Kasvatus

Miksi tahdon kasvattaa lapseni kaupungissa?


Yhteistyössä OP ja Suomen Blogimedia

Näin hiljan Facebookissa avautumisen siitä, miten kotikaupunkini yleisen leikkipuiston hiekkalaatikolla oli ollut kokijan mukaan huonosti käyttäytyvä noin nelivuotias lapsi. Lapsen vanhemmat olivat kai jossain lähistöllä pihatöissä. Tekstin kirjoittaja oli sitä mieltä, että lasten vanhempien pitäisi katsoa mukuloidensa perään, sillä ei ole muiden tehtävä niitä kasvattaa.

Liekö se sitten syntyperäinen maalainen minussa, mutta koko avautuminen oli omasta näkökulmastani täysin nurinkurinen. En nyt edes lähde siihen, että kirjoittaja oli valmis pienen ohikiitävän hetken nähtyään leimaamaan lapsen huonokäytöksiseksi ja tämän vanhemmat edesvastuuttomiksi (jestas, mitä käytösperseilyä ja vanhemmuuden rimanalituksia oma perheeni on hetkittäin tarjonnut kanssakaupunkilaisille tuolla kylillä).

Mutta sen sijaan ajatus siitä, että meidän kuuluisi pitää huoli vain omista asioistamme ja lapsistamme – ja ennen kaikkea tehdä sitä vuorokauden jokaisena minuuttina – vaatii minulta lisää itsetutkiskelua. Niin absurdilta ja luonnottomalta se itsestäni tuntuu.
Minä olen elänyt lapsuuteni maalla. Se oli kokonaisuudessaan onnellinen lapsuus. Juuri sellainen elokuvien maalaisidylli, jossa kengät unohtuvat kesäisin eteiseen ja jossa talvisin matka koulusta kotiin kesti monta tuntia, kun matkalla pysähdyttiin kaivamaan tienpientareen ojiin tunneleita. Minulle oli asetettu rajat, sain paljon vastuuta ja minuun luotettiin. Eivät vanhemmat minun perässäni koko ajan kulkeneet, eivät etenkään silloin kun olin jo neljävuotias. Painelin pihalla menemään itsekseni, ja vaelsimme kavereiden kanssa pelloilla ja kylillä. Jos tuli tehtyä typeryyksiä, koko kylä kasvatti.

Olen miettinyt, onko tuo kokemani lapsuus vain aikansa tuote. Onhan vanhemmuus muuttunut monilta osin tietoisemmaksi kuluneiden vuosikymmenien aikana, ja läsnäolosta puhutaan joka paikassa. Ei silloin kolmisenkymmentä vuotta sitten maalla ollut aikaa kykkiä puiston hiekkalaatikolla lasten kanssa kakkuja tekemässä. Ei ainakaan meidän perheessä. Ei me edes koskaan käyty perheen kanssa leikkipuistoissa. Lähin leikkipuisto oli viereisessä vähän isommassa kylässä, mutta miksi ihmeessä me sinne olisimme lähteneet, kun leikkiä ja puistoa löytyi ihan omasta takaa.

Yllätyinkin, kun olin taannoin vieraana Alkuja-nimisessä podcast-sarjassa keskustelemassa kaupunki- ja maalaislapsuudesta Olga Temosen ja Maria Veitolan kanssa. Maalla perheensä ja eläinlaumansa kanssa asuva Olga kertoi omien lastensa painelevan menemään pitkin mantuja ilman että hänellä saattaa koko päivänä olla varsinaista tietoa, missä he kulkevat. Nuorin lapsista on kolmevuotias. Kuulostaa tutulta, sillä samanlainen vapaa fiilis oli omassa lapsuudessani. Tuo minun, Olgan ja Marian keskustelu löytyy kokonaisuudessaan kuunneltavaksi podcastina täältä.
Alkuja-podcastsarja on osa OPn neljättä #suominousuun-avausta. Avausten tarkoituksena on pönkittää Suomen kehitystä ja hyvinvointia, ja tällä kertaa OP tahtoi tehdä jotain uuden alun edessä olevien lapsiperheiden hyväksi. #Perheenlisä-etupaketti luotiinkin helpottamaan perheiden alkuja silloin, kun kukkaronnyörejä on pakko pitää tiukalla vauvan syntyessä. Julkaisuaikaan Perheenlisästä pöhistiin hyvää etenkin Twitterissä ja ihan syystä. Kaikki edut eivät vaadi OPn asiakkuutta, vaan ne ovat tarjolla ihan jokaiselle perheelle.

Alkuja-podcastin nauhoituksissa tajusin, että samanlainen lasten ja sitä myötä myös vanhempien vapaus edelleen vallitsee ainakin osassa maalaisperheitä. Pääsinhän minä ja perheellinen ystäväni maistamaan sitä viime kesänä vanhempieni luona. Tuolloin esikoisemme viettivät päivän kahdestaan pellonpientareella kirmaillen, ja joku talonväestä katsoi perään sen verran, mitä töiltään ehtivät. Minä, ystäväni ja kuopuksemme lähdimme kahville ja kirppareille lähikaupunkiin. Se oli kaikista aivan valtavan ihanaa – ja ihan mahdoton ajatus toteutettavaksi sellaisenaan kaupungissa. Miksi sitten tahdon silti kasvattaa lapseni maaseudun sijaan kaupungissa?

Siksi, että kokonaisuutena näin on paras. Koska molempia ei voi saada, on valittava hyvistä se omalle perheelle parempi.
Tämä pikkulapsiaika olisi aivan varmasti helpompaa rutiinien kannalta maalla. Siksihän me kesällä karattiin vanhempieni luo kaupungin arkitakkuja pakoon. Se maalaiselon helppous on pieniä asioita. Sitä, että kurat voi kopistella ja pestä kuraeteisessä. Sitä, että voin tehdä siivun jos toisenkin töitä samalla kun lapset leikkivät pihalla ikkunan alla. Sitä, että kylpyhuoneeseen mahtuu kerralla koko perhe, eikä silti tule ahdasta. Sitä, että lapset voi pukea ja laittaa pihalle yksi kerrallaan. Sitä, että etenkin kesällä he voivat kulkea ulos ja sisään ilman, että minun tarvitsee siihen puuttua. Sitä, että voin lähteä sisälle laittamaan ruokaa, mutta lasten ei tarvitse tulla samalla ovenavauksella sisään.

Yksinkertaisuudessaan se on sitä, että minun ei tarvitse olla niin läsnä koko ajan. Se on vapautta sekä minulle että lapsille. Kaupungissa me asumme ja ylipäätään elämme tiiviisti perheemme kanssa. Pidän siitä ja tietoisesti pyrinkin sitä kohden, mutta samalla olen kirvelevän tietoinen siitä, miten juuri se läheisyys välillä meinaa järsiä kappaleiksi jaksamiseni.

Toivon kuitenkin, että tämän vaiheen jälkeen saan tyytyväisenä nautiskella satoa niistä siemenistä, jotka pikkulapsiaikana olen kylvänyt. Lasten kasvettua vapausvaaka hiljalleen kääntyy kaupungin eduksi. Silloin kaupunki tarjoaa vapautta sekä minulle että lapsille, kun kaikki arjesssa tarvittava löytyy kävely- tai vähintään metromatkan päästä. Lisäksi voimme käydä yhdessä yhä useammin näyttelyissä, teatterissa ja kahviloissa, kun lapset ovat niissä tottuneita kulkemaan ja ylipäätään viettämään aikaa perheensä kanssa. Minä olen käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni baletissa, nukketeatterissa ja sinfoniaorkesterin konsertissa vasta lasten kanssa, sillä ei sellaisiin ollut maalta aikaa, mahdollisuuksia tai oikein intressejäkään lähteä. Löysin monet kulttuuririennot vasta kaupunkilaislasten myötä.
On mielenkiintoista, miten juuri ne kaupungin tarjoamat riennot heti koti-oven ulkopuolella olivat itselleni jo ja etenkin vauvavuosina niin tärkeitä henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjiä. Se mitä kaupungissa menetin arjen rutiinien helppoudessa, tuli takaisin kokonaisuuden mutkattomuutena ja mielekkyytenä.

Toivon, että kaupungissa asuvana saan todennäköisemmin pitää lapset elämässäni sittenkin, kun he kantavat muuttolaatikot omaan kotiinsa. Elleivät sitten muuta New Yorkiin tai päätä lähteä etsimään juuriaan ja päädy maanviljelijöiksi Pohjanmaalle. Luultavasti voin kuitenkin olla helpommin läsnä ja avuksi lasten arjessa heidän aikuistuttuaan, jos jälkikasvuni niin vain haluaa. Haluan tarjota arjessa läsnäolevaa turvaverkkoa, joka omalla kohdallani katkesi satojen kilometrin välimatkaan kotipitäjäni ja nykyisen kotikapunkini välillä. Toivoisin voivani olla sellainen mummi kuin maaseudulla useamman sukupolven asuttamissa pihapiireissä – mitä nyt tämä mummi kulkisi metrolla ja veisi lapsenlapset retkelle pääkaupunkiseudun metsiin.

Kaupungissa lapseni oppivat elämän monimuotoisuuteen huomaamatta, minkä koen antavan hyvät eväät maailman ymmärrykseen ja elämään. Vaikka oman asuinpaikan sisälle yleensä kertyy asumaan samankaltaista jengiä ja kuplautuminen on mahdollista niin kaupungissa kuin maalla, kaupungissa silti törmää väistämättä enemmän erilaisiin kulttuureihin, poliittisiin vakaumuksiin, perheisiin ja tapoihin elää.
Koska populaa on paljon, kaupungissa voi hakeutua paremmin kaltaistensa joukkoon. Koen, että nuoren on helpompi löytää itsensä, kun voi peilata omia näkemyksiään erilaisiin pintoihin. Ei tarvitse välttämättä tehdä kuten kaikki muutkin, kun yhtä ainoaa tapaa viettää nuoruuttaan ei ole. Harrastuksissakin on valinnanvaraa. Itse pystyin lapsuudessa valita lähinnä painin ja partion väliltä, ja harmittaa edelleen, että en oikein koskaan löytänyt mitään harrastusta, jonka olisin kokenut itselleni kivaksi.

Nuoremmat sisarukseni toisaalta löysivät, joten ei se maalla asumisestakaan tietenkään ole kiinni. Nykyään sielläkin on vaihtoehtoja enemmän ja netti tuo maailman ja sen ihmiset niille kaikista perimmäisille kylillekin. Lapseni eivät varmasti voi kuvitella, että olen elänyt elämää, jolloin ensi-ilta elokuvat tulivat meille Pohjanmaalle vasta viikkoja sen jälkeen, kun ne olivat jo pyörineet pääkaupunkiseudun teattereissa.

Mutta yksi asia ei ole muuttunut. Harrastuksiin kuskaaminen! Vanhempani ovat saaneet lapsensa kolmella eri vuosikymmenellä, ja saman verran he ovat myös käyttäneet vuosia aikaa siihen, että ovat kuljettaneet lapsiaan harrastuksiin viereiseen kaupunkiin. Joka päivä, toisinaan parikin kertaa ja vielä viikonlopun kisat päälle, kunnes 18-vuotiaina mukulat pääsevät itse kulkemaan autolla. Sen verran kauan minä olen sitä rallia katsellut, että omat lapseni saavat kulkea ihan itse metrolla harrastuksiinsa.
Samalla mietin, jääkö heidän lapsuudestaan puuttumaan jotain oleellista. Lapseni joutuvat matkustaa nähdäkseen tähtitaivaan niin kirkkaana kuin se ilman kaupungin valoja loistaa. Heidän ei tarvitse polkea umpihangessa kilometrien päähän linja-autopysäkille todetakseen, että se kerran päivässä menevä linjuri meni jo. Heille takkatuli on tunnelmanluoja, ei keino pitää tupa lämpimänä. Mietin, ruokkiiko kaupungin viriketulva heidän mielikuvitustaan, kun tekemistä ja kavereita riittää ilman miettimistäkin.

Ehkä jotain jää puuttumaan, mutta sen tilalle he saavat kaupunkilapsuuden, josta minulla maalaisena ei ole kuin se aavistus, mitä olen lasteni kautta saanut kokea. Ja päivä päivältä olen varmempi, että se on meidän perheelle se paras ja luontevin.

Niin ja se alussa mainitsemani Facebook-päivitys huonosti käyttäytyvästä lapsesta ja tämän edesvastuuttomista vanhemmista. Huokaisin helpotuksesta, kun se lempeästi tyrmättiin. Kommentoijat olivat samoilla linjoilla kuin minä. Lopetetaan toisten lyttääminen – etenkään kuin ei ole mitään käsitystä kokonaiskuvasta – ja pidetään sen sijaan huolta toisistamme ja toistemme lapsista. Kyllä se koko kylä kasvattaa täällä kaupungissakin – mitä nyt kanssakulkijoita ja -kasvattajia on tällä kylällä aika paljon enemmän.
Neliö

Modernia, skandinaavista ja kodikasta viisikymmentälukua

Pineterest-tilini sisustusinspiraatiokansioihin kertyvistä kuvamääristä voi päätellä, että kotimme muuttolaatikoiden purku alkaa olla voiton puolella. On aikaa miettiä jo muutakin kuin pyöränavaimien, saksien ja villasukkien olinpaikkaa. Pinsetitkin löytyivät vihdoin (olivat juuri siinä pussukassa kuin pitikin) ja sain nypittyä melkein kahden kuukauden edestä rehottavat kulmakarvat. 

Tällä hetkellä nurkissa ei ole enää yhtäkään purkamatonta muuttolaatikkoa. Uusi startup-yritys Pilvivarasto pyysi mua testaamaan heidän palveluaan, ja mielihyvin luovutin keittiöremontin valmistumista odottavan 16 muuttolaatikon setin heidän hoiviinsa keittiön valmistumiseen asti. Heti tuli tilaa ajatella, kun ei tarvitse sietää siellä täällä seilaavia laatikoita, joita ei voi vielä purkaa. Työhuonekin on vielä täysin kesken, sillä siellä ei vielä ole huonekaluja, vessa on sysipaska ja kylpyhuone kaaos, mutta muuten koti on alkanut muotoutua.
Loogisesti nyt pitäisi miettiä tapetteja, verhotankoja, seinämaaleja, pimennyskaihtimia, verhoja ja mahdollisesti mattoja. Hyppäsin kuitenkin toviksi vähän matkaa eteenpäin ja kirjasin ylös pieniä ja vähän isompia sisustuselementtejä, jotka ovat hahmottuneet hankintalistalle kodin rakentuessa nurkka kerrallaan ensin ajatuksissa ja nyt konkreettisesti. Tai noh, sisustuselementtien sijaan puhuisin vaikkapa kotielementeistä, sillä sisustamisessa on mun korvaani jotenkin kylmä klangi. Että sisustettaisiin sisustamisen takia, ei niinkään elämisen. Mä en taida oikein sisustaa, mä enemmänkin kodistan.

Koska muutimme kaksiosta neliöön, meiltä puuttuu kahden huoneen verran esimerkiksi kattolamppuja. Muutenkin erilaisissa kodeissa on erilaiset tarpeet. Entisessä kodissa oli jättimäiset peiliovikaapit, kun ny kodin ainut peili on pikiriikkinen peilikaappi vessassa. Kävimme myös Ikeassa, vaikka juuri olin huokaissut onnellisena, että onneksi tällä kertaa ei tarvita reissua Ikeaan. Kävi kuitenkin niin jännästi, että kausivaatteiden ynnämuun säilytykseen tarkoitetut muovilaatikot eivät mahtuneet komeroidemme ovista sisään. Piti siis käydä ostamassa tilalle pienemmät.
Tämä on kuitenkin ihana vaihe. Suunnitelmat alkavat olla selvät, mutta kun etsii suurinta osaa tuotteista käytettynä, etsimiseen saa varata aikaa. En voi siis olla varma, minkälaisia aarteita tuolta kyliltä vielä vastaan tulekaan ja milloin. Kiire ei ole oikeastaan kuin Hayn Loop Stand -pukkijalkojen kanssa, jotta pääsisin rakentamaan niiden ympärille työpöytääni. Selkä ei oikein tykkää nykyisistä työasennoistani, köh. Sattuisiko teistä jolla kulla seistä Hayn pukkijalkoja käyttämättöminä nurkissa?

Toinen työhuoneeseen hakusessa oleva asia on viisikymmentälukulainen nojatuoli. Joko siro tiikkipuinen tai sitten kunnon lukunurkkauksen veroinen tyylikäs laiskanlinna samalta vuosikymmeneltä. Kattolampuksi olen miettinyt Innoluxin Candeo Air -kirkasvalolamppua. Mutta jos teistä lukijoista jollakin on myynnissä sitä vanhempaa Candeo-lamppua, mua kiinnostaa sekin.
Työvaloksi haaveilen vanhaa ja sopivan kulunutta arkkitehtivalaisinta. Sellaista olen etsinyt jo lähes vuosikymmenen – sen ajan, minkä olen myös tehnyt kotityöpöydän ääressä töitä ilman kunnon valoa. Joskus on kieltämättä vähän hölmöä olla tyytymättä vähempään, kun täydellistä ei löydy.

Muitakin lamppuja on hankintalistalla. Fiilistelen tanskalaisia kreisejä putkirykelmäkattovalaisimia viime vuosisadan puolivälistä, mutta myös Secto Designin koivupuinen Octo-valaisin miellyttää silmää vuodesta toiseen. Sirojalkaisia lattiajalkalamppuja kotiimme voisi ripotella parikin tuomaan tunnelmaa. Kiinnostaisi kovin vaihtaa sellaiseen Svensk Tennin kankaalla päällystetty varjostin.

Uuden kodin tuparilahjana olin ajatellut itselleni luvan ostaa roskiksen vessaan. Kyllä roskiksen. Vessaan. Mä olen haaveillut iät ja ajat Vippin poljinroskiksesta, mutta tuntuu överiltä laittaa sellaiset summat, noh, roskikseen. Toisaalta roskis on kuitenkin käytössä joka päivä useamman kerran, ja nyt kun vanhan kylppärimme roskis suorastaan mätäni niille sijoilleen märissä pesutiloissa rapian vuosikymmenen palveltuaan, olisi pätevä syy ostaa kunnon poljinroskis.

Tässä kodissa vessa on erillään kylpytiloista, joten täten roskikselle olisi tiedossa pitkää ikää. Parasta olisi, jos tällaisen löytäisi jo elämää muutaman vuosikymmenen ajan nähneenä. Saa nähdä, miten käy, ja kuinka kauan pyyhekoukkuun ripustettu muovipussi toimii vessan roskiksena.
50-lukulaisia peilejä mä olen ehtinytkin muutamassa vanhantavaranliikkeessä käydä katselemassa, mutta vielä ei ole täydellisiä yksilöitä tullut vastaan. Eteinen kaipaisi yhden ison ja yhden pienemmän, ja kauniille peileille kyllä löytyy paikkansa muistakin huoneista. On outoa ja varmasti opettavaistakin ollut elää niin, että ei näe itsestään peilikuvaa kuin naaman kohdilta.

Ajan kulumista voisin toivoakseni tulevaisuudessa seurata Karllsonin Flip Clockista, joka olisi passeli eteiseen. Junghansin posliinisia ja pastillisävyisiä fiftarikelloja voisin sijoittaa vaikka joka huoneeseen, niin kauniita ja kodikkaita ajannäyttäjiä ne ovat.

Tämä on ja tästä tulee niin ihana koti!

Uusien tuotteiden kuvat ovat valmistajien. Vanhojen tavaroiden kuvat lainasin Pinterestistä, tarkemmat speksit Pinterst-tililläni.
Neliö

Keittiöremonttisuunnitelma

Kaikkeen tosiaan tottuu – myös elämään ilman keittiötä. Emme ole koskaan viettäneet tässä kodissa keittiöllistä elämää, joten en oikein osaa edes miettiä, minkälaista arki keittiön kanssa on. Lapsetkin luulevat, että meillä nyt vain sattuu olemaan kodissamme yksi betoninen huone, jonka seinistä ja katoista roikkuu putkia ja johtoja. 

Tiskaaminen suihkussa on kyllä ihan yhtä hanurista kuin alkuunkin, mutta kun tällä viikolla luovutimme ja haimme osan astioista kertakäyttöversioina, suihkun lattialla kyykkiminen tiskiharjan kanssa menettelee sekin. Ruuasta on tosin tullut ikävä suorite, kun pitää miettiä, miten ja missä sen tekee ja / tai syö. Ravintola-aterioista häviää jotain oleellista, kun ravintolapöydän ääreen kerääntyy pakosta eikä omasta halusta. Välillä haaveilen ateriakapseleista, ettei tarvitsisi niin paljoa kuluttaa aikaa ruuan kanssa häseeräämiseen.
Mutta yhtä kaikki, en enää oikein edes muista, minkälaista olisi laittaa ruokaa lipaston päällä olevan mikron ja vedenkeittimen sijaan keittiössä. Jääkaappi sentään saapui tovi sitten, joten parvekkeen ovien väliin perustettu kylmäkomero jäi tarpeettomaksi.

Olemme eläneet nyt kolme viikkoa ilman keittiötä (+yhden remonttievakkoviikon siihen ihan kärkeen), ja saman verran keittiötöntä elämä on vielä edessä. Kotimme keittiö tehdään mittatilauksena ja suunnitelmat saatiin hiottua valmiiksi vasta juuri ennen muuttoa, joten paremmalla aikatauluttamisella keittiötöntä elämää olisi tullut vähemmän.
Keittiöremontti pääsi yllättämään meidät, sillä alkuperäinen ajatuksemme oli remontoida keittiö sitten joskus paremmalla ajalla. Mielemme muutti sähköposti, jonka sain aikaisemmin syksyllä yläasteaikaiselta ystävältäni Anniinalta. Viestissä Anniina kertoi hänen ja puolisonsa Mathiaksen kurikkalaisesta muotoilutoimisto Hiomosta sekä heidän Neljä Seppää -keittiöbrändistä.

Hiomo siis vastaa Neljä Seppää -keittiöiden suunnittelusta, ja niiden valmistuskin on pohjalaista ammattitaitoa, sillä keittiöt tekee Kauhajoella sijaitseva Hietaranta Oy. Neljä Seppää valmistaa vanhan ajan keittiöitä nykyaikaisilla teknisillä ratkaisuilla. Keittiöt valmistetaan pääosin puusta, ja kaikesta muustakin huomaa, että ne on tehty kestämään niin käyttöä kuin aikaa. Mikä parasta, Neljä Seppää tekee myös 50-luvulta muotokielensä ammentavia keittiöitä. Ja kas, johan kiinnostuimme! Lisäporkkanana Anniina ja Mathias tarjosivat Hiomon suunnittelutyötä bloginäkyvyyttä vastaan.
Yhtäkkiä huomasimme miehen kanssa miettivämme, että samaan remonttipölyyn ja remonttikassan räjäytykseen se keittiökin menee muun asunnon ohessa. Ja onneksi niin! Asunnon alkuperäistä keittiötä purkaessamme vasta tajusimme, miten huonossa kunnossa se olikaan. Purkamisen jälkeen löytyi myös uusia yllätyksiä, joita 50-luvulla rakennettu kotimme on jo aikaisemmin tarjoillut kaikkien kokemiensa vuosikymmenien edestä. Asunnon viemäri- ja vesiputket olivat alkuperäiset.

Se oli todellakin melkoinen yllätys, sillä taloyhtiössämme on tehty putkiremontti. Saneerauksessa ei kuitenkaan ole uusittu meidän asuntomme sisällä olevia putkia. Niiden remontista on voinut jokainen asukas itse päättää, ja kai säästösyistä se on meidän kodissamme jätetty välistä. Tuli siis putkimiehelle töitä ja remonttikirjanpitoon uusi saareke. Putkimies vaihtoi meiltä päälinjaan johtavan viemäriputken, joka oli putkarin mukaan osittain mätä ja jonka valurautaosassa oli pieni halkeama. Putkimies oli onneksi kuitenkin sitä mieltä, että putkista ei ole päässyt tihkumaan vettä, kiitos linjasaneerauksessa putkien sisään laitetun muovieristeen. On silti vähän kuumottavaa, että putket ovat toimineet oikeastaan vain muovieristeen voimin, kun itse putki on ollut jo ihan haperoa.
Nyt kaikki on kuitenkin kunnossa, ja remonttitavaroiden varastona toimiva keittiö odottaa kalusteiden valmistumista päästäkseen tositoimiin. Koska multa on kyselty niin paljon keittiöstämme tuolla kylillä ja viestein, tässä jo pieni maistiainen suunnitelmakuvina tulevasta keittiöstämme. Täällä on kuvia keittiöstä alkuperäiskalustuksella.

Suunnitelman valmiiksi saamisessa iso homma, vaikka Mathias toki suunnittelijana isoimman duunin tekikin. Meillä oli toiveemme – kuten laatikoita kaappien sijaan, keveä ilme, 50-lukuinen teräksinen pöytätaso, integroitu extrapakastin sekä kunnon tilat jätteiden kierrätykselle – joiden perusteella Mathias teki luonnokset. Niitä pyöriteltiin muutamia kertoja edestakaisin, kunnes sekä Mathias että me olimme tyytyväisiä.
Oli hyvä, että Mathias oli haastamassa meitä suunnitelmiin muutoksia pyytäessämme, sillä näin jokainen asia on moneen kertaan mietitty ja harkittu. Mathiaksen ansiosta saatiin myös keittiömme hankalan kulmikkaan nurkat hyötykäyttöön. Koska olen itse tarkkaa visuaalisista yksityiskohdista, olen tyytyväinen, että Mathias ei päästänyt meitä helpolla senkään suhteen. Niinpä mies on nyt iltapuhteina siirtänyt keittiön oven yläpuolella olevan kiinteän komeron ovea, että linjat pysyvät suorina. Hemmetillinen homma muutaman kymmenen sentin tähden, mutta tärkeä juttu köökin visuaaliselle ilmeelle.

On vähän pelottavaa olla jokaisesta valinnasta keittiön suhteen itse vastuussa. Tähän mennessä ollaan asuttu muiden suunnittelemissa keittiöissä, ja kirotessa huonoja ratkaisuja, toimimattomia säilytystiloja tai omaan makuun rumia kaappeja, joku muu on ollut niistä vastuussa. Nyt kuitenkin ollaan itse valittu kaikki vetimistä rungon materiaaliin. On mietitty uunin paikka, pohdittu välitilan laatoituksen saumaväri, rankattu yksi hana ylitse muiden ja ostettu juuri mieleinen liesi. Jos harmittaa jälkikäteen, että astianpesukone on sittenkin liian pieni ja pikkulaatikot huonoja käytössä, se on oma syy.
Mulla on kuitenkin hyvä kutina, että kaikki on täydellistä. Aikaakin suunnitteluun meni sen edestä. Olen lukenut ihan liikaa erilaisista jääkaapeista ja käyttänyt tuntitolkulla aikaa erilaisten puutyyppien vertailuun. Yksi ilta vietettiin maalikaupassa pelkästään vertailemassa eri valoissa ja keittiön muiden sävyjen rinnalla just hyvää fiftarihenkistä sinivihreää keittiökaappiemme väriksi! Onneksi ei olla rakentamassa taloa, sillä siinähän menisi kaikkien yksityiskohtien miettimiseen vuosikymmen.

Miltäköhän tuntuu ensimmäisen kerran kokata uudessa keittiössä? Tai siivota pöytä ruokailun jälkeen ihan vain laittamalla tiskit koneeseen, sujauttamalla roskat hienossa järjestyksessä olevaan jätevaunuun ja pyyhkimällä pöytä rätillä, jonka saa huuhdeltua puhtaaksi ihan siinä niin, keittiössä? Ai että, pää on poksahtaa ilosta, kun moista ajatteleekin!
Juhla

Kotibileet ekaa ja vikaa kertaa


Yhteistyössä Crowmoor ja Suomen Blogimedia

Viisi asuttua vuotta, mutta ei yhtään bileitä. Tajusimme vanhaan kotiin muuttolaatikoita tilatessamme, että emme ole pitäneet niissä neliöissä koskaan juhlia. Lastenkemuja ja perhekekkereitä siellä toki olemme juhlineet, mutta jokaiset juhlat ovat alkaneet olla loppusuoralla iltaseitsemään mennessä. Päätimme, että vielä ennen muuttolaatikoiden uuteen osoitteeseen kantamista pidämme juhlat, jotka loppumisen sijaan alkavat seitsemältä illalla.

Niistä juhlista tulikin iltamat, jotka sisälsivät nipullisen ensimmäisiä kertoja sekä yhden ison ja siinä hetkessä vielä epätodelliselta tuntuvan vikan kerran.
En edes muista, koska olisin viimeksi ollut kotibileissä, saati järjestänyt sellaisia. Nykyään tavataan iltaisin ystävien kanssa yleensä suoraan jossain kaupungilla, kun niin monella on kotona minityyppejä, jotka menevät nukkumaan iltaysin aikoihin. Silloin tällöin päädytään perheyökyläilyjen yhteydessä istumaan iltaa yökkäreissä ja villasukat myttyrällä milloin kenenkin keittiöön. Tärkeitä ja ihania kohtaamisia nekin. Mutta bileet, vanhat kunnon kotibileet, sellaisia on kyllä ollut ikävä!

Joskus kauan sitten opiskeluvuosina oli aikakausi, kun meillä pidettiin kotibileitä vähintään kerran viikossa, jos ei useamminkin. Meillä oli miehen kanssa hulppean kokoinen vuokrakolmio ihan Turun keskustassa, parin sadan metrin päässä Kauppatorista. Sinne oli kaikkien helppo tulla. Kotimme hippipunaisella ja Aasian-tuliaisilla sisustettuun olohuoneeseen mahtui istumaan iltaa isolla sakilla ja sen pienen keittiön tiskipöydälle mahtui yllättävän paljon likaisia astioita, joita käsitiskillä sitten seuraavana päivänä jynssättiin. Voi niitä aikoja ja ikuisesti kestäviä öitä!
Tällä kertaa kotibileiden järjestäminen vaati hieman enemmän etukäteissuunnittelua kuin sipsipussin ostamisen, sillä meillä oli miehen kanssa villi haave päästä juhlimaan yhdessä. Tähän mennessä kun ollaan käyty juhlissa vuorotellen tai vaihtoehtoisesti koko perheenä alkuillasta, minkä jälkeen toinen on lähtenyt lasten kanssa kotiin.

Mutta nyt tämän vauvakirjamerkinnän arvoisen illan meille mahdollisti ystäväperheemme, jonka luokse lapset lähtivät innoissaan ensimmäistä kertaa elämässään yökylään. Esikoisella oli vähän jo yökyläilystä jujua, sillä hän on ollut kerran hotellissa yötä mummin ja paapan kanssa.
Kun vilkuttelin rappukäytävässä reppujen ja unilelujensa kanssa täpinöiville lapsille, ikävä nappasi hetkeksi kurkusta kiinni, mutta luovutti sitten. Tilalle tuli riehakas ja epätodellinen fiilis. Koko ilta, yö ja pala aamuakin aikaa olla ihan vain aikuisseurassa. Käsittämätöntä! Meillä kun oli tiedossa jo mainittujen lisäksi nukkumiseen liittyvä kolmen suora ekoja kertoja:

1.) Eka yö ihan vain kahdestaan miehen kanssa sitten lasten syntymän. 2.) Eka ilta ja yö ihan kahdestaan miehen kanssa kotona ilman lapsia / toista lasta sitten lasten syntymän. 3.) Eka aamu kahdestaan miehen kanssa sitten lasten syntymän, kun kummankaan ei ole pakko nousta ylös ennen kuin itseä huvittaa.
Ei kai ihme, että fiilis oli hyperventiloiva ilopaniikki. Lasten lähdettyä yökyläreissulle, kuljin hetken nautiskellen kodin hiljaisissa huoneissa ja valitsin sitten Spotifystä bilelistan – sen, johon näemmä olen päivittänyt biisejä viimeksi vuonna 2011. Mutta eipä siinä, hyvin keikkui lantio listan tahtiin edelleen!

Yökyläpaikan etsiminen vaati vähän säätöä, joten muuten bileet järjestettiin ilman sen kummempaa panostusta. Mun piti tovi kelailla, mitä kotibileissä oikein on tapana tarjoilla. Sipsejä tottahan toki, joten niitä oli hankittuna muutama pussi. Olin ostanut myös tuoreita marjoja, tummaa suklaata sekä ainekset tomaatti-oliivipizzaan. Ei männä vuosien kotibileissä joka kerta todellakaan ollut tarjolla jotain ruokaa, mutta jo silloin rakastin juhliin valmistautumista. Sitä fiilistä, kun lätki kasvoille naamion, suti hiukset ojoon, pyyhkäisi pölyjä pois pinnoilta musiikin tahdittamana ja sitten viittä vaille valmiina hääri keittiössä ruokaa laittaen.
Juhlajuomina meillä olivat Crowmoorin sponsoroimat siiderit. Päästiin maistamaan etunenässä Crowmoorin uuden country cider -sarjan uutuustuotetta; Crowmoor Hazy & Sour -siideriä. Vaikka siideri on pullotettu tuossa ihan Helsingin kupeessa, uutukaisen runsas omenamehupitoisuus vie makunystyrät seikkailulle johonkin englantilaiseen pubiin.

Osa Hazy & Sour -siiderissä käytetystä omenamehusta on suodattamatonta, mikä tuo juomaan mukavan utuisen ulkonäön ja rapsakan kuivan maun. Kauniin tyylikkäät pienet lasipullot eivät kaivanneet laseja, vaan juoma oli oiva nauttia sellaisenaan suoraan pullosta – pieni nyanssi, jota etenkin muuttolaatikoiden keskellä elävä arvostaa.
Juhlissa tosiaan oli ehtaa vanhaa kotibiletunnelmaa, kun pöydät olivat mustista muuttolaatikoista kootut ja istuimina toimivat sinne tänne lattialle ripotellut tyynyt. Sohva me oltiin jo muuton alta ehditty myydä pois. Ikkunoissa ei enää ollut verhoja ja matot oli rullattu pois lattioilta. Kaikessa oli jo aavistus lähdöntunnelmaa.

Saimme seuraksemme pienen porukan ystäviä – kiitos muun muassa Anna ja Milla – jotka muistuttivat meitä kotibileiden yksinkertaisen toimivasta ytimestä: hyvä seura ja harkitun huonot jutut. Sillä naurunmetakalla oli hyvä täyttää vanhan kodin huoneet viimeisen kerran vielä ennen hyvästejä. Tuo koti jos joku, oli kotibileensä ansainnut.
Kirpputorit

Lasten 50-luvun karkkikerrossänky

Joskus aarteita pitää etsiä niin kauan, että lopulta päätyy Teuvalle, Pohjanmaalle. Sieltä erään talon ullakolta löytyi kolmessa polvessa nukuttu kerrossänky – juuri sellainen, jota me olimme etsineet lapsille jo monen kuukauden ajan. Marssiminen huonekaluhalliin ja siitä kassalle olisi säästänyt paljon aikaa, rahaa ja vaivaa tähän verrattuna, mutta eipä olisi kannattanut. Niin täydellinen tämä vanha sorjajalkainen sänkysöpöläinen on.

Aloimme etsiä lapsille kerrossänkyä viime talvena, aika pian sen jälkeen, kun kuopus oli siirtynyt nukkumaan lainapinnasänkyyn (, jollaista meille ei ikinä pitänyt tulla). Etsimme pientä ja ketterää, täyspuista ja mielellään Suomessa valmistettua kerrossänkyä. Tein listan mahdollisista vaihtoehdoista, vaikka lopulta oli selvää, että mitenkään muuten kuin käytettynä meille soveltuvinta ja sitä kauneinta sänkyä ei voisi saada.
Näitä pinnalaitaisia pikkukerrossänkyjä on valmistettu Suomessa monessa paikassa ja monella vuosikymmenellä. Ne koostuvat erillisistä sängyistä, joita voi sitten näppärästi kasata päällekkäin kunnes katto tulee vastaan. Enpä olisi ilman vanhoja valokuvia muistanut, että minäkin olen nukkunut tuollaisessa sängyssä ennen kuin pikkusisko muutti samaan huoneeseen ja punainen pinnalaitainen sänky muuttui Lundian kerrossängyksi.

Niemen Tehtaat on saanut suurimman kunnian tämän tyyppisten sänkyjen valmistajana, ainakin mitä on Googlea, Pinterestiä ja Instagrammia uskominen. Heillä on myös tällä hetkellä vastaavanlainen sänky uudistuotantona. Siinä on kuitenkin umpipäädyt, ja minä tahdoin ehdottomasti keveämmän ilmeen takaavat pinnapäädyt. Tuolla kylillä kulkee myös sänkyjä, joissa laidat ovat paljon matalammat kuin tässä, joten just tällaisen löytyminen vaati melkoisen paljon luuhailua nettikirppareilla, pari hutia ja muutaman pettymyksen, kun joku muu ehti ostaa sängyn nenän alta.
Teuvalta lopulta kuitenkin tärppäsi, kun sängyissä sisaruksensa kanssa 50-luvulla nukkunut myi hyvin palvelleen kerrossänkykokonaisuuden meille, vuosikymmenien saatossa liimattuina tarroineen kaikkineen. Kaupanpäälle tulivat myös itse nikkaroidut puiset tikkaat. Hintaa sängyllä oli 180 euroa, minkä päälle tuli 140 euron kuljetusmaksu Postin kuljettaessa sängyn ovelta ovelle vajaassa vuorokaudessa kauppojen teosta.

Vielä tässä vaiheessa kerrossängyn neljäs käyttäjäkaksikko ei kuitenkaan päässyt ensiunille uudessa sängyssään, vaan ensin lähdimme rautakauppaan. Ostimme nipullisen mittaan sahattua mäntylautaa, jotka mies ruuvasi sänkyihin uusiksi pohjasäleiköiksi. Laudat kustansivat 54 euroa. Sen lisäksi kunnostusprojektia varten tarvittiin sinkkiset puuruuvit, hiomasieni, liukuestetarraa (portaita varten), pensseli ja maalit. Näille hintaa tuli yhteensä 110 euroa.
Maalit ovat Tikkurilan Helmi-kalustemaalia puolihimmeänä, mikä yhdistettynä puuterisiin pastellisävyihin on just oikealla tavalla fiftari. Esikoinen oli ajatellut oman sänkynsä väriksi Frozenin sinistä, mutta nähdessään väriseinällä hattaraisen pinkin värilastun, mieli muuttui. Mä valitsin kuopuksen kanssa yhteisymmärryksessä hattaran kaveriksi utuista lilaa, joka tuo mieleen mustikkaiset huulet. Ja koska väriä pitää olla, portaisiin otettiin vielä oma sävynsä pehmeistä vihreistä. Roosasävy on nimeltään Runo (J424), liilaan taittava pastellimustikka taasen Loitsu (S348) ja just hyvä vanha minttu tuntee kutsumanimen Silkkitie (S440).

Kuusikymmenvuotias sänky ja sen uudistus maksoivat yhteensä siis lähes 500 euroa. Halvemmalla olisi voinut käydä ostamassa ihan uuden sängyn. Onneksi kuitenkin maltettiin etsiä ja kunnostaa, sillä tässä on kaikki kohdillaan just meille. Tulen myös onnelliseksi siitä, että voin antaa vanhoille huonekaluille uuden elämän. Kunnolla tehty huonekalu kestää perintönä, ja sen huoltaminen on paitsi järkevää, myös ihanaa.
Lapset ovat nukkuneet uusvanhassa karkkikerrossängyssään parin kuukauden ajan. Isosisko isosiskon oikeudella yläpunkassa ja pikkuveli alapunkassa. Nyt kolmen viikon ajan sänky on seisonut lasten ikiomassa huoneessa. Sehän on ihan luotu tänne 50-luvulla rakennettuun kotiin. Sorjat ja pitkät jalat sekä pinnalaidat pitävät sängyn ilmeen keveänä (ja sen alta siivoamisen helppona). Sänky on tavan sänkyä kapoisempi, mikä jättää huoneeseen enemmän tilaa leikille. Pituuttakin sängyllä on normimittaista petiä vähemmän, mutta varsakoipisten lapsienkin pitäisi mahtua nukkumaan sängyissään vielä useamman vuoden.

Kerrossängyn taustaseinälle nostimme talohyllyt, jotka vanhassa kodissa olivat kapean käytävän viheriöivän liitutauluseinän perusteina. Nyt hyllyille aseteltiin kaikkea pientä ja tärkeää, ja uskoisin kokoelman muuttuvat lasten toimesta harva se päivä. Me yritetään tässä jossain vaiheessa saada kokoelmanäyttelyille arvoisensa tausta, sillä seinä huutaa edelleen kylmää maalarinvalkoista pohjamaalia. Ja hei jos joku tietää, keneltä voisin tilata erikoismitoilla ja omista kankaista vetoketjulliset päiväpeitot, kertokaahan! Meille ei lasten sänkyjä todellakaan nykyisellään pedata joka päivä, ei etenkään lasten toimesta.
Nyt luvussa olevat iltasatukirjat ja selailukirjat majailevat kirpparilta pikkukillingillä ostamassani pinkissä pyöräkorissa. Sängyn alle suhahti komeasti pärekori pehmoleluineen ja maailmaa nähnyt vanha pahvimatkalaukku, jossa säilytetään vauvannuken vaatteita ja muuta tarpeistoa. Islannin-reissulta kirppistuliaisena ostettu superlämpöinen isoäidinneliöpeitto kulkeutuu kodissa aina sinne, missä lököilijät ja torkkujat villan lämpöä kaipaavat.

Lastenkammarin unipaikka on nyt niin söpö ja seesteinen, että liekö sen taikaa, että uskallan jo ehkä sanoa sen ääneen: nykyään meillä nukutaan yöt (ainakin aamuyöhön asti).

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe