Miksi tahdon kasvattaa lapseni kaupungissa?

31.10.16


Yhteistyössä OP ja Suomen Blogimedia

Näin hiljan Facebookissa avautumisen siitä, miten kotikaupunkini yleisen leikkipuiston hiekkalaatikolla oli ollut kokijan mukaan huonosti käyttäytyvä noin nelivuotias lapsi. Lapsen vanhemmat olivat kai jossain lähistöllä pihatöissä. Tekstin kirjoittaja oli sitä mieltä, että lasten vanhempien pitäisi katsoa mukuloidensa perään, sillä ei ole muiden tehtävä niitä kasvattaa.

Liekö se sitten syntyperäinen maalainen minussa, mutta koko avautuminen oli omasta näkökulmastani täysin nurinkurinen. En nyt edes lähde siihen, että kirjoittaja oli valmis pienen ohikiitävän hetken nähtyään leimaamaan lapsen huonokäytöksiseksi ja tämän vanhemmat edesvastuuttomiksi (jestas, mitä käytösperseilyä ja vanhemmuuden rimanalituksia oma perheeni on hetkittäin tarjonnut kanssakaupunkilaisille tuolla kylillä).

Mutta sen sijaan ajatus siitä, että meidän kuuluisi pitää huoli vain omista asioistamme ja lapsistamme – ja ennen kaikkea tehdä sitä vuorokauden jokaisena minuuttina – vaatii minulta lisää itsetutkiskelua. Niin absurdilta ja luonnottomalta se itsestäni tuntuu.
Minä olen elänyt lapsuuteni maalla. Se oli kokonaisuudessaan onnellinen lapsuus. Juuri sellainen elokuvien maalaisidylli, jossa kengät unohtuvat kesäisin eteiseen ja jossa talvisin matka koulusta kotiin kesti monta tuntia, kun matkalla pysähdyttiin kaivamaan tienpientareen ojiin tunneleita. Minulle oli asetettu rajat, sain paljon vastuuta ja minuun luotettiin. Eivät vanhemmat minun perässäni koko ajan kulkeneet, eivät etenkään silloin kun olin jo neljävuotias. Painelin pihalla menemään itsekseni, ja vaelsimme kavereiden kanssa pelloilla ja kylillä. Jos tuli tehtyä typeryyksiä, koko kylä kasvatti.

Olen miettinyt, onko tuo kokemani lapsuus vain aikansa tuote. Onhan vanhemmuus muuttunut monilta osin tietoisemmaksi kuluneiden vuosikymmenien aikana, ja läsnäolosta puhutaan joka paikassa. Ei silloin kolmisenkymmentä vuotta sitten maalla ollut aikaa kykkiä puiston hiekkalaatikolla lasten kanssa kakkuja tekemässä. Ei ainakaan meidän perheessä. Ei me edes koskaan käyty perheen kanssa leikkipuistoissa. Lähin leikkipuisto oli viereisessä vähän isommassa kylässä, mutta miksi ihmeessä me sinne olisimme lähteneet, kun leikkiä ja puistoa löytyi ihan omasta takaa.

Yllätyinkin, kun olin taannoin vieraana Alkuja-nimisessä podcast-sarjassa keskustelemassa kaupunki- ja maalaislapsuudesta Olga Temosen ja Maria Veitolan kanssa. Maalla perheensä ja eläinlaumansa kanssa asuva Olga kertoi omien lastensa painelevan menemään pitkin mantuja ilman että hänellä saattaa koko päivänä olla varsinaista tietoa, missä he kulkevat. Nuorin lapsista on kolmevuotias. Kuulostaa tutulta, sillä samanlainen vapaa fiilis oli omassa lapsuudessani. Tuo minun, Olgan ja Marian keskustelu löytyy kokonaisuudessaan kuunneltavaksi podcastina täältä.
Alkuja-podcastsarja on osa OPn neljättä #suominousuun-avausta. Avausten tarkoituksena on pönkittää Suomen kehitystä ja hyvinvointia, ja tällä kertaa OP tahtoi tehdä jotain uuden alun edessä olevien lapsiperheiden hyväksi. #Perheenlisä-etupaketti luotiinkin helpottamaan perheiden alkuja silloin, kun kukkaronnyörejä on pakko pitää tiukalla vauvan syntyessä. Julkaisuaikaan Perheenlisästä pöhistiin hyvää etenkin Twitterissä ja ihan syystä. Kaikki edut eivät vaadi OPn asiakkuutta, vaan ne ovat tarjolla ihan jokaiselle perheelle.

Alkuja-podcastin nauhoituksissa tajusin, että samanlainen lasten ja sitä myötä myös vanhempien vapaus edelleen vallitsee ainakin osassa maalaisperheitä. Pääsinhän minä ja perheellinen ystäväni maistamaan sitä viime kesänä vanhempieni luona. Tuolloin esikoisemme viettivät päivän kahdestaan pellonpientareella kirmaillen, ja joku talonväestä katsoi perään sen verran, mitä töiltään ehtivät. Minä, ystäväni ja kuopuksemme lähdimme kahville ja kirppareille lähikaupunkiin. Se oli kaikista aivan valtavan ihanaa – ja ihan mahdoton ajatus toteutettavaksi sellaisenaan kaupungissa. Miksi sitten tahdon silti kasvattaa lapseni maaseudun sijaan kaupungissa?

Siksi, että kokonaisuutena näin on paras. Koska molempia ei voi saada, on valittava hyvistä se omalle perheelle parempi.
Tämä pikkulapsiaika olisi aivan varmasti helpompaa rutiinien kannalta maalla. Siksihän me kesällä karattiin vanhempieni luo kaupungin arkitakkuja pakoon. Se maalaiselon helppous on pieniä asioita. Sitä, että kurat voi kopistella ja pestä kuraeteisessä. Sitä, että voin tehdä siivun jos toisenkin töitä samalla kun lapset leikkivät pihalla ikkunan alla. Sitä, että kylpyhuoneeseen mahtuu kerralla koko perhe, eikä silti tule ahdasta. Sitä, että lapset voi pukea ja laittaa pihalle yksi kerrallaan. Sitä, että etenkin kesällä he voivat kulkea ulos ja sisään ilman, että minun tarvitsee siihen puuttua. Sitä, että voin lähteä sisälle laittamaan ruokaa, mutta lasten ei tarvitse tulla samalla ovenavauksella sisään.

Yksinkertaisuudessaan se on sitä, että minun ei tarvitse olla niin läsnä koko ajan. Se on vapautta sekä minulle että lapsille. Kaupungissa me asumme ja ylipäätään elämme tiiviisti perheemme kanssa. Pidän siitä ja tietoisesti pyrinkin sitä kohden, mutta samalla olen kirvelevän tietoinen siitä, miten juuri se läheisyys välillä meinaa järsiä kappaleiksi jaksamiseni.

Toivon kuitenkin, että tämän vaiheen jälkeen saan tyytyväisenä nautiskella satoa niistä siemenistä, jotka pikkulapsiaikana olen kylvänyt. Lasten kasvettua vapausvaaka hiljalleen kääntyy kaupungin eduksi. Silloin kaupunki tarjoaa vapautta sekä minulle että lapsille, kun kaikki arjesssa tarvittava löytyy kävely- tai vähintään metromatkan päästä. Lisäksi voimme käydä yhdessä yhä useammin näyttelyissä, teatterissa ja kahviloissa, kun lapset ovat niissä tottuneita kulkemaan ja ylipäätään viettämään aikaa perheensä kanssa. Minä olen käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni baletissa, nukketeatterissa ja sinfoniaorkesterin konsertissa vasta lasten kanssa, sillä ei sellaisiin ollut maalta aikaa, mahdollisuuksia tai oikein intressejäkään lähteä. Löysin monet kulttuuririennot vasta kaupunkilaislasten myötä.
On mielenkiintoista, miten juuri ne kaupungin tarjoamat riennot heti koti-oven ulkopuolella olivat itselleni jo ja etenkin vauvavuosina niin tärkeitä henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjiä. Se mitä kaupungissa menetin arjen rutiinien helppoudessa, tuli takaisin kokonaisuuden mutkattomuutena ja mielekkyytenä.

Toivon, että kaupungissa asuvana saan todennäköisemmin pitää lapset elämässäni sittenkin, kun he kantavat muuttolaatikot omaan kotiinsa. Elleivät sitten muuta New Yorkiin tai päätä lähteä etsimään juuriaan ja päädy maanviljelijöiksi Pohjanmaalle. Luultavasti voin kuitenkin olla helpommin läsnä ja avuksi lasten arjessa heidän aikuistuttuaan, jos jälkikasvuni niin vain haluaa. Haluan tarjota arjessa läsnäolevaa turvaverkkoa, joka omalla kohdallani katkesi satojen kilometrin välimatkaan kotipitäjäni ja nykyisen kotikapunkini välillä. Toivoisin voivani olla sellainen mummi kuin maaseudulla useamman sukupolven asuttamissa pihapiireissä – mitä nyt tämä mummi kulkisi metrolla ja veisi lapsenlapset retkelle pääkaupunkiseudun metsiin.

Kaupungissa lapseni oppivat elämän monimuotoisuuteen huomaamatta, minkä koen antavan hyvät eväät maailman ymmärrykseen ja elämään. Vaikka oman asuinpaikan sisälle yleensä kertyy asumaan samankaltaista jengiä ja kuplautuminen on mahdollista niin kaupungissa kuin maalla, kaupungissa silti törmää väistämättä enemmän erilaisiin kulttuureihin, poliittisiin vakaumuksiin, perheisiin ja tapoihin elää.
Koska populaa on paljon, kaupungissa voi hakeutua paremmin kaltaistensa joukkoon. Koen, että nuoren on helpompi löytää itsensä, kun voi peilata omia näkemyksiään erilaisiin pintoihin. Ei tarvitse välttämättä tehdä kuten kaikki muutkin, kun yhtä ainoaa tapaa viettää nuoruuttaan ei ole. Harrastuksissakin on valinnanvaraa. Itse pystyin lapsuudessa valita lähinnä painin ja partion väliltä, ja harmittaa edelleen, että en oikein koskaan löytänyt mitään harrastusta, jonka olisin kokenut itselleni kivaksi.

Nuoremmat sisarukseni toisaalta löysivät, joten ei se maalla asumisestakaan tietenkään ole kiinni. Nykyään sielläkin on vaihtoehtoja enemmän ja netti tuo maailman ja sen ihmiset niille kaikista perimmäisille kylillekin. Lapseni eivät varmasti voi kuvitella, että olen elänyt elämää, jolloin ensi-ilta elokuvat tulivat meille Pohjanmaalle vasta viikkoja sen jälkeen, kun ne olivat jo pyörineet pääkaupunkiseudun teattereissa.

Mutta yksi asia ei ole muuttunut. Harrastuksiin kuskaaminen! Vanhempani ovat saaneet lapsensa kolmella eri vuosikymmenellä, ja saman verran he ovat myös käyttäneet vuosia aikaa siihen, että ovat kuljettaneet lapsiaan harrastuksiin viereiseen kaupunkiin. Joka päivä, toisinaan parikin kertaa ja vielä viikonlopun kisat päälle, kunnes 18-vuotiaina mukulat pääsevät itse kulkemaan autolla. Sen verran kauan minä olen sitä rallia katsellut, että omat lapseni saavat kulkea ihan itse metrolla harrastuksiinsa.
Samalla mietin, jääkö heidän lapsuudestaan puuttumaan jotain oleellista. Lapseni joutuvat matkustaa nähdäkseen tähtitaivaan niin kirkkaana kuin se ilman kaupungin valoja loistaa. Heidän ei tarvitse polkea umpihangessa kilometrien päähän linja-autopysäkille todetakseen, että se kerran päivässä menevä linjuri meni jo. Heille takkatuli on tunnelmanluoja, ei keino pitää tupa lämpimänä. Mietin, ruokkiiko kaupungin viriketulva heidän mielikuvitustaan, kun tekemistä ja kavereita riittää ilman miettimistäkin.

Ehkä jotain jää puuttumaan, mutta sen tilalle he saavat kaupunkilapsuuden, josta minulla maalaisena ei ole kuin se aavistus, mitä olen lasteni kautta saanut kokea. Ja päivä päivältä olen varmempi, että se on meidän perheelle se paras ja luontevin.

Niin ja se alussa mainitsemani Facebook-päivitys huonosti käyttäytyvästä lapsesta ja tämän edesvastuuttomista vanhemmista. Huokaisin helpotuksesta, kun se lempeästi tyrmättiin. Kommentoijat olivat samoilla linjoilla kuin minä. Lopetetaan toisten lyttääminen – etenkään kuin ei ole mitään käsitystä kokonaiskuvasta – ja pidetään sen sijaan huolta toisistamme ja toistemme lapsista. Kyllä se koko kylä kasvattaa täällä kaupungissakin – mitä nyt kanssakulkijoita ja -kasvattajia on tällä kylällä aika paljon enemmän.

Lue myös nämä

36 kommenttia

  1. Itse asiassa tuollainen kuvailemasi kaltainen maalaislapsuus on lähes mahdollista saavuttaa myös helsinkiläisenäkin. Asumme turvallisella omakotialueella vartin matkan päässä keskustasta, ja pienet lapsemme juoksevat kuvailemallasi tavalla kaikki päivät vapaasti ulkona naapuruston lapsien kanssa. Löytyy peltomaisemat, lähimetsät ja kuraeteiset, ja silti kaikki kaupungin tarjoamat mahdollisuudet. Eikä vaadi kuin sen omakotitalon Helsingistä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, no tottahan se on, että löytyy kaupungista muutakin kuin kaksioita pikkulapsiperheen asuttavaksi :) Täällä Herttoniemessäkin omakotitaloja on rykelmittäin. Niitä välillä katselen haaveillen, mutta toisaalta kuluneet vuodet on ollut ihan mukana viettää niin, ettei ole tarvinnut miettiä kodin lämmitystä, lumitöitä tai repsottavaa piha-aitaa. Peltomaisemat ja lähimetsät saa onneksi kerrostalostakin käsin <3 Mutta ehkä joskus tulee niin tylsää (ja niin paljon ylimääräistä rahaa), että aletaan remontoida rintamamiestaloa täältä samoilta kulmilta, eihän sitä koskaan tiedä :)

      Poista
  2. Ihan hyvää pohdintaa mutta edellisen kommentoijan tavoin mäkin haluan muistuttaa että noiden kahden ääripään väliin mahtuu tosi paljon kaikkea: kuten juuri rivari tai omakotitalo kaupungista. Siinä yhdistyvät se arjen helppous pienten lasten kansaa ja silti on palvelut lähellä ja julkinen liikenne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän on selvä, että mahtuu, enhän minä muuta väittänytkään :)

      Ihan kaupungin sisällä ja kerrostaloasumisessakin on eroja. Kuten tuossa podcastissa jutellaan, on eri asia asua Punavuoressa lapsen kanssa, kun kaikki menot ja meiningit ovat siinä heti kivijalassa kiinni ja sitten taas täällä Herttoniemessä, kun luonnonsuojelualue alkaa takapihalta ja suppilovahveroita voi poimia lenkkipolulta. Molemmissa puolensa.

      Omakotitaloon täältä kaupungista meillä ei ole varaa, mutta ei tällä hetkellä henkisiäkään resursseja. On ihanaa, että joku muu huolehtii tukkeutuneista ränneistä, pihan hiekoituksesta, seinämaalin uudistuksesta sun muusta :) Mutta ei pieni täysremontoitava omakotitalo täältä Hertsikasta ole poissuljettu vaihtoehto sekään, jos joskus on ylimääräistä aikaa ja rahaa :D

      Poista
  3. Tekstiä lukiessa tuli itsellekin mieleen, että onneksi meilläkin on se välimuoto eli paritalo Tampereen naapurikunnassa. On suuri oma piha, jonne lapset voi lykätä ja auto oven edessä, jonne lapset on helppo kantaa ja josta ostokset on myös helppo kantaa. Tampereelle on 20 minuutin matka omalla autolla, mutta lähempää löytyy suurin osa arjessa tarvittavista palveluista. Mutta se miinus tässä on, että ilman omaa autoa liikkuminen on vaikeaa ja ainakin hidasta ja siksi autoja on meilläkin kaksi kappaletta maailmaa saastuttamassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen siitä monen mielestä varmasti outo, että en ikinä kokisi olevani onnellinen jossain Helsingin ympäryskunnassa. Mun lapsuuden kodista on autolla noin 20-30 minuutin matka Vaasaan, enkä tahtoisi asua niin. Se auton varassa eläminen on vangitsevaa – no ja kallista. Tosin vaikka Pirkkala siinä Tampereen kyljessä on vähän eri asia, mutta silti. Itselleni mielekästä eloa löytyy joko kaupungin ytimen välittömästä läheisyydestä tai sitten pikkutorpasta ihan maalla.

      Kuten tuossa podcastissa jutellaankin, onnellisia ovat ne, jotka voivat edes suurinpiirtein valita itselleen sopivan asumismuodon. Siinä missä Maria oli vauva-aikana onnellinen yksiössä kantakaupungissa, oli se Olgalle hirvittävä ajatus.

      Poista
  4. Minulla on samat ajatukset kuin sinulla harrastuksiin kuljettamisen suhteen ja ainakin tässä vaiheessa tuntuu siltä, että me pysymme kaupungissa, jossa teini pääsee aikanaan kulkemaan itse menoihinsa eikä aina tarvitse olla ruinaamassa kyytiä (mikä taas oli minun kokemukseni teini-iässä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kyllä! On mahtavaa, jos teini pääsee itse kulkemaan, ja toisekseen ihan itsekkäästi ajattelen, että musta ei ole siihen samaan harrastuskuskausrumbaan, mitä vanhempani ovat tehneet.

      Poista
  5. Meillä olisi varaa helsinkiläiseen omakotitaloon (tai rivariin) ja on niitä katseltukin (koska lisätilan tarve)...mutta aina se vaan palautuu siihen, että kantakaupungissa on meille parempi elämänlaatu. Ei mene aikaa pitkiin työmatkoihin, ei tarvitse autoa, päiväkoti ja koulut ovat kävelymatkan päässä, samaten lukuisat harrastukset löytyy vierestä ja Helsingin keuhkot (Keskuspuisto) ja meri. Busseilla ja ratikalla pääsee joka suuntaan, löytyy monenlaiset ruokakaupat, ravintolat ja kashvilat. Kun sitten vähän kauempana olevia pientaloalueita katson, niin siinä joutuu ruksaamaan niin monta meillä tärkeää juttua pois. Ainakaan vielä ei yhtälöä olla ratkaistu...

    Mulla on onnellinen pikkukylän lapsuus ja angstinen pikkukylänuoruus takana ja noista jälkimmäinen painaa vaakakupissa sen verran, että ei mua taida edes lähiöön saada näin keski-iässäkään (vaikka kaverit pikkuhiljaa ovat valuneet Hkin ja Espoon rivarivyöhykkeelle).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, voin allekirjoittaa kaiken sanomasi! Vaikka asutaankin lähiössä, eikä kantakaupungissa. Just noi kaupunkiasumisen parhaat puolet. Ja että takana on onnellinen pikkukylän lapsuus (mitä nyt välillä vähän yksinäinen) ja angstinen pikkukylänuoruus. Sen takia on ihana voida nyt kasvattaa omaa perhettään kaupungissa.

      Poista
  6. Että inhoan vertailua maalaisten ja kaupunkilaisten välillä. Miksi aina pitää vetää tämä kortti? Siihen ei myöskään oikeasti ole mitään perusteita. Olen kanssasi samaa mieltä ajatuksesta: "koko kylä kasvattaa" ja olen kaupunkilaislapsi, ehkä meitä ihmisiä on vain erilaisia ja kumpaakin ajattelutapaa löytyy sekä maalta että kaupungista. Uskoisin että myös kaupunkilaislapset pääsevät kokemaan lapsuudessaan upeita juttuja, Helsinki on niin pieni ettei sinne maalle oikeasti ole edes kovin pitkä matka :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No höh. Tottahan toki jokaisen ihmisen kannattaa miettiä, minkälaisessa paikassa tahtoo elämäänsä elää ja mahdollista perhettään kasvattaa. Oman elämänsä kelaamisessa mun mielestä on ihan tarpeeksi painavat perusteet vertailulle. Että sitten voi valita just sen omalle perheelle sopivimman kolosen omaa pesää rakentaa. Jokainen ei tietenkään voi itse siihen olla vaikuttamassa, mutta minulla ja perheelläni on ollut onni, että olemme itse voineet valita kotikaupunkiksemme Helsingin. Ja totta kai kaupunkilaislapset pääsevät kokemaan lapsuudessaan upeita juttuja!

      Poista
    2. Minä taas rakastan hyväntahtoista vertailua ja kummastelua. Se on jotenkin kutkuttavan kivaa ja rakastan näitä Lähiömutsin tämän aiheisia päivityksiä vaikka en voisi ikinä, ikinä, ikinä asua kaupungissa ja olla onnellinen yhtäaikaa. Olen kokeillut sitä reilun vuoden verran ja todennut että minulla ei ole kaupungissa mitään tekemistä eikä kodin ulkopuolella mitään mistä tykkään :D

      Poista
    3. Sama, mäkin rakastan! Ja muistakin, miten olen sun kanssa tästä aihepiiristä käynyt hyvää kommenttiboksikeskustelua pariinkin otteeseen :) Niiden perusteella mulle on tullut kuva, että tykätään lopulta aika paljon samoista asioista, mutta silti ei voitaisi elää toistemme elämää onnellisina. Musta se on hurjan mielenkiintoista!

      Poista
    4. No niinpä :D Ihmiset on mielenkiintoisen erilaisia vaikka silti samanlaisia. Ja paljon riippuu miltä kantilta asioita katsoo.

      Poista
  7. Pakko ihan ensin kommentoida, että lasten vapaana kulkemisessa on varmasti kyse myös kulttuurin muutoksesta. Samalla tavalla on melko vapaasti paineltu kaupungeissakin ennen, ja koko kylä talonmiehestä toisten lasten vanhempiin on kasvattanut. Nykyään lapsia vahditaan enemmän ja eri tavalla, ja esimerkiksi lasten hukkumiset ja muut tapaturmat ovat vähentyneet.

    Asumme pahamaineisessa Helsingissä eräässä lähiössä, ja täällä vähän vanhemmat lapset saavat kulkea aika vapaasti. Vanhemmat tuntevat toisensa ja toistensa lapset ja tieto kulkee mukavasti. Vastaavasti esimerkiksi vanhempieni luona maalla kolmevuotiasta lastamme ei voi jättää yksin pihaan kuin muutamaksi hetkeksi: piha on iso ja sokkeloinen, joten esimerkiksi ikkunasta lasta tuskin näkee. Kolmelta reunalta tonttia menee syvä oja ja siltä kolmannelta tie, jossa on liikennettä harvoin, mutta nopeus on kova ja kulkupelit myös traktoreita ja tukkirekkoja eikä aitaa tai porttia ole. Jonkin matkan päässä menee junaraiteet, toisessa suunnassa on järvi ja aivan takapihan tuntumasta alkava metsä on sen verran laaja, että seutuja tuntematon aikuinenkin voisi eksyä.Siinä on leppoisa maalaisidylli kaukana. Taisin itse olla ala-asteikäinen, kun sain yksin ilman valvontaa liikkua samaisessa pihassa ja sen ympäristössä.

    Sanoisin, että kyse ei ole siitä, missä vaan miten elämänsä elää. Olen itse kasvanut koko ikäni maalla, mutta opiskelu, myöhemmin työ ja kaipuu autottomaan elämään ovat saaneet muuttamaan ja sittemin pysymään kaupungissa. Vaikka lapsemme on syntynyt Helsingissä, hän tasan tarkkaan tietää, mistä ruoka tulee, sillä kasvatamme kesäisin vanhempieni mailla suuren osan ruoastamme, sienestämme ja marjastamme. Lapsen lintutuntemus ja kyky liikkua metsässä on mielestäni erinomainen,sillä teemme paljon metsäretkiä.

    Koska asumme pienessä kerrostaloasunnossa, ulkoilemme paljon, usein myös lähimetsässä, emme betoniviidakossa. Vastaavasti maalla tulee yllättäen ulos lähdettyä paljon vähemmän: lapsi kyllästyy aika nopeasti samassa pihassa olemiseen ja metsässä leikkimiseen (kaupungissa paikkaa voi vaihtaa eri puistojen ja metsän välillä usein mielen mukaan) ja kun sisälläkin on tilaa juosta ja purkaa energiaa, tulee oltua enemmän sisällä. Tiedän monia, jotka kauhistelevat hirveää elämäämme kaupungissa ja julistavat, että maalla tulee ihmisen elää. Ymmärrän tämän esimerkiksi maanviljelijöiden tai omavaraiseen elämään pyrkivien kohdalla oikein hyvin, mutta nämä julistajat eivät ole kumpaakaan. He elävät mukavaa omakotitaloelämää maaseudulla, johon kuuluu 1,5 tuntia autoilua joka ikinen päivä. Kotona ollaan tiukasti sisällä television ja tietokoneen ääressä ja työpäivän jälkeen suhataan autolla harrastuksiin ja ostoksille niin, että mistään luonnonläheisestä elämästä on vaikea puhua. Viikonloput ja lomat tuntuvat suurelta osin hurahtavan ison asunnon siivoamiseen ja pihatöihin. Siksi niin kovasti sapettaa se, että me, pelkästään siksi, että asumme kaupungissa, saamme kuunnella hirveästä ja lapselle epäterveellisestä elämästämme :D

    Maalla asumisen haittapuolia pienen lapsen kanssa on myös mielestäni eristyneisyys: jos olet kotona kaiket päivät lasten kanssa,ja ainoat aikuiskontaktit ovat pitkän automatkan takana, saattaa mielenterveys alkaa horjua. Toki kaupungissakin on helppo eristäytyä muista, jos siltä tuntuu. Joillekin pienten paikkakuntien yhteisöllisyys ei ole vain turva, vaan myös ahdistavaa: kaikki eivät nauti siitä, että jonkun sairastuminen, kuolema, luokallejäämiset ja parisuhdepulmat ovat kaikkien tiedossa.

    En pidä poissuljettuna sitä, että muuttaisimme vielä maaseudulle takaisin ja näenkin sekä maalla että kaupungissa asumisessa hyviä ja huonoja puolia. Ongelmallista on, että maaseutu vs. kaupunki -keskustelu on usein hedelmätöntä ja nojaa lähinnä enemmän ihmisten mielikuviin ja stereotypioihin kuin aitoihin kokemuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tuo vapaus on tosiaan myös aikansa tuote, kuten postauksessa sanonkin, ja yllätyinkin, että se niin vahvasti oli edelleen Olgan perheessä läsnä.

      Lapsille annettava vapaus kulkea riippuu tosiaan paljon monista muistakin asioista kuin siitä, onko se koti kaupungissa kuin maalla. Ihan kuten esimerkkisi kertookin. Mä kerronkin tuossa podcastissa siitä, miten meillä asiaan vaikutti ihan vain muutto saman lähiön sisällä toiseen kotiin. Esikoisen vapauden lisääntyminen on ollut niin mullistavaa, että se on ihan oman äitiyspostauksensa arvoinen havainto se.

      Mä olen itse vasta kaupunkilaistuttuani löytänyt paremmin metsän. Kun asui sen keskellä ei tavallaan "nähnyt metsää puilta". Omat lapseni ovat käyneet enemmän metsäretkillä, sienessä ja marjassa ihan täällä pääkaupunkiseudun metsissä kuin minä koskaan lapsuudessani kotimetsissäni. Mutta tämäkin on tietty monista muistakin asioista kiinni kuin asuinpaikasta.

      Kuten postauksessa kerronkin ja pidempään blogiani lukeneet tietänevät, mulle pikkulapsiaika kaupungissa on ollut henkireikä. Olen ihan tosissani varma, että mielenterveys olisi siinä väsymyksessä huojunut aika pahasti, jos en olisi päässyt niin helposti ja vaivattomasti näkemään ihmisiä ja erilaisiin rientoihin lasten kanssa. Toisenlainen persoona taas ehkä olisi siinä tilanteessa kaivannut pellonlaidan hiljaisuutta.

      Mä en tiedä, minkälaista hedelmää maaseutu vs. kaupunki -keskusteluista pitäisi syntyä, mutta itsestäni on hurjan mielenkiinoista puhua näistä asioista. Esimerkiksi juurikin Olgan kanssa jutellessa sain paljon ajateltavaa, vaikka ihan samaa mieltä oltiin kumpikin: molemmissa asumisissa on puolensa ja että onneksi meistä kumpikin on voinut päättää, missä tahtoo asua ja perhettään kasvattaa.

      Poista
  8. Nyt meni kyllä vähän tämän sisältöyhteistyön pointti ohi. Tuntui väkinäiseltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisältöyhteistyön pointti on ohjata lukijoita kuuntelemaan tuota podcastia, jossa minä, Olga ja Maria jutellaan kaupunki- ja maalaislapsuudesta. Harmi kuulla, että sinusta postaus tuntui väkinäiseltä. Itsestäni ei tuntunut yhtään siltä, vaan tästä teemasta on tosi mielenkiintoista sekä kirjoittaa että kuulla muiden ihmisten tarinoita, ajatuksia ja kokemuksia.

      Poista
  9. Meillä on miehen kanssa hyvin erilaiset lapsuudenkokemukset. Mies on elänyt lapsuuttaan Tampereen seudulla ja osittain ihan keskustassakin ja minä taas keskellä metsää, missä naapurin valotkaan ei näy pihaan.
    Mies on huolissaan lapsen kiipeilyistä kiville ja siitä että tämä laittaa kiviä ja käpyjä suuhun. Minä taas olen ihan kauhusta jäykkänä kun kävellään kaupungissa ja autoja kulkee siinä puolen metrin päässä ja ihmisiä tulee edestä ja takaa.

    Ei tuossa vertailussa minusta ole mitään pahaa silloin kun sen tekee oikeasti hyvässä hengessä ja hyväksyy molemmat puolet. Minä en tiedä kaupunkilapsuudesta mitään eikä minua ole kuskattu harrastuksiin. Meillä harrastus oli juosta metsissä ja se sopi meille. Ja se riittäisi minulle edelleen. Kavereille oli matkaa, mutta veljen kanssa valloitettiin ympäröiviä metsiä ja soita. Kaverit kävin aina joskus ja me kavereilla aina joskus. Ihan riittävästi meille.
    En tiedä tekikö kasvuympäristö minusta vähän erakon vai oliko metsä vaan tällaiselle erakolle niin hyvä paikka elää lapsuutta. Eikä sitä varmaan tarvitsekaan tietää. Tällainen lapsuus sopi meille ja oli todella eksoottista vierailla isovanhempien kerrostaloasunnossa. Hurjan jännää kun pihassa oli keinut ja kolmannen kerroksen parvekkeelta oli pitkä matka alas.
    Minä en silti ole ikinä osannut kaivata kaupungin palveluita ja harrastusmahdollisuuksia. Elokuvissakaan en ole käynyt vuosiin. Välillä tulee joku leffa minkä tahtoisin nähdä, mutta teatterilla on vaan paljon ihmisiä ja saattaa joutua istumaan jonkun vieraan ihmisen vieressä (pahimmassa tapauksessa sellaisen joka käyttää hajusteita) ja se vaan on liian rankkaa hyötyyn nähden :D Edes teininä en muista koskaan ajatelleeni että olisi kiva asua Kaupungissa missä tapahtuu. Asuin opiskeluaikana asuntolassa ja sen kolmen vuoden aikana kyllä nautin asuntolaelämästä sekä autollisen kaverin kanssa kaupungilla pyörimisestä, mutta siinä oli enemmän se kaveri kuin kaupunki ja kaupungin paikat. Oikeastaan hauskinta olikin kuljeskella koulua ympäröivissä metsiköissä, soutaa kopulun veneillä kaupalle kun ei tiennyt yhtään mihin oltiin menossa ja suudella ensimmäistä kertaa hämärässä metsässä kiven nokassa. En ole edes ennen tullut ajatelleeksi tätä, mutta ainut asia mitä kaupungista kolen koskaan koko elämäni aikana kaivannut olisi se ettei tarvitsisi olla autoa.
    Enkä nyt todellakaan halua mollata ihmisiä jotka asuvat kaupungeissa ja tykkäävät valita sen tien. Minulle se on ihan yhtä käsittämätöntä kuin se että joku saattaa tykätä ryynimakkarasta, mutta en minä tuomitse ihmistä joka tykkää ryynimakkarasta. Kunhan ei tuputa sitä minulle ;) Silti on hauska vertailla kokemuksia kyseisen pötkylän äärellä kunhan kumpikaan ei ole haastamassa riitaa aiheesta. Vertailu on ihan ok ;) Ja ymmärrän että moni ei voi käsittää minun valintaani.

    Ps. Olen kyllä kokeillut hetken kaupunkiasumistakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munkin mielestä on hurjan mielenkiintoista vertailla näitä ja kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia, joiden perusteella asuinpaikkansa on valinnut. Eiköhän jokainen näistä asioista keskusteleva tee sen ihan puhaasta mielenkiinnosta ja oman ymmärryksensä laajentamismielessä, ei oman ainoan oikean valintansa tuputtamisena. Nän ainakin toivon :)

      Mun mielestä sun tarinasta käy hyvin ilmi, että kotipaikan valinta on hyvin paljon myös persoonasta kiinni, ei siitä omasta lapsuuskokemuksesta maalla tahi kaupungissa. Mä kun tunsin itseni välillä yksinäiseksi lapsuudessani, vaikka lopulta jengiä oli ympärillä aika paljonkin sukulaisista naapurin lapsiin. Harrastuksia kaipaisin, vaikka jotain tarjontaa olikin. Ja voi että, miten rakastin käydä leffoissa naapurikaupungissa ja teininä odotin, että voin muuttaa jonnekin, jossa edes joskus tapahtuu jotain! Siinä tietty oli paljon teiniangstia mukana, enkä tiedä, rakastaisinko näin paljon metsää ja luontoa, jos en olisi sen keskelle syntynyt. Luultavasti kyllä, sillä eiköhän siihenkin piirteeseen ole paljon persoonalla tekemistä. Mutta huomaan itsestäni, että mussa on tavallaan aina ollut se kaupunkilainen puoli, joka on voimakkaampi kuin maaseutupuoli. Ehkä mä olen tällainen urbaani maalainen :D

      Poista
  10. Olen kateellisena kuunnellut vanhempia ihmisiä, jotka ovat puhuneet "koko piha kasvattaa" -mentaliteetista Helsingin lähiöissä. Joskus 70-luvun jälkipuoliskolla ja 80-luvulla pihoilla riitti lapsia ja vanhemmat katsoivat toistensa lapsien perään. Jos tarvitsi mennä vaikka kauppaan, niin jätti vaan oman mukulansa toisten vahempien huomaan. Vähän vanhempana lapset olivat sitten itse pihalla kavereidensa kanssa, ja sitten vielä vähän vanhempana reviiri kasvoi pihaa pidemmälle.

    Tuntuu siltä, että piha ei enää ole sellainen kokoava paikka: lasten illat menevät harrastuksisssa ja päivät päivähoidossa usein jopa niillä, joilla on pienempi sisarus kotona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tosiaan pihoilla enää näytä samalta, mitä olen kuvista nähnyt. Toki kun en ole sitä aikaa itse kaupungissa elänyt, en tiedä, mitä kaikkea kuvan ulkopuolelle rajautuu. Meillä on onneksi ainakin sellainen piha edelleenkin, että voi vaikka kaupassa piipahtamisen ajaksi uskoa lapsensa pihan toisten vanhempien peräänkatsottavaksi.

      Nykyään lapset saattavat tosiaan harrastaa enemmän. Luulen myös, että perheet viettävät tietoisesti enemmän aikaa yhdessä ja viettävät sitä aikaa jossain muuallakin kuin kodin pihassa. Myös varhaiskasvatuksen kehityksellä sekä työn ja perheen yhteensovittamisen yleistymisellä on tekemistä asian kanssa. Enää ei lasten tarvitse viettää keskekään aikaa pihalla sillä aikaa, kun vanhemmat ovat töissä.

      Poista
  11. Kaikki yllä oleva on niin totta! Itse olen vaan sitä mieltä, et maalla lapset on kyllä jätetty aika lailla myös oman onnensa nojaan. Paljon sattui tapaturmiakin! Onko kyse sitten välinpitämättömyydestä vai mistä...
    Mulle ei ole ok anoppilaan maalle kun mennään, et lapset pyöris siellä ihan omineen ja itse hengais sisällä, vaan mä haluan olla lasten kanssa mukana pihalla touhuamassa. Tämä tuntuu olevan jotenkin vaikea ajatus ymmärtää. Kyllähän ne ennenkin pärjäs, joo, ja naapurin lapsi hukkui lampeen silloin vanhaan hyvään aikaan...!
    Mä myös ihmettelen tuota käyttämääsi perustelua, ettei isovanhemmat ole mukana teidän arkielämässä, kun välimatkaa on niin paljon. Tiedän monia isovanhempia, jotka reissaa Keski-Euroopasta tai vaikka Rovaniemeltä lastenlastensa seuraksi useammin kuin ihan meidän omat isovanhemmat 100 km päästä. Ja viettävät sitä aikaa todellakin täällä useamman viikonkin kerrallaan. Poissa silmistä, poissa mielestä, ei se onneksi kaikilla niin mene! Itsekin toivon voivani olla osallistuva isovanhempi, vaikka ne lapset sitten asuisivatkin siellä New Yorkissa siinä vaiheessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta jos on maatila niin työt ei odota eikä niitä tuosta vaan voi jättää. Myös se miten stressaavaksi ja hankalaksi kokee matkustamisen on persoonasta kiinni. Jollekin se voi olla ihan ok ja jopa kivaa ja toinen taas kokee sen hankalaksi ja kuluttavaksi. Siksi ei pitäisi mennä moittimaan jos ei tunne kyseisiä ihmisiä ja tilannetta.

      Maalla lapset ovat varmasti olleet oman onnensa nojassa,. Ihan jo olosuhteidenkin pakosta. Mutta minusta se ei ole yhtään liikaa että nelivuotias voisi jo omassa pihassa leikkiä itsekseen vähän aikaa. Minä veikkaan että meidän lapsi saa jo ensi kesänä touhuilla paljon vapaammin omassa pihassa. Nyt haluan vielä pitää kaksivuotiasta silmällä kun hän on selvästi alkanut hakea enemmän vapautta ja vaellella. Ei siksi että tämä meidän ympäristö olisi kovin vaarallinen kun tien puolella on aidat ja toisella puolella pelto, mutta sen pari kertaa kun olen joutunut lasta ihan etsimään ovat kumminkin säikyttäneet.
      Aina voi sattua ja tapahtua, mutta jokaisen pitää ihan itse päättää missä omat rajat menevät. Minä pelkään ylisuojelevani lasta ja siksi tahdon tietoisesti välillä antaa hänelle muutaman minuutin olla itsekseenkin. Esimerkiksi kun puetaan ulos niin laitan lapsen valmiiksi ja hän menee pihalle siksi aikaa kun puen itse.
      Tässä n. 10km päässä hukkui keväällä kolmevuotias(?) tyttö ja tämän koiranpentu. Epäillään ilmeisesti että koira olisi ensin mennyt jokeen ja tyttö yrittänyt pelastaa koiraa. Tyttö oli ollut hetken itsekseen kotipihassa ja lähtenyt vaeltelemaan. Aina voi sattua. Ihan kamalaahan tuollainen on, mutta minä en halua antaa säikytellä itseäni liikaa.
      Enkä muuten halua suoraan tietämättäni tuomita myöskään niitä jotka suojelevat lastaan enemmän kuin minä. Jokainen tekee kuten hyväksi katsoo.

      Poista
    2. Kyllä, yhteiskunta on kehittynyt, eikä lasten tarvitse enää viettää niin paljon aikaa keskekään. Onnettomuustilastotkin sen kertovat.

      Minä kuitenkin toivon voivani antaa lapsilleni sen verran vapautta, mitä kulloinenkin elämäntilanne, lapsen persoona sekä ikä ja ympäristö mahdollistavat. Vietämme niin paljon tiiviisti aikaa porukalla, että koen olevan hyvä antaa lapselle turvallisia itsenäistymiskokemuksia. Eikä se ympäristö todellakaan tarkoita jaottelua kaupunkiin ja maaseutuun, sillä molemmista löytyy ympäristöjä, joissa voisin ja joissa en voisi antaa lapsieni tovin puuhailla itsekseen. Tämä on niin mielenkiintoinen aihe, että olen kirjoittamassa siitä ihan oman postuksensa.

      Pidän kovin tahdittomana sitä, että sinä ensimmäinen anonyymi koet olevasi oikeutettu sanomaan, miten asiat kussakin perheessä pitää tai voisi hoitaa. Siinä, että jonkun isovanemmat eivät voi olla läsnä arjessa, voi olla niin monenlaisia syitä, joita eivät voi tietää ketkään muut kuin asianomaiset itse. Tuollainen käytös voi jopa loukata, vaikka en taida sitä itse ymmärtää.

      Meillä on se onni, että vanhempani ovat lasten arjessa mukana henkisesti, vaikka fyysisesti voimme nähdä harvemmin. Ymmärrän varsin hyvin, että monipuolisesta yritystoiminnasta ja kymmenistä työntekijöistä huolehtiminen sekä kesäisin marja- ja vihannestilan pyörittäminen yhdistettynä yhden kotona asuvan nuoren vanhemmuuteen on yhtälö, josta ei todellakaan lähdetä useammaksi viikoksi ja vähän väliä neljän tunnin junamatkan päähän. Onneksi minä voin helpommin ottaa työt sekä perheeni mukaan ja matkata Pohjanmaalle, mutta ei sekään todellakaan onnistu työssäkäyvänä lapsiperheellisenä usein ja montaa viikkoa kerrallaan.

      Minäkin toivon voivani olla läsnäoleva isovanhempi, vaikka lapsenlapseni asuisivat siellä New Yorkissa. Sellaista arjessa fyysisesti läsnäolevaa isovanhemmuutta, josta itse sain lapsuudessa nauttia, se ei kuitenkaan voisi olla. Ellen sitten muuttaisi sinne, mikä ei toki ole poissuljettu vaihtoehto sekään.

      Moni asia voi kuitenkin muuttua sitä ennen. Voin olla omaishoitajana, itse sairas ja niin huonosti tienaava, että varaa New Yorkissa asumiseen ei olisi. Minulla voi olla niin paha veritulpan riski, että en voi matkustaa lentokoneessa. Voin joutua miettimään, olenko lastenlasten arjessa enemmän läsnä New Yorkissa vai Rovaniemellä. Muuttujia voi olla loputtomasti. Ja niistä kaikista harvoin tietävät ketkään muut kuin perheenjäsenet itse.

      Poista
    3. Mielenkiintoista pohdintaa. Itse en kokenut anonyymin kommenttia tahdittomana, mutta eihän tämä minun kirjoitukseni ollutkaan.

      En tiedä millaista turvaverkkoa pidetään "oikeana" turvaverkkona, mutta myös tämä henkisesti läsnäoleminen on erittäin tärkeää, ja vain tietokin sellaisen olemassaolosta auttaa. Tieto siitä, että on jokin paikka, johon voi aina mennä, on luksusta, jota monella ei ole. Kyllä sitäkin moni pitää arjessa auttamisena.

      Ja itse aiheesta sen verran, että itse en ole koskaan asunut maalla, mutta kyllä isoissa kaupungeissakin sitä maalaistunnelmaa saa halutessaan. Itselläni oli lapsuudessa juurikin sellainen pihapiiri, jossa katsottiin myös muiden lasten perään. Se oli mahtavaa, kun aina oli pihalla seuraa leikkeihin ja kaikki otettiin mukaan.

      Poista
    4. Minä koin kommentin tahdittomana kaikkien niiden isovanhempien puolesta, jotka tahtoisivat enemmän olla lastenlastensa arjessa läsnä, mutta eivät erinäisistä syistä siihen kykene. Heitä ei auta yhtään se, että joku muu tulee sanomaan, että kyllä sinäkin kykenet, kun kerran muutkin. Toivoisin jokaisen ihmisen ymmärtävän tukea toinen toistaan, tuttua ja tuntematonta, ja sellaisesta tuo asenne on valitettavan kaukana.

      Kyllä, henkinen läsnäolo on valtavan tärkeää. Olenkin kirjoittanut postauksia sitä sivuten useampaan kertaan. Että miten tärkeää on tietää, että tiedän tuolla olevan rakkaita ihmisiä, jotka välittävät meistä kuten me heistä – vaikka heitä ei sitten voisikaan niin usein fyysisesesti nähdä. Mulle vanhempieni koti on turvasatama, vaikkakin kaukainen, johon voin aina mennä. Tuntuisi hirvittävän ontolta ja turvattomalta, jos sellaista paikkaa ei olisi.

      Ja voi kyllä, kaupungeissakin saa maalaistunnelmaa niin halutessaan! Mehän asumme täällä luonnonsuojelualueen kyljessä, 10 minuutin metromatkan päästä pääkaupungin keskustasta. On metsät, pellot ja jopa lehmät :) Pihoissa on yhteisöllisyyttä, samaten kuin koko Herttoniemessä. Puhunkin tästä kotilähiöstä aina rakkaudella kylänä. Näistä huolimata sitä vapautta ei voi pikkulapsiaikana lapsille antaa siinä määrin, mutta kuten postauksessa sanon, vapausvaaka alkaa lasten iän karttuessa kääntyä kaupungin puoleen. Meillä toki on vaikuttanut myös se, että ollaan asuttu kerrostalokaksiossa. Onhan täällä Herttoniemessä myös omakotitaloja, joissa esimerkiksi tuo kodista ulospääseminen on vähän vähemmän tuskaista pienten muksujen kanssa :)

      Henkisesti läsnäoleminen

      Poista
    5. Hei,
      En toki halunnut loukata, mikä taisi tapahtua. Mutta kuten kirjoitin, ihmettelin käyttämääsi perustelua, ettei isovanhemmat ole mukana teidän arkielämässä, kun välimatkaa on niin paljon. Et kertonut perusteluksi esim. sairaudesta johtuvaa vaikeutta matkustaa, etkä sitä, että yritystoiminta estää poissaolot kotoa. Kirjoitit pelkästään, kuten olet usein ennenkin tehnyt, välimatka estää näkemisen.
      Välimatka harvemmin (enää nykyään) on todellinen este. Ne esteet on jossain muualla.

      Poista
    6. Et toki loukannut minua, mutta koska blogiani lukee niin moni, siellä voi olla ihmisiä, joille kommenttisi osuu herkkään paikkaan. Siksi koin tarpeelliseksi hieman herätellä sinua siihen, miten monista asioista isovanhempien vähäinen läsnäolo lastenlastensa elämässä voi johtua. Toisten tilanteen arvostelu ulkopuolisena on tahditonta.

      Meidän tapauksessamme välimatka on se este. Jos minä perheineni ja minun vanhempani asuisimme lähempänä toisiamme, ei muita esteitä tiiviimmälle arjen läsnäololle olisi.

      Poista
  12. Me asutaan 15 min bussimatkan päässä kaupungin keskustasta (ei tosin Helsinki) ja lapset ovat saaneet jo alle neljän vanhasta leikkiä omalla kadulla varsin vapaasti. Katu on päättyvä ja tunnemme tietysti kaikki asukkaat (omakotitalija). Jos en näe pienintä meidän pihassa, tiedän että on jossain naapurissa. Lapset tulevat kyllä kertomaan nopsaan, jos jollekin sattuu jotain (kaatuu tms.) tai tulee riitoja. Usein esim. poimivat marjoja metsästä, leikkivät leikkimökeissä, trampoliineilla jne. Vähän isommat lapset onatoimisesti huolehtivat hienosti pienemmistä, esim. kengät jalkaan kun lähtevät trampoliinilta. Lapset tietävät hyvin, että omalla kadunpätkällä saa kulkea, muttei mennä kauemmas. Ei tällaiseen siis välttämättä maalaismaisemaa tarvita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ei tarvita. Sama toimii ihan täällä Herttoniemessäkin, mitä nyt lapsesta riippuen ei ihan alle neljävuotiaana. Paitsi ehkä tuossa kylän omakotitaloalueella. Itse vertailin omia kokemuksiani, jotka ovat siis omakotitalosta maalta sekä kerrostalosta kaupungissa. Oli miten oli, tuollainen lapsiporukoiden hitsautuminen yhteen on kyllä parasta, mitä itse voin lapsuudelta toivoa :)

      Poista
  13. Mä olen 10v nuorempi kuin sä, ja kaupunkialueella (tosin ei keskustassa, mutta rauhallisissa lähiöissä) koko lapsuuteni asunut, mutta silti musta tuntuu että mulla oli vielä paljon enemmän vapautta kuin nykyajan lapsilla. Ei nykyään kai vanhemmat uskalla päästää lapsiaan keskenään ulos juoksemaan, kun aina on joku mielensäpahottaja tekemässä lasua, vaikka oikeasti tilanne olisi hallinnassa... Minä ja mun kaksi vuotta nuorempi sisko saatiin juosta ulkona kavereiden kanssa ilman aikuisia, meitä oli sekalainen porukka lapsia välillä 3-8v. Välillä tuli tehtyä tyhmyyksiäkin, mutta opittiin myös pitämään huoli itsestämme ja toisistamme, ja sai kokeilla omia rajojaan ja opetella itsenäisyyttä. Muistelen lämmöllä sitä vapautta jonka vanhemmat silloin uskalsi meille antaa, vaikkei maalla oltukaan. :) Itseasiassa, mökillä maalla missä kesäisin vietettiin aikaa en edes tuntenut niinkään sellaista vapautta, kun siellä kokoajan varoiteltiin ja valvottiin, kun vieressä oli lampi, iso metsä, käärmeitä, vaarallinen lahokantinen kaivo, vanha saha, maantie jossa kaahasi sekä maalaisteinit että traktorit...jne :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä lisä keskusteluun tämä sun kommentti, kiitos! Onneksi noita mielensäpahoittajia ei lopulta sitten niin paljoa ole, ja tuo munkin postauksessa mainitsema Facebook-avautuminen hellävaroen ohjattiin siihen, että on ihan ok, että tuon ikäisen lapsen perään ei katso joka sekunti, jos ympäristö sen mahdollistaa.

      Maalla on tosiaan erilaiset vaarat kuin kaupungissa, mutta eniten se on kiinni ihan siitä asuinpaikasta. Meilläkin meininki on muuttunut ihan täysin, vaikka muutettiin ihan vain kaupunginosan sisällä. Nyt ympäristö on parempi siihen, että vanhempi lapsista voi kokeilla itsenäistymistä helpommin. Mutta siihen sitten toisessa postauksessa :)

      Mun lapsuuden koti on lähellä Kyrönjokea, ja vaikka sain kulkea vapaasti, oli mulle annettu tarkat rajat siitä, missä voin kulkea. En nyt tarkalleen muista kuinka vanhaksi asti en saanut kulkea rantaan vievää tietä tiettyä tolppaa kauemmaksi. Varomatkaa jäi kymmeniä metrejä. Ja minä uskoin, vaikka vanhemmat serkut ilkkuivat, että vauva ei saa tulla rantaan :D Mä kuitenkin kunnioitin vanhempiani ja heidän antamiaan ohjeita, ja koska he siihen pystyivät luottaa, sain myös paljon vapautta.

      Poista
  14. Mun mielestä on aina kiintoisaa pohtia eri asuinpaikkojen hyviä ja huonoja puolia. Vähän varsinaisen aiheen viereen: Jäin nimittäin pohtimaan tuota postauksen alussa mainitsemaasi tapausta huonosti käyttäytyneestä nelivuotiaasta. Olen myös "koko kylä kasvattaa" -mentaliteetin kannattaja, mutta toisaalta ymmärrän myös sen että niitä toisia "kyläläisiä" saattaa kuormittaa (ja jopa vähän ärsyttää) muiden lasten paimentaminen omien ohella. Matkustin nyt syksyllä junalla 2v-poikani kanssa junan leikkivaunussa, jossa oli jonkin verran eri ikäisiä lapsia leikkimässä. Erään arviolta vajaa 2-vuotiaan pojan äidillä ei tuntunut olevan kiinnostusta poikansa touhujen seuraamiseen vaan hän istui vaunun takaosassa samalla kun tämä pikku-Tarzan mm. kiipeili leikkipaikan kirjahyllyssä ja istuskeli leikkijunan piipun päällä aika vaarallisen näköisesti. Me muut vanhemmat puutuimme näihin tilanteisiin, kuten mielestäni pitääkin, mutta jossain vaiheessa minua ihan suoraan sanoen ärsytti ettei lapsen oma äiti ollut häntä vahtimassa vaan tämä tehtävä jäi meille muille. Samaa ärtymystä olen joskus kokenut lastenkirppiksillä, missä jotkut vanhemmat jättävät aika pieniäkin lapsia itsekseen leikkinurkkaukseen ja lähtevät hyllyväleihin tutkimaan kirppiksen tarjontaa. Itse koen, ettei edes 2-vuotiasta ole tarkoitus jättää valvomattomalle leikkipaikalle ilman että itse on näköetäisyydellä seuraamassa touhua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, muakin olisi varmasti pidemmän päälle ärsyttänyt siellä junassa. Postauksen teemaan liittyen voisikin sanoa, että näissä voisi mennä sillä maalaisjärjellä :) Tilanteita, lapsia ja paikkoja on niin erilaisia, että yhtä pätevää tapaa hoitaa asioita ei ole.

      Toimit kuitenkin mahtavasti muiden matkustajien kanssa, kun katsoitte pojan perään. Ikinä ei voi tietää tilanteen taustoja. Äiti saattoi olla lopen uupunut, masentunut tai vaikka juuri suru-uutisen saaneena lamaantunut. Itselleni tulee mieleen yksi junamatka esikoisen ollessa parivuotias ja mun odottaessa ihan ekoilla viikoilla kuopusta. Matkustimme vanhempieni luota takaisin kotiin, ja sen neljän tunnin aikana luulin oikeasti kuolevani. Pahoinvointi oli niin hirvittävää, että se meinasi imaista minut sisäänsä. Ja siihen päälle se jäätävä väsymys, joka ei nukkumallakaan lähtenyt. Matka meni keskittyessä pitämään itseni ja lapseni hengissä, enkä varmasti selvitynyt siitä niin hyvin kuin suotavaa olisi. Lapsi tosin kiipeili minun päälläni eikä pitkin leikkipaikan hyllyjä, mutta silti. Ajatuksena tässä se, että syitä ihmisten erilaisille käytöksille voi olla niin monia, ja se äiti saattoi olla teille lapsenkaitsemisavusta oman syynsä kanssa erittäin kiitollinen.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe