Villapaitatreffit Flow’ssa

19.8.16

Minä treffailin pressinauha ranteessa

Tapahtuipa viime viikonloppuna jotain hämmästyttävää. Me käytiin miehen kanssa treffeillä! Tai siis, juurihan me viime syksynä viimeksi käytiin. Että melkeinhän tästä voisi ottaa tavan: kerran vuodessa treffeillä!

Totta puhuen, pitäisi todellakin ottaa asiakseen järjestää useammin tällaisia hetkiä ihan vain kahdestaan. Sellainen suunnitelma niiden viime syksyn treffien jälkeen olikin. Leijuin vaaleanpunaisessa rakkauskuplassani miettien, että tahtoisin kerran kuussa antaa meille ja parisuhteellemme aikaa. Hehkutin, miten hyvinvoivaakin parisuhdetta kannattaa helliä treffeillä. Sitten tuli syksy ja talvi, jotka olivat päättäneet yhdessä koittaa, kuinka paljon väsymystä yksi muija kestää.
Kun on tarpeeksi uupunut, eivät treffit ole prioriteettilistan ykkösenä. Pelkästään lastenhoitajan hankkiminen tuntui liian vaivalloiselta. Parisuhdeaikaa oli aamulla vaihdettu uninen pusu, käsi kädessä kulkeminen ruokakauppaan ja sylikkäin sohvalla nuokkuminen lasten mentyä nukkumaan. Rakkautta on se, että voi vain olla hiljaa siinä ihan toisen lähellä.

Multa on kysytty, mitä parisuhdeaika minulle merkitsee. Se on hankala kysymys, sillä lasten myötä sekä parisuhdeajan muoto että merkitys ovat muuttuneet. Ennen lapsia me kai vietimme tavallaan parisuhdeaikaa harva se päivä, mutta se ei ollut niin alleviivattua kuin nyt. Emme me ennen lapsia käyneet treffeillä. Me vietimme yhdessä aikaa, koska se tuntui hyvältä ja teimme asioita yhdessä, koska tykkäsimme samoista asioista ja toisen kanssa oli kivaa. Siksi treffikulttuuri tuntuu nyt lastenkin jälkeen vieraalta.
Aikaa ei ole antaa kaikelle niin paljon kuin tahtoisi, ja siksi ollaan priorisoitu mieluummin perheaikaa. Kuten ennen lapsiakin, vietämme yhdessä aikaa, koska se tuntuu hyvältä ja teemme yhdessä asioita, koska tykkäämme samanlaisista asioista ja yhdessä tekeminen on meistä kivaa. Nyt meitä on vain kahden sijasta neljä. Yhteisen olemisen ja tekemisen mielekkyys sitoo meitä tiiviiksi tiimiksi, isommaksi vain kuin silloin ennen.

Varmasti onnellisuuteni perustuu myös siihen itsepetokseen, että en osaa kaivata jotain, minkä tiedän olevan juuri nyt mahdotonta. Kun suvun tuomat tukiverkostot ovat olemattomat, ystäväperheissä(kin) valvotaan yöt ja oma lapsi potee eroahdistusta, ei tule haaveilleeksi parisuhdeviikonlopusta Pariisissa tai edes Riihimäellä. Silloin onni tulee koko perheen yhteisistä hetkistä ja siitä, että kumppani tietää heti suunnitelman, kun lasten katsellessa Pikku Kakkosta hänelle iskee silmää.
Etten nyt valehtelisi, tietenkin olen tässä pikkulapsiperheaikoinakin kaivannut monia asioita. Spontaaniutta, hiljaisuutta, sykkyrässä iltapäivään asti loikoiltuja viikonloppuja ja sitä, että saisi puhuttua toisen kanssa ilman jatkuvia keskeytyksiä. Leffailtoja, päiväkaljoja ja aamu-unia ja öitä ilman vanhemmuuden tuomia huolia. Mutta kai kyse on tasapainosta – siitä että olen saanut niiden asioiden tilalle onnea muista asioista. Tasapainon lisäksi tekemistä on sillä tiedolla, että tämä tilanne ei jatku ikuisesti.

Pikkuhiljaa nuo meidän muppelomme ovat kasvaneet niin isoiksi, että kummallekaan ei tarvitse lypsää iltamaitoa pulloon, eikä hoitajalle tarvitse antaa kymmenen kohdan niksilistaa siihen, miten lapsen ehkä saa nukahtamaan. Kun sitten on treffeillä, ei tarvitse olla varautunut siihen, että kesken kaiken pitää lähteä kotiin. Tajusin tämän konkreettisesti vasta viime viikonloppuna, kun miehen kanssa lähdimme Flow’hun. En vilkaissut puhelintani kertaakaan varmuuden vuoksi, sillä tiesin, että hyvin se menee.
Lapsia oli kaitsemassa ystävä, jonka perheessä on sielläkin alettu nukkua yöt paremmin. Mietimme yhdessä, että jumantsuikka, todellakin tässä voidaan alkaa vuorotella näitä lastenhoitonakkeja perheiden kesken. Hoitokuvioiden järjestäminen ei ole enää niin vaikeaa ja voimia kuluttavaa, etteikö siihen kannattaisi panostaa.

Siellä me siis olimme miehen kanssa ihan kahdestaan Flow’ssa. Villapaidat päällä, käsi kädessä. Miten voikaan samaan aikaan kokea olevansa ihan kuin silloin 2010, mutta samalla tuntea toiseen vielä jotain voimakkaampaa vanhemmuuden luomaa yhteyttä. Nostimme kertakäyttömukeilla maljat kaikelle yhdessä koetulle ja tehdylle.
Kun elokuun ilta alkoi pimentyä ja festivaalialue ruuhkautua liiaksi, me löysimme valoin koristellun puun alta vapaan räsymaton, jolle istua. Unohduimme siihen puhumaan tunneiksi, kuten kai hyvillä treffeillä on tapana. Taustalla soi Morrissey ja me vannoimme jälleen kerran, että nyt kyllä pitää ryhtyä järjestämään treffejä useammin.

Lue myös nämä

10 kommenttia

  1. Hihi, istun tossa ekassa kuvassa ihan alareunassa, puolikas letti näkyy :D tunnistin kyllä sinut kun siihen viralliselle kuvan otto pisteelle tupsahdit tekemään samaa mitä itse hetki sitten tein, mutta ajattelin sinun olevan viettämässä juurikin sitä parisuhdeaikaa, eikä siihen kaivata häiriötekijöitä.

    Mut silti hauska nähdä ihan oma letti sun blogissa. Hihi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, hauskaa! Nuo tämän vuoden Flow-kirjaimet olivat muuten poikkeuksellisen hienot. Miten paljon vienyt aikaa, kun cd-levyistä väännetty tuollaisia pieniä paljetteja kirjaimia varten. Toivottavasti sullakiin oli antoisa Flow! :)

      Poista
  2. Niin ihana ja rakkautta täynnä oleva postaus!! Just tuo kaikki, perheen kans yhdessä tekeminen,ihan vaan kaksin hiljaa oleminen,tiiminä arjessa toimiminen ja kaikesta vaikeastakin yhdessä selviäminen on sitä aitoa rakkautta!
    Ps. Näytät aina niin hyvältä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, rakkautta sinne rivien väliin taisi tosiaan tulla kudottua ihan huomaamatta. Ja voi kiitos, on ehtinyt liikkua niin vähän viime kuukausina, että olo ei ole se parhain – mutta ehkä se on sitten se rakkaus jo hehkuu ulos haha!

      Poista
  3. Tuli mieleeni, että ettekö voisi joskus viedä lapset Pohjanmaalle viikonlopuksi ja viettää itse loman jossain lähellä hotellissa tms? Ei Pohjanmaalle kuitenkaan mahdoton matka ole ja muistaakseni olet kertonut isovanhempien olevan vähemmän kiireisiä sysyllä/talvikaudella. Tai tulisiko joku sisaruksistasi hoitamaan lapsia teille? Vaikka usein kerrot tukiverkkojen olevan olemattomat ja isovanhempien asuvan kaukana, niin olette kuitenkin käsittääkseni siinä onnellisessa asemassa, että he ovat ilmeisesti siinä kunnossa että voivat hoitaa vielä lapsenlapsia. Itse koen ruuhkavuosissa raskaimmaksi sen, kun omat lapset on pieniä ja lisäksi omat/miehen vanhemmat vakavasti sairaita tai kuolleet sairastettuaan pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pitäisi ehkä selventää, että suvun tuomat tukiverkot arjessa ja hoitokuvioissa ovat onnettomat, mutta ollaan niin onnellisia, että mun vanhemmat ovat kiinnostuneita, miten meillä menee. Sellainen henkinen lähellä oleminenkin on tosi tosi tärkeää. Jos asuttaisiin lähellä, hoitoapuakin varmasti saataisiin.

      Ollaan mietitty tuota ihan samaa kuin sinä ehdotit! Eli että lapset jäisivät hoitoon mun vanhemmille ja mentäisiin miehen kanssa tärskyille Vaasaan ja vielä hotelliyö ja pitkät aamu-unet siihen päälle, oioi! Muutaman kerran ollaan Pohjanmaalla lähdetty porukalle leffaan, ja äitini on jäänyt hoitamaan lapsia. Nuorimman eroahdistukset ovat kuitenkin tehneet niistä kokeiluista vähän nihkeitä.

      Mutta kuten sanottua, nyt tilanne alkaa muuttua. Paljon on ollut kiinni myös siitä, että ei ole vain ollut energiaa järjestää lastenhoitokuvioita. Nyt mahdollisuudet kuitenkin laajenevat ja etenkin helpottuvat. Vaasassa asuva siskonikin odottaa jo lapsia yökylään :)

      En voi edes kuvitella, miten raskasta olisi ollut, jos vauvavuosien aikana olisi pitänyt huolehtia ja surra myös sairaita vanhempia. Eikä sellaiseen tietenkään ole mitään ylimääräisiä energiavarastoja varattuna vauvavuosien jälkeenkään. En oikein muuta osaa sanoa kuin tsemppiä <3

      Poista
    2. ...Eikä ole muuten helppoa sekään, kun itse viisikymppisenä kuuntelet teini- ikäisten kiukuttelua, kärvistelet vaihdevuosissa ja hoidat sairaita iäkkäitä vanhempiasi (ja appivanhempia).
      Eli elämä on aika monessakin vaiheessa aika uuvuttavaa.

      Poista
    3. Juu, eri elämänvaiheissa on omat murheensa, mutta onneksi myös onnensa.

      Poista
  4. Rakkautta täynnä oleva postaus! <3 mietin tänään sieniretkelle ollessa, miten lapset ovat hitsanneet parisuhteen niin kovaksi, että rakastaa puolisoa ihan uudella tavalla. Pelkkä miehen ja lasten katselu saa niin järkyttävän rakkauden nousemaan pintaan etteI sanoja löydy. Illalla yhteisen peiton alla ei edes tarvitse sanoa mitään, pelkkä kosketus ja onnellinen huokaus... sitä on rakkaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se että näkee, miten hyvä isi mies on lapsille ja miten hyvä mies sille äidille minussa, se tuo uuden vahvan kerroksen rakkautta sen jo olemassa olleen päälle :)

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe