Duuni

Lontoosta Lastentorille

Terkut Britanniasta! Tulin viime yönä kotiin Lontoosta, huhuh ja oioioi! Viikonlopun irtiotto tuli niin tarpeeseen, ja samalla tulin viettäneeksi vahingossa ihan kunnon lomaa. Pakkasin blogihommia varten mukaan läppärin, mutta laturin pistoke ei jostain syystä sopinut matka-adapteriini. Vanha tietokonerakkine ei pysy päällä ilman virtapiuhaa, joten se lepäilikin lopulta matkalaukussa koko reissun. Olin siitä lopulta salaa vain hyvilläni.

Palaan reissutunnelmiin myöhemmin, mutta nyt on ensin toivuttava railakkaasta lomailusta ja napattava muita vahinkolomailun jalkoihin jääneitä blogihommia kiinni. Aloitetaan menovinkillä tulevalle lauantaille! Nimittäin viiden päivän kuluttua se on täällä taas, Riikan blogin ja Lasten PR:n järjestämä Lastentori

Lastentori järjestetään tällä kertaa kauppakeskus Kampissa, täällä Helsingissä. Siellä kolmannessa kerroksessa, jossa on myös Kampin lastentarvikeliikkeet sekä hyvä lastenhoitohuone. Eli tilaa on nyt paljon enemmän kuin viimeksi, jolloin tapahtuman ulkopuolella jonotettiin, kun kaikki halukkaat eivät mahtuneet kerralla sisään. Nyt uskaltaa kurvata paikalle myös vankkureiden kanssa!

Lastentorilla on taas mukana kivoja yrityksiä sekä oheistoimintaa. Luvassa on ainakin ilmainen neppispaja, pop-up kauneushoitola ja Raikastamon mehubaari.

Mukana on tälläkin kertaa muutamia bloggaajia kirppispöytineen, mutta mä olen tällä kertaa mukana yhteisöllisen Oot niin ihana -vauvakirjaprojektin kanssa. Aino on paikalla kirjan luonnosten kera, ja me toivotaan paljon kohtaamisia ja palautetta. Että saadaan yhdessä tehtyä se ihanista ihanin vauvakirja! Aino on luvannut taiteilla pikkuisille väritettävää, ja mä pyörin mukana sen minkä kahden miniavecin kanssa kykenen.

Nähdään siellä!
Asusteet

Kevätretkellä uusissa välikausivaatteissa

Postaus sisältää saatuja tuotteita sekä affiliate-linkkejä

Helsingissä on hiihtolomaviikko, ja ulkona on aistittavissa kevät. Talitiaiset laulavat sillä tavalla laiskan haikeasti kuin niillä on keväisin tapana. Loppusoinnun ne nostattavat lupauksena siitä, että ihan pian lähtee kesärallit. Raikkaiden paukkupakkasten jälkeen tämä leutojen plussakelien ilma tuntuu painavalta.

Me tehtiin pieni kaakaokupposten mittainen kevätretki takapihan metsään. Lapsille puettiin päälle muutamat kerrokset villaa ja päälle uudet Reimalta* saadut välikausivaatteet. Ei siellä vielä ihan noin lämmin ole, mutta lyhyellä reissulla ehti koeajaa uudet vermeet ilman kohmeisia käsiä.
Metsässä on lunta on paikoin vielä puoleen reiteen asti. Silti tuoksussa on jo mehevää kevättä. Kun laittaa silmät kiinni, kevään voi myös kuulla. Puiden oksilta tipahtelee viimeisiä märkiä koppuroita lunta, ja hiljalleen sulavasta hangesta kuuluu rapina. Sinne tänne hankeen on porautunut aukkoja, joista musta maa pilkistää valmiina uuteen kasvukauteen. Oravilla tuntuu olevan kevätsiivoukset käynnissä, sillä niin hopulla ja tärkeän näköisenä ne kipittävät kuusimajoissaan.

Mulle tulee joka vuosi mieleen näistä kevättä enteilevistä päivistä Pupu Tupuna. Rakastin niitä söpön ja vähän hömelön pupun tähdittämiä kirjoja pienenä, ja etenkin sitä, jossa Tupuna teki kaverinsa kissan kanssa keväällä sulavedestä puroja. Nytkin metsä on jo ihan itsekseen luonut lipitteleviä puroja sinne tänne. Vesi virtaa energisenä kuljettaen mukanaan menneen kesän lehtiä, ja mun tekisi mieli tehdä kaarnalautta. Kiivetessämme kalliolle löydämme tuoreet jäniksen jäljet. Olivatkohan ne purot sittenkin Pupu Tupunan tekemiä?
Esikoisen uusi Ginger-takkikin* henkii kevättä. Mä tykkään tuosta Reiman uudesta pehmeän vihreästä sävystä, ja onneksi esikoinenkin näki sen kauneuden. Takin helma on takaa pidempi, mikä pitää huolen, että möyriessä kevätpuuskat eivät pääse tuulemaan alaselkään, mutta takin muoto on lisäksi myös nätti. Huppu on jättimäinen kuin haltijoilla, ja se saikin esikoisen mielikuvituksen heti liikkeelle. Housuina hänellä on Kunto-välikausihousut*, jotka ovat raisumpaa meininkiä kestävää Reimatec-laatua. Kokemukseni perusteella en lapsille housuiksi ja haalareiksi muuta valitsisikaan. Housujen kulutuskestävyyttä parantaa vielä se, että niiden lahkeissa ei ole sisäsaumoja.

Kuopuksen Melassi-haalariin* tulee luultavammin liittymään paljon muistoja. Jos se vain on sopiva vielä syksyllä, se päällä aloitellaan päiväkotitaivalta. Pienimmän vaatevalinnat voin vielä tehdä ilman käyttäjän kuulemista, ja väriksi valitsin ihan käytännöllisyyssyistä tummansinisen. Toki se on mielestäni myös tyylikäs väri, johon saa helposti yhdisteltyä kaikenkirjavia asusteita. Kuten nyt vaikka tuon mun ompeleman väriräjähdyshuivin. Kuopuksen haalari on esikoisen housujen tapaan Reimatec-laatua ja sen sisällä oleviin neppareihin saa halutessaan näppärästi kiinnitettyä Reiman fleecehaalarin.
Saatiin molemmille lapsille myös Askare-välikausirukkaset*, jotka ovatkin olleet meidän perheen luottokäsineet jo neljän vuoden ajan. Luottokäsineet – kaikkea se äitiys teettää! Jos ja kun leikkiessä roiskuu, mä arvostan sitä, että nämä rukkaset voi ihan pesulapunkin mukaan heittää tarvittaessa päiväkodin kuivauskaappiin tai meillä kotona pesun jälkeen kuivausrumpuun. Kuivausvälineitä kestävää sorttia ovat myös esikoisen housut sekä kuopuksen haalari.

Miniretkellämme meillä ei ollut eväänä kuin termarillinen kaakaota ja pillimehut, jotka esikoinen kattoi tärkeänä kannonnokkaan. Istahdimme vaaleanvihreänä hehkuvien mustikanvarpujen viereen ryystämään eväitä, ja tuntui kaikin tavoin lohdulliselta että pian se on täällä. Kevät.
Hyvinvointi

Kiitollinen kuin oksennustaudin jälkeen

Vuosia sitten kirjoitin Evita-lehteen artikkelia kiitollisuudesta. Silloin ajatukseni lähti siitä, että kiitollisuuden ympärille tuntui mielestäni kehittyneen kultti, jossa uskotaan kiitollisuuden olevan vastaus kaikkeen olennaiseen. Se oli mielestäni raivostuttavaa. En ole kovin negatiivinen ihminen ja lausun kiitos monta kertaa päivässä, joten en ymmärtänyt, miten kiitollisuus voisi muuttaa minun elämääni. Uteliaana ihmisenä halusin silti testata kiitollisuuden tietoista harjoittamista – ja samalla tehdä henkilökohtaisesta tutkimusmatkastani osan työtäni lehtijutun muodossa.

Tietoinen kiitollisuus on ollut mielessäni viime aikoina, kun yöimetyksen lopettamisen myötä olen tuntunut kärsivän elämäni pahimmasta hormonikrapulasta. Yöimetyksen ylläpitämät hormonitasot laskivat äkisti ja sillä samalla vauhdilla lasketteli myös mielialani. Suunnittelimme kevään reissuja – paskaa. Mietin tulevia töitä – paskaa. Haaveilimme tulevasta kesästä – paskaa. Se oli tällaiselle peruspositiiviselle muijalle pysäyttävä kokemus. Etenkin kun kaikkien paska-ajatusten keskelläkin muistin edelleen hämärästi, miten onnellinen olen. Mutta vaikka kuinka yritin pinnistää ajatellakseni kivoja asioita, takaraivosta ajatusten päälle tunki ruskeaa mönjää. Nyt alan saada itseni takaisin, mutta kurkistus toiselle puolelle mielenmaisemaa oli hurjaa.
Kuluneiden viikkojen aikana olenkin yrittänyt kiinnittää onnellisten ja ihanien asioiden sijaan huomiota siihen, mistä olen kiitollinen. Kun mieli on musta, on helpompi olla kiitollinen tiskikoneesta kuin miettiä, miten onnelliseksi minut tekevätkään ihana, kauniit ja puhtaat astiat, joita saan tiskikoneesta kaappien hyllyille nostella. Onnellisuusfiilistely tulee minulta normaalisti luonnostaan ja puskematta, mutta nyt olen tietoisesti keskittynyt vain olemaan kiitollinen. Se on helpompaa.

Kun on kiitollinen, onnellisuus seuraa kyllä perästä. Kun haastattelin Evitan juttua varten onnellisuusprofessorina tunnettua psykologian professori Markku Ojasta, hän muistutti, että onnelliset ihmiset ymmärtävät olla kiitollisia. Ja toisinpäin. Kiitollisuus kitkee itsekkyyttä, sillä silloin ihminen ymmärtää, että ei pärjää yksin. Ei kai siis ihme, että olen viime aikaisten pohdintojeni keskellä kirjoittanut tukiverkkojen tärkeydestä ja siitä, miten rakkautta on tasa-arvoinen vanhemmuus.
Mitä kiitollisuus sitten on? Onnellisuusprofessorin mukaan se on täysin vastakkaista vaihtamiselle ja kaupankäynnille. Se on havahtumista siihen, että maailmassa voi olla silkkaa hyvyyttäkin. Puhdas kiitollisuuden kokeminen syntyy siitä, että saa jotain enemmän kuin on odottanut. Mä havahdun siihen tunteeseen usein. Niin usein, että siitä tulee melkein jo positiivinen ongelma. Olen niin paljosta kiitollinen, että välillä tuntuu, ettei näin paljon hyvää voi tapahtua yhdelle ihmiselle, ilman että pian tapahtuu jotain pahaa. Miten olenkaan voinut ansaita kaiken tämän?

Kiitolliset ihmiset pitävät huolta ja arvostavat itseään niin paljon, että pystyvät luovuttamaan arvostusta myös toisille. Tämä on se kaava, jolla mä toivon voivani jakaa eteenpäin saamani hyvän ja kiitollisuuteni siitä. Olikin kamala huomata, miten lyhyessäkin mielialanotkahduksessa kaikki muuttui. Kohtelin itseäni huonosti keskittymättä kuuntelemaan kroppani viestejä. Söin huonosti ja join pannukaupalla kahvia taltuttamattomaan väsymykseeni, vaikka sydän tärisi kofeiinihorkassa. Ja olin huonompi äiti kuin koskaan. Huusin, raivosin ja itkin, vaikka samalla käsitin, että en tahdo käyttäytyä näin ja että tällä tilanne ei ainakaan parane. Minulla ei riittänyt arvostusta jaettavaksi itselleni saati muille.
Psykologian professori Markku Ojasen mukaan kiitollisuutta kokevilla ihmisillä masennusriski on huomattavasti pienempi. Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen taidot -kirjasta taas opin hiljan, että masentunut ihminen ei kykene unelmoimaan. Vaikka masennuksesta tuskin kohdallani voidaan puhua, lyhyt mutta syvä mielialasukellus antoi perspektiiviä siihen, että ei tosiaan oikein jaksa miettiä tulevaa. Eteneminen päivä kerrallaan ei ole vain selviytymismuoto, vaan ainut mahdollinen keino kulkea eteenpäin.

Onneksi kiitollisuutta ei tarvitse vain odottaa saapuvaksi takaisin, vaan sitä voi tietoisesti lisätä itse. Sitten kun siihen on voimia. Opin tämän, kun Evitan jutun kirjoitusprosessin aikana mursin pahasti nilkkani ja voivottelin kohtaloani jalka paketissa. Matka Sri Lankaan peruuntui ja olin liikkumisessani muiden armoilla. Mindfulness-kouluttaja ja erityistason psykoterapeutti Anneli Litovaara kertoi tuolloin häntä haastatellessani, että katkeruus sairastuttaa ihmisiä, joten siitä pitäisi pyrkiä pois. Myönteiset tunteet rauhoittavat ja tasapainottavat hermostoa. Kiitollisuus siis vaikuttaa hänen mukaansa jopa fyysiseen terveyteen. Aikamoinen väite, mutta huomaan sen pätevän itseeni täysin. Fyysinen kuntoni mukailee onnellisuuskäyrääni.
Litovaara muistutti, että kaikkien elämään kuuluu hankaluuksia, mutta silti voi nähdä hyviä asioita. Kun päättää olla enemmän läsnä tilanteissa, huomaa myös monien asioiden olevan hyvin, kaikesta huolimatta. Sen tajusin jo silloin vuosia sitten, ja yhä selkeämmin nyt monia elettyjä vuosia ja kokemuksia myöhemmin. Omaa mieltään voi muokata. Toki itselleni se on helppoa jo siksi, että hiton onnellinen muikkelihan minä olen, viime aikojen odottamattomista mielialasukelluksista huolimatta.

Siksi olen palannut arjen perusasioiden äärelle ja aloittanut taas läsnäoloharjoitukset ihan alkeista. Toisina päivinä tunnen syvää onnea siitä, että saan olla minä, toisina päivinä olen iltaan mennessä kaikkeni antanut. Mutta pikkuhiljaa keho ja mieli alkavat olla hormonisukelluksen jälkeen tasapainossa. Se tuntuu huojentavalta ja kevyeltä kuin oksennustaudin jälkeen. Ai tältä tuntuu normaali olo! Vähän vielä heikottaa, mutta elämä voittaa. Hitto miten kiitollinen voikaan olla siitä, että olo on ihan tavallinen.
Kaupungilla

Muina ateistikotiäiteinä kirkon kupeessa

Kaksi viikkoa jäljellä miehen hoitovapaaseen, ja mulle on iskenyt tarve tehdä kotiäitijuttuja. Männä viikolla tartuin tuumasta toimeen ja huristelimme kuopuksen kanssa bussilla Alppilaan, jossa painelimme sisään muina naisina, taaperoina ja ateisteina kirkkoon. Tai tarkemmin sanottuna Alppilan kirkon yhteydessä toimivaan kahvilaan ja sen lasten perjantaihin. 

Muutama ystäväni kohotteli hieman kulmiaan kun kuuli tämän. Vähän yllättynyt olin itsekin, mutta päiväohjelmaamme enemmän siitä, miten mukava ja letkeä aamupäivä meillä kuopuksen kanssa oli. Mä olen käynyt Alppilan kirkon kahvilassa viikonloppubrunssilla aikaisemminkin ja jo silloin ilahtuneena seurasin, miten lempeä, suvaitsevainen, avoin ja iloinen meininki Alppilan seurakunnassa tuntuu vallitsevan. Se lämmittää kirkkoon kuulumattoman sydäntä, ja saa toivomaan, että Alppilan meiningistä otettaisiin muuallakin mallia. Tunnelman lisäksi brunssilla ruoka on hyvää, musiikki rytmikästä ja lapsia varten on leikittäjiä talon puolesta. Siinä kelpaa brunssiseurueen aikuisten kanssa ottaa toinenkin kierros kahvia.
Lasten perjantaihin mut houkutteli Riikka, joka on koko lapsille suunnatun perjantain takana. Jos jotakuta teistä kiinnostaa samat kysymykset, jotka esitin Riikalle, niin ei, ei tarvitse kuulua kirkkoon tullakseen tapahtumiin, ja ei, niihin ei liity uskonto. Paitsi tällä viikolla lasten perjantaissa on ohjelmassa salainen kirkkokierros, jolloin kirkko tulee tekemisenä konkreettisemmin mukaan. Mä koen erilaisiin uskontoihin tutustuminen kuuluvan yleissivistykseen ja sitä kautta maailman ymmärtämiseen, joten miksipä jännä seikkailu kirkossa ei olisi pehmeä aloitus sivistyksen kartuttamiselle. Etenkin esikoista kirkot kauniina ja isoina rakennuksina myös kiehtovat.

Viime viikolla pysyttiin kuitenkin kirkkosalin ulkopuolella, kun ohjelmassa oli savipaja. Toisin sanoen mä pyörittelin pötkylöitä, joita seuralaiseni sitten nuoleskeli. Mitään valmista ei saatu aikaan, mutta onhan savenmuotoilussa samaa meditatiivista hohtoa kuin hiekkakakkujenkin rakentelussa. Muut lapset saivat tehtyä ihan valmiita teoksia, jotka sitten jätettiin kuivumaan ja uunissa poltettavaksi kirkolle. Tulevina perjantaina on ohjelmassa muun muassa neppispajaa, pomppulinnaa, askartelua, temppurataa ja mun lempparini mummola, jossa pääsee viettämään aikaa alppilalaisten mummojen kanssa. Ihana! Alppilan kirkon kahvilan Facebook-sivuilta löytyy tarkempi ohjelma.
Savitaiteilun jälkeen me siirryttiin hengailemaan kirkon kahvilan aulaan, jossa on kiva leikkipaikka bObleseineen. Kuopus sai temmeltää monen samanikäisen kaverin kanssa, mistä olin onnellinen hänen puolestaan. Yleensä kun tilanne on se, että hän yrittää pysyä menossa mukana siskon ja tämän kavereiden leikeissä, eikä se aina ihan mutkattomasti onnistu. Nyt riitti kavereita, joiden mielestä on myös maailman parhainta kiipeillä portaita ja juosta pitkää luiskaa pitkin riemukiljuen. Muutenkin oli ihana voida viettää aikaa vain yhden lapsen kanssa ja keskittyen täysin häneen. Kuopuksen kanssa tällaisia hetkiä on ihan liian vähän.

Jäätiin vielä lounaallekin kirkon kahvilaan, mikä on tällaiselle kirkollisveroa maksamattomalle hyvä tapa antaa takaisin saamansa ilo lasten perjantaista. Kirkon kahvila tukee myös Kirkon ulkomaanavun toimintaa, mihin mielelläni rahojani ohjaan etenkin nyt, kun maailma painiskelee turvapaikanhakijavirtojen kanssa ja kehitysyhteistyöstä lyhytnäköisesti leikattiin. Minä söin burgerin ja kuopus kauhoi keittoa suuhunsa sekä metrin säteellä kaikkialle ympärilleen.
Ruuan jälkeen nostin lapsen rattaisiin, johon mukavan ja touhukkaan aamupäivän väsyttämä kuopus nukahti noin kolmessa sekunnissa. Lykin rattaat Kallioon ja siellä kahvilan eteen, jossa tilasin ison kahvin ja avasin läppärin. Sain hoidettua hyvän kasan töitä siinä reilussa kahdessa tunnissa, jonka lapsi nukkui. Olisipa pitänyt aikaisemminkin käydä väsyttämässä hänet kirkon toiminnassa!

Mutta tiedättekö mitä. Mä luulin nyt käyneeni ensimmäistä kertaa perhekerhossa, mutta Riikka tietävämpänä perhekerhomutsina osasi sanoa, että eivät nuo Alppilan kirkon lasten perjantait oikein sellaisia ole. Kokemusnälkä kasvaa syödessä, ja nyt tuli hinku päästä kokemaan viimeisten kotiäitiviikkojen kunniaksi se elämäni ensimmäinen ja ehkä viimeinenkin perhekerho. Kotivanhempiskene haltuun kahdessa viikossa! Ystäväni lupasi viedä minut hänen lemppariperhekerhoonsa, mutta kiinnostaisi silti tietää muidenkin helsinkiläisten vanhempien mielipide. Mistä löytyy kaupungin kivoin perhekerho?
Arki

Rakkautta on tasa-arvoinen vanhemmuus

Tapahtuipa perjantaina jotain poikkeuksellista: me kävimme miehen kanssa treffeillä! Tilanne ei ollut yhtään niin romanttinen ja ilokupliva kuin aika tasan puolivuotta sitten, kun viimeksi pääsimme karkaamaan kahdestaan pariksi tunniksi juttelemaan kodin ulkopuolelle. Päänsärky jyskytti takaraivossa, sukkahousut kiristivät ja ripsarit olivat rapisseet pitkän päivän jäljiltä poskille. Mutta siinä ravintolapöydän ääressä istuessamme ja väsyä potiessamme tunsin valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta tuohon mieheen, jonka kanssa saan arkeni, perheeni ja sen väsymyksenikin jakaa.

Kuluneet kuukaudet ja menneet vuodet ovat näyttäneet itselleni yhä selkeämmin, että lapsiperheessä rakkautta on jaettu ja tasa-arvoinen vanhemmuus. Toisesta välittämistä on se, että me olemme yhdessä tässä elämäntilanteessa, tasaveroisina vanhempina. Yhtä paljon kuin rakkautta on hellä ohimennen annettu suukko, se on myös aamuyöllä lapsen herätessä sanotut sanat: ”mä nousen, koita sä nukkua”.

Olen näinä vuosina saanut sellaisia arkisia rakkaudenosoituksia, että sydän pyöräyttää onnesta kuperkeikan. Mies on kattanut ennen aikaiseen aamuvuoron lähtemistään meille myöhemmin herääville pöydän ja ladannut minulle mutteripannuun kahvit valmiiksi. Hän on viikannut yövaatteeni valmiiksi odottamaan ja jättänyt eteisen valon palamaan, kun tulen myöhään kotiin. Pieniä suuria tekoja, jotka hakkaavat mennen tullen ruusut ja suklaat. Ei kukkien ja herkkujenkaan arvoa voi väheksyä, mutta ne ovat jotain, mitä saa rahalla. Arkisia kauniita eleitä ja tekoja en saisi itse ostamalla hankittua.
Vauvavuosi on parisuhteelle koetus, toki. Siitä varoitellaan monessa paikassa, ja ainakin itse olin esikoisen syntymän lähestyessä tietoisempi siitä kuin esimerkiksi maitosadetuslaitteiksi mahdollisesti muuttuvista rinnoista. Mutta vaikka olen perheellistyttyäni itkenyt epätoivosta, raivonnut väsymyksestä ja pelännyt tulevani hulluksi, rakkaus miestä kohtaan ei ole horjunut. Tajusin jo esikoisen vauvavuoden jälkeen, että tilanne on ihan päinvastainen. Rakkaus on vain lisääntynyt. Se on saanut uusia vahvoja kerroksia päälleen, ja yhdessä koettu on lujittanut sidettä.

Ympärillä on kuitenkin toisenlaisia kokemuksia. Parisuhdekriisejä ja eroja, joihin on päädytty perheellistymisen myötä. Olen pohtinut syitä, miten me olemme siltä välttyneet, ja miten päin asiaa vain lähestyykään omasta näkökulmastani, onnenavain on tasaveroinen vanhemmuus. Mä rakastan miestäni yhä enemmän, kun olen nähnyt miten hyvä, rakastava ja osallistuva vanhempi hän on lapsillemme ja miten unelmien puoliso hän on äidiksi tulleelle minulle. Me kyllä riitelemme silloin tällöin – olen aika tulisieluinen tyyppi – mutta emme juuri koskaan mistään kodinhoitoon ja lapsiin liittyvistä. Ei tarvitse.

Yhdessä vanhempina oleminen on niin itsestään selvää, että välillä ei edes tajua, miten pienistäkin jutuista se on kiinni. Se on sitä, että mies on osallistunut jokaiseen äitiysneuvolaan raskausaikoina, vaikka se olisi tarkoittanut suoraan yövuorosta terveyskeskukseen raahautumista. Hän on uskonut kanssani naisen kehon voimaan synnytyksissä ja tukenut kaikin tavoin imetyksissä. Hän hieroo valvotuista öistä kipeytyneet hartiani ja vie lapset hammaslääkäriin. Hän käy avecina lasten kaverisynttäreillä ja hoitaa harrastuksiin ilmoittautumiset. Nämä kaikki ovat niin itsestään selviä asioita, että järkytyn ja tulen surulliseksi kuullessani, että kaikilla vanhemmuus ei jakaudu näin.
Toki on meilläkin omat roolimme. Mä hoidan lasten vaateinventaariot ja mies hoitaa laskujen maksamisen. Mä pidän pääsääntöisesti huolta, että liikkumisvälineemme polkupyörät ovat asianmukaisesti varustettuja ja mies taas pitää pääsääntöisesti huolta, että joku laittaa keittiössämme ruokaa. Mutta kumpikin voi tarpeen vaatiessa vaihtaa paikkaa. Tasa-arvoinen vanhemmuus on sitä, että osaa ottaa enemmän vastuuta tarvittaessa ja pyytämättä. Esimerkiksi nyt mies on paljon vahvemmin kotihommissa kiinni kuin minä, vaikka olenkin virallisesti se kotivanhempi vielä tällä hetkellä. Kun toinen on heikoilla, toinen paikkaa ja tukee pyyteettömästi.

Toinen tärkeä tekijä on perhevapaiden jakaminen. Esikoisen aikana minä omin perhevapaista kaikki muut paitsi isille korvamerkityt. Ei se toki parisuhdettamme kaatanut, mutta sen sijaan miehen neljän kuukauden vanhempainvapaa kuopuksen kanssa viime vuonna paransi entisestään perhedynamiikkaamme ja parisuhdettamme. Se antoi mahdollisuuden nähdä tilannetta kentän toiselta laidalta tarkemmin ja omakohtaisemmin. Vähän kuin maalivahti ja hyökkääjä vaihtaisivat paikkaa kauden ajaksi. Siinä alkaa ihan eritavalla arvostaa toisen osaamista ja tekemistä. Ja jos pallo ei sitä ennen ole ollut hallinnassa, tekemällä sen oppii. Kun mies jäi kotiin, minä tajusin höllätä langoista, joita olin tajuamattani pitänyt tiukasti käsissäni. Ymmärsin, että on muitakin oikeita tapoja tehdä asioita oikein kuin se minun.

Miehen vanhempainvapaakuukaudet loivat perheemme perustan niin vahvaksi, että se kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Ne kuukaudet muuttivat myös arvojamme, minkä ansiosta mies on nyt jäämässä puoleksi vuodeksi hoitovapaalle. Se on taloudellisesti jättimäinen tappio, sillä toisin kuin minä, mies ei tule tekemään lainkaan töitä kotikuukausien aikana. Tulevan puolen vuoden arvoa ei mitatakaan seteleissä. Uskon miehen koti-isyysajan nostavan parisuhteemmekin kurssia entisestään. Ainakin se tulee paikkaamaan meidän parisuhteemme pikkulapsiajan koitinkiveä, sitä, ettei meillä ole tarpeeksi aikaa ja energiaa vain meille kahdelle.
Pikkulapsiaikana eronneita vanhempia kuunnellessani olen tullut myös miettineeksi, mikä meidän perheen tilanne olisi, jos minä en olisikaan ollut se synnyttäjä ja imettäjä. Positiivinen raskaustesti heitti mut kertarysäyksellä elämäntilanteesta toiseen. Mies oli siinä vaiheessa jo paljon valmiimpi vanhemmaksi. Minä liihotin kahteen viivaan asti kaupungin yöriennoissa sukkahousut kiemuralla, kun mies mieluummin vietti koti-iltoja. Äidiksi kasvaminen oli minulle henkisesti kivuliasta ja hankalaa, kun mies otti luontevasti paikkansa isänä heti raskausaikana.

Minulla oli kuitenkin apunani kehoni, joka loi uutta elämää ja samalla hormoneilla leipoi minusta äidin. Kun vauva syntyi, en yllätyksekseni tahtonut olla hänestä erossa hetkeäkään. Jokin alkukantainen minussa tahtoi olla ihan kiinni hänessä öisin ja päivisin, ja jumppatunnin aikana vaivannut ikävä tuntui fyysisenä kipuna. Bailaaminen ei enää tuntunut miltään, mutta vauvan läheisyys sai oksitosiinin virtaamaan. Mitä jos minä olisinkin ollut se, jota oma keho ja sen hormonidrinkit eivät olisi auttaneet vanhemmaksi kasvamisessa? Kuinka kauan olisin etsinyt itseäni ja vanhemmuuttani – ja etenkin, kuinka kauan puolisoni olisi jaksanut sitä odottaa? Sitä en koskaan saa tietää, onneksi.

Sen sijaan saan jakaa tasa-arvoisen vanhemmuuden miehen kanssa, josta ei oikein voi kirjoittaa adjektiiveja ilman että kuulostaisi äklömakean siirappiselta. Ja mikä parasta, samalla hän on erinomainen isän, miehen ja puolison malli lapsillemme. Jos lapsemme joskus tahtovat ja saavat omia lapsia, heille molempien vanhempien osallistuminen kodinhoitoon, arkisten asioiden pyörittämiseen sekä vanhemmuuteen on normi ja itsestäänselvyys.
Duuni

Oot niin ihana – tule tekemään vauvakirjaa mun kanssa!

Olin muutamaa kuukautta vailla täysi-ikäinen, kun sain äidiltäni ja isältäni lahjan. Vauvakirjani oli saanut ensimmäiselle sivulleen kirjan päähenkilölle osoitetun omistuskirjoituksen, ja kirja annettiin minulle. Vein sen juhlallisesti vuokakotini tyhjään kirjahyllyyn, ja tajusin, että nyt napanuora viimeistään oli katkennut. Vuosien ajan sivuilleen tarinoita, havaintoja ja kuvia kerännyt kirja oli valmis. 

Noilla sivuilla on pala minun historiaani, mutta myös valtavasti esikoislapsensa kanssa ihmeessä olevien vanhempien rakkautta. Monissa kohdissa on tyhjää, mutta toisaalta minkään kirjan valmiin otsikon alle istumattomia tarinoita on kirjattu kaikille tyhjille sivuille. Pienet arkiset tarinat ja havainnot ovat niitä mielenkiintoisimpia. Arvostan sitä, että sekä äitini että isini ovat täyttäneet kirjaa.
Kun sain omia lapsia, vauvakirjani on toiminut sukupolvien välisenä vertaistukena. Kuten nyt vaikka se, että vuonna 1987, mun ollessa vajaa nelivuotias, äiti on kirjoittanut, että en vieläkään nukahda ilman äitiä ja että joka yl kömmin omasta huoneestani äidin ja isin väliin nukkumaan. Vauvakirjasta olen tarkastanut kehityksen virstanpylväitä, joita on ollut mielenkiintoista verrata omiin lapsiin.

Omien lapsieni vauvakirjat pullistelevat niiden väleihin talletettuja muistoja. Koska olen äitiini tullut, myös minä olen kirjoittanut pienellä präntillä sivujen ylälaitoihin ja takaosan tyhjille sivuille, kun muuallekaan kirjassa ei mahdu. Minäkin haluan tallentaa omille lapsilleni palan tätä aikaa ja heidän lapsuuttaan käsin kirjoitetun ainutlaatuisena. Mies kirjoittaa sivuille omia havaintojaan, mutta edelleenkään kumpikaan ei ole kirjoittanut esikoisen kirjan nimijuhlakohtaan mitään. Ehkä viimeistään sitten, kun on meidän aika kirjoittaa kirjoihin omistuskirjoitukset.
Koska vauvakirjat ovat itselleni merkityksellisiä ja rakkaita – niin sellaisen päähenkilönä kuin täyttäjänäkin – en voinut olla tarttumatta tilaisuuteen. Tuossa muutamia viikkoja sitten istuin Visuaalisesti vaativa -blogistaankin tunnetun Ainon kanssa kahvilan pöydän ääressä ja hihkuin hänen kertoessa suunnitelmansa. Hän on tekemässä täysin uudenlaista ja täysin uudella tavalla tehtyä vauvakirjaa. Modernia, monipuolista, kaunista ja muuntautuvaa vauvakirjaa. Sellaista, josta tulee kulttituote. Se ainut ja oikea vauvakirja.

Ja niin minä tartuin tilaisuuteen ja olen mukana Oot niin ihana -vauvakirjan teossa sen taustajoukoissa. Koska eihän yksi kirjaprojekti kerrallaan mihinkään riitä! Tuon Ainon vauvakirjaprojektiin mukaan oman osaamiseni ja kontaktini, mutta sen verran osasin täpinääni himmailla, että hyppään täysin rinnoin vauvakirjailemaan vasta maaliskuussa. Kun on tässä helmikuussa ollut vähän ryysistä muutenkin.
Oot niin ihana -vauvakirja ilmestyy tulevana syksynä, mutta se miksi kerron tästä teille jo nyt, onkin se homman juju. Tätä kirjaprojektia ei muhistella itsekseen ja sitten tulla samppanjat poksuen esiin kirjan ollessa pränikkänä kauppojen hyllyissä. Tämä vauvakirja tehdään yhteisöllisesti, eli koko prosessi on avoinna kenelle tahansa. Kirjan sisältöön ja ulkoasuun voi vaikuttaa Facebook-sivuilla, jossa käydäänkin vilkasta keskustelua siitä, minkälainen on just se parhain vauvakirja. Myös minä olen siellä keskusteluissa mukana yhtenä adminina. Kirjaprojektia voi seurata ja kommentoida myös Instagrammissa.

Siksi tarvitsen nyt sua. Mitä vauvakirjassa pitää ainakin olla? Minkälaisia sivuja, elementtejä ja ratkaisuja kaipaisit sen perinteisen rinnalle? Mitkä sivut ovat vauvakirjoista jääneet täyttämättä ja miksi? Minkälainen olisi täydellinen vauvakirja? Tule luomaan sitä yhdessä meidän kanssa #ootniinihana-somekanaville, koska tässä on siisteintä se, että jokainen voi oikeasti vaikuttaa siihen, minkälainen kirja syksyllä valmistuu. Projekti etenee vauhdilla, joten hyppää mukaan än yy tee nyt!
Imetys

Kun mutsi liput Lontooseen osti

Useampi viikko sen järkevyyttä pähkäiltiin, enkä vieläkään ihan tiedä, mitä tästä tulee. Mutta minä olen lähdössä ensi viikolla Lontooseen – vain minä, ilman lapsia. Jaiks! Jes! Ja jaiks uudestaan!

Tässä on nimittäin käynyt sillä tavalla, että rakas ystäväni muutti jo useampi vuosi sitten opiskelemaan Lontooseen. Hävettää myöntää, että en oikein tarkasti muista, milloin. Se sijoittuu johonkin kahden henkilökohtaisen ajanlaskun alkuni väliin, eli sen on täytynyt tapahtua esikoisen syntymän jälkeen ja ennen kuopuksen syntymää. Ajankulun ymmärtämiseni sakkaa, ja yhtäkkiä on tosiaan kulunut monta vuotta ystävän muutosta toiseen maahan. Niin monta vuotta, että hänen opintonsa ovat ohi ja ystäväni viettää valmistujaisjuhliaan.
Mulle taisi tapahtua lapsiperheellistyminen. Hittolainen. On pitänyt käydä kylässä siellä, monesti, mutta ollaankin ystävän kanssa nähty vain täällä Helsingissä. Viimeksi kesällä. Kuulumisia on päivitettäväksi kuukausien ajalta, ja ikävä on niin iso, etten tiedä kuinka monella halilla ja pusulla siitä selviää. Ja silti mietin useamman viikon, onko mun mahdollista lähteä 1823 kilometrin päähän kotoa.

Meillä kun asuu tuo yksi suloinen taapero, joka ei ihan vieläkään ole vakuuttunut siitä, että nykyihmisillä on tapana nukkua öisin. Yöimetykset ovat kuitenkin nyt jääneet pois, joten siihen mua ei enää yöaikaan tarvita. Heräilyt ja öiset rauhoittelut hoitaa joka tapauksessa mies. Mutta muuten imetys mietityttää. Kuopukselle äidinmaito on hurjan tärkeä juttu, ja hän tankkaa rinnalla ollessaan ravinnon lisäksi läheisyyttä ja hellyyttä. Heti aamuvarhaisella hän syö maitoa ahnaasti ja nälkäisenä, ja saattaa sen jälkeen vielä torkahtaa. Päivisin maitoa tankkaillaan useasti, mutta toisaalta jos olen pitkän päivän duunihommissa, sitten ei. Tiedän silti, että reilun kahden vuorokauden ero tulee tuntumaan itselläni ihan fyysisestikin.
Joka tapauksessa lentoliput on nyt ostettu. Seuraavalla viikolla nukun kaksi yötä hotellissa toisen ystäväni kanssa, joka myöskin lähtee juhlistamaan opintonsa päättänyttä lontootarta. Ikävä muljahtelee jo nyt vatsassa, mutta samalla olen kuin kesälaitumille oven avautumista odottava vasikka. Pian lähtee sellaiset kirmaukset ja tättäräät että! Niin helppoa, vapauttavaa ja nautinnollista saada olla hetken vastuussa vain itsestään.

Näitä miettiessä tuli myös muisteltua, miten nämä samaiset hommat menivät ekan lapsen kanssa. Esikoisesta mä olin ekan yön erossa lapsen ollessa vähän päälle vuoden vanha, mutta silloin imetyshommat olivat paljon vähäisemmässä roolissa kuin nyt kuopuksen kanssa. Koko imetyskin jäi lopulta hiljalleen pois esikoisen ollessa vuoden ja neljän kuukauden ikäinen, eli juuri samanikäinen kuin kuopus nyt. Kun esikoinen oli puolitoistavuotias, lähdin neljäksi päiväksi Tukholmaan tapaamaan ystäviäni. Toinen lapsi, toiset kuviot.
Ihan varmasti parin päivän reissuni onnistuu mainosti. Täällä kotona ehkä herätään ennen viittä ja aamupala on syötävä ennen aamutoimia. Esikoinen ei saa tarpeeksi unta, eikä varmasti mieskään. Mä pakkaan mukaan rintapumpun, enkä varmasti saa tarpeeksi unta minäkään. Mutta siihen on ihan eri syyt kuin kotosalla ollessa haha!

Ai että, Lontoo ja parhauslikat, tulee niin ihanin reissu! Ja ehkä se 1823 kilometrin hajurako maitotarjoiluihin saakin aikaan jonkun ihmemuutoksen rikkonaisiin öihin täällä kotona.
Sisältöyhteistyö

Laamapaitamania

Yhteistyössä Star Trikoo

Laamatuotteet ovat saapuneet lähiöön! Pohjanmaan-reissullamme kävin kylässä vaasalaisen Star Trikoon ompelimossa, jossa valmistuvat perheyrityksen 50 vuoden kokemuksella nostalgiset laamapaidat ja muut sataprosenttisesta puuvillasta valmistetut laamatuotteet. Tehdasvierailusta kirjoitin viikko takaperin. Ja nyt vihdoin sain omat laamavaatteeni mätsättäväksi vaatekaappini muiden asukkaiden kanssa!

Mä hykertelen onnesta, että jotain näin pehmoisen ihanaa ja käytännöllisen toimivaa ihan todella valmistetaan täällä Suomessa neuloksen valmistuksesta aina kauluksen perinteisen nauhakujan ompeluun saakka. 1800-luvulla saksassa kehitetyn Lahmann-neuloksen ansiosta vaate ei kiristä, mutta samalla se hellästi kietoo kantajansa sisäänsä. Sekä pöksyistä että paidoista löytyy sekä se nostalginen valkaisematon luonnonvalkoinen väri että uusi värivaihtoehto musta. Paitaa on kahdella hihapituudella, ja samaten pöksyistä löytyy sekä lyhyttä että pitkää mallia.
Laamatuotteet on totuttu ajattelemaan enemmän alusvaatteina. Sellaisina katseenkestävinä versioina, joissa päällispaidan alta vilahtava herkkä pitsikaulus ei haittaa. Pitkiksissä en ehkä lähtisi kylille – vaikka nevö sei nevö tietty – mutta laamapaidat ovat kyllä pätevät ja kauniit peruspaidat ihan sellaisenaan. Turha niitä on muiden vaatteiden alla piilotella! Minä aioin ainakin kulkea reteästi laamat vilkkuen, kuten vanhempanikin kuulemma 70-luvun kuumimpina laamapaitavuosina tekivät.

Yhdistelin laamakamat nyt muihin vaatteisiini ja järjestimme ullakolla laamashown. Kiitos siskolle, joka ehti tulla siksi aikaa katsomaan lasten perään, olisi muuten ollut aikamoinen show se! Tässä vaatemätsäyksen tulokset:
Kas siinähän neito näyttäisi odottelevan sulhoa noutamaan tanssiin! Liekö ullakon 50-lukulainen fiilis vai puinen käsilaukkuni, mutta tämä yhdistelmä vei heti latotansseihin. Vaikka melkein tällaisessa setissähän minä olen pyörinyt myös viime vuoden Flowssa, tuossa nykymartan latotanssitapahtumassa! Yhdistin siis lyhythihaisen luonnonvalkoisen laamapaidan pitkään mustaan sifonkihameeseen (second hand) ja nappasin hartioita lämmittämään vielä löysän farkkupaidan (second hand). Kädessä on upein käsilaukkuni, päreistä valmistettu clutch, jonka sisko on mulle dyykannut. Jaloissa on maailman mukavimmat mummobailukorkkarit (Clarks).
Pitkähihainen musta laamapaita sai ympärilleen lookin, jonka voisi nimetä satukirjailija tapaa kustannustoimittajan ensimmäistä kertaa. Irtoaisikohan soppari, jos tällä lähtisi satukirjasuunnitelmiaan esittelemään? Laamapaidan pariksi vetäisin jalkaan pilkulliset housut (Marimekko) ja jalkaan lapikkaat (perintöpopot). Niskassa on sinappinen villatakki (Nurmi, saatu blogin kautta) ja kädessä pieni nahkaveska (second hand).
Tämä tässä on mun lemppariyhdistelmäni. Nostalginen mutta silti tätä päivää. Luonnonvalkoinen pitkähihainen laamapaita sai kaverikseen lököt vaaleat farkut (Levi’s, second hand), joista käärin lahkeita niin, että sain nilkat ja ne jo ekasta asusta tutut mummobailukorkkarit esiin. Päässä on villainen lierihattu (Brixton) ja olalla roikkuu nahkainen pikkureppu (second hand). Tällä meiningillä voisi lähteä siisteille festareille kuin rentoon työtapaamiseen.
Musta lyhythihainen laamapaita sai seurakseen tyylin, joka on ehkä arkipäiväisintä minua. Lähiömutsi-look, johon kuuluu joustavaa denimiä (Cubus) huonon kuontalopäivän peittävä villapipo (Muhoksen villa) ja lasten perässä juoksemisen mahdollistavat tennarit (Vans). Rennolla jakulla (Marimekko) saa aikaan mielikuvan, että vähän on edes panostanut näyttääkseen skarpilta. Kädessä kulkee sinappisen keltainen nahkaclutc (Lumi, saatu blogin kautta).
Ja sitten kalsariasiaa! Kävipä tuossa muutamia vuosia sitten niin, että reiteni muhevoituivat. Eli saivat sen verran lisälihaa, että ne alkoivat hinkata toisiaan vasten. Yhtäkkiä kesäisin oli epämiellyttävää kulkea mekkojen ja hameiden kanssa, kun alla hikiset reidet hinkkasivat toisiaan vasten. Sitten keksin puuvillaiset pyöräilyshortsit. Hyvästi reisihiki!

Mustat lyhytlahkeiset laamahousut ovat tähän tehtävään juuri hyvät. Silloin ei myöskään ole niin justiinsa, vaikka vesirajan juuri ja juuri peittävä hame (second hand) nousisi iloitessa vähän turhan ylös. Muut asun vaatteet ovat kashmirvillapaita (second hand), ruskeat nahkamaiharit (Varusteleka, saatu blogin kautta) ja punainen reppu (Marimekko, second hand).
Pidemmät laamahousut toimivat tietenkin lämmittävinä pitkiksinä, mutta myös unipöksyinä tai lököttelyhousuina vapaapäivinä. Ne kun kiskoo jalkaan ja yhdistää merinovillaneuletakkiin (Uhana Design), tiedossa ei voi olla kuin lempeä päivä. Sellainen kun neulotaan sukkaa, rapsutellaan kissaa ja otetaan päiväunet aina halutessaan.
Unihommiin toimii myös pitkähihainen laamapaita isoimmassa saatavilla olevassa koossa, eli koossa 56–58. Silloin se kaltaisellani normaalisti kokoa 40 käyttävällä toimii mukavasti yömekkona. Tämä jos joku yllä tulee niin nostalginen olo, että tekisi heti mieli muuttaa kotiin, jossa on mansardikatto, elettyjen vuosikymmenten aikana kuluneet lautalattiat ja takapihalla mustaviinimarjoja. Jalkoihin vielä ohuet merinovillasukat (Tmi Mervi Pitkänen), ja sipsuttelu kohti pehmoisia unia on taattu.

Mitäs sanotte? Minkälaisessa asukokonaisuudessa laamavaate on parhaimmillaan? Jos laamapaitamania iskee sinuunkin, täältä löydät Star Trikoon laamatuotteiden jälleenmyyntipaikat ympäri Suomen sekä muutaman nettikaupan.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe