Lapsen laajentunut reviiri

9.12.16

Uuteen kotiin muutto syksyllä toi myös lapselle uudenlaisen reviirin. Perheemme elinpiiri ei muuttunut juurikaan, sillä muutimme saman lähiön sisällä. Kuljemme edelleen samaan päiväkotiin, käytämme samaa metroasemaa, asioimme samoissa lähikaupoissa ja retkeilemme samoissa tapapihan metsissä. Silti vanhin lapsista sai muuton myötä ottaa ison harppauksen kohti vapaampaa kulkemista.

Muuttomme jälkeen piirun verran vajaa viisivuotias lapsi on viettänyt toisinaan kotipihassa aikaa itsekseen ja kavereiden kanssa. Puhutaan kymmenestä minuutin tai korkeintaan vartin pätkistä, mutta se on silti valtava muutos entiseen. Aikaisemmin lapsi ei ole viettänyt aikaa pihalla ilman aikuisen jatkuvaa läsnäoloa kuin mummilassa maalla. Tällainen vapaus olla on asia, jota en olisi osannut odottaa tulevaksi vielä pitkiin aikoihin. Elinpiiri ei muutossa vaihtunut, mutta pihapiiri vaihtui, mikä oli ratkaiseva tekijä.
Uuden kotimme pihapiiri on helppo rajata näkymättömiin aitoihin, joiden toiselle puolelle lapsi ei saa mennä yksinään. Uudesta kodista pihamaata voi tarkkailla, kun taas vanhassa kodissa puut peittivät näkyvyyden. Uudessa kodissa parveke aukeaa pihan puolelle, kun taas vanhassa parvekkeen suunta oli nurinkurinen. Tämä on siis juuri sellainen koti kuin vanhoissa elokuvissa, kun vanhemmat huutelevat parvekkeiltaan pihalla leikkiviä lapsia syömään.

Ratkaisevaa on myös se, että tässä kodissa on ovisummeri, joka on sillä korkeudella, että lapsi pystyy sitä painamaan. Vanhassa kodissa oli ovikoodi, jonka numerokoodin lapsi kyllä osasi painella – jos vain olisi ylettänyt nappeihin. Nyt lapsi siis voi painaa ovisummeria, jos jotain asiaa tulee tai kun hän haluaa sovittua aikaisemmin sisään.
Kyse on tietenkin myös oman lapsensa persoonan tuntemisesta. Voin luottaa, että ohjeitani kuunnellaan, kun taas joku toinen lapsi voisi lähteä samassa paikassa juoksemaan taakseen katsomatta metsään tai lähimmälle autotielle.

Olen kirjoittanut useasti, miten kaipaan maalaislapsuudesta omien kaupunkimukuloideni elämään juurikin vapautta kulkea. Sitten joskus myöhemmin lasten itsenäisen kulkemisen vaaka tulee taipumaan kaupungin puolelle, kiitos hyvin toimivan julkisen liikenteen. Mutta tässä on etenkin nuoremman lapsen kanssa edessä vielä monta vuotta hyvin tiivistä kanssakulkemista. Siksi on mahtava voida tarjota lapselle pieniä ja turvallisia pyrähdyksiä itsenäiseen elämään. Se kokemus huokuu lapsesta ulospäin valtavana ylpeytenä ja intona.
Ja onhan tuo nyt mahtavaa myös itselle. Toisinaan kesän remppa-aikoihin nuorimmainen nukkui päiväunia ja vanhempi leikki pihan muiden lasten kanssa avonaisen parvekeovemme alla. Me saimme miehen kanssa sen muutaman minuutin ajan ihan rauhassa repiä tapettia seinästä ilman pelkoa siitä, että lapsi kompastuu sirkkeliin tai astuu ruosteiseen naulaan. Silloin tällöin kauppareissujen jälkeen vanhin jää välillä pihalle leikkimään siksi aikaa, että vein nuorimmaisen kanssa ruuat jääkaappiin. Sitten tultiin loppuillaksi pihalle koko sakki.

Talven myötä elo on taas tiivistynyt enemmän neliöihin kodin sisällä. Illalla pihan pimeydessä ei enää näe kunnolla, eikä ikkunoita tai parvekkeenoviakaan voi pitää auki. Mutta valon lisääntyessä keväämmällä lisääntyvät taas ne hetket, kun saman talon lapset käyvät rimputtamassa toistensa ovikelloja ja pyytävät leikkimään pihalle. Ihan kuten tällaisen maalaisen kuvitelmissa täydellisestä kaupunkilapsuudesta.

Lue myös nämä

11 kommenttia

  1. Meillä maalaislapsi saa juurikin olla hyvinkin itsenäisesti pihalla. Esikoinen on vielä alle 3v mutta ollut välillä tunninkin yksin pihallamme.

    Se on mahdollista, koska hän ymmärtää pysyä pihalla eikä lähde toikkaroimaan tielle tai metsään. Pihamme vieressä menee umpikujaan päättyvä 30km/h hiekkatie, mutta esim postiauto kyllä kaahaa arviolta kuuttakymppiä ohi, joten varovainen pitää olla.

    On ihan mahtavaa, että esikoinen voi olla pihalla esim sen ajan, kun vien juuri vaikka kauppatavarat (meillä rinnetalo ja asuintilat yläkerrassa, joten "pitempi matka" kuin perus ok-talossa). Monesti hän jää puuhailemaan ulos, kun menen jo sisään pienemmän kanssa. Toivottavasti jatkossakin ymmärtää etunsa pysyä pihalla ja kuuloetäisyydellä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletpas yllättävän uskalias! Omia lapsiani seuratessani olen havainnut, että lapsissa on aina tiettyä arvaamattomuutta, vaikka he olisivat järkevän ja tottelevaisen oloista tyyppiä. Pienet lapset voivat yllättäen esim keksiä laittaa suuhunsa jotain kiellettyä, jos joku kerta löytyy tarpeeksi houkuttelevan näköinen juttu: esim herkullisen näköinen kivi, kasvi tai marja. Siinä on sitten tukehtumis-tai myrkytysvaarakin lähellä.

      Yksi lapsistani ehti tunkea suuhunsa myrkkysientä, joka löytyi yllättäen pihanurmikolta. Onnneksi se oli "vain "hallusinogeeni ja lähellä oli lääkehiiltä. Yksi lapseni oli aiemmin pysynyt kiltisti pihalla, mutta onneksi olin lähellä ja ehdin juuri napata kiinni, kun hän jostain syytä keksikin rynnätä tielle.

      Kovin pienistä ei koskaan voi mielestäni olla oikein varma. Itse olen uskaltanut päästää lapseni joksikin aikaa yksin pihallemme vasta noin viisivuotiaina muitten lasten seurassa. Metsäänkin karannutta lasta voi olla tosi vaikeaa löytää. Onhan näitä yllättäen karanneita ja eksyneitä lapsia viime vuosina etsitty partioittenkin avulla metsistä. Kaksivuotias on minusta vielä tosi pieni osaamaan tehdä turvallisia ja järkeviä päätöksi yksin ollessaan.

      Poista
    2. Tähän täytyy sanoa että meilläkin nyt kaksi ja puolivuotias oli viime kesänä joitakin aikoja yksin pihalla kun esim. laitoin tuokaa tai tein jotain muuta vastaavaa sisällä. Etuovi auki ja keittiön ikkunasta näkee etupihalle. Tielle päin portti kiinni ja piha on kahdelya sivulta kolmesta aidattu. Pihaan kuuluu metsikköä ja avonainen tontin sivu rajautuu peltoon. Kerran olen muutaman minuutin hakenut lasta sydän kurkussa. Hän oli harhaillut kotimetsikköön ja tuli sieltä iloisena vastaan. Olen senkin jälkeen uskaltanut hänet päästää. Minä uskon että vanhemmat tuntevat lapsensa ja osaavat tehdä oikeita päätöksiä. Aina voi sattua jotakin ihan missä tahansa, mutta minä uskon että oma lapsi voi jo ensi kesänä kolme täytettyään olla aika huoletta pihalla pitkiäkin aikoja itsekseen. Kun vaan oppisi vielä puhumaan että osaisi kertoa mitä tahtoo leikkiä ja voisi sanoa jos tahtoo leikkiä takapihalla että tietäisin vähän tarkemmin vielä missä kulkee. Jokainen tekee omat valintansa tämän asian suhteen ja vaikka kaksi vanhempaa kuvailisi omat lapsensa täysin samoin sanoin niin silti lapset ovat eri laisia ja minä luotan että jokainen osaa tehdä itselleen ja omalle lapselleen parhaat valinnat vapauden suhteen.

      Poista
    3. Meilläkin on kaksivuotias ollut siskon kanssa mummilan pihamaalla toveja ilman aikuisia. Kesällä omakotitalon ovet ja ikkunat ovat auki, joten ihan yhtä hyvin / huonosti kuulen ja ehdin paikalle kuin jos olisin tekemässä jotain toisella puolella pihamaata.

      Nämä asiat ovat sellaisia asioita, jotka jokaisen vanhemmat pitää itse harkita lapsensa tuntien. Meillä on ystävien lapsia, jotka esikoiseni ikäisinä ovat persoonaltaan sellaisia, että heitä ei voisi pihallemme luottaa ilman aikuista leikkimään. Ja ympäristölläkin on vaikutus – sen huomaa hyvin tästä, että meillä tilanne muuttui täysin muuton myötä, vaikka asumme samassa kaupungissa ja samassa kaupunginosassa kuin aikaisemminkin.

      Turvallisuudesta pitää tietenkin pitää huolta. Näkeehän sen lasten kuolintilastoisakin, miten nykyinen läsnäoleva ja huolehtiva vanhemmuus estää onnettomuuksia verrattuna entiseen, kun lapset kulkivat jo pienestä omillaan. Mutta jos alkaisin jokaista myrkkysientä ja kiven syömistä pelätä, eihän me voitaisiin mennä edes perheenä retkelle metsään. Enhän minä tai mies koko ajan olla vahtimassa vieressä lasten puuhia edes kotona. Ja itse asiassa meillä on niitä pikkukiviä myös sisällä, kun lapsilla on omat aarrelaatikkonsa kaikista kauneimmille kiville ja oksille :D

      Poista
    4. Näissä perheitten turvallisuus/riskinottotason valinnoissa vaikuttavat varmastikin monet seikat. Yksi valintoihin vaikuttava asia on ehdottomasti myös erilaiset elämänkokemukset vaaroihin liittyen.

      Meidän perheessäämme yksi pojistamme oli lähellä tukehtumiskuolemaa noin parivuotiaana. Hän oli samassa olohuoneessa kanssamme, kun eräs kyläilevä mies tiputti vahingossa kolikon lattialle. Poikani ehti nappaamaan sen suuhunsa ja yhtäkkiä hänen hengityksensä salpaantui täysin. Onneksi olin lähellä ja nappasin hänet käsittelyyn, jonka seurauksena kolikko kauhun sekunttien jälkeen irtosi nielusta tippuen lattialle ja hengitys alkoi taas kulkea. Se oli ihan hirveän järkyttävä tilanne, joka onneksi loppui hyvin.

      Jos poikani olisi ollut yksin pihallamme ja siellä napannut jotain suuhunsa niin, että hengitys olisi salpaantunut, ei hän todennäköisesti olisi yksin ollessaan pelastunut. Jos on pienen lapsensa lähellä ja jotain sattuu valvonnasta huolimatta, voi usein sentään yrittää ajoissa reagoida tilanteeseen ja lapsi voi näin helpommin pelastua.

      Tämän tapauksen jälkeen meillä on kyllä isompien lasten pikkulegot ym pienet esineet visusti suljetuissa rasioissa poissa nykyistä kuopustamme houkuttelemasta. Sen verran kaamea tuo läheltä piti tapahtuma oli, että olen jopa opetellut eräästä lehdestä lääkärin neuvoman kuvasarjan avulla (muistaakseni Tieteenkuvalehti) ja jostain muualtakin (mielikuvissa vain ja kurkkuja tutkien) reiän tekoa kurkkuun oikeaan paikkaan ja kuulakärkikynän onton kuoren tai pikkulusikan varren laittamaista syntyneeseen reikään, jotta ilma kulkisi. Tämä on vain äärimmäinen keino, jos lapsi on jo muuttunut elottomaksi ja millään keinoin vieras esine ei ole lähtenyt irti.

      Kysyin asiaa tutulta lääkäriltäkin ja hän sanoi, että äärimmäisessä hätätilanteessa vanhemman kannattaa yrittää tehdä muut keinot kokeiltuaan tuo henkitorven puhkaisu oikeasta kohdasta esim terävällä veitsen päällä tai jollain metallipiikillä ja laittaa syntyneeseen reikään esim kuulakärkikynän kuori tai pienen lusikan varsi pitämään aukkoa auki. Ambulanssi ei yleensä koskaan ehdi paikalle ennen tukehtumista, jos lapsen hengitys on ehtinyt täysin salpaantua.

      Perusohjehan on tämä:

      https://www.punainenristi.fi/sites/frc2011.mearra.com/files/tiedostolataukset/2016_suomi_lapsi_tukehtuminen.pdf

      Mutta jos tuokaan ei auttaisi, olisin valmis yrittämään trakeotomiaakin, vaikka se onkin maalikolle pelottava ja haastava juttu.

      http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/mita-tehda-kun-ruoka-juuttuu-kurkkuun/154557/

      Mutta kuten omalääkärinikin sanoi, jos lapsi muuten tukehtuisi, niin hänestä kannattaa yrittää tuotakin konstia pelastaa lapsi äärimmäisessä hätätilanteessa.

      Niin. Kuten havaita saattaa, kun on kerran melkein nähnyt lapsensa tukehtuvan, se selvästikin vaikuttaa tuleviin valintoihin ja turvallisuusratkaisuihin.

      Uskoisin, että myös ihan ihmisten luonne-eroavuudetkin vaikuttavat "riskin ottamistason" valintoihin. Jotkut vanhemmat ovat luonteeltaan optimistisempia ja huolettomampia ja uskovat helpommin, ettei juuri itselle ja omaan perheeseen satu ne kauheimmat yllärit, joten mitäpä sitä turhaan kovin tarkaksi rupeaisi. Toiset vanhemmat sen sijaan saattavat olla jo perusluonteeltaan erittäin pessimistisiä tai jopa neuroottisia. Luulisin, että tälläiset tosi riskitietoiset ihmiset ovat erityisen tarkkoja lasten turvallisuusasioissakin. Loppujen lopuksi uskoisin, että suuri enemmistö vanhemmista sijoittuu johonkin keskivälille kahta ääripäätä.

      Myös eri kulttuureissa suhtaudutaan eri lailla riskeihin. Eteläisemmissä maissa, vaikkapa Thaimaassa ja jo Italiassakin esim liikenteessä ajellaan paljon huolettomampaan ja riskialttiinpaan tyyliin ja heikommilla turvavarusteilla kuin vaikkapa Pohjoismaissa.

      Onhan näitä turvallisuuskysymyksiä joka tapauksessa hyvä välillä pohdiskella vähän julkisemminkin. Joskus joku vinkki voi jopa pelastaa jonkun hengen.

      Poista
    5. Hui, ihan kamala tilanne teillä ollut! Ei ihme, että on saanut varovaiseksi. Onneksi selvisitte säikähdyksellä.

      Ei ehkä uskoisi, mutta mä olen näissä asioissa ehkä enemmän kallellaan sinne liikaa miettivien joukkoon. Lasten myötä on ollut ihan pakko tietoisesti pyrkiä muuttamaan ajattelutapaansa, sillä muuten ei tulisi elämästä mitään. Välillä sitä ei silti voi mielelleen mitään. Esimerkiksi lasten siirryttyä nukkumaan omaan huoneeseensa, mulla oli monta viikkoa tosi ahdistunut olo, kun he eivät olleet siinä ihan vieressä nukkumassa. Mietin vain, mitä kaikkea yön aikana voi tapahtua, kun minä en ole puollustamassa pienokaisiani. Ajatukset lähti vetämään ihan liian villiä rallia. Onneksi tuo fiilis tasaantui, mutta yhä edelleen samalla kun rakastan vain meidän aikuisten makkaria, kaipaan sitä aikaa, kun sain pitää koko perheen siinä ihan lähellä nukkuessanikin.

      Yksi asia mun pitäisi hoitaa kuntoon heti kuin mahdollista. Mun pitäisi käydä ensiapukurssi, sillä en osaisi tehdä mitään, jos jotain vakavaa sattusi itselle, perheelle tai vaikka ohikulkijalle.

      Poista
  2. Me asumme omakotitalossa lyhyen päättyvän kadun varressa. Omakotitaloja tällä pätkällä on alta kymmenen ja lapsia taloissa yhteensä yli kaksikymmentä. Lapset ovat saaneet jo pienestä pitäen kulkea pihasta toiseen yhdessä leikkien. Neljän vanhasta perheemme pienin on parhaan kaverinsa kanssa leikkinyt ulkona joko meidän tai ystävän pihalla. Jos ei heitä vähään aikaan näy missään, käyn kurkkaamassa ystävän takapihalle, ja siellähän he leikkimökissa useimmiten ovat. Kaikki pitävät huolta kaikista ja jokainen vanhempi pitää vähän silmällä, silloin kun porukka omalle pihalle sattuu leiriytymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kappas. Kommenttisi tuli sillä aikaa, kun kirjoittelin omaa alempaa kommenttiani. :)

      Meilllä on näköjään melkein identtiset asumisratkaisut. Meilläkin on umpikujaan päättyvä tien pätkä ja taloja siinä kymmenen korvilla. Tosiaan kätevää, kun lapset voivat leikkiä toistensa pihalla varsin turvallisesti ilman pitkiä matkoja mihinkään. Huippuvuosina kadunpätkällämme asui yli kolmekymmentä lasta. Nyt osa lapsista on jo kasvanut aikuisiksi ja muuttanut kotoaan. Itselläni on sekä isoja että pienempiä lapsia. Kaikille on löytynyt hyvin seuraa vähintäänkin tältä asuinalueelta. :)

      T: Mimmumamma

      Poista
    2. Kuulostaa mahtavalta asumisjärjestelyltä lapsille tuokin. Ja vanhemmille, kun tietää, että jokainen kadun aikuinen katsoo lasten perään. Ja niin ihanaa, että on paljon lapsia! Tuota olisin sosiaalisena lapsena kaivannut omassa lapsuudessani, vaikka sattumoisin juuri oman ikäluokkani mukuloita aika paljon pienessä kylässä silloin olikin.

      Poista
  3. Tykkään kovasti seurata blogiasi. Itselläni on monta lasta ja en haaveile kovin uskaliaista irtiotoista ainakaan ennen kuin lapset ovat paljon vanhempia. No johtuu varmasti osittain siitä, että lähipiirissä on sattunut kaikenlaista. Sinkkuna asuin välillä ulkomaillakin, mutta lasten synnyttyä on tehnyt mieli olla pääasiassa koto-Suomessa.

    Balilla voin kuvitella olevan monin tavoin ihanaa. Saa kokea paikallista elämäntapaa ja kulttuuria. Itse kokisin paikan nykyisessä elämäntilanteessamme tosin turhankin jännäksi. Esim nuo Indonesian maanjäristykset hirvittävät. Nyt tietääkseni ei kuitenkaan sattunut järistystä juuri Balilla.

    Matkasuunnitelmienne vuoksi ja juuri sattuneen Indonesian järistyksen takia sain inspiksen etsiskellä hieman turvallisuusvinkkejä alueeseen liittyen. Löysin tälläisen linkin, jos siitä sattuisi olemaan jotain apua.( Mihinkäs se seepra raidoistaan pääsee. ;) )

    http://www.formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=339965&culture=fi-FI

    Antoisaa ja turvallista reissua teille!

    Aiheesta toiseen:

    Nykyisen asuntonne pihapiiri kuulostaa tosi mukavalta lapsia ajatellen. :)

    Aiemmista ihanteellista asuinpaikkaratkaisua pohdiskelevista bloggauksistasi innostuneena kannanpa korteni kekoon minäkin:

    Itse tykkään eniten asua alle 50 kilsan päässä Helsingistä, keskikokoisen kaupungin kupeessa ,kylämäisessä taajamassa, omakotitalossa ison pihan kera. Minusta tälläisessä paikassa yhdistyvät monin tavoin maaseudun ja kaupungin parhaat puolet. Kirjasto, terveyskeskus, peruskaupat ja monet harrastukset ovat kävelyetäisyydellä. Tarvittaessa lähikaupungin (10 minuuttia autolla tai bussilla) tai jopa Helsinginkin kulttuuri -ym palvelut ovat lähellä. Toisaalta metsään on minuutin matka, leikkipuistoon toisessa suunnassa kolmen minuutin. Uimarantakin on lähistöllä. Omalla pihalla voi pelata futista ym, hyppiä trampalla, kasvattaa hedelmäpuita, marjapensaita ja pitää kasvimaata. Toki monenlaisissa asumisratkaisuissa on puolensa. Itse olen kylämäisen pienitaloasumisen fani, erityisesti silloin, jos palvelu-ja harrastusmahdollisuudet ovat lisäksi lähellä.

    Mikä kuhunkin vetoaa ja minkä kukin haluaa priorisoida. Tykkään myös osa-aikatöistä mieluummin kuin kokopäivähommista.

    Paljon näitä lapsiperheen asumisratkaisuja ja työn ja perhe-elämän yhdistämistapoja omassa elossa itsekin on tullut mietittyä. Siispä teidän perheen ratkaisujen ja perustelujen seuraaminen blogistasi on ollut tosi kiintoisaa.

    Melkoisen turvallisuushakuisena ihmisenä on myös hurjan jännää seurata seikkailuhenkisemmän perheen suunnitelmia ja niiden toteutumista.

    T: Mimmumamma



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että tykkäät seurata blogiani :)

      Mäkin huomaan tulleeni paljon harkitsevammaksi esimerkiksi reissukohteiden suhteen lasten jälkeen. Tämä pätee myös silloin, jos matkustan ilman lapsia. Osittain siksi me valittiin Indonesiasta juurikin Bali. Ulkoasianministeriön matkustustiedotteet on hyvä lukea aina ennen reissuun lähtemistä. Siellä otetaan huomioon pienetkin jutut. Esimerkiksi ihan vain Tallinnaan matkaaminen alkaa tuntua jännältä, kun lukee, miten on taskuvarkaita, tiet huonossa kunnossa ja jengi ajelee ylinopeuksia humalassa jne. Balilla eniten mietityttää terrorismiuhka, mutta valitettavaa on, että tuskin Helsingissä asuvana ja julkisilla paikoilla aikaa viettävinä metron käyttäjinä olemme siltä sen paremmin turvassa. Eniten kai ihmiset edelleen kuolevat tapaturmaisesti kotonaan, joten jos näitä asioita miettii liiaksi, ei uskaltaisi sängystään aamuisin nousta :)

      Ihana kuulla, että olette löytäneet perheen kanssa teille sopivan asumisratkaisun. Onni on, jos sen voi itse valita ja päättää. Kaikenlaisissa asumisratkaisuissa on tosiaan puolensa. Niistä pitää sitten jokaisen ihmisen / perheen päättää se itselle paras. Marjapensaat omassa pihassa ovat mun haave. Entisessä kodissa oli omenapuut ja kirsikkapuut pihassa, mutta ei marjapensaita. Meillä on ollut kaupunkikasvimaa kahdessakin eri paikassa, mutta nyt olemme miettineet, josko ensi kesänä sellaisen voisi perustaa omaan pihaan. Saas nähdä! Myös ihan kunnon maapalanen kiinnostaisi laatikkoviljelmien sijaan tai rinnalla, viljelypalstoja kun on tässä ihan vieressä, kun Herttoniemessä asutaan. Niille on vain ymmärtääkseni aikamoiset jonot, mutta eihän sitä voita, jos ei koita :)

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe