Kun lapsi on prinsessa – tavisäidin kasvatushaasteet

3.6.16

En tiedä, miten se oikeastaan on mahdollista. Mutta tällainen tavismutsi on saanut jälkeläisekseen prinsessan. Ei mitään sellaista farkuissa viihtyvää nykyprinsessaa, vaan ehdan satuprinsessan, jolle mikään määrä tylliä, hulmuavia helmoja ja säihkyviä timantteja ei ole tarpeeksi. 

Tämä kaikki on ollut hankalaa, sillä muistoni lapsuudesta eivät resonoi prinsessakokemuksien kanssa yhtään. Minä olin se tyttö, joka kiipesi puuhun niin korkealle kuin pääsi. Minä olin se, joka kaivoi kynnenaluset mustina matoja raparperipuskasta ja käveli paljain jaloin joelle kalaan. Haaveilin olevani isona mäkihyppääjä tai arkeologi. Ihmettelin vanhempien sukulaislaslikkojen intoa Elloksen kuvaston hepeneisiin. Kunhan vaatteilla voi juosta, mitä väliä! Tykkäsin kyllä kauneudesta jo silloin. Siitä että huone oli siisti ja että ne juoksemiseen mukavat kokovartalocolleget olivat lempiväriäni lilaa.
Mutta tämä prinsessamaailma on vieras. Aidot satuprinsessat tahtoisivat joka päivä pukeutua hörselöihin ja niihin epäkäytännöllisiin valkoisiin pitsijuhlasukkiin. Kun suonissani ei virtaa Frozenin-sininen veri, on vain yritettävä ymmärtää. Vaikka itse muistan vihanneeni pienen sydämeni pohjasta juhlamekkoja ja etenkin niitä kamalia kiristäviä ja kutittavia juhlasukkahousuja.

Joka aamu vaatekaapilla käydään läpi sama draama. Prinsessa on itse saanut valita garderobinsa sisällön, toki, siihen jokaisella on oikeus, oli prinsessa tai ei. Mutta sen verran prinsessojenkin perään pitää katsoa, että eivät lähde pakkaseen ohuessa pitsimekossa. Ja että vesisateella laitetaan söpöjen kukkakenkien sijaan kumpparit. Ja voi pojat, prinsessat kyllä osavaavat draamakuningattaren elkeet, joita saan osakseni koko kuningaskunnan edestä harva se päivä. Hankin prinsessalle hiljan hänen suostumuksellaan kauniin shortsihaalariasun hellepäiviä varten. Prinsessa ei kuitenkaan ollut tajunnut valintaa tehdessään, että ne ovatkin housut, eivät mekko. Ja prinsessathan eivät housuja pidä.
Tavisäitinä olen oppinut, että hänen kuninkaallisen korkeutensa vaatedraama loppuu, kun vain päästään ovesta ulos. Siihen asti yritän laskea kymmeneen laskeakseni taas kymmeneen. Prinsessan äitinä olen oppinut myös sen, että tyllihameen voi pukea haalarin päälle ja kruunun voi astella päähän kypärämyssyn jälkeen. Kimaltelevat keijusiivet asun kuin asun päällä ovat monesti kuin taikasauvan heilautus rauhan saamiseksi kuningaskuntaan. Voin kertoa, että näin kesäisin on aika paljon helpompi olla prinsessa ja sen äiti.

Neljävuotias prinsessa on sitä mieltä, että jokaisella prinsessalla pitäisi olla vähintään kaksikymmentä käsilaukkua. Hän katselee haltioituneena meikkaamistani ja kysyy, koska saa tehdä saman. Hän on ylpeä omasta huulipunastaan, eli huulirasvasta. Kyntensä prinsessa on saanut kynsilakasta pinkiksi jo aikoja sitten. Hän tahtoisi käyttää korkokenkiä niin kipeästi, että yrittää käyttää kaikki taikavoimansa toiveen toteutumiseen. Ja koruissa enemmän on todellakin enemmän. Hän toivoisi vanhempiensa menevän naimisiin, että sitten sekä hän että minä voitaisiin olla prinsessoja.
Monet kaltaiseni yllättäen kuninkaallisiksi äideiksi päätyneet sanovat, että prinsessuus tarttuu kylillä kulkiessa. Etenkin päiväkodissa kuulemma helposti muututaan prinsessoiksi. Oman kokemukseni mukaan prinsessageeni kyllä vahvistuu päiväkodissa ja vietettäessä aikaa muiden prinsessojen kanssa, mutta tämä meillä asuva kuninkaallinen on ollut prinsessa jo syntyessään. Hänellä on aina ollut tietty prinsessamaisuuden viitta harteillaan. Se on osa hänen persoonaansa.

Ja se on ollut suurin haaste prinsessan kasvattamisessa. Tavisäiti joutuu välillä pinnistellä, että osaa ottaa huomioon kaiken tämän olevan osa hänen persoonaansa. Olisi helpompaa elää prinsessan kanssa, kun tunnistaisi, että juuri noin mäkin lapsena ajattelin. Olen huomannut käyväni mielenkiintoisia kasvatustaisteluita päässäni. Olen joutunut muun maussa miettimään, mitä pinkki-poloinen on tehnyt värinä, että pidän sitä jotenkin tyhmyyteen viittaavana. Olen joutunut vääntämään itselleni, että prinsessatkin voivat olla vahvoja ja itsenäisiä. Prinsessoistakin voi tulla mitä vain – itse asiassa juuri heistä voikin, sillä he näkevät kauneutta kaikkialla ympärillään ja suhtautuvat elämään korkealentoisemmin.
Onneksi minulla on tukena ystävä, kolmekymppinen prinsessa, joka on ollut tyttäreni tavoin siniverinen heti syntyessään. Hänellä on vaatehuoneellinen vaatteita, jotka kuka tahansa prinsessa hyväksyisi heti. Korkokenkiä on vaikka hovineidoille jakaa. Ja hän on mennyt elämässään juuri sinne, minne tahtoo. Hän luo menestyksekästä uraa tyllihame hulmuten ja korot kopisten. Hän on ystävällisyydessään ja huomioonottavaisuudessaan kenen tahansa prinsessan tai tavismutsin esikuva.

Vasta hän sai mut kunnolla ymmärtämään, että prinsessat eivät vain odota suut supussa prinssiä pelastamaan. Vaikka hän on tahtonut pukeutua juhlamekkoihin ja tiaroihin joka päivä lapsesta lähtien, hän on silti tehnyt myös niitä asioita, jotka mulle ovat lapsuudesta tuttuja: kiipeillyt puissa sääret naarmuille, möyrinyt metsässä hiukset havunneulasissa ja rakentanut mudasta kakkuja. Ihan kuten oma prinsessanikin, joka on aina iltaisin nenänpäätä ja prinsessamekon helmoja myöten sotkussa päivän leikeistä. Hän on rämäpäinen prinsessa, jolla on niin hulvattomat jutut, että sillä huumorintajulla ja nokkeluudella vielä muutetaan maailmaa.
Ja vaikka prinsessani kokisi omakseen vain ne satuprinsessojen vanhakantaiset elkeet, silloinkin minun tehtäväni olisi tukea häntä olemaan sellainen kuin on. Minä annan maailmanymmärykselle pohjan, jonka päälle hän voi omana itsenään ja oman persoonansa vahvuuksia käyttäen rakentaa linnansa. Helpompaa se toki on minulle näin, kun persoonassa on mukana jotain myös itselle tuttua. Prinsessojen kasvatuskoulussa taidetaankin kasvattaa enemmän äitejä kuin niitä prinsessoja. Sillä sitä tuo ihana ja rakas prinsessani on, elämäni merkittävin opettaja ja oivalluttaja. Kuten esikoiskuninkaallisilla kai tapana on olla.

Lue myös nämä

24 kommenttia

  1. Tämä oli todella ihana ja tarpeellinen kirjoitus. Itseäni usein harmittaa, että pienille prinsessoille tarjotaan Peppiä ja Pikku Myytä paremmiksi roolimalleiksi kun siinä sivutetaan lapsen oma tarve kokonaan. Peppi ja Myy ovat monella tapaa mahtavia hahmoja ja mutta silti jokaisella oman elämänsä siniverisellä on oikeus olla juuri niin prinsessa kuin haluaa ja kauneuden tavoittelu ei ole mitenkään vähemmän arvokasta kuin Peppimäinen rempseys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämän tuo prinsessani on minulle opettanut. On ollut ihana huomata, miten äitiys ja lapset ovat laajentaneet omaa ajatusmaailmaa ja näkökenttää :)

      Poista
    2. Kiitos niin omaan elämään myös sopivasta kirjoituksesta. Valtavan suuri oivallus tuli tuosta Pikku myy, Peppi - ajatuksesta kun olen viime aikoina herännyt omaan pärjäämisen, suorittamisen tarpeeseen äitinä ja päättänyt vähän vähentää sitä suomalaista sisukkuttaa niin ettei tarvitsekaan aina pärjätä ihan itse kaikessa. Ja nyt se ajatus laajeni siihen että prinsessatyttösen äitinä olen aina ajatellut että toivoisin hänen olevan sisukas Ronja ryövärin tytär mutta nyt ymmärsin syyn siihen miksi niin toivon ja se taitaa olla se syy siinä että olisiko suomalainen kasvatusmalli myös sellainen että tytöistä halutaan kasvattaa kovin vahvoja ja sisukkaita tekijöitä. Omalla kohdallani ainakin menen niin hammasta purren ennen kuin pyydän apua toisilta että ehkä se pienen prinsessaluonteen omaava ei myöskään laita itseään liian tiukoille. Ei tarvitse selvitä elämästä Peppinä vaan saa olla myös se prinsessa.

      Poista
    3. Kyllä, Peppi ei ole ainoa roolimalli. Ja ainakin itse mä olen toisinaan räväkkä ja itsenäinen Peppi, mutta toisinaan tuntuu kuin olisin Frozenin Elsa, joka on vähän hukassa itsensä kanssa ja tahtoo vetäytyä omiin oloihinsa. Toisinaan olen hauska, puhelias ja elämää janoava Anna, toisinaan hiljaisuutta ja yksinkertaisuutta kaipaava Nuuska Muikkuinen. Ja niin edespäin :)

      Poista
  2. Tämä on tosiaan hyvä kirjoitus. Minä olen käynyt lapsena hyvin lyhyen prinsessavaiheen kun halusin pukeutua äidin vanhaan vaaleanpunaiseen silkkialushameeseen jossa oli pitsi helmassa ja teini-iän alkutaipaleella keijuvaiheen kun heräsin larppauksen myötä siihen että fantasiamaailman ei tarvitsekaan kadota aikuistumisen myötä. Muuten olen pääasiassa ollut merorisvo, sissisotilas, intiaani, lohikäärmeen kesyttäjä, kalvanut lämpöpattereita hammaspeikkona tai vaikka pelastanut Röllin tarinoista tuttua pahanvaltakuntaa suolisolmusta. Minulla on asenneongelma vaaleanpunaiseen, pinkkiin, koruihin ja hepeniin. Inhoan liikoja hörselöitä ja ostin kansallispuvun että välttyisin mahdollisimman pitkälti mekko-ostoksilta. Käsilaukkuna on kaasunaamarilaukku enkä omista yksiäkään korkokenkiä. En ole omistanut koko elämäni aikana, vaikka pituutta on vain 150cm.
    Nyt minulla on pieni tyttö joka on osoittanut kiinnostusta vaaleanpunaiseen, mutta toisaalta ei tykkää pitää koruja tai kiiltäviä pantoja. Joka tapauksessa olen jo mielessäni käynyt läpi sitä miten saatan reagoida jos minun lapsestani tulee pikkuinen prinsessa. Mutta ehkä yritän kääntää häntä sitten keijukaiseksi. Keijukaisen osaisin varmasti kasvattaa, vaikka ylhäiseen prinsessaan epäilen taitojeni olevan aivan liian vähäiset ;) Tuli mitä tuli niin tyttö on minulle silti aina yhtä rakas ja teen parhaani voidakseni olla hänelle hyvä vanhempi, kasvattaja ja elämänopastaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan oivalluksen tarjonnut larppaaminen, ettei fantasiamaailman tarvitse kadota, vaikka iän puolesta saattaisi sellainen fiilis tullakin :)

      Poista
  3. Mun prinsessani huomasi olevansa prinsessa kaksivuotiaana, yllätyksekseni huomasin joustavuutta itsessäni, vaatekaapista löytyy vino pino prinsessan kelpuuttamia vaatteita ja tälläkin hetkellä prinsessani leijailee kotona tyllihameessa, pinkissa kruunukuvioisessa topissa ja frozen-tiarassa. Pukeutumisessa käydään tahtojen taistelua lähes päivittäin (miksei joka päivä voi olla mekkopäivä ja en halua hihoja, vaikka ulkona on 20 astetta pakkasta), mutta kompromissi löytyy yleensä...pienikin määrä kimallusta ja hörselöä tai pinkkiä tekee yleensä oikein esitettynä kelvollisen.

    Koska oma prinsessani on mua siedättänyt jo yli kaksi vuotta, en aina muista että kaikki 4v. eivät tunne prinsessakollegoja nimellä, vaan Aurora, Tuhkimo ja Belle voivat olla vaan vaaleanpunaisessa, sinisessä ja keltaisessa mekossa olevia tyttöjä :D Ja onneksi on Anneli ja Onneli, niiden taianomainen maailma on täynnä tavallisia ihmisiä, ettei aina tarvitse elää kuninkaallisesti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tahtojen taistelun pukeutumisessa tunnistan hyvin. Ja myös sen, että jos asian osaa esittää oikein ja mukana on edes jotain kimaltelevaa, käytännölliset vermeet esimerkiksi metsäretkelle menevät läpi kuninkaallisellekin :)

      Poista
  4. Ihana <3 Täällä aivan samalaisia fiiliksiä toisen 4-vuotiaan prinsessan tavisäitinä, ainoa ero että oma prinsessani on poika. Hänelle myös enemmän on enemmän, oli sitten kyse laukuista tai koruista :D Ja välillä pitää tosiaan laskea useaan kertaan kymmeneen (tuhanteen) kun lapsella on aivan eri näkemys sopivista vaatteista. Nykyään valtakunnassa vallitsee onneksi rauha kun olemme päässeet yhteisymmärrykseen siitä ettei esimerkiksi vaaleanpunaista jokaisen pikkuballeriinan tylliunelmaa pidetä ulkona tai päiväkodissa vaan siellä voi halutessaan käyttää vähän arkisempaa hametta, joka ei niin sotkuista pelästy. Ja kyllä täälläkin kiipeillään ja rymytään ympäriinsä sekä ollaan kiinnostuneita autoista ja teknisistä härveleistä, piirretään ja kokkaillaan, mutta ei vaan oo pinkin tai glitterin voittanutta!

    VastaaPoista
  5. Siis niin kuin minun pieni prinsessani, ihana lapsenlapseni.Kaikki mikä kiiltää on niin ihanaa ja kerrospukeutuminen on niin siistii. Äitinsä ei koskaan tykännyt mistään tyttömäisestä, joten ihmetellä täytyy että mistä tää prinsessamaisuus tulee��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se vain on, että jokut syntyvät prinsessoiksi, vaikka perhe ei kuninkaalliseen menoon mieltynyttä olisikaan :)

      Poista
  6. Minäkin synnyin prinsessaksi :) Meistä prinsessoista on kuitenkin moneksi, joten tavis-äidin ei kannata olla huolissaan! Olin varpaillani kävelevä keijukaisprinsessa, joka liihotteli vaalenpunaisissaan tanssitunneille, sitten olin fysiikanlakeja uhmaava sirkusprinsessa, joka sai vanhemmat huokaamaan kauhusta kieppuessaan trapetsilla ja köysissä. Sittemmin minusta tuli kahden pojan prinsessa-äiti. Kimalluksen kaipuu on aikuistumisen myötä vähentynyt ja käytännöllisyyskin menee satunnaisesti jopa prioriteettilistan top 5:een. Prinsessa voi olla myös hurja, rohkea, älykäs ja aikaansaava. Prinsessoissa on voimaa!
    Ja vielä huomautuksena, että äitini ei ole prinsessa lainkaan, eivätkä kaksi isosiskoani, eikä sen paremmin parhaat ystävänikään. Prinsessuus on sisäsyntyistä. Se on vähän kuin kiharat; joillain ne on, jotkut joutuu näkemään niiden eteen vaivaa ja joitakuita ei edes kiinnosta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tarina, kiitos kun kerroit! Prinsessuus on tosiaan sisäsyntyistä :)

      Poista
  7. 22-vuotias ex-prinsessa ilmoittautuu! Pienenä ei muuta leikittykään kun prinsessoita: me oltiin sodassa olevan kuningaskunnan ainoat perijät, jotka piilottelivat vihollismaan sotilailta sohvaan rakennetussa salamajassa. Prinsessoja on moneen lähtöön, Frozenin Annakin tykkäsi pyöräillä ympäri linnaa ja haaveili puissa kiipeilystä! Mä valitettavasti kasvoin prinsessavaiheesta ulos ala-asteen lopussa, kun harmillisesti sisäistin yhteiskunnan viestin siitä, että naisellisuus, femniniinisyys ja niihin liittyvät kiinnostuksenkohteet ovat turhamaisia, tyhmiä ja huonoja. Omaa sisäistä prinsessaani en koskaan saanut takaisin ja toivon kovasti, etteivät muut pikkuprinsessat koe samaa ikävää kohtaloa. Onneksi oot noin kannustava äiti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjaa, että jouduit kasvamaan ulos prinsessuudestasi, etkä sitä ole enää löytänyt. Mutta voi että, tarinastasi tällainen tavisäiti sai voimaa kasvattaa ihanaa pikkuprinsessaansa <3

      Poista
  8. Aivan ihana lukea juttuja lapsistasi, etenkin tyttärestäsi koska kirjoituksesta paistaa se kuinka paljon kunnioitat tytärtäsi. Samalla tekstit on oivaltavia ja hauskasti kirjoitettu. Ihana prinsessa siellä teillä. Jään jännittämään alkaako oma kohta kohta kolmevuotias tyttäreni osoittaa merkkejä siniverisyydestä 😀

    VastaaPoista
  9. Aivan ihana lukea juttuja lapsistasi, etenkin tyttärestäsi koska kirjoituksesta paistaa se kuinka paljon kunnioitat tytärtäsi. Samalla tekstit on oivaltavia ja hauskasti kirjoitettu. Ihana prinsessa siellä teillä. Jään jännittämään alkaako oma kohta kohta kolmevuotias tyttäreni osoittaa merkkejä siniverisyydestä 😀

    VastaaPoista
  10. Meillä käydään myös vääntöä aamuisin pukeutuessa, mutta asetelma on toinen: poika 3v haluaa olla ihan überpoikamainen ja minä yritän siinä nieleskellä omia mielipiteitäni. Ostamani ihanat (ja kalliit) kotimaiset, värikkäät, graafiset ja unisex -tyyliset vaatteet lojuvat käyttämättöminä kun serkkupojilta perityt kulahtaneet spiderman-paidat ovat jatkuvassa käytössä. Olen luovuttanut niin monta kertaa ja vannonut etten osta pojalle enää koskaan mitään itsekseni vaan kysyn kaikkeen hänen mielipidettään. Äidin ostamat vaan jää käyttämättä. Huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, voin niin nähdä tämänkin! Mä en enää hanki vaatteita ilman hänen kuninkaallisen korkeutensa suostumusta, sillä se on ihan turhaa. Käyttövaatteiksi niiden ostamieni releiden kuitenkin pitäisi päätyä, joten parempi kuunnella käyttäjän mieltymyksiä. Tosin tuo postauksessa kertomani esimerkki shortsiasusta osoitti, että aina edes pelkkä kuvasta näyttäminen ei riitä. Vaate pitäisi kokeilla päällä ja hyväksi todeta :D

      Poista
  11. Vastaukset
    1. Kiitos :) Yhdessä tuumin prinsessan kanssa suunniteltiin, minkälaiset kuvat prinsessan kasvatusta käsittelevään postaukseen tulisi <3

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe