Kaksi vuotta kahden lapsen äitinä

16.10.16

Kirpeät syyspäivät, kelta-punaisena hehkuvat puut ja yöpakkasen jäljiltä kohmeinen nurmikko ovat minulle kai loppuelämäni ajan kuopuksen syntymämaisema. Hän syntyi pikalähetyksenä lokakuisena perjantaina, kun jättimäiset vaahteralehtikasat olivat parhaimmillaan pomppimiseen ja tuleva talvi kipristeli jo enteillen nenänpäätä. Yhtäkkiä sellainen maisema on taas tässä, ja kuopus on kaksivuotias. 

Kaksi vuotta kahden lapsen äitinä on ollut sellainen matka, että onneksi en sitä etukäteen kaikista varoituksista huolimatta voinut aavistaakaan. Onneksi ei ollut selkeää karttaa, vaan oli luotettava pitkälti suuntavaistoon. Muuten olisi jäänyt tämä reissu tekemättä. Matkalla olen löytänyt itsestäni puolia, joita en olisi tahtonut löytää. Olen ottanut askeleita taaksepäin, rypenyt mudassa ja räpeltänyt itseni jotenkuten esteiden ali. Yli en olisi jaksanut edes yrittää.
Tuntuu hullulta, että esikoisen kaksivuotissyntymäpäivänä olimme jo päättäneet, että pikkusisarus saa tulla jos on tullakseen. Esikoinen oli silloin jo niin iso, kuopus nyt vielä niin pieni. Vielä hämmentävämpää on, miten ihmeessä me olimme tässä vaiheessa jo selvinneet esikoisen kuluttavasta vauvavuodesta toivoaksemme toista lasta, kun nyt perustyytyväisen vauvan ensimmäisien vuosien jäljiltä olen edelleen vakaa kuin purukumilla paikattu traktorinrengas?

Pelkkää aurinkoa ja sateenkaaridrinksuja ei tämä kahden lapsen äitiystrippini edelleenkään tarjoile, mutta nyt kaksi vuotta reissun aloitusta myöhemmin olen pääsääntöisesti ihan tolkuttoman onnellinen. Onneksi saan hyppiä näissä tämän syksyn vaahteranlehtikasoissa kahden lapsen kanssa. Matkalla tähän on meinannut loppua usko omaan jaksamiseen, äitiyteen ja mielenterveyteen, mutta kaiken kaikkiaan tämä on heittämällä paras seikkailu, johon olen päässyt mukaan. Siloiteltu ja jonkun muun valmiiksi miettimä pakettimatka ei koskaan ole ollut se kiintoisin vaihtoehto.
Perheemme nuorimman varsinaista syntymäpäivää vietettiin koruttomissa puitteissa tässä kuluneella viikolla työ- ja päiväkotipäivän jälkeen. Koska meillä ei ole keittiötä, kävin noutamassa lasten ehdotuksesta päivälliseksi sushia. Kakun kävin hakemassa oman kylän leipomosta. Sitä leikattiin juustohöylällä ja syötiin pastalautasilta sitten iltasella, kun saimme muuttolaatikoiden keskelle synttärijuhlimaan siskoni puolisoineen.

Synttärisankari kuunteli onnittelulaulua ja hymyili silmät onnea sekä intoa kimaltaen. Sillä samalla kujertavalla innolla hän suhtautuu kaikkeen ympärillään ja opettaa samalla äidilleen lungiutta sekä arjessa piilevää huumoria. Hän tietää, että ikävä taittuu halimalla ja tylsyys tanssimalla. Hän rakastaa junia, palloja sekä muttereita ja hämmästyttää päivittäin keskittymällä pitkiksi toveiksi rakentelemaan junaratoja ja jättimäisiä legorakennelmia. Itsekseen puuhailun vastapainoksi hänellä on tapana kiivetä syliin ja pyytää hiplua. Ja minä silitän niin kevyesti, että sormenpäät hädintuskin koskevat ihoa. Niinä hetkinä tekee mieli rutistaa haliin, kun vielä voi.

Äidin rakas kultapala. Niin iso jo ja niin pieni vielä.

Lue myös nämä

18 kommenttia

  1. Onnea kaksivuotiaalle! 🎂

    Samoja mietteitä tuosta niin iso, mutta kuitenkin niin pieni... Ihan kohta tulee kaksi vuotta siitä kun muutimme tähän nykyiseen kotiin ja silloin esikoinen oli niin iso ja reipas ja omatoiminen. Kuopus on nyt yhtä vanha kuin esikoinen silloin ja hän on meidän iso vauva. Toki iso reipas ja omatoiminen hänkin, mutta kuitenkin vielä niin paljon pienempi kuin siskonsa saman ikäisenä. Miten se on mahdollista? 😄

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väiltän onnittelut sankarille itselleen :) Se ero lapsen "isoudessa" ja "pieneydessä" on tosiaan hämmentävä. Kuopuksella on nyt joitain esikoisen vanhoja vaatteita käytössä, ja vaatteiden on täytynyt kipsahtaa säilytyksen aikana. Esikoinenhan oli niitä käyttäessää jo niin iso, kun kuopus vielä niin pieni :)

      Poista
  2. Meidän pienin on neljä ja kauhulla yhtenä päivänä tajusin, että kahden vuoden päästä hän on jo eskarilainen. Ei nytkään enää todellakaan mikään taapero, mutta että melkein koululainen kohta... nyyh. Nautitaan pienimmistämme!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän esikoinen on myös kahden vuoden päätä eskarilainen, mikä on ihan hullua. Just olen jotakuinkin tottunut ajatukseen, että minä todellakin olen äiti. Mutta että minä olisin niin ison lapsen kuin eskarilaisen äiti, se on ihan käsittämätöntä.

      Poista
  3. Minä muistelin varmaksi hänen syntyneen perjantaina, Aleksis Kiven päivänä. Silloin seurasin instaa ja jännäilin mukana. Muistankohan väärin?

    Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä, ootpa ihana! Muistat paremmin kuin minä :D Perjantaihan se tosiaan oli, ja sitä luulin ajattelleeni, kun esikoiseltakin jäi sinä päivänä päiväkotipäivä välistä. Kirjoitin sitten kuitenkin lauantai haha. Käyn korjaamassa sen heti :D

      Poista
  4. Tällaisia postauksia olenkin taas ehtinyt toivoa ja odottaa! Voi mikä pikkuherra hänestä on hyvää vauhtia kasvamassa. Niin hurmaava poju, että <3_<3
    Kirjoitit yllä, että olet astunut askelia taaksepäin, rämpinyt mudassa ja löytänyt itsestäsi jotain, mitä et olisi halunnut löytää. Juuri nämähän sitä arvokasta ihmisen kehitystä ovat, kaikkein arvokkainta antia! Vaikkei se siltä niinä pahimpina kuukausina varmasti tuntunut. On kunnioitettava asia, että olet kohdannut ja varmaan vähän väkisinkin joutunut löytämään itsestäsi pienen hirviön. Mutteihän se haittaa. Etkö lopputulemana tunnekin itsesi paremmin? Osaa pitää hirviön aisoissa rakentavin menetelmin? Löydä itsessäsi syvempää rakkautta, kun se toinen puoli on nyt kohdattu.
    Olet upea ja ihana! Tämä blogi antaa minun arkeeni paljon. Odotan kovasti kirjaasi, se sopii oikein hyvin omaan ja mieheni elämänvaiheeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hän tosiaan on hurmaava – ja kasvaa ihan huomaamatta. Tuntuu välillä ihan haikeuskipuna vatsassa, kun katselee hänen leikkivää figuriaan ja tajuaa, että ei hän tosiaankaan enää ole vauva.

      Mä olen miettinyt paljon, tekikö viime vuosien kuluttavuus musta jotenkin valmiimman ja jopa paremman ihmisen. Ehkä olen vieläkin parantumisvaiheessa kaiken jäljiltä, sillä edelleenkin pidän sitä vanhaa minua parempana ja olisin mielelläni jättänyt tutustumatta siihen väsymystä ja alkukantaista vihaa punaisenaan tykyttävään hirviöön. Monet sanovat, että eivät vaihtaisi raskaista pikkulapsiajoista päivääkään pois, mutta minä vaihtaisin jopa viikkoja.

      Olisihan se hienoa, jos tämän kaiken suurempi opetus aukeaa mulle joskus myöhemmin, mutta ei ole kyllä kovin odottavaiset fiilikset sen suhteen. Yksi toisaalta on kuitenkin sanottava. Toisaalta nyt osaan nauttia tästä ns. normaalista pikkulapsiperheajasta ihan eri tavalla, kun on kokenut arkea, jonka tuntui pelkältä väsyltä ja selviytymiseltä.

      Ja voi kiitos kauniista sanoistasi, niin kiva kuulla!

      Poista
    2. Oma tyttäreni on 1,5-vuotias. Mullakin oli rankkaa. Noh, se on ihan oma tarinansa lukuisine huonoine käänteineen, mutta koen nyt, että olen lähes parantumaisillani. Mulla ei ole haikeutta vauva-ajasta, en kaipaa sitä aikaa yhtään ja vaihtaisin koko ajan pois. Tai ehken pois mutta niin että olisi sitä surullisen kuuluisaa apua ollut saatavilla. Kaikesta pitää niin yksin selvitä. Teillä on kuulostanut tekstiesi perusteella olevan samanlaista arjen avun suhteen. Suomalaiset perheet ovat ilmeisesti jotenkin niin yksin! Kamalaa! Sitten mietitään, että mikä tässä on kun on niin perseestä. Väitän kivenkovaan, että tämä on yksi juttu missä ENNEN OLI PAREMMIN :---D Kun ihan todella oli yhteisö, kylä ympärillä (tosin niin hyvässä kuin pahassakin...). Samassa talossa asui yleensä ainakin kolme sukupolvea. Voi äitiyttä jos vanhempani asuisivat luonamme oikein isossa talossa, olisi eläimiä ja luonto lähellä. Toki siinä ajassa oli huonotkin puolensa - ei ollut niin lastenkulttuuria ja -oikeuksia. Synnytykset olivat isompi riski jne. Mutta se yhteisö oli arvokas.
      Tulipas sepustus! Mutta tosiaan toivon perheellenne nyt seesteisempiä ja helpottavampia aikoja. Kihisevää onnea uudesta kodista ja sen mahdollisuuksista. Levollista kiintymistä omaan uuteen kotipesään. Hauskaa syksyä!

      Poista
    3. Kyllä, paljon olen kelaillut samaa!

      Poista
  5. Hei,
    Kiitos taas upeasta postauksesta, täällä 4kk vanha kahden lapsen äiti kyynelehtii, lapsen pienuus on niin suhteellista! Minäkin todella vaihtaisin viikkoja tai kuukausia pois esikoisen vauvavuodesta! Esikoinen siis täytti juuri 2v. Miten meillä sitten tuli jo toinen vauva? Samaa pohdin minäkin, mutta onneksi kuopus on ollut rentoa sorttia ja nukkuu lähes läpi yön. Olin varautunut johonkin helvetin esikartanoon ihmisten pelottelujen ja elämän rankkuuden jeesustelun takia, mutta tämä toinen lapsi on ehkä tuonut minusta esiin jotain zen-piirteitä, enkä olekaan enää yrittämässäkään tehdä montaa asiaa, vaan hoidan nyt vaan näitä lapsia.
    Sitä mietin tässä, että ehkä sinun on vaikea olla oikeasti äitiyslomalla, kun työ "seuraa koko ajan perässä"? Nostan todellakin hattua aikaansaavuudestasi ja avoimuudestasi!
    Ja nyt kun avasin sanaisen arkkuni niin olen muuten miettinyt, että siihen nähden, kuinka antimaterialistisena ja uuden sukupolven edustajana olet asioiden omistamisen ja tavaran haalimisen suhteen, olen ollut yllättynyt kuinka valtavan kiintynyt olet ollut asuntoihin, entiseen ja nykyiseen! Ihan vain näin ajatuksena...
    Aurinkoista syksyä teidän perheeseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan ihan mielenjäräyttävä ajatus, että meilläkin voisi periaattessa nyt olla kolmas vauva, jos niikseen olisi tullut. Se tuntuu oudolta, sillä meillähän on vauva, mitä nyt hän juuri täytti kaksi vuotta :D

      Vanhempainvapaa tosiaan jaettiin miehen kanssa, mikä oli ihanaa aikaa, kun mies oli kotona ja minä tein töitä vain sen verran, että pärjättiin. Hoitovapaa yhdistettynä monenlaisiin työkuvioihin oli melkoisen rankka kokemus, ja onneksi tajuttiin varhentaa miehen jäämistä hoitovapaalle alkuperäisestä suunnitelmasta.

      Hauskaa, että näet mut antimaterialistisena ja uuden sukupolven edustajana :D Kun mähän rakastan monia tavaroita ja niiden tarinoita. Asuntoihin sinänsä en ehkä ole kiintynyt, mutta koteihin niiden seinien sisällä kyllä. Koti on mulle tosi tosi tärkeä paikka.

      Poista
  6. Onnittelut pienelle kiipeilijälle!

    Allekirjoitan todella tuon mietteen, että kuopuksen vauvavuodesta voisin vaihtaa päiviä, jopa viikkoja pois. Tuntuu nyt taaksepäin katsoessa, että vasta kahden lapsen vanhempana vasta oikeasti olen kasvanut (niin kuin sitä yleensä tarkoitetaan) ja kipuillut vanhempana. Olen rypenyt todella syvällä, löytänyt itsestäni todella tummia piirteitä ja hävennyt käytöstäni usein. Silti noita kahta ihanuutta en koskaan vaihtaisi yhtään mihinkään.

    Tämän aamun kruunasi kuopuksen ihanan pehmeällä äänellä lausuttu "äiti" samalla kun hän otti kädestäni kiinni. <3 Aiemmin sama sana on huudettu vain räkä poskella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista, minä välitän kaksivuotiaalle itselleen terkut!

      Mä koen itse kasvaneeni tosi paljon esikoisen vauvavuoden aikana, mutta hyvällä tavalla. Toinen vauvavuosi ( ja etenkin minun hoitovapaa-aikani viime syksynä ja talvena) sen sijaan saivat minut taantumaan. Ja sieltä taantuman takaa löytyi hirviöäiti, joka ei jaksa mitään tai ketään.

      Mutta nyt! Voi että miten onnellinen voi olla, että on ensin rämmitty ja nyt välillä jo loikittukin taas eteenpäin :)

      Poista
  7. Oikein paljon onnea! Meidänkin esikoinen on saman ikäinen. Kuopus 7kk.... hulinaa riittää. Meillä tosiaan 1,5v ikäero. Syynä mun endo oli pakko tehdä peräkkäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista, välitän ne sankarille itselleen! Tiellä tosiaan hulinaa riittää tuolla ikäerolla, vau! Nostan hattua!

      Poista
  8. Paljon onnea isolle, pienelle sankarille!

    Niin se vain itseänikin ihmetyttää, miten kahden pienen lapsen kanssa on selviytynyt. Miten on oppinut valtavasti itsestä, omasta persoonasta ja reagoimistavoista uutta. Meillä ikäero on pienempi ja enpä tosiaan osannut aavistaa tulevaa, vaikka paljon ohjeita sain. Hienostihan tässä on selviydytty! Onpa ihana lukea juttujasi, kun samojen asioiden kanssa täällä aina tuumin ja painin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos!

      Mä luulen, että itselleni kahden lapsen rankkuus tuli siitä, että varoituksista ja jopa kauhutarinoista huolimatta en vain osannut kuvitella sellaista. En ollut sellaista väsymystä ja uupumusta ikinä aikaisemmin kokenut, joten en voinut tietää, miten se vaikuttaa minuun ja ihan kaikkeen ympärilläni. En voinut kuvitellakaan, minkälaiseksi voisin muuttua, minkälaisia ajatuksia päähän voisi tunkea.

      Että toden totta, onneksi nyt ollaan tässä ja hyvillä mielin matkalla eteenpäin.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe