Onni on perhe pyöreän pöydän ympärillä

21.8.16


Yhteistyössä Fazer Puikula ja Suomen Blogimedia

Olen syntynyt vuonna 1983. Ne mieleen piirtyneet lapsuusmuistoni olen elänyt 90-luvun alkupuolella, mikä tekee minusta lama-ajan lapsen. Monialayrittäjien perheessä se näkyi. Minulla oli kotiavain mintunvihreässä avainnauhassa, joka oli kiemuralla kuin puhelimenjohdot noihin aikoihin. Oli päiviä, kun en nähnyt vanhempiani lainkaan. He olivat lähteneet töihin varhain aamulla ja palasivat vasta, kun olin jo nukkumassa Snoopy-lakanoissani. Samassa pihapiirissä tuolloin asuneet mummi ja paappa katsoivat minun ja siskoni perään.

Ei se silloin tuntunut oudolta, ehkä vähän surulliselta vain. Vanhempani tekivät parhaansa. Kuljin kouluun kotiavain koulurepun etutaskussa, tein läksyni ja kun oli nälkä, lämmitin jotain jääkaapista. Siellä oli lihapiirakoita, valmishampurilaisia ja verilättyjä. Kuivakaapin ylähyllyllä oli pussillinen kaurakeksejä, joita murustelin yksinäni keittiönpöydälle samalla kun luin Koululainen-lehteä.
Kun vanhempani ehtivät laittaa ruokaa, pöydässä oli monesti pussista valmistettua meksikonpataa ja porkkanaraastetta, johon oli sekoitettu appelsiineja ja rusinoita. Niin ja muusia, sitä rakastin! Kesällä oli tietenkin tuoreita mansikoita suoraan pellosta. Isini bravuuri oli munakokkeli, jota syötiin kurkkusalaatin kanssa. Muistan, miten sinapinkeltainen astianpesukone hurisi yhteisten aterioiden jälkeen. Se hurina sai olon turvalliseksi ja lämpimäksi.

Vaikka aikaakin olisi ollut, meillä syötiin harvoin yhdessä. Kaikki kävivät rääsimässä jääkaapista jotain apetta, kun nälkä tuli. Äiti laittoi ruokaa, mutta jokainen söi sitä sitten, kun omiin aikatauluihin parhaiten sopi. Se oli meille ihan normaalia. Molemmat vanhempani ovat kasvaneet maalaistalossa, jossa on käyty kiireisinä aikoina syömässä rapaiset saappaat jalassa tuvan nurkassa seisten. Hommat on hoidettava, ja ruoka on polttoainetta, jolla jaksaa puurtaa. Yhteinen perheaika tuli siinä työnteon lomassa, kun mukulat kulkivat pelloilla mukana. Minunkin rakkaimmat lapsuusmuistoni perheeni kanssa ovat yhteisistä tekemisistä ja vanhempieni töissä mukana elämisestä, eivät ruokapöydästä.
Tutkimusten mukaan ruokailutottumukset periytyvät vanhemmilta lapsille. Siksi olemme vanhemman pikkusiskoni kanssa miettineet, miten meistä tuli niin erilaisia kuin vanhempamme. Miten meitä alkoi kiinnostaa kotiruuan valmistus ja miten me aloimme arvostaa yhdessä syömistä, kun olosuhteiden pakosta emme siihen kovin vahvoja eväitä kotoa saaneet? Voisi ajatella, että se olisi kapinointia ja tahtoa tehdä eri tavalla kuin vanhempansa. Mutta ei se sitäkään ole, sillä en kokenut mitään syytä kapinoida ruokailutavoista, vaikka kaikesta muusta kyllä.

Luulen, että se on ihan kiinni ihmisen kiinnostuksen kohteista ja siitä, minkä hän jo synnynnäisesti kokee tärkeäksi. Mulle ruoka on aina ollut tankkauksen lisäksi myös kokemus. Muistan, miten mummini laittoi kesäisin iltapalaa minulle, siskolle ja serkuilleni. Kukaan aikuinen ei töiltään ehtinyt syömään, mutta me lapset istuimme kermanvalkoiseksi maalatun pyöreän pöydän ympärillä. Leipien päällä oli voita ja kurkkua, ja juomana teetä. En minä teestä tykännyt edes kolmella sokeripalalla, mutta join sitä, kun kerran isommatkin serkut. Mummi niputti tiskipöydän ääressä tillinippuja seuraavan päivän torikuormaan. Keittiön ikkuna oli auki, ja ulkoa tuleva syreenien tuoksu sekoittui tillin tuoksuun. Jos laitan silmät kiinni, voin yhä kuvitella sen kaiken elävästi: tuoksut, äänet ja maut. Siinä pyödän ympärillä oli hyvä olla.
Kun siskon kanssa vähän kasvoimme, aloimme omatoimisesti opetella ruuanlaittoa. Kopioin kirjoituskoneella naputtaen mummin reseptivihoista reseptejä omaan reseptikansiooni. Koska en ymmärtänyt jauhojen eroja, tein lättyjä ja kakkuja pelkkään ruisjauhoon. Äitini söi ne kuuliaisesti ja sanoi, että hyvää on, vaikka se oli kaukana totuudesta. Harjoittelemalla oppi, ja toisinaan yllätimme vanhempani tekemällä illallisen valmiiksi, kun he tulivat myöhään töistä.

Ihailin pikkuserkun luona katettuja aamupaloja, ja yritin tehdä saman kotona. Laitoin ruuat tarjolle kauniisiin astioihin niiden pakkausten sijaan ja uutena oivalluksen katoin myös leiville lautaset. Ei kai kukaan lapsi sellaista tahtoisi onnessaan puuhastella, ellei olisi syntynyt ihmiseksi, joka rakastaa kauniita arkisia asioita. Teini-iän kynnyksellä aloin kattaa pöytää silloin tällöin kavereille. Asettelin pöytään äidin ja isin vihkiastiaston ja kaivoin esiin viinilasit, koska ne olivat niin kauniit. Ryystimme viinilaseista mansikkamehua.
Vasta perheellistyttyäni olen ymmärtänyt, miten erilaiseen ruokailukulttuuriin omat lapseni kasvavat. Nykyään teen eri tavalla kuin vanhempani ihan tietoisestikin. Meidänkin elämämme on toisinaan melkoisen hektistä, ja juuri siksi tahdon vaalia yhdessä syömistä. Olen valtavan onnellinen, kun me kaikki olemme pienen pyöreän pöytämme ympärillä ja syömme yhdessä. Viikkojemme aikataulut ovat sellaista sekameteliä, että mitään yhteistä päivällistä aina kello 17 meillä ei ole. Mutta pyrimme joka päivä syömään ainakin kerran yhdessä. Se voi olla aamupala metsässä, päivällinen ravintolassa töiden jälkeen tai iltapala pyöreän pöytämme ympärillä, kuten kuvissa. Tärkeintä on, että me olemme siinä yhdessä, kunnioittaen toisiamme yhteisellä aterialla.

Vaikka olen kasvanut yksin lihapiirakkaani järsien, yllätti minut silti tutkimustulos, jonka mukaan Suomessa syödään maailman vähiten yhdessä. Tutkimuksen mukaan vain joka toinen suomalainen perhe syö päivittäin tai lähes päivittäin yhdessä.
Tulos on surullinen etenkin siksi, että samaisen tutkimuksen mukaan jengi kuitenkin kaipaa yhdessä syömistä. Yhteisöllisyystutkija Antti Maunu arvelee tulosten johtuvan siitä, että 1960-1980-luvuilla pysyvistä yhteisöistä siirryttiin nopeasti itsenäisyyttä korostavaan yhteiskuntaan. Sen takia nyt yhtäkkiä me suomalaiset olemme hukassa, kun arkiselle yhdessäololle on vain vähän toimivia malleja. Yhteisestä syömisestäkin on tullut outo asia, jonka kanssa ollaan hämmennyksissä.

Vaikka ei sen yhteisen syömisen tarvitsisi olla sen kummempaa kuin ne lapsuuteni illat, kun syötiin serkkujen kanssa leipiä voilla ja kurkkusiivuilla. Jo silloin lapsena mulle oli tärkeää saada kokoontua yhteen toisten kanssa, ilman sen kummallisempaa syytä. Jos nykyään perheen yhteinen ateria jää joltain päivältä väliin, tulee vaillinainen ja ikävä olo. Se ruokahetki saman pöydän ääressä kun saattaa olla päivän ainut hetki, kun keskitytään kunnolla vain olemaan yhdessä ilman säntäilyä sinne ja tänne. Lapsetkin kaipaavat sitä. ”Me ei haluta syödä yksin!”, esikoinen ilmoittaa, kun joskus ajattelen iltatoimien aikaan säästäväni muutaman minuutin ja pakkaavani laukkuni valmiiksi seuraavaa päivää varten lasten syödessä iltapalaa.
Meidän keittiössä on liitutaulutarra, jossa on viiden vuoden takaisesta muutosta lähtien lukenut sama ajatelma. ”Onni on syödä yhdessä perheen kanssa.” Sitä ei ole ollut tarvetta korvata muulla tekstillä, sillä siihen tiivistyy keittiömme filosofia. Vaikka arvostan itse tehtyä ruokaa, on kuitenkin lopulta sama, onko pöytään katettu pizzalähetin tuomat lätyt vai itse hauduttamani keitto. Kunhan saamme syödä yhdessä.

Tämän postauksen yhteistyökumppanina toimii Fazer Puikula, joka on myös mukana tukemassa ELO-säätiön Syödään yhdessä -hanketta. Sain arvottavaksi kolme tuotepaketillista Puikuloita (jokaisen arvo on 30 euroa). Kerro siis kommenttiosiossa mietteesi yhteisistä ruokailuhetkistä, olivat ne sitten perheenjäsenten, ystävien tai työkavereiden kanssa. Jos tahdot osallistua arvontaan, lisää kommenttiin nimimerkkisi sekä halutessasi sähköpostiosoitteesi. Jos et ilmoita sähköpostiosoitetta, pidä silmällä Lähiömutsin Facebookia, jossa julkaisen voittajien nimimerkit ja kyselen tarvittaessa yhteystietojen perään. Arvonnan tarkemmat säännöt ovat täällä, ja arvontaan on aikaa osallistua keskiviikkoon 24. elokuuta asti. 

Lue myös nämä

58 kommenttia

  1. Omassa lapsuudessa arkisin syötiin yhdessä päivällinen ja iltapala yhdessä. Ekaluokkalaisesta lähtien oma tehtäväni oli hakea pari vuotta nuorempi veli neljältä päiväkodista (joka oli tien toisella puolella) ja sitten kuorin perunat ja laitoin ne kiehumaan, jotta vanhempien kotiutuessa viiden jälkeen, tarvitsi heidän tehdä vain joku kastike tms. ja päästiin vähän nopeammin syömään. Viikonloppuisin oli kivaa päästä yllättämään vanhemmat valmiiksi katetulla aamupalapöydällä.
    Teinivuosina edelleen iltapala syötiin yhdessä. Ja vaikka iltapalalle ei ollut sovittua kellonaikaa, ilmestyi pikkuveli omilta juoksuiltaan kotiin aina viimeistään siinä vaiheessa, kun teepannu nostettiin pöytään. Taisi kasvava poika "haistaa" ruokaa olevan tarjolla ��
    Itse pariuduttuani ja varsinkin perheen pääluvun kasvettua oon myös pitänyt tiukasti kiinni yhteisistä aterioista. Päivällinen ja iltapala syödään päivittäin yhdessä, vapaapäivinä luonnollisesti kaikki ateriat. Ruokapöydän ääressä rauhassa istuskellessa on paras hetki jutella kuluneesta päivästä ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, mä olen nyt ihan valaistunut. Noin voi tosiaan kaupungissa tehdä: isompana hakea pikkusisaruksen päiväkodista! Vau! Ihana tarina muutenkin, perunoineen ja teinipojan sisäisine iltapalakelloineen :)

      Poista
    2. Lapsuus 80-luvun alun Vaasassa oli vähän erilaista kuin vanhemmuus 2010-luvun pk-seudulla :D Ja mä epäilen, että nykypäivänä lait ja säännöt estävät ala(koulu)ikäisen sisaruksen toimimisen päiväkodista noutajana.
      Toisaalta teknologia mahdollistaa perheen kokoonkutsumisen yhteiselle aterialle varmemmin kuin nälkäisen yksilön aavistus tarjolla olevasta appeesta.

      Poista
    3. Haha no äläpä, se on hivenen erilaista, vähän huonolla ja todella paljon hyvällä tavalla :D Mua alkoi tämä järjestely niin paljon kiinnostaa, että jahka lasten päiväkoti tälle syksylle alkaa, pitää yrittää muistaa kysyä, miten järjestelyyn suhtauduttaisiin meidän päiväkodissa. Ja (äly)puhelimet! Vaikka olen elänyt ilman, en ymmärrä, miten se on ollut mahdollista.

      Poista
    4. Päiväkodin henkilökilökunta ei saa luovuttaa lasta alaikäiselle ilman vanhemman kirjallista lupaa ja tällöinkään ei takuulla luovutettaisi ala-asteikäiselle. Henkilökunta on vastuussa siitä kenelle vastuu lapsesta luovutetaan kun hän lähtee päiväkodista ja lupalapulla vastuu lapsesta on virallisesti lapsen vanhemmalla jos hänet luovutetaan alaikäiselle hakijalle.
      Näin siis ainakin on oma kokemukseni nykypäivän päivähoidosta. Eli ei kannata vielä suotta innostua ;)
      Monet säännöt ovat tosin mielestäni liiankin tiukkoja. Maalaisjärkeen ei luoteta. Jos lapsi asuisi 50m päässä kotoa ja käytännössä matka olisi suora ja jalkakäytävää ja ala-asteikäinen sisarus hakisi vaikkapa 4-5v:n hoidosta niin he varmasti pärjäisivät. Ja lapsen luonteesta riippuen jopa haastavammankin matkan. Tai ihan hyvin voisi vastuulliselle 15v luovuttaa lapsen. Muihin päiväkoteja koskeviin älyttömiin sääntöihin en nyt puutu vaikka niitä on paljon. Ymmärrän kaikkien noiden sääntöjen perustelut, mutta joissain tilanteissa tai tietyn kokoisissa yksiköissä ne estävät täysin oman järjen käytön ja hankaloittavat asioita enemmän kuin auttavat.

      Poista
  2. Samanlaisena lama-ajan ja vuorotyöläisten lapsena olen koko lapsuuteni ajan syönyt mikrossa lämmitettyä makaroonilaatikkoa tai juurikin niitä verilättyjä. Aikuistuttuani olen myös vaatinut yhdessäsyömisen kulttuuria ja soittelen oman ja vauvan päivärytmiäkin siihen, että miehen tullessa töistä meillä syödään yhdessä päivällinen. Meillä vauvakin syö sormiruokaillen, koska haluamme kasvattaa häntä arvostamaamme ruokakulttuuriin, jossa syödään aina yhdessä. Lisäksi kutsumme usein ystäviä ihan Areenaan syömään vaikka pyöreä pöytämme on pikkuriikkinen. Isompi on kyllä tilattu niin pystyy kutsumaan isompiakin seurueita saman pöydän ääreen nauttimaan seurasta ja hyvästä ruoasta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syödäänköhän nykyään vielä verilättyjä siinä määrin kuin meidän lapsuudessa? Vai ovatkohan ne korvautuneet melkein kokonaan pinaattilätyillä, kuten meidän vegeperheessä.

      Mekin tahdottiin jo vauvana pitää koko perheen ruokarytmi samana. Esikoisen kanssa tein soseita alkuun, mutta kuopuksen kanssa tajuttiin heti alkuun sormiruokailla. Se mahdollisti vielä iisimmin vauvankin syömisen samassa ruokapöydässä, kun ruokakin oli lähes samaa kuin muilla.

      Meidänkin pikkuisen pyöreän pöydän ympärille mahtuu myös niin paljon kavereita oman perheen lisäksi, että sitä ei uskoisi, jos ei olisi itse kokenut :) Ihaninta on, kun aamupalalla on viikonloppuna paljon väkeä. Se tarkoittaa, että ollaan saatu yökyläläisiä <3

      Poista
    2. Meillä oli vasta viime viikolla verilettuja, keitettyjä perunoita, kananmunakastiketta ja puolukoita. ja oli TOSI hyvää ja yksinkertaita (kun letut tuli eineksinä). Tämä on kuitenkin vaan meidän perheen juttu eikä kerro yleisestä maailmantilanteesta. Minusta veriletut on kyllin hyviä eineksinä enkä halua keittiööni tuoretta verta jos voin sen välttää. Riittää kun sen kanssa joutuu pelaamaan vessassa kerran kuussa, mutta pinaattiletut teen kyllä mieluummin itse. Ja vielä mieluummin teen nokkoslettuja.

      Poista
  3. Lapsuudessani syötiin harvoin yhdessä, välillä päivällistä myöhään illalla kun kaikki olivat kotiutuneet päivän menoistaan. Nykyään yhdessä ja saman ruuan syöminen on itselleni tärkeää ja toivon sen jatkuvan myös tulevaisuudessa.

    -Jassu
    jasmine_325 (at) hotmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mäkin muistan samaa: että ne yhdessä syödyt ateriat syötiin monesti aika myöhään. Illalliseksikin niitä voisi kutsua, noin niinkuin ajan puolesta.

      Poista
  4. Minun lapsuudessa Papi teki niin pitkää päivää töissä, ettei aina ennättänyt edes yhteiselle iltapalalle, mutta viikonloppuisin syötiin kyllä aina yhdessä pitkän kaavan mukaan.

    Äidin ja siskojen kanssa söin usein jopa kahdesti päivässä.

    Nyt oman perheen kanssa syödään miehen tapojen mukaan brittiläisittäin dinneriä, eli se päivän pääateria, kaikki yhdessä. Muutaman kerran kuukaudessa tästä joudutaan joustamaan töiden tai harrastusten takia, mutta käytännössä syömme kyllä päivittäin yhdessä ja se on hurjan kivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tuota toivon lisää elämääni: viikonloppuna pitkän kaavan mukaan syöminen! Ehkä sitten, kun lapset vähän kasvavat ja malttavat istua pöydässä kauemmin.

      Poista
  5. Mun lapsuudessani muistaakseni syötiin yksi yhteinen ateria kerran päivässä, mutta meillä olen kyllä vahvasti lipsunut tästä periaatteesta. Etenkin, kun meidän porukan ruokarytmi on niin erilainen. Nyt pikkuisen aloittaessa päiväkoti, on rytmimme ajautunut lähemmäs toisiaan, joten ehkä meilläkin yhteisistä ruokahetkistä voisi tulla enemmän sääntö kuin poikkeus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä koko perheen ateriarytmiä ovat kinkkistäneet miehen ilta- ja yövuorot. Mutta onneksi mies voi syödä "aamupalaksi" yövuoron jäljiltä meidän kanssa vaikka päivällisen tai lounaan. Mun oma vatsa kun kaipaa unien jälkeen jotain pehmeämpää ja aamupalamaisempaa.

      Poista
  6. Meillä syötiin aina yhdessä lapsuudessa kotona ruokaaikaan ruuat. Nyt yritän pitää samaa omassa kotona. On ihan kivaa kun kaikki on samaan aikaan syömässä mikäli vaan ehtii. Salli.moilanen36@gmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seura on puoli ruokaa! Tosin nyt kun olin ekaa kertaa siten esikoisen syntymän yksin yön yli kotona, oli aika kiva syödä ihan hissukseen ja yksin.

      Poista
  7. Parhaiten on lapsuuden perheen yhteisistä ruokailuhetkistä jääneet mieleen letut ja jäätelö! Vaikka kyllähän sitä muutakin syötiin :) Tykkään myös erityisesti että tässä on kyseessä suomalainen ruoka, suomalaisesta raaka-aineesta! Hieno juttu!

    -Hilkka-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahha! Mulle on jäänyt kans tosi vahvat muistot mummin tekemistä lätyistä – kukaan muu ei osaa tehdä niin ohuita, rapeita ja pitsireunaisia lättyjä kuin hän. Ja äitin tekemä omenakaurapaistos on mun lohturuokaa vieläkin <3

      Poista
  8. Pienenä söin mitä jääkaapista löytyi, usein jugurttia ja leipää, meillä ei siis arvostettu ruokaa eikä yhteisiä ruokahetkiä. Aikuistuttuani olen miehen kanssa kasvanut kulinaristiksi :D Lapsien synnyttyä on ollut itsestään selvyys että ruokapöydässä istutaan aina kaikki. Tästä aion pitää kiinni jatkossakin! Haat22214(ät)gmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jukurttia söin muuten minäkin – suoraan litran tönikästä kaadoin suuhun, kun ei niillä ruokatavoilla ollut niin väliksi :DD

      Poista
  9. Yhdessä syöminen on periytynyt kotoa omaan perheeseeni. Lapsuuskodissa vähintään se iltapala, mutta useinkaan ei tarvinnut syödä ihan yksin. Nyt lasten ollessa vielä sen verran pieniä, syömme lähes aina kaikki yhdessä. Itsekseen syöminen on kurjaa, paitsi töissä kun ruokailuun varattu aika on niin lyhyt, niin itsekseen syödessä sentään ehtii syödä :) Ei mene vaan seurusteluun...
    Ystävien kanssa yhdessä syöminen on niin iso nautinto, että sitä kaipaisin elämääni tällä hetkellä enemmänkin.
    kuismasi@hotmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin tykkään mielelläni syödä töissä yksin, sillä teen siinä yleensä samalla ajatustyötä. Ruuan kanssa samalla pöydällä on siis myös muistiinpanovälineet, johon kirjoitan ajatuksiani ylös. Se ei taida olla kovin ruokaa arvostavaa, mutta mahdollistaa sen, että pääsen aikaisemmin kotiin – ja syömään perheen kanssa :) Toisaalta toisinaan on niin kiva lähteä työhuonekavereiden kanssa ja ajatella ihan muita asioita kuin töitä sen hetken. Sovin myös välillä lounastärskyjä ystävien kanssa, eli tavataan kesken työpäiviemme yhteisen luonaan ääreen. Ja siitä tulikin mieleeni, että mulla on ihan sama juttu kuin sulla, kaipaan ystävien kanssa yhdessä syömistä elämääni enemmän!

      Poista
  10. Kauniisti kirjoitettu!
    Minulla ei ole juurikaan muistikuvia lapsuuden ruokahetkistä. Meillä syötiin yhdessä, yh-äitini ja me lapset. Ehkä se oli niin normaalia ettei erityisiä muistijälkiä ole jäänyt. Muistan kuitenkin iltapalat mummolassa, erityisesti takassa paistetut makkarat saunan jälkeen.
    Tunnistan itsessäni tuon "jos teen tän äkkiä tässä samalla" -tyypin ja yritän ihan tietoisesti olla paremmin läsnä iltapalahetkissä. Meillä iskä tekee pitkää päivää omituisiin kellonaikoihin mutta me muut nautimme ruokamme yhdessä. Neljävuotiaan ja juuri yksi vuotta täyttäneen kanssa nautinto ei kyllä useinkaan ole sana, joka ensimmäisenä tulee mieleen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, nyt kun sanoit, ihan varhaislapsuudesta on muistoja, kun saatiin lauantaisaunan jälkeen paistaa makkaraa takassa. Ja sitten syötiin yhdessä popcorneja ja katsottiin Napakymppiä. Sittemmin uusien työkuvioiden myötä yhteiset saunat jäivät, samaten kuin takkamakkarat.

      Munkin pitää välillä noihin iltapalahetkiin oikein keskittyä tietoisesti, etenkin jos on vielä paljon puuhaa sille illalle.

      Poista
  11. Mulle kanssa ollut yhteinen ruoka tärkeä. Kuitenkin työn plus päiväkodin yhdistäminen klo 17 ruokaan siten, että isikin olisi paikalla ja ruoka jotain hyvää, oli aina hankalaa. Ja sitten mä ja lapsi syötiin kello 17, ehkä eineksiä, jos muuta ei ehtinyt tehdä, isi 17.-18. Ja iltapuuro jo klo 19, milloin taas meillä vanhemmilla ei ollut nälkä.

    Keväällä keksin kokeilla tuttavaperheen esimerkistä ranskalaista ruokarytmiä ja tätä en vaihda. Eli kello 17 ruokaa ei ole vaan 18.30-19.15 syödään kaikki yhdessä kunnon pitkä illallinen. Sen jälkeen lapsi nukkuun. Aivan huippu juttu. Hieman nyt vaatii säätöä kun lomat loppu. (Tähän rytmiin kuuluu välipala klo 16, mutta päikyssä se on jo klo 14.)

    No oon antanut lapselle vähän uutta välipalaa vielä kello 16, esim. hedelmän.

    Ja tää rytmi muutenkin helpottaa arkea, ei tarvi säätää sitä klo 17 ruokaa ja ylipäänsä syödä koko ajan 2-3 tunnin välein. Illalla on oikeasti lapsella ja meillä kaikilla nälkä = ruoka maistuu.

    Suosittelen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo rytmi kuulostaa kyllä tosiaan toimivalta! Jos ei ole ruokaa esivalmisteltuna, sen saaminen pöytään päivällisaikaan työpäivän ja päiväkodin jälkeen on hankalaa. Mies siinä onnistuu, mutta mä jostain syystä säädän keittiössä aina kauemmin :D Kesällä toi rytmi tuli monesti vähän kuin vahingossa, kun luuhailtiin pitkin kyliä. Iltapala ja päivällinen vaihtoivat tavallaan paikkaa. Neljän-viiden aikoihin syötiin marjoja ja ehkä leipä siihen kylkeen ja sitten kotiin päästyä vasta se lämmin ruoka.

      Poista
  12. Meillä kyllä syötiin lähes poikkeuksetta ruuat välipaloja myöten yhdessä koko perhe saman pöydän ääressä. Ja meidän kotona tärkeää oli myös se että pöydässä istuttiin kunnes viimeinenkin perheenjäsen oli saanut lautasensa tyhjäksi. Tämä oli ihana tapa ja nyt hieman harmittaa kun omassa perheessäni sellaista tapaa en ainakaan vielä ole saanut mieheni päähän istutettua :D kova on yritys edelleen ja ehkä se vielä jonain päivänä tuottaa tulosta! Erityisesti muistan lapsuudestani ne kiireettömät viikonloppuaamut kun pöytä katettiin ääriään myöten täyteen. Oli puuroa ja jugurttia, leipää miljoonilla eri täytteillä ja aamiaispöydässä saatettiin valehtelematta istua pitkälti toistakin tuntia koko perhe yhdessä! Anna Ypyä (anna.ypya@hotmail.com)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo toi on musta tärkeää: että ollaan ruokapöydässä, kunnes jokainen on saanut syötyä. Lapsien kanssa olen tässä joustanut vielä (on aika ihanaa jäädä vielä kahdestaan tai vaikka kavereiden kanssa syömään ihan rauhassa, kun lapset kirmaavat leikkeihinsä), mutta lasten iän karttuessa tahdon sen heille opettaa. Tulee tosi kurja fiilis, jos joku käy vain hotkimassa ruokansa ja häipyy sitten. Kun se ruokahetki yhdessä on niin paljon muutakin kuin se tankkaus. Mutta sen tärkeyttä on tosi hankala kertoa ihmisille, jotka eivät koe samalla tavalla ja jotka ovat elämänsä syöneet eri tavalla asiaan asennoituen.

      Poista
  13. Meidän perheessä pyritään myös syömään yhdessä. Huomaan välillä olevani itse se "pahis", joka tuo pöytään esim. hesarin ja keskittyy enemmän lukemiseen kuin seurusteluun. Onneksi älykännykät on pidetty pois pöydästä, mutta lehdestä on ollut vaikea luopua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin tuon Hesarin aamupalapöytään, aina! Tai no jos on aikaa istua pitkään pöydässä ja lukea lehti myöhemminkin, sitten ei, mutta arkena Hesari kuuluu aamuihin siinä kuin kahvimuki. Se on mulle niin itsestäänselvyys, että en ole asiaa edes kyseenalaistanut, eikä ole kokemuksia lapsen silmin asiasta omasta lapsuudesta, kun maalla sanomalehti tuli vasta iltapäivällä muun postin mukana.

      Poista
  14. Itse söin lapsena makaroonia ja perunaa, ketsupilla ja voilla. Minun vanhempani eivät myöskään koskaan opettaneet syömään yhdessä, eikä meillä edes yleensä ehty tuota perunaa tai makaroonia kummempaa ruokaa arkena, tai ollut ruoka-aikoja. Itse sai käydä kaapilla ottamassa jotain (leipää) jos oli nälkä. En muista että olisin koskaan lapsuudessani istunut etenkään isäni kanssa samassa ruokapöydässä syömässä,vaikka hän olisi kotona ollutkin.
    Sunnuntaisin kuitenkin tehtiin aina ruokaa. Varhaisimmat ja ihanimmat ruokamuistot lapsuudesta ovat sunnuntaina tehty riisi/peruna, marinoidut kanankoivet ja keltainen currykastike. Radiossa soi Radio Vaasan sunnuntaiaamupäivän ohjelma ja kaikki olivat kotona syömässä, joskaan eivät saman pöydän ääressä.
    Omille lapsilleni haluan sen sijaan opettaa säännölliset ruoka-ajat sekä yhteiset ruokahetket perheen kanssa.
    johanna.hankilanoja@gmail.com

    VastaaPoista
  15. Meilläkin syötiin kotona lapsena yksin telkkarin ääressä - viikonloppuisin perheen kesken. Ei siitä huonoja muistoja ole, mutta muistan kadehtineeni ystäväperheen jokapäiväisiä yhteisiä ruokailuhetkiä.. Meillä nykyään syödään perheen kesken - miehelle ajatus yksin syömisestä on hyvin vieras, koska heidän kulttuurissaan syödään aina yhdessä ja vieläpä yhteiseltä lautaselta. Mutta perheen yhteiset ruokailuhetket ovat kyllä niitä parhaita hetkiä <3 Toivottavasti saadaan pidettyä niistä kiinni, kun lapset kasvaa..

    VastaaPoista
  16. Ihan sama fiilis! Paitsi että elin kahdestaan äitini kanssa ja isovanhemmatkin olivat tiukasti töissään kiinni.
    Kuten sinäkin myös minä pidän viimeiseen asti kiinni edes yhdestä perheen yhteisestä ateriasta päivässä. Aina ei ole kauniisti asesteltu tai välttämättä edes paperia kummempaa leivän alla. Mutta on perhe yhdessä ja onni on lähes viikottain saada myös äitini saman pöydän ääreen!

    VastaaPoista
  17. Meidän lapsuudessa syötiin aina yhdessä kun isä tuli töistä. Samaan aikaan ei saanut olla telkkari eikä radio päällä vaan rauhassa syötiin. Ruoka oli aina itse tehtyä. Järkytyin kun muutin yhteen mieheni kanssa sillä hän luki aina jotain lehteä syödessään, siis aina! Ei voinut jumankauta sen aikaa keskittyä yhteiseen aikaan että sen ruuan söisi. Ja harrasti muutenkin sitä että haki vähän väliä jääkaapista jotain pientä itsekseen. Nykyään lasten myötä onneksi tuntuu jo onnistuvan. Syödään yhdessä koko perhe päivällinen joka tosin saattaa monesti venähtää vasta iltapalaksi. viikonloppuisin sitten toki kaikki ateriat.

    VastaaPoista
  18. Yks mukava muisto oli kun äitienpäivä sattui isäni nimipäiväksi. Me lapset nousimme varhain ja laitoimme voileipäkakkuja ruispaloista, väliin tuli maksamakkaraa ja juustoa, päälle kurkkua. Niitä sitten ylpeinä tarjoilimme vanhemmillemme. :) tällä jutulla mukana arvonnassa. Alina.ahma ja gmail.com

    VastaaPoista
  19. Niin ja siitä yhteisestä ruokahetkestä, kotona meillä aina syötiin yhdessä. Se oli sääntö, kun ruoka on valmis täytyy tulla syömään. Töissä oli kiva tapa aloittaa lomien jälkeen elokuussa ja tammikuun eka työpäivä yhteisellä aamupalalla ja kuulumisten vaihdolla. Tuli tunne että ollaan yhdessä hyvä porukka ja puhalletaan yhteen hiileen.

    VastaaPoista
  20. Lapsuudenperheessäni syötiin lähes aina kaikki ateriat yhdessä.Vaikka vanhemmillani oli maatila ja sikala, ruoka katettiin joka päivä samaan aikaan ja koko perhe kokoontui pieneen keittiöömme yhteisen pöydän ääreen. Yhteiset ruokahetket olivat meille tärkeitä,niiden lomassa jokainen sai kertoa päivän kuulumiset ja tapahtumat.Ruokapöydässä myös suunniteltiin tulevia puinteja, marjapensaiden istutuksia tai meidän lasten koulureppujen hankintoja. Samaa perinnettä olen jatkanut omassa perheessäni.Aluksi se oli hankalaa, koska mieheni oli kasvanut perheessä,jossa kukin kaivoi jääkaapista mieleistään ruokaa silloin kun nälkä oli.Nykyään mieheni ja pieni tyttäremmekin arvostavat suuresti ruokahetkiämme.Yhdessä syöty ateria, oli se sitten arkinen päivälliskeitto tai synttärikakku, on suuri ilo meille kaikille.
    -Annaemilia.

    VastaaPoista
  21. Lapsuusperheessäni iltaruoka ja pyhän aamupala syötiin aina yhdessä. Äitini oli jopa sitä mieltä, ettei ruokailun aikana tarvinut edes puhelimeen vastata. Aamu- ja välipalat sitten esim. kouluaikojen mukaan. Myös vanhempieni kodeissa oli ruuat syöty yhdessä -sekä maalaistalossa että työläiskodissa. Miehenkin kodissa oli yhteiset ruoka-ajat, joten luontevana jatkumona mekin syömme ainakin iltaruuan yhdessä. Tuosta yhdessä ruokailun lopettamisesta olen arkikiireissä joustanut. Mutta aina kun on jälkiruokaa (yleensä sunnuntaisin, juhlissa, joskus varta vasten), pöydästä noustaan yhdessä (tapakasvatuksen ujuttamista...).

    Pidämme myös välillä perheen kesken lättykestit, pitsantekoillan, jäätelömaistajaiset, salaattibuffetin tms., jolloin kaikki osallistuvat niin ruuanlaittoon kuin syömiseenkin (ja parhaassa tapauksessa myös jälkien korjaamiseen). Kesäaikana usein katamme ruuan ulos terassille.

    Ah, ruokailu! Niin mukava asia.

    Venla

    VastaaPoista
  22. Opin jo nuorena tekemään itse yksinkertaisia ruokia vähänkin olosuhteiden pakosta. Äiti oli aina töissä vähintään viiteen ja treeneihin yms. ei olisi ilman kunnon ruokaa jaksanut lähteä. Nykyään syödään miehen kanssa oikeastaan joka päivä telkkarin ääressä. Tästä tavasta pitäisi kyllä pikkuhiljaa päästä eroon.

    VastaaPoista
  23. Täällä vanha käpy, jonka lapsista ensimmäinen on jo muuttanut kotoa - ja aina vaan edellytän perheeltä yhteistä ruokailua ainakin viikonloppuisin, myös arkena iltaisin kun kaikki ovat kotona (paitsi itse aika ajoin vuorotyön takia). Eli KYLLÄ yhteiselle ruokailulle!!
    Yhteiseen ruokailuun liittyy tiettyjä nykypäivään liittyviä juttuja, kuten se, että ehdoton edellytys on kännyköiden ja muiden elektronisten vempainten poisjättäminen ruokapöydästä. Aamupalalla, välipalalla ja yksinäisellä jollain palalla saa lukea sarjakuvaa, kirjaa tai vaikka e-kirjaa, mutta auta armias jos yhteiseen pöytään tuodaan jotain....
    Myönnän, olen vanhanaikainen, kehäraakki ja ties mitä muuta "kaunista", kun kolmekymppisiltä teknisesti lahjakkailta työkavereiltani kysytään. (En silti ole teknisesti lahjaton... toim.huom.)

    Arvonnassa mukana.
    Vivi - verkkojavesilla.blogspot.fi

    VastaaPoista
  24. Miten Lähiömutsi ajoitat ruokailun niin, että kukaan ei mangu ruokaa jo ennen kuin se on valmista?
    Meillä ongelmana ainakin on se, että jos alkaa tehdä yhteistä ateriaa, joku on hurrrjan nälkäinen jo ennen kuin pöytä on katettu. Jopa minä saatan olla äreä, kun ruoka vasta hautuu ja hautuu... Annatko naposteltavaksi jotain vihanneksia etukäteen vai miten tämän ratkaiset?

    Kaislakerttu

    VastaaPoista
  25. Minun isäni on ykköstyypin diabeetikko, joten lapsuuden kotonani on ollut aina hyvin säännölliset ruoka-ajat ja yhdessä on syöty. (Luojan kiitos niitä ylikuivia porsaanlihapihvejä läskireunalla ei tarvitse enää ikinä syödä, mutta se onkin jo ihan eri tarina nimeltä 80/90-luvun ruoka..) Automaattisesti sama tyyli jatkuu nyt oman lapsen kanssa ja on hienoa, että tätä asiaa ei ole tarvinnut minun tai miehen opetella. Iltapalat ovat kyllä välillä haasteellisia omien keskeneräisten kotihommien takia: myös minun tyttäreni kommentoi heti, jos hänet ollaan jättämässä yksin pöytään :D

    VastaaPoista
  26. Voi, perheen yhteiset ateriat ovat todellakin jotain mitä haluan vaalia. Pysähtyminen ja kuulumisten vaihto, hetki vain meille, siitä se yhteys syntyy!

    Osallistun arvontaan - paivikok@gmail.com

    VastaaPoista
  27. Täällä yksi 80-luvun lapsi,jonka kotona kaikkien piti olla ruoka-aikaan pöydässä tai jäi ilman.:-) Nyt omien lasten kanssa olen pyrkinyt myös siihen,että oltaisiin yhtä aikaa syömässä. Siinä on mukava vaihtaa päivän kuulumiset tai suunnitella viikonloppuna aamupalan yhteydessä päivän menoja.:-)
    Nimim.kasarilapsi

    VastaaPoista
  28. Olen seitkytluvulla syntynyt ja muistan, että jo ala-astelaisena tehtäviini kuului käydä kaupassa, jossa meillä oli tili. Viikonloppuisin kävimme usein koko perhe ravintolassa syömässä, mikä ei ehkä ollut silloin vielä niin tavanomaista. Meillä ei koskaan ollut vesilättyjä, mutta maksalaatikkoa kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Verilättyjä siis. ��

      Poista
  29. Olen samaa ikäryhmää kun blogin kirjoittajakin, ja meillä lamavuosien ajan äitini oli kotona nuorimpien lasten kanssa. Meillä oli arkisin koko porukan yhteinen iltapala, johon isäkin ehti töiltään mukaan. Viikonloppuisin nautiskeltiin taas kaikki ateriat yhdessä. Äitini teki ruuat aina niin että kaikki istuivat yhtäaikaa pöytään. Tätä saa periaatetta olen pyrkinyt säilyttämään omienkin lasteni kanssa. Tosin meillä pyritään jo siihen että syömme päivällisenkin yhdessä arkisin, jos vaan nälkä ja aika antaa myöten. Mielestäni on ihanaa kun koko poppoo täyttää pöydän ja ihan vaan ollaan hetki yhdessä.

    VastaaPoista
  30. Muistan lapsuudestani (kouluiästä), että vanhempien työpäivän jälkeen kokoonnuimme yhdessä kahvipöytään joka päivä. Kunnon päivällistä emme siis viikolla syöneet, vain viikonloppuisin. Se ei kuitenkaan ollut tärkeää vaan päivän kuulumiset ja yhdessäolo.

    Nyt perheellisenä pidän sinun tavoin tärkeänä, että kokoonnumme edes kerran päivässä syömään yhdessä. Ruokailuhetki tosiaan tuntuu olevan se päivän ainoa rauhallinen hetki.

    Mukana arvonnassa - kirsihy@hotmail.com

    VastaaPoista
  31. Meillä syötiin melkeinpä kaikki ateriat lapsuudenkodissa yhdessä. Äiti rakasti leipomista ja usein istuttiin sisarusten kanssa lusikat kädessä odottamassa koska taikinakulhon saa kaapia. Uunituoreita sämpylöitä oli usein iltapalalla ja sesonkien mukaan omenakaurapaistosta ja marjapiirakoita. Nyt uusioperheenä yhteenmuuttaessa ostettiin ihan ensimmäisenä valtava ruokapöytä johon kaikki seitsemän mahtuvat. Haluan olla samanlainen pullantuoksuinen äiti kun omanikin oli ja lasten kiitokset ruuasta tai leivonnaisissa tuntuvat aina yhtä hyviltä. toivon että sama perinne jatkuu myös omien lasten kohdalla ja pääsääntöisesti ruoka tehdään itse ja syödään yhdessä. Nykymaailmassa kiireessä näistä harmi kyllä karsiotaan ensimmäisenä.

    Mukana arvonnassa :)
    Omppu

    VastaaPoista
  32. Meillä ei myöskään lapsuuden kodissa ollut jokapäiväisiä yhteisiä ruokailuhetkiä, joita taas itse pidän tärkeinä minun ja lapseni arjessa. Sen sijaan äidilleni ja äidinäidillekin ruoka on aina ollut tapa osoittaa välittämistä ja huomaan monesti itsessäni samaa; tärkeille ihmisille haluaa tuottaa hyvää mieltä hyvän ruoan muodossa.

    Taru

    VastaaPoista
  33. Meillä ei ihan jokainen päivä syödä yhdessä vaihtelevien työaikojen takia, mutta aina kun se vain on mahdollista, niin pöytä katetaan koko perheelle. Itse nautin ruoanlaitosta ja hyvästä ruoasta. Yleensä yksinkertaisimmat jutut on parhaita ja myös yhdessä tekemällä ruoka maistuu perheen pienimmällekin. Yhteiset ruokailut ovat myös rauhoittumishetkiä höyryävien kattiloiden ja pannujen keskellä. Haluan, että ruoasta ja ruokahetkistä jää hyvät muistot lapselleni. Haluan jakaa oman ruokafilosofiani, että terveellisen ja herkullisen ruoan ei tarvitse olla monimutkaista tai työlästä valmistaa.

    MiiaK

    VastaaPoista
  34. Ehdottomasti syödään perheen kanssa yhdessä aina kun se vaan on mahdollista. Välillä se ei töiden takia ole, mutta toisina päivinä saadaan syödä kaikki ateriat yhdessä. Söin itse lapsena olosuhteiden pakosta välillä yksin ja tuntuihan se välillä, noh aika yksinäiseltä. Iltapalalle on ollut minusta aina erityisen kiva kokoontua yhdessä :) -Malla R

    VastaaPoista
  35. Meillä kotona syötiin sunnuntaisin koko perhe yhdessä, se oli myös viikon ainoa päivä, jolloin iskä teki ruokaa. Pöydässä istuttiin pitkään, odotettiin että jokainen saa ruokansa syötyä. Arkena syötiin lämmin ruoka usein jollakin kokoonpanolla - isosta porukasta usein joku ei ollut ruoka-aikana kotona. Ruoka oli aika, hmm, vaatimatonta ja yksinkertaista. Paitsi silloin sunnuntaisin! Lama-aikana syötiin paljo mummolan perunoita ja mannapuuroa.

    Omassa pikkuperheessäni pidän yhdessä syömistä supertärkeänä! Syömme aina yhdessä päiväkoti- ja työtouhujen jälkeen ja viikonloppuisin useamman kerran päivässä. Iltapalan tykkään nauttia miehen kanssa kahdestaan tai yksin lasten mentyä nukkumaan. Pieni arjen luksus. Panostamme ruokaan enemmän kuin lapsuudessani tehtiin. Tykkäämme kokeilla uusia reseptejä, leipoa ja testata uusia ruoka-aineita.

    VastaaPoista
  36. Meillä syötiin yhdessä viikonloppuisin. Tai siis useimmiten isäni kysyi äidiltä luvan että hän sai syödä olohuoneessa urheilua katsellen, mutta me muut söimme yhdessä. Olihan se kivaa muuten mutta silloin ei saanut lukea Akkaria syödessään ;)
    Kovasti olen yrittänyt arvostaa ja järjestää omalle perheelle että syötäisiin yhdessä ja kunnolla, mutta jotenkin tuntuu että se ei oikeasti ole sillä tavalla meidän juttu kuin ehkä toivoisin sen olevan. Näen mielessäni idyllisen kuvan hymyilevästä ja keskustelevasta perheestä ruokapöydän ääressä, mutta todellisuudessa saan vain stressin koko asiasta ja lisäksi jos laittaa jotain hiemonpaa kattausta niin se tietää aina "ylimääräistä" tiskiä, mikä hermostuttaa minua. Ehkä jos tahtoisin muuttaa perheen ruokakulttuuria niin minun pitäisi ensin varmistaa että pöytä olisi aina siisti ja vailla turhaa roinaa. Ja se olisi yksin minun tehtäväni, koska mies ei edes motkottamalla muistaisi ettei pöydälle kasata asioita. Oikeasti olisi ihanaa jos yhdessä syöminen kotona sopisi meidän perheelle, mutta käytännössä se vaatisi sen verran paljon vaivaa ja stressiä että tällä hetkellä en pidä sitä lopulta sen arvoisena. On silti hienoa esimerkiksi jouluna istua rauhassa pöytään nautiskelemaan katetusta ateriasta pitkän kaavan mukaan ja käydään useamman kerran vuodessa jossain matalan kynnyksen ravintolassa (Rosso tai muu saman tasoinen) ja siellä on hienoa voida ruuan äärellä keskittyä perheeseen.
    Itseasiassa kun näin jälkikäteen ajattelee niin viikolla syön kyllä aina lapsen kanssa ja ollaan me viikonloppuisinkin saman pöydän ääressä, mutta se ei ole sellainen nautiskeluhetki kuten jouluna tai ravintolassa. Tai mitenkään erityinen yhteinen juttu vaan lähinnä se on tankkaamista ja jokainen nauttii tai on nauttimatta ihan miten tykkää.

    VastaaPoista
  37. Meillä on kotona aina syöty iltaruoka yhdessä koko perheellä. Toki myös viikonloppuisin lounas syötiin yhdessä. Huomaan että sama on omien lasten kanssa. Ruoat syödään aina yhdessä, aamu- ja iltapala sitten lasten ja jommankumman vanhemman kanssa. 😊

    wewwaton ä gmail piste com

    VastaaPoista
  38. Yhdessä syöminen tarkoittaa minulle sitä, että kokoonnutaan saman pöydän äärelle ja syödään ilman puhelimiin vilkaisuja tai telkkaa. Siksi tuli yllätyksenä, että lattaripuolisoni suvussa ruokaa laitetaan kyllä kerralla kaikille, mutta jokainen syö omaan tahtiinsa ja ihmiset voivat olla eri huoneissa. Yhdessä katsotaan telkkaa ja toisessa tehdään ties mitä puhelimilla. Joten tämä tutkimus siitä, että suomalaiset syövät vähiten yhdessä ei ehkä pudä paikkaansa :)

    Emat84

    VastaaPoista
  39. Meillä lapsuudessani syötiin aina iltaruoka yhdessä ja usein myös iltapala. Isäni kokkasi arkiruuat ja äitini viikonloppuisin. Sama on jatkunut oman perheen kanssa. Yhteiset ruokahetket on mukavaa yhdessä oloa, jolloin jutustellaan päivän kuulumiset. Minustakin kauniit astiat on <3

    VastaaPoista
  40. Kiitos kaikki hurjasti kommenteista! Luin niitä ilolla ja mielenkiinnolla, vaikka en nyt ehtinytkään valitettavasti jokaiseen vastata. Arvontapaketit on nyt arvottu, voittajat ovat nimimerkki Kattilakoo (laitathan mulle osoitetietosi!) sekä Anna ja Johanna, jotka olivatkin ilmoittaneet sähköpostiosoitteensa.

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe