Mitä eroa on älypuhelimen tuijottamisella ja kirjan tuijottamisella?

5.9.16

Se, että älypuhelimen tuijottelijaa paheksutaan ja kirjan tuijottelu on taas hieno merkki siitä, että tuijottelija harjoittaa kirjallisuutta ja hellii aivojaan kulttuurilla. Tämä on käynyt mielessäni taas viime aikoina, kun esimerkiksi Ylen Kioski oli kuvannut metroa odottavia ihmisiä ja laskenut, kuinka kauan menee siihen, että puhelin ilmestyy matkaajan käteen. Tänään Hesarin mielipidesivuille kirjoittanut kauhisteli, miten junassa äiti oli koko 40 minuutin matkan keskittynyt älypuhelimen pelaamiseen, eikä lapseensa.

Kyllä, näistä asioista saa ja pitää olla huolissaan. Kioski kertoo, että tutkimuksen mukaan ihminen avaa älypuhelimensa jopa 100 kertaa päivässä. Se on ihan hiton monta kertaa tunnissa se. Hesari taas kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan älypuhelimen räplääminen voi haitata lapsen kehitystä.
Olen itsekin joutunut miettimään puhelimeni käyttöä. Olen laatinut itselleni säännön, että en plärää puhelinta ennen nukkumaanmenoa, sillä se selkeästi haittaa untani. Jos joskus otan ateriasta kuvan Instagrammia varten, se päivitetään sinne vasta ruokailun jälkeen. Ruokapöydässä keskitytään sapuskaan ja ihmisiin. Lomalla pidän puhelimen mielellään kokonaan kiinni, sillä teen lähes kaikki työni nettiympäristössä ja täyteen lomamoodiin pääseminen vaatii puhelin hautausta maahan. Oli myös useamman kuukauden kestänyt periodi, kun päätimme rajoittaa lapsilta kaiken mobiilikäytön Pikku Kakkosen katsomisesta Kapun metsän pelaamiseen, sillä ne tuntuivat vaikuttavan lapsiin kuin huume.

Mutta silti en voi välttyä ajattelemasta, mitä jos näissä paheksuntaa ja tuhahtelua aiheuttavissa tilanteissa sen puhelimen tai muun älylaitteen tilalle vaihdettaisiin kirja. Tai vaikka sanomalehti tai aikakauslehti. Olisiko sanomalehteä metrolaiturilla lukeva matkustaja enää Ylen kyttäyksen arvoinen? Saisiko junassa kirjaa lukeva äiti muissa matkustajissa aikaan sääliä hänen lastaan kohtaan?
Jos lähdetään omakohtaisesti perkaamaan sitä metrolaiturilla seisoskelua. Totta hitossa kaivan silloin puhelimen esille, sillä se luppoaika esimerkiksi kodin ja työhuoneen välillä on mitä parhainta aikaa hoitaa työjuttuja. Kirjoitan sähköposteja, luen projektisuunnitelmia ja vastaan blogin kommentteihin. Koska luen työkseni myös muiden blogeja, hoidan sitäkin monesti matkalla paikasta a paikkaan b. Voisin tietenkin tuijotella seinää tai yrittää saada aamu-unisia kanssamatkustajiani kevyeen kivaan jutusteluun kanssani, mutta hei hoi. Tässä vaiheessa elämää käytän jokaisen luppominuutin hyödykseni ja itse asiassa olen mielelläni välillä ihan omassa yksinäisyydessäni muiden keskellä.

Joskus minulla on työmatkoilla mukana myös aamun sanomalehti ja viime aikoina olen kuljettanut mukanani myös aikakauslehtiä. Etenkin jos työjuttuihini kuuluu, luen silloin tällöin metrolaiturilla myös kirjaa. Toisinaan tuijotan matkoilla niska kenossa käsiini, joissa on neulepuikot ja valmistumassa oleva pipo. Pipoa en voi tehdä älylaitteilla, mutta kaikkea muuta edeltävää kyllä. Miksi sitten yleisen ilmapiirin valossa tuntuu, että tabletilta kirjaa lukiessani passivoidun, mutta paperikirjaa lukiessani mieleni avartuu? Miksi ajattelen ohimenevän sekunnin ajan näin myös itse?
Miksi Pokemon Go:ta puistossa yhdessä pelaava perhe on – keskustelupalstojen kommentoijia lainatakseni – surullinen näky, mutta jos pelin tilalle vaihtaa kroketin, koossa on ydinperheidylliin vaadittavat puitteet? Miksi kotona yhdessä pleikkaria pelaavaa perhettä sopii moittia pätemällä, että itsellä ainakin on tärkeämpääkin tekemistä? Miksi Kimblen noppaa paukuttamaan kerääntynyt perhe ei saa oksakseen samanlaista kritiikkiä?

Toisinaan kuljen kaupungilla puhelin kädessä, sillä todellisuudessa kädessäni on kartta, vaikka se ei paperinen olekaan. Puhelimen avulla löydän palavereihin ja lasten kaverisynttäreille. Välillä istun leikkipuistossa puhelin kädessäni rästiin jääneitä työasioita hoitaen, että pääsen illalla ajoissa nukkumaan. Välillä istun siellä sanomatta mitään, sillä olen niin väsynyt, että otan kaiken ilon irti siitä rauhasta, kun lapset ovat löytäneet leikkiseuraa ja juoksevat energiat säkeinöiden ympäri hiekkalaatikkoa.
Jos jotain olen oppinut – ihan kantapään kauttakin – on se toisen ihmisen tuomitsematta jättäminen. Etenkin jos ei ole mitään tietoa taustoista. Vaikka 40 minuuttia junassa ilman kontaktia viereiseen lapseen tuntuu itsestänikin pahalta, olisin esimerkiksi viime talven uupumusaikoina antanut mitä vain, jos olisin voinut junassa 40 minuuttia vain olla ilman jatkuvaa itsestäni antamista ja läsnäoloa. Omien lasteni kanssa se ei olisi onnistunut, mutta voihan olla, että vieraan ihmisen paheksunnan kohteeksi joutuneen äidin lapsi oli esimerkiksi vakavasti sairas tai kehityshäiriöinen. Se ei aina näy ulospäin, kuten ei kaiken elämänilon vievä väsymyskään.

Kun odotin kuopusta ihan raskauden alkuaikoina, olin pahoinvoinnista ja lamaannuttavasta väsymyksestä niin poikki, että yhdenkin junamatkan torkuin kalmanvalkoisena ja silmät puoliummessa leikkivaunussa. Esikoinen vuoroin laski liukumäkeä ja vuoroin ryömi päälläni. Mies tiesi tilanteeni ja laittoi välillä tsemppiviestejä, joita luin puhelimesta henkihieverissä ja voimaa imien. Välillä kävin oksentamassa vessassa. Olo oli niin hirvittävä, että olin varma, että kuolen ennen kuin juna on perillä. Muille näytin luultavasti siltä, että olin kamoissa ja vähät välitin lapsestani.

Mutta olisiko silloinkin tilanne korjaantunut näyttämään paremmalta, jos kädessäni olisi ollut kirja?

Lue myös nämä

48 kommenttia

  1. Täällä ilmottautuu tenttikirjojaan älypuhelimen näytöltä leikkikentillä lukeva äiti. Tiedän tasan tarkkaan miten pahalta se näyttää, mutta menen silti leikkikentälle, jotta lapsella on tekemistä kun luen. Joskus hänellä on omat leikkinsä, joskus luen kun työnnän häntä keinussa, joskus karusellissa tai autan toisella kädellä kiipeilyä. Joskus kyllä luen niinkin, että lapsi leikkii kotona tai katsoo Pikku kakkosta, mutta varsinkin tosta teeveen katsomisesta mulla tulee vielä huonompi omatunto, ja leikkikentällä se nyt vain viihtyy paremmin. Jos saa katseita tai kommentteja, totta kai se harmittaa, mutta millonkas ne kirjat pitäis lukea? Yöllä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen tehnyt nyt ihan samaa, kun muiden hommien lisäksi raakaeditoin oman kirjani tekstejä. Luen niitä siis puhelimella siellä puistossa merkintöjä tehden. Välillä kans niin, että luen lasten katsoessa Pikku Kakkosta, mutta se leikkipuistovaihtoehto on kaikille mielekkäämpi.

      Poista
  2. Osui ja upposi! Mä niin oon miettinyt samaa kirja vs. puhelin asetelmaa. Kun itse olin lapsi, luki äiti välillä kirjoja uppoutuen niiden maailmaan, niin ettei oikeasti aina kuullut ensimmäistä kertaa, kun hänelle sanoi jotain. En usko, että se meitä lapsia on mitenkään vahingoittanut. Samalla tavalla me vanhemmat nykyään ehkä uppoudumme kännykkään, mutta sitä paheksutaan ihan erilailla. En tokikaan ole sitä mieltä, ettei pitäisi olla miettimättä asiaa, mutta kohtuus kaikessa. Ja se muitten ihmisten toiminnan arvottaminen tuntuu niin väärältä. Äitinä raahaudun (raahautuisin) mieluummin sinne puistoon nettiä selaamaan, jolloin lapsi viihtyy ja äiti viihtyy. Toisin kuin että jäisin kotisohvalle sen puhelimen kanssa ja lapsi kaipaa tekemistä ja äiti on kiukkuinen. Jospa aika tekisi tehtävänsä tämän asian suhteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, asia on tosiaan pohtimisen arvoinen ja itsekin olen joutunut tekemään tietoisesti korjauksia oman puhelinkäyttöni suhteen, mutta juurikin se, että kohtuus kaikessa. Olen täysin samaa mieltä, että toisten ihmisten toiminnan arvottaminen sen perusteella, että hänellä sattuu olemana puhelin kädessä, se ei ole kovin järkevää.

      Poista
  3. Ihan mahtavaa että tästä kirjoitetaan ja keskustellaan! Pohdin jokunen kuukausi sitten omalla tontilla ihan samaa.

    http://uusioperheenkuviot.blogspot.fi/2016/02/mobiilisti-mobiilimmin-mobiilein.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei joo just toi, mistä kirjoitut. Että voittopuolisesti vain paheksutaan, eikä nähdä hyviä puolia tai haeta ratkaisuja. Kun eihän sen älypuhelimen käyttö ole vain joko-tai -asia, vaikka monesti hyvän vanhemmuuden / ihmisyyden mittareilla sellaisen kuvan tuntuukin saavan.

      Poista
  4. Ehkä sitä kirjaa ei kuitenkaan tule aukaistua ihan yhtä usein kuin sitä puhelinta eikä kaikissa mahdollisissa väleissä. Pöytäkone aikaa kaipaan siinä mielessä, että silloin tuli kaikki kone-asiat tehtyä kerralla eikä 27 erässä kuten nyt. En nyt kuitenkaan lähtis kirjaa ja puhelinta vastakkain asetteleen. Onhan se niin kätevä kun voi lukea tenttiin pihalla tai hoitaa työasioita rästistä pois. Mutta siinäkin sen balanssin löytyminen... Yksityisyrittäjämiehelle oon lähiaikoina valittanut useesti, että se puhelin kohta kasvaa sen kädestä. Aina sillä on joku pätevä syy, mutta voisko sen ajan kun lapset pukee pyjamaa päälle vaikka jutella niiden kanssa tai vaan olla läsnä tilanteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuskin kirjaa tosiaan sitä sataa kertaa päivässä avataan. Mutta tuo vastakkainasettelu ajatusleikkinä ja antamaan perspektiiviä sille, miksi toinen väline kädessä on hyvis ja toinen pahis.

      Balanssia tosiaan tarvitaan, ja siihen itsekin olen joutunut tekemään korjausliikkeitä omassa arjessani. Tunnistan yksityisyrittäjänä sen, että hoitaa tuosta äkkiä yhden asian ja sitten vielä tuon ja kas, menikin melkein tunti. Puhelin on mulle niin vahvasti työhön liittyvä väline, että sinänsä se on myös helppo osata rajata pois perheajasta.

      Mutta yhtä kaikki, kukaan ei voi tietää yhden 40 minuutin junamatkan tai 4 minuutin metrolaiturilla odottelun perusteella, mikä on kokonaiskuvio.

      Poista
  5. Meillä töissä eräät varttuneemmat ihmiset paheksuu kun nuoret kaivavat tauolla heti puhelimeen kouraansa. Itse en näe miten se lehden lukeminen tai ristikon täyttäminen on yhtään sen hyväksyttävämpää. Ja jokainen tehköön lakisääteisellä tauollaan mitä huvittaa. Varsinkin kun työajalla ei pysty puhelinta käyttään niin tauolla kaikki asiat on hoidettava jos jotain on. Tai sitten ihan vaan somettaa. Ja monet lukee uutisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös niitä ristikoitakin voi nykyään tehdä online, ainakin sudokuja voi :)

      Poista
  6. Mulle tuli kerran bussissa mummeli kehumaan, että kui hienoa on nähdä "nuorison" lukevan edelleen oikeita kirjoja. Totesin tähän, että lukisin mielummin tabletilta, jotta voisin tehdä muistiinpanoja ja kopioida hyviä kohtia talteen, mutta kyseistä teosta ei ole E-kirjana. Mummo oli ihan ihmeissään, että niillä kamalila laitteilla voi siis lukea ihan oikeita kirjoja! Puhuimme puhelimista ja tableteista hyvin tovin ja uskoisin mummon asenteiden hiukan pehmenneen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai vitsi, e-kirjat olisivat kyllä olleet mahtava juttu omina opiskeluaikoina. Ei niitä mielestäni silloin vielä ollut, mutta olisipa ollut näppärää tehdä muistiinpanot sieltä vaan niks ja naks, eikä alleviivailla ja suhertaa johonkin vihkoon. Vaikka muuten mä olenkin kirjojen kanssa vähän "mummo", että luen niitä mielellään paineuttuina versioina. Tykkään niin kovasti ihan vain paperin tunnusta ja painomusteen tuoksustakin.

      Poista
    2. Joo, romaanit luen kyllä mieluiten myös ihan kirjoina, mutta noihin tenttiteoksiin ei synny sellaista suhdetta, että niiden sivuja tekisi mieli hypistellä ihan erikseen. Pääasia noiden kohdalla tosiaan on, että ne ei ole milloinkaan loppu kirjastosta ja muistiinpanoja on tosi helppo tehdä!

      Poista
  7. Olen välillä itse pohtinut samoja juttuja. Tässä muutamia asioita joita minulle tuli mieleen jotka puolustavat kirjoja ja lehtiä. Yritin kaivaa lähteitäkin, mutta kun tieno murusia on kasattu vuosien ajan vähän sieltä sun täältä. Dokumenteista, nettipalstoilta, lehdistä niin nyt en sitten löytänyt mitään mihin vedota.

    Muistelisin kuitenkin telkkariin liittyneen ainakin se miten telkkarissa kaikki värit näkyvät todella kauniina ja paljon kirkkaampina kuin todellisessa maailmassa. Jos katsoo ensin luontodokumentin ja sitten menee itse metsään niin onhan se dokumentti jotenkin vahvemmin värikäs ja se houkuttelee.

    Toinen on puhelimen kautta yhteys sosiaaliseen mediaan joka itsessään koukuttaa. Kaikki tiedot on saatava heti ja jos puhelin ei ole mukana niin voi olla että onkin viiminen joka kuulee tärkeät uutiset tai ehkä joku tärkeä ostos, pelitilanne tai vaikka kahvilakutsu jää huomaamatta jos ei ole jatkuvassa valmiustilassa. Kirjat taas eivät ole samalla tavalla vastavuoroisia ja niihin koukuttuminen kestää ehkä sen kirjan ajan ja sitten se loppuu kunnes löytyy uusi helmi. Sosiaalinen media taas vastaa ihmisten haluun olla yhteydessä toisiinsa ja kehittyy ja uudistuu joka sekuntti johonkin suuntaan ja on jatkuvana ärsykkeenä. Jos puhelimessa olisi ainoastaan se tarvittava kirja tai teksti niin tämä haittahan poistuisi, mutta nykyään niissä kyllä lähes poikkeuksetta on kaikkea muutakin joka saattaa viedä huomion. Ja vaikka ei itse käyttäisi näitä muita toimintoja juur5i silloin niin ihmiset tietävät että ne ovat siellä ja olettavat että siellä se selailee turhia juttuja. Olettaminen ja sen mukaan tuomitseminen ei tietenkään ole hyväksyttävää, mutta tässä voisi olla yksi selitys.
    Tähän liittyen myös se että kun natissä tapahtuu jatkuvasti niin siitä on ainakin minun paljon hankalampi irtautua kuin kirjasta. Kun kirjan jäättää pöydälle niin tietää että voi jatkaa juuri siitä mihin jäi, mutta netissä asiat kasvavat, muuttuvat ja edistyvät jatkuvasti. Joku voi poistaa päivityksen jonka olisit tahtonut lukea, joku saattaa vastata keskusteluun jota seuraat tai joku ohjelma voi poistua palvelusta. Se kirja ei siitä pöydältä/penkiltä/laukusta yleensä poistu kenenkään ulkopuolisen toimesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerrottakoon vielä taustoista miksi tykkään puolustaa niin kovasti perinteisiä medioita. Minä olen siitä vanhanaikainen että olen kieltäytynyt älypuhelimista kokonaan. Hetken aikaa minulla oli isän vanha nokialainen kosketusnäyttöpuhelin, mutta kun siitä alkoi akku reistailla niin että piti päivittäin ladata niin meni hermo ja ostin vanhan mallisen puhelimen johon olisin ottanut netittömän liittymän, mutta se olisi tullut kalliimmaksi kuin nykyinen jossa on kai jonkun verran nettiaikaa. En kuitenkaan ole suostunut opettelemaan netin käyttöä puhelimella. Minä itse jään niin helposti nettikoukkuun että en kanna edes tablettia mukana. Jos minut tahtoo reaaliaikaisesti tavoittaa pitää käyttää vanhanaikaisia tekstareita tai puheluita. Minulta kysellään nykyään jatkuvasti onko watsappia tai messengeriä. No ei ole. Välillä ihan suutun kun tätä kysellään niin usein ja minusta se ei voi olla oletus vielä nykypäivänäkään. Skype on, mutta vaan kun olen kotona koneen ääressä. Oikein ahdistun kaikesta tästä jonka pitäisi mukamas helpottaa ihmisten elämää. Mökillä en kanna puhelinta mukana ja jos minut tahtoo yleensä sieltä tavoittaa niin kannattaa sitkeästi soittaa tietyin väliajoin sillä saatan muistaa katsoa puhelimen vasta illalla. Ja uskokaa taikka älkää, mutta olen paljon rennompi ja onnellisempi kun ei ole sitä puhelinta siinä käsissä. Jollekin se voi sopia, mutta minä huomaan välillä että jos joudun odottamaan lääkäriin, istumaan junassa tms. niin käy mielessä että otanpa puhelimen ja pelaan matopelin tai muun sellaisen ja sitten tajua ettei tuossa kapistuksessa ole pelejä ja tulee melkein helpotuksen huokaus. Se houkutus on poissuljettu ja voin sen puolesta olla rauhassa. Minua ahdistaa nykypäivän jatkuva viriketulva. Mökkioloissa en edes koskaan avaa telkkaria ja jos olisi minun päätäntävallassani niin sitä ei olisi siellä. Tavallaan tekisi mieli kotonakin heivata tietokone ja telkkari jonnekin pois, mutta siihen en sentään ole valmis. Nykyään on melkein pakko olla se tietokone voidakseen hakea töitä, tavata ihmisiä ja ylipäätään seurata maailman menoa. Luulen kuitenkin että MINULLE olisi paremmin sopinut elämä vaikkapa pari sukupolvea aikaisemmin. Silloin oli omat ongelmansa ja elämä paljon vaativampaa, mutta minua tietotekniikka ei tee onnelliseksi vaan se koukuttaa, aiheuttaa levottomuutta, passiivisuutta ja ahdistusta. Minusta se ei ole oikeaa elämää ja tietokoneen tai muun ruudun äärellä tuhraantuu ihan liikaa hyvää aikaa elää oikeasti.

      Tulipas vuodatus. Loppuun vielä että en vastusta tietotekniikan olemassaoloa. Jokaisen pitää itse asettaa itselleen ja lapsilleen sopivat rajat sen kanssa, mutta vastustan sitä ettei asioita pysty enää hoitamaam ilman nettiä ja joitain asioita ei pysty tekemään ilman älypuhelinta. Esimerkkinä nyt eilen kun katseltiin robotti-imureita (kyllä, netistä) ja siellä oli yhdessä imurissa saatavilla joku puhelinsovellus jolla sitä voi käyttää. Sovellus jonka saa vain puhelimeen. Voi paska! Minä jäärähän en elämääni pahemmin pilaa hankkimalla taskutietokonetta (eihän noita enää voi rehellisesti oikeasti kutsua puhelimiksi). Mieluummin pilaan sitten elämäni sillä etten pysty tekemään joitain tiettyjä asioita reaaliaikaisesti tai joitain asioita ollenkaan.

      Ja vielä uudestaan lopuksi, tämä on oma kokemukseni. Siitä puhuminenkin saa minut hermostumaan (kuten huomaa). Ymmärrän että se on toisille oikeasti hyvä apuväline. Minulle ne vaan eivät sovi.

      T: Nuori, joka ei sopeudu nettimaailmaan.

      Poista
    2. Joo, on muuten totta, että netissä se vastavuoroisuus ja tilanteen elämäninen on ihan erilaista. Kirja pysyy sellaisenaan, vaikka et siihen hetkeen koskisi, mutta netissä tulee uutta tietoa ja keskustelut syvenee. Tämän takia mä olen yrittänyt pitää itseni erossa esimerkiksi Facebook-keskusteluista, vaikka välillä tekisikin mieleni mennä mukaan. Mutta kun siinä saattaa lopulta mennä aikaa monta tuntia, jos aihe on kovinkin mielipiteitä herättävä. Mielelläni luen muiden ajatuksia omaa maailmankuvaa avatakseni, mutta pyrin pitämään itseni erossa keskusteluista, ettei tule tarve mennä katsomaan vähän väliä, missä mennään. Saan onlinekeskusteluni tyydytetyksi täällä blogissa <3

      Vaikka minulle internet on mahdollistanut ihan uudenlaisen työn sekä työskentelytavan, ja koen älypuhelin tuoneen elämäni valtavasti helpotusta ja lisäksi myös kivaa viihdettä, ymmärrän hyvin sun kantasi. Vaikka suorastaan rakastan esimerkiksi Instagrammia, rakastan sitä hetkeä, kun vaikka metsäretkelle lähtiessä laitan puhelimen kokonaan kiinni ja sujautan sen rinkan pohjalle. Kaiken ärskyketulvan keskelle tarvitsen taukoa, jolloin voin vain tuntea tuulen kasvoilla ja metsäpolun pehmeyden vaelluskengän alla.

      Poista
  8. Vihdoinkin järjen ääni! Kiitos tästä!
    Todella helposti itsekin syyllistyy siitä puhelimen käytöstä, vaikka kyse on juuri samanlaisesta käytöstä kuin sullakin. Jos on se 10 min tauko omaa aikaa, niin sen haluaa käyttää hyödyksi. Tai jos lapset viihtyy muutenkin puistossa, miksen sillä välin lukisi päivän uutisia tai blogeja? Pitäisikö todella meidän vanhempien olla joka ikisessä hetkessä läsnä, mitä lasten elämässä tapahtuu? Sitäkö tässä odotetaan nykyisin hyviltä vanhemmilta? Sori mutta ei pysty.
    Ps. Meillä ei ole telkkaria eikä edes netflixiä. Saako siitä jotain kompensaatiopisteitä? Onko ruudun tuijottaminen kotisohvalla hyväksytympää, kuin bussissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minun mielestäni tarvitse olla joka hetki 100% läsnä lapsille. Lapsi osaa kyllä tulla hakemaan huomiota kun sitä tarvitsee. Kunhan pystyy seuraamaan sivusilmällä mitä puuhaavat.

      Minä luulen että tuo syyllistyminen ja syyllistäminen tulee enemmän siitä mitä ihmisten odotetaan tekevän puhelimella tai ehkä siitä että jos näkee jonkun intensiivisesti tuijottavan puheliman ruutua oletetaan että hän tekee sitä jatkuvasti, vaikka eihän se toki niin ole. Kirjasta on helpompi vilkuilla välillä ylös.

      T: Edellisen kommentin paasaava anonyymi

      Poista
    2. Minä vedin todella lujaa herneen nenään tosta hesarin mielipidepalstasta, vaikkei itselläni ole (vielä?) lapsia. Musta on todella kohtuutonta, että äitiä syytetään suinpäin laiminlyönnistä. Laiminlyönnistä! Herranjestas, ja kun se vielä itsekin kuvaili että lapsi siellä vaan istuskeli ja katteli ympärilleen tyytyväisenä. Kai se lapsi osaa nyt pyytää huomiota, jos se sitä haluaa? Olen nimittäin kuullut huhua, että tyytymättömät vauvat itkevät. Ja sit viä ihmetellään kun perheet palaa loppuun. Ei se kai mikään ihme ole jos kaikenmaailman ventovieraisiin pitäisi kokoajan tehdä vaikutus sillä kuinka sitä ollaan hyvä äiti. Nyt näkyy tissi, nyt se ei imetä. Nyt on väärännäköistä ruokaa, nyt se ei pidä lasta sylissä. Nyt se juttelee sille, mut nyt on kyllä ärsyttäviä ääniä. Nyt sillä on kännykkäkin, kehtaakin keskittyä itseensä hetken kun lapsella on kaikki ok ja lapsi on vieressä. Kylläpäs taisi olla huono mutsi. Ei se tyyppi junassa kuitenkaan tiedä just minkä verran yhteistä aikaa vietetään loppupäivän, käydäänkö pihalla, leikitäänkö, lauletaanko, uidaanko, nukutaanko sylikkäin päikkäreitä, siivotaanko perään suutumatta ja puhalletaanko pipit jne. Ja minä en käsitä että alan asiantuntija syyllistyy pahimpaan mahdolliseen, eli tuntemattomien äitien mollaukseen sosiaalisessa mediassa. Äidit eivät vissiin vaan osaa, oli miten oli.

      Poista
    3. Joo, eniten itseäni näissä kahdessa esille nostamassani jutussa - Kioskin videossa ja Hesarin mielipidekirjoiteuksessa – pännii se oletus, että puhelimen näprääminen on jotenkin tyhjäpäistä ja kokoaikaista, ja sen perusteella tehdään ihan älyttömiä johtopäätöksiä. Ja vaikka sillä välillä tekisikin jotain tyhjäpäiväistä sillä luurillaan, mitä sitten! Eikös jossain joskus todettu kissavideoiden katselun Youtubesta olevan hyväksi :)

      Ja jos mietitään tätä mielipidekirjoitusta, se sotii vain niin pahasti mun missiotani, äitien keskinäistä solidaarisuutta vastaan. Että joku kasvatusalan ammatti-ihminen kehtaa kirjoittaa tuollaista tuntemattomasta ihmisistä. Että hänen sydämensä ihan tkee verta lapsen puolesta, kun junamatkan perusteella on valmis tekemään päätelmän, että äiti selvästi ei muuta kuin pelaa puhelimellaan aamusta iltaan. Ei tämä mielipiteen kirjoittaja sitten siinä tilanteessa ottanut kontaktia kanssamatkustajiinsa, vaan päätti kirjoittaa siitä Hesariin. Ja jos hän ei postikorttina mielipidettään lähettänyt, luultavasti se on naputeltu netissä, pahimmillaan sillä älypuhelimella.

      Poista
  9. Voi kyllä, hyvää pohdintaa! Kuinka nopeasti sitä tunnutaankaan tekevän johtopäätöksiä parin minuutin perusteella!

    Mä olen puolestani miettinyt monesti, miten joskus on suhtauduttu lankapuhelimessa roikkumiseen. Onko silloin kritisoitu äitejä, jotka lastensa sijaan keskittyvät - jestas sentään - juttelemaan hetken puhelimessa ystävänsä kanssa? Itse en ole koskaan lapsena ihmetellyt asiaa enkä kuullut kenenkään muunkaan kritisoivan sitä - miten siis puhelut lankapuhelimella eroavat siitä, että viestitellään mesellä tai whatsappilla? Miksi nyt paheksutaan äitiä luurin äärellä, mutta lankapuhelinkeskustelut ovat olleet ok? (Ainiin, lankapuhelin on ollut kotona eikä kukaan ole nähnyt, että äiti huomioi jotain muuta kuin lastaan!) Tai mitä eroa on sillä, että juttelee hiekkalaatikolla toiselle äidille tai viestittelee puhelimella toisen äidin kanssa, jos samalla tavalla huomio on puoliksi toisessa ihmisessä ja puoliksi leikkivissä lapsissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivätpä olekaan. Ainakin useissa TV-sarjoissa aikoinaan on käytetty teinityttöjä ja joskus myös äitejä vitsin kohteena kun he pyrittelevät lankapuhelimen kierrejohtoa käsissään tai kulkevat niin pitkälle talossa kuin sähköjohdot antavat myöten eikä heiltä irtoa huomiota mihinkään muuhun kuin puhelimeen. The Joulukalenterin Kerttu Santanen on nyt ensimmäinen joka tulee nimeltä mieleen, mutta ulkomaisissakin sarjoissa muistelisin näin olleen.

      Poista
    2. Mäkin kyllä muistan nähneeni sketsejä ja telkkarisarjoja, joissa juurikin pyöritellään puhelimen kierrejohtoa ja lörpötellään puhelimeen. Nykyään meillä ei ole telkkaria ja lähinnä katsotaan Pikku Kakkosta Areenasta haha, enkä oikein tiedä, onko samanlaista vitsailua älypuhelimista. Uskoisin että on, onhan se herkullinen aihe.

      Jos äitiyttä ajattelee, juurikin se lankapuhelimen mahdollistama yhteys ystäviin on ollut varmasti ihan super tärkeä juttu. Kuten nykyään itselleni etenkin vanhempainvapaa-aikana oli some. Sai sovittua tärskyjä muiden perhevapailla olevien ystävien kanssa, pidettyä yhteyttä niihin työelämässä kiitäviin kavereihin ja lisäksi kykeni saamaan vertaistukea ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä omaan äitiyspyristelyynsä. Ja tulihan siinä yksi blogikin perustettua :)

      Poista
  10. Puhelin on ihan kätevä työkalu, mutta liika on liikaa. Ei kenenkään tarvitse jokainen sekunti olla läsnä lapselleen, mutta jos kaikki aika menee puhelimen kanssa, ollaan ongelmissa.
    Suurin ongelma jatkuvassa ruudun tuijottamisessa on inhimillisen vuorovaikutuksen puute. Ihmiset eivät ala vahingossa enää jutella keskenään (suomalaisessa kulttuurissa tämän on toki muutenkin harvinaista), kun kaikki piilottelevat näyttöjensä takana. Kun pelataan perheen kesken vaikkapa jalkapalloa tai lautapelejä, mukana on inhimillinen vuorovaikutus: pelaajat lukevat toistensa ilmeitä, eleitä ja kehonkieltä. Lapsi oppii, miltä näyttää ihminen, jota harmittaa huonosti mennyt peli, ja miltä ilo näyttää, kun ihminen saa onnistumisen kokemuksen. Ruutua tuijottaessa tämä kaikki, kuten myös kasvokkainen puhe, jää puuttumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, liika on liikaa. Mutta kenenkään älupuhelimen käytöstä ei voi tehdä päätelmiä sen perusteella, miten hän sitä jonkun junamatkan aikana tai metroa odotellessaan käyttää. Monille se puhelin on myös nykypäivänä tärkeä työväline, joka mahdollistaa työntekemisen vaikka siellä junassa.

      Mä en ole valitettavasti vielä ehtinyt kokeilla vaikkapa tuota Pokemon Go:ta, mutta mitä olen nähnyt ja kuullut, sehän on yhdessä pelaamista. Vaikka peliväline on laudan tai pallon sijaan puhelin, tulee siinäkin vuorovaikutusta. Juostaan yhdessä, puhutaan strategioista, nauretaan, onnistutaan ja harmitellaan. Ruutua tuijotetaan, mutta myös kasvoja.

      Jos minä ennen pelasin Amica 500:sta yksin tai kavereiden kanssa yhdessä, nykyään oon ihaillut, miten noita Pleikkareita ja muita voi pelata yhdessä, vaikka ei oliskaan samassa huoneessa. Yhteydessä ollaan verkon kautta, ja mukana on monesti myös ääni ja kuva. Se olisi maaseudulla lapsuutensa asuneelle minulle ollut mahtava juttu, kun kavereita olisi ollut helpompi saada pelaamaan yhdessä.

      Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat ja itse rakastan lautapeli-iltoja, mutta on hurjaa, miten erilaisessa asemassa peli tai yhdessä vietetty aika heti on, jos siitä jokin osio tapahtuu online.

      Poista
  11. Todella hyvä kirjoitus!! Tässä oli kaikki se mitä ajattelin Hesarin mielipidekirjoitusta lukiessani. Kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Minäkin käytän mieluusti työmatkani hyödyksi esim. lukemalla Hesaria kännykästä tai Wilma viestit. Mutta kohtuus kaikessa, pyrin lasten kanssa ollessa käyttämään puhelinta mahdollisimman vähän ja lasten ruutuaika on rajallista ja vain viikonloppuisin.

    Anni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah niin, ihan pian mäkin pääsen osakseni Wilman viestejä. Niiden lukemiseen työmatkat ovat tosiaan erinomaista aikaa.

      Mutta näinhän se menee. Kaikki ei ole niin mustavalkoista, mitä yhdellä satunnaisella kohtaamisella toisesta ihmisestä voisi päätellä.

      Poista
  12. Luin samaisen mielipidekirjoituksen. Olen pääperiaatteelta myös samaa mieltä, että älypuhelimet vievät liikaa siitä muusta ajasta. Itse teen puhelimella ihan turhiakin juttuja ja ihan koko ajan. Mutta. Mielipiteessä oli hyvin paljon läsnä hyvin demonioiva koneiden paheksunta ja vähän naiivikin ote. Ikään kuin jokainen äiti ottaisi (tai pitäisi ottaa) 40 minuutin matkalla lapsi syliin (ellei tämä itke). Ikään kuin padin katsominen olisi vain pakkomielteistä ruudun tapittamista ja tuhoaisi lapsen aivot ja äidin ja lapsen vuorovaikutuksen. Ikään kuin äidin ja lapsen elämään ei mahtuisi muutakin kuin tuo 40 minuutin matka. Itse selviän arjesta kahdestaan 3 v. poikani kanssa joskus tabletin avulla. Välillä teen yrittäjänä töitä puhelimella. Voisin olla se äiti joka 40 minuutin matkan tekee puhelimella pakollisia töitä kun lapsi tuijottaa tablettia. Meillä se on mennyt jo liialliseksi, sen myönnän ja siihen on tulossa muutos. Mut kokonaan en älypuhelimesta ja tabletista luovu. Ne ovat työvälineitä ja ajanviettovälineitä. Meillä halitaan paljon ja vuorovaikutus ei tabletin katsomisesta häiriinny.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just näin, ihan sama ajatuskuvio itselläni tuosta mielipidekirjoituksesta. Tuollainen paheksunta ja tuomitseminen asiaa tai ihmisiä tuntematta sekä koneiden demonisointi saivat minutkin hieraisemaan silmiäni. Että ihanko tosissaan ja ihan omalla nimellä sekä tittelilläänkö tämä on kirjoitettu.

      Asian kun voisi esittää niin eri tavalla – ja syyllistämättä yksityiskohtaisesti jotakin tiettyä äitiä (tai isää) junassa tahi ravintolassa. Sillä sinänsä olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Näitä asioita on jokaisen syytä aina välillä tarkistaa omassa elämässään, ja ainakin itse suorastaan tarvitsen täysin somettoman vuorokauden tai vaikka pidemmäkin ajan silloin tällöin.

      Poista
  13. Kyllä musta on vaan jotenkin surullista, kun esim. odotushuoneessa ihmiset istuvat puhelimet kourassa selät kyyryssä näyttöä tuijottaen. Mummut ja papat sentään porisevat keskenään..Musta tämä älypuhelin elämä vaan syö semmoista spontaania ihmisten kanssakäymistä. Tuntuu myös, ettei ihmiset jaksa ajatella enää omilla aivoilla, kun kaikki odottelu hetket ja julkisissa istumiset pitää täyttää puhelinta tuijottamalla .Jotenki tuntuu, että semmonen luova ajattelu kärsii siitä. Ainakin itsellä saattaa monesti syntyä esim. joitaki arjen innovaatioita juuri niissä tilanteissa..Kun antaa aivoille välillä lepoa kaikesta...
    Mutta kohtuuden puolesta minäkin liputan siis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten juttu mihin olen kiinnittänyt omassa elämässäni huomiota. Tuntuu että tarvitsen jatkuvia ärsykkeitä ja viihdytystä. Jos ei ole ruutu päällä niin kuuntelen äänikirjaa tai radiota tiskatessani, syödessä luen tai teen sudokuja, jopa hampaita harjatessa on yleensä kirja mukana. En voi kahdeksi-kolmeksi minuutiksi irtautua kaikesta viihteestä ja suorittaa vaan tuota rutiininomaista tehtävää. Automatkoilla ja sängyssä ennen nukahtamista minulla on tapana ajatella asioita. Autossa on siksi helppo kun yleensä pidemmät matkat mennään miehen autolla ja meillä on aika erilaiset musiikkimaut. Miehen musiikit kulkevat läpi aivojen ilman että reagoin niihin tietoisesti juuri mitenkään.. Olen viime aikoina alkanut oikein hakemalla hakea ihan lyhyitä hetkiä kun minulla ei ole turhia ärsykkeitä. Istun ulkona, katselen ikkunasta ulos, istun pytyllä. Kävelyillä ei ole musiikkisoittimia tms. nämä lyhyet hetket auttavat lavottomuuteen. Toki joskus niiden aikana nousevat ajatukset tekevät levottomiksi, mutta noin yleensä tällaiset viihteettömät hetket ovat hienoja ja rauhoittavia.

      Poista
    2. Joo, onhan tämä tällaista etsikkoaikaa, että koneet ja some hakevat paikkaansa ihmisten elämässä. Tai ihmiset niiden koneiden keskellä, näkökulmasta riippuen.

      Mun suhtautuminen on siitä ristiriitainen, että todellakin käytän hyödyksi esimerkiksi odotushuoneessa oleilun tekemällä puhelimella jotain hyödyllistä sillä aikaa. Toisaalta taas lasten myötä ohjelmien ja valitettavasti myös elokuvien katsominen on tipahtanut minimiin. Aikaa on niin vähän, että en tahdo kuluttaa sitä keskinkertaisiin sarjoihin, eikä Game of Thronesin jälkeen mikään sarja ole lähtenyt niin, että kokisin sen olevan tarpeeksi hyvä ottamaan aikaani. Lapset myös pitävät huolen siitä, että meteliä piisaa niin paljon, että olen mielelläni hiljaisuudessa, kun ennen tykkäsin kaiken taustalla kuunnella radioita tai musiikkia.

      Mutta tarvitsen myös ehdottomasti elämääni sellaista luovaa luuhailua, jolloin ajatuksilla on aikaa poukkoilla ja tanssia ilman että ohjailen niitä mihinkään. Jos vaikka ajattelee tätä blogiakin. Poimin postausideoita netistä, kuten nyt tämän, mutta moni aihioista ilmestyy mieleeni hetkinä, kun luulen, että en oikeastaan mitään edes ajattele. Ja koska teen työni niin pitkälti online, tarvitsen aikaa, kun olen totaalisen offline.

      Poista
    3. Milloin koskaan on odotushuoneessa tullut spontaania jutustelua ventovieraiden kesken? Mä en ole ainakaan törmännyt sellaiseen edes sinä ensimmäisenä vuosikymmenenä jonka muistan hyvin, eli 80-luvulla. Silloin yritettiin epätoivoisesti lukea jotain 5 vuotta vanhaa Apua tai Aku Ankkaa josta puuttui sivuja. Tai torkuttiin:D

      Poista
  14. Voin ihan rehellisesti myöntää, että itse jämähdän liian usein läträämään puhelinta - jotain täysin turhaa väittelyä tai sitten kuvien selailua Instagramissa. Mutta eniten mua ärsyttää tuo asetelma: Joku ihminen tarkkailee (eli vähän niin kuin kyylää) muita ihmisiä 40 minuuttia ja tekee sen perusteella todella pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. On niin hyvä ihminen, että sydän vuotaa verta ja pitää kirjoittaa aika epäempaattinen teksti Hesariin, mutta ei siinä tilanteessa kysyä miten perhe sitten voi - jos kerran noin vahva huoli heräsi.
    Olen itse poikien kanssa 24/7, tai oikeastaan 21/7. Siinä ajassa ehdin jutella ja vastata noin 20 000 kysymykseen, halia tuntikausia, lohduttaa, opastaa, leikkiä ja auttaa - jos joku näkee meidän arjesta 40 minuuttia (oli se sitten iloista touhuilua ulkona, siivoamista, naama punaisena nalkuttamista kun kaikki kolme makaavat eteisessä makaroneina tai bussissa juttelua) niin näkee vain murto-osan, eikä voi tietää mitä meidän elämässä muuten tapahtuu.
    Poden usein morkkista kun kuljetan 4-vuotiasta välillä rattailla ja saan tuijotuksia, enkä viitsi kaikille mulkoilijoille selittää että a.) ollaan tosi pitkällä reissulla (usein lapsen kuntoutukseen tai takaisin) ja b.) tyyppi on väsyneenä vaarallinen karkailija, jollloin tuo on turvallisin ratkaisu. Pelottaa, että jonain päivänä ihmetellään kun pitkä pikkujätkä makaa rattaissa... jossain HS:n mielipidepalstalla vielä. Kääk.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä, se asetelma. Tuollainen kyttäys, arvostelu, tilannetajun puute ja epäempaattisuus – vieläpä kasvatusalan ammattilaiselta – sotii niin vahvasti mun missiotani, äitien välistä solidaarisuutta, vastaan. Kukaan ei voi tietää sen 40 minuutin aikana mitään siitä, mikä kokonaiskuva on. Mä esimerkiksi koen olevani varsin ok-mutsi ja läsnäoleva vanhempi, mutta on ollut hetkiä ja jopa kausia, jolloin ihan salettiin joku on voinut minut ja lapset kaupungilla nähdessään tehdä ihan toisenlaisia päätelmiä.

      Poista
  15. Todella hyvä kirjoitus! Kiitos!
    Kuinka paljon se 40min seuraaminen kertoo todellisuudesta yhtään mitään.. ja ketä se palvelee, muuta kuin lehtitaloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä. Se 40 minuuttia voi kertoo todellisuudesta joka päivä ihan erilaisen tarinan.

      Poista
  16. Kirjaan vertaaminen vuorovaikutuksen näkökulmasta on minusta sikäli ontuvaa, että himolukijoillakaan ei ihan joka paikassa ole romaania mukana (no, ehkä joillakuilla on, minulla ei). Älypuhelin sen sijaan kulkee melkein kaikilla taskussa. Mun nähdäkseni on puhdasta matematiikkaa, että jos aikuisen ja lapsen välissä harvemmin on aikuista koukuttava objekti, oli se kirja tai puhelin, vuorovaikutus on useammin välittömämpää ja palkitsevampaa. Totta kai ihmisillä on miljoona syytä näpeltää kännykkää ja on tilanteita ja tilanteita, mutta jos puhelin on melkein koko ajan käsillä, kädessä tai vähintään mielessä, kannattaa miettiä, ovatko ne syyt lopulta kovinkaan tärkeitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kyllä kävelenkin kirja kädessä :D Mutta joo, ymmärrän pointtisi. Kirjan ja älypuhelimen vertaaminen toimii tässä sellaisena ajatuksen herättäjänä, että miksi se toinen on niin pahis ja toinen hyvis.

      Vaikka itsekin pyrin pitämään työjutut, somet ja puhelimet lasten kanssa minimissä – välillä onnistuen ja välillä epäonnistuen – olisin ihan hyvin voinut olla noista esimerkkikeisseistä jompi kumpi. Todellakin kaivan metrolaiturilla puhelimen esiin käyttääkseni ajan hyödyksi ja olisin voinut joutua myös hoitamaan duunihommia puhelimellani 40 minuutin junamatkan ajan, vaikka lapsi on mukana. Omani eivät kyllä olisi antaneet mun niin pitkään keskittyä, haha, mutta noin niinkuin periaatteessa. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että naama olisi koko ajan kiinni luurissa.

      Poista
    2. Himolukijana minä luen sieltä kännykästä niissä paikoissa, joihin en voi ottaa sitä romaania mukaan.

      Poista
  17. Onhan se kännykkä koukuttava, kieltämättä. Mä joudun helposti tilaan jossa käyn maanisesti vartin välein selaamassa samoja sivuja ja facebookia. Mun pitää ihan tietoisesti pakottautua irti siitä "laittaa nyt iPadin kaappiin eikä ota sitä ennen iltaa esiin" tyyppisesti, ja samoin kuin sinä illalla selailu kostautuu yöunissa aina, herään liian aikasin eli viiden kuuden aikaan eikä uni tule enää. Aivot menee jotenkin ylikierroksille kai.
    No silti mua ärsyttää että vanhempien vetäytymistä ja uppoutumista omiin maailmoihin pois vuorovaikutuksesta lapsen kanssa pidetään jotenkin kännyköiden syynä tai nykyvanhempien ongelmana. Hirveetä tekopyhyyttä kun kumminkin esim. omassa lapsuudessa vanhemmat ei todellakaan olleet läsnä. Isä oli kirjansa tai lehtensä takana ja äiti touhusi non-stoppina jotakin. Lapset leikki keskenään ja oli pihalla illat, en mä muista ikinä että kenenkään vanhemmat olisi olleet pihalla mukana pyörimässä. Nykyisin suuri osaa vanhemmista panostaa tietoisesti vuorovaikutukseen ja haluaa viettää aikaansa lapsen kanssa ja lapsen ehdoilla. Mutta on kohtuutonta vaatia että aikuinen olisi tätä koko ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen joutunut tietoisesti itseltäni kieltämään puhelimella tekemisen ennen nukkumaanmenoa. Se vaikuttaa niin valtavasti uneen.

      Myös mun perstuntuma on se, että nykyvanhempien vuorovaikutus lapsiinsa ja yhdessä tekeminen on ihan eri levelillä kuin vielä omassa lapsuudessani.

      Poista
  18. Mitä eroa? En oo ennen nähnyt näin montaa lasta ajamassa polkupyörällä "kirja" kädessään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä niillä onkin kädessä kartta? Tai musiikkisoitin? Onpa hyvä, että eivät fillaroi gramofon kainalossa!

      Poista
  19. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  20. Kiinnostaisi lukea miten sovitat miehen vuorotyön ja lapsiperhe-elämän?
    Toinen juttu, miten kävin väsymyksellesi, miten selvisit siitä ja miten menee nyt?
    Itselle nämä teemat hyvin ajankohtaisia.
    Kiitos blogistasi.
    Terveisiä Pohjois-Pohjanmaalta. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miehen vuorotyössä, omassa yrittäjyydessä ja lapsiperhe-elossa tosiaan riittää soviteltavaa. Eikä siinä aina niin hyvin onnistutakaan, mistä oma uupumukseni viime talvena on hyvä esimerkki. Mä olen näistä aina silloin tällöin kirjoittanut, postaukset löytyvät parhaiten arki-tagin alta. Mutta laitan postaustoiveen mieleen, josko osaisin jotain omia neuvoja siitä antaa.

      Väsymykseen auttoi aika (kuopus alkoi nukkua öisin paremmin), yöimetyksen lopettamisen myötä tulleen hormonimyrskyn tasaantuminen ja miehen jääminen hoitovapaalle aiottua aikaisemmin. Mutta kauan siitä meni toipua, mutta pikku hiljaa ollaan taas tolpillaan.

      Terkut sinne lakeuksille!

      Poista
  21. Haha! Juuri sain osakseni metrossa ammattimielensäpahoittajan valitusta siitä kuinka kaikilla on puhelin kädessä ja eikö 15 minuuttia osata olla ilman. Meinasin vastata että ehdottomasti mieluummin käytän ajan uutisten/blogien yms lukemiseen kun hänen länkytyksen kuunteluun. Sain nieltyä kuitenkin sanani ja jatkoin hyvällä omatunnolla lukemista :D

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe