Pihallinen lempieläimiä – Aava Kertun Kotitila

27.7.16

Helteiset terkut Pohjanmaalta! Talvisin saan itseni kiinni turhan usein voivottelemasta sitä, että pimeys vie kaikki voimani ja tarvitsisin enemmän aurinkoa elämään. Kyllähän tekin siellä olette osanne loskapaskamarinastani saaneet. Mutta nyt on todettava, että jo vain vie voimat monta päivää putkeen porottava aurinkokin. Ollaan ilakoitu täällä vanhempieni marjatilan pihalla aamusta iltaan nauttien lämmöstä sekä lapsuuskesien tunnelmasta, ja iltaisin on ollut muijalla hymy korvissa, mutta akku ihan loppu. Aurinkoisien päivien jälkeen väsymys on kuitenkin erilaista, onnellista.

Viime sunnuntaina oli juuri sellainen hellepäivä, jolloin ilma väreilee pellonpientareilla reheviöiven kukkien yläpuolella ja seisovassa ilmassa tuoksuu auringon paahde. Sellaisena päivänä joko istuu lasten kahluualtaassa reporankana tai lähtee leppoisalle kesäretkelle. Meillä sattui olemaan auto käytettävissä, joten hurautimme lasten ja nuorimman pikkusiskoni kanssa Merenkurkun saaristoon ja Södra Vallgrundiin. Siellä noin 30 kilometrin päässä Vaasasta sijaitsee Aava Kertun Kotitila.
Tila sijaitsee mutkaisen hiekkatien varrella, eikä perille saapuessaan voi välttyä mielikuvasta Vaahteranmäen Eemelin pihapiiristä. Punaisen tuvan ikkunoissa on valkoiset salusiinit ja ovesta ramppaa sisään ja ulos lapsia paljaine varpaineen. Talon viereisellä laitumella hevonen varsoineen syö heinää häntä laiskasti ilmassa parveilevia kärpäsiä huitoen. Pihaa ympyröivät ulkorakennukset, kuten ennen oli tapana. Seinissä on punamullan punaista ja ovissa keltaista. Ulkorakennusletkan häntänä on pieni muutaman neliön mökki, johon mielikuvitukseni heti maalailee Eemelin veistämään puu-ukkojaan.

Tilan omistajaperheen kuusivuotiaan tyttären, Aava Kertun, mukaan nimetty kotitila on kertakaikkisen söpö ja sympaattinen. Siellä eläimet voivat elää kuin vanhan ajan saduissa. Lehmä saa pitää vasikkansa lähellään ja villapossuilla on lääniä, jossa temmeltää mudassa ja kaivella maata. Pihalla tepastelee lempikotieläimiäni, kanoja. Esikoinen sai antaa kanoille ruokaa, ja minä huokailin ihastuksesta. Jossain toisessa elämässä minulla olisi pieni kanala, jossa kanat saisivat elää juurin näin: kesäpäivät vapaana markilla tepastellen ja ulkorakennuksen suomassa varjossa hiekkakylpyjä ottaen.
Jokaisesta tilan eläimestä on isäntäperhe kirjoittanut pienen ja hauskan esittelyn sekä lisäksi pienen kertomuksen eläinlajista ylipäätään. Imettävänä mutsina koin sielujen sympatiaa tilan kuttujen, 12-vuotiaan Hellun ja 4-vuotiaan Juoru-Irinen, kanssa. Lypsyvuohet kun kuulemma lypsävät kokoonsa nähden hyvin, jopa 6 litraa päivässä. Melkoinen määrä! Ei tosiaan ole tissien koossa maidon määrään katsomista, vuohetkin sen tietää. Älytöntä on se, että vuohissa voi olla neitsytlypsäjiä, jotka saavat sellaiset kiksit pelkästä vihreälle laitumelle pääsystä, että maidontuotanto käynnistyy ilman poikimista. Miettikääpä, jos ihmisille voisi käydä sama. Siinä sitä sitten oltaisiin vauvattomina naisina kesälomalla ihmeissään, kun kaikesta onnesta ja jäätelön syömisestä tissit alkaisivat suihkia maitoa.

Kun olimme vielä paijanneet rapsutuksille persoa lammasta, seurailleet viiriäisten piiperrystä, ihastelleet pupujen loikkia ja katsoneet ankkojen sekä hanhien taapertamista, laitoimme siskon kanssa pötköllemme omenapuun alle kannetulle sohvalle. Viereinen leikkimökki piti lapset niin leikintouhuissa, että jos olisi ummistanut silmät, olisi siihen vilttien päälle voinut torkahtaa. Kesän lämmöstä väsynyt ja onnellinen.

Lue myös nämä

2 kommenttia

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe