyisinhän tämä blogi on pelkkää mainospostausta. Kaikki särmä ja analysointi on kadonnut. Sääli.

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe