Arki

Paista aurinko, puhise tuuli – vaihdoimme sähkömme uusiutuvaan


Yhteistyössä Helen ja Suomen Blogimedia

Meillä kuluu ihan valtavasti sähköä kotimme kokoon nähden. 57 neliön kaksiomme sähkön vuosikulutus on lähes kaksinkertainen kahden hengen asuttamiin kaksioihin verrattuna. Sähkölaskusta näkee, että meitä on täällä neljä ja että viime vuosina kotona on vietetty niin perhevapaita kuin työpäiviä. Vuodessa sähköä kuluu 3600 kilowattituntia. Jotkut ovat ehkä bonganneetkin meidän kodista, perheestä ja sähkönkäytöstä kirjoitetun jutun Helenin asiakaslehdessä? Jos ette, juttu on luettavissa täällä.

Vaikka nykyisestä sähkönkulutuksestamme ei ehkä uskoisi, sähkö on ollut itselleni vaivaton tapa ottaa vihreä askel. Se kun onnistuu näppärästi valitsemalla uusituvilla luonnonvaroilla tuotettua sähköä. Me ei olla mikään ekoilun esimerkkiperhe, sillä matkaamme pitkät matkat ulkomaille lentokoneella, tahdomme tuoreita yrttejä ruokapöytään talvellakin, ostamme vaatteita myös uutena ja päivitämme tekniikkalaitteita uusiin ennen kuin ne ovat täysin rikki. Noin muun muassa. Mutta jos vihreämpi tapa on helppo valita ja sopii elämäämme, sen teemme. Olemme sellaisia itsekkäitä pullamössöekoilijoita, jotka maapallon navan lisäksi ajattelevat toisinaan vain omaa napaansa ja tahtovat jossain asioissa päästä helpommalla.
Me ostamme luomua, kierrätämme roskamme, käytämme kestovaippoja, kuljemme julkisilla sekä pyörällä, suosimme kierrätettyä mahdollisuuksien mukaan, syömme kasvisruokaa ja satsaamme materiassa valmistajan arvoihin ja tuotteen kestävyyteen. Esimerkiksi. Ne valinnat on helppo tehdä kiirehepuloivan arjenkin keskellä, vaikka jotkut valinnat tulevat kalliimmaksi. Sama juttu vihreämmän sähkön kanssa. Se maksaa yleensä enemmän, mutta sen panostuksen olen valmis tekemään. Opiskeluaikoina Tampereella vaihdoimme sähkömme tuulisähköön, ja sama päätös seurasi Turkuun. Kunnes sitten Helsinkiin muutettaessa sähkösopimuksen viilaukset Helenin kanssa jäivät puolitiehen, ja mulla ei ole ollut edes ihan tarkkaa tietoa, minkämoista sähköntuotantoa mahdetaan sähkölaskun maksamisellamme tukea.

Sähkö onkin ollut mun hoida, selvitä, tutki -listallani kaikki nämä pikkulapsiajat. Jostain syystä esimerkiksi nukkuminen on tuntunut arjessa kuitenkin tärkeämmältä. Nyt Helenin yhteistyön kautta sain kuitenkin sauman hoitaa tämän asian pois alta ja järjestykseen. Selvisi, että meidän sähkösopimuksemme on se yleisin Perussähkö, jossa noin puolet sähköstä on fossiilisilla polttoaineilla tuotettua ja toinen puoli ydinvoimalla. Vajaa kymmenen prosenttia Perussähköstä tuotetaan uusiutuvilla energiamuodoilla. Kotimme lämpiää kaukolämmöllä.
Tietenkään kotimme pistorasioista ei tule mitään tietynlaista sähköä, oli sähkösopimuksemme minkälainen tahansa. Koska asumme Herttoniemessä, meille sähkö tulee lähimmästä voimalaitoksesta, Hanasaaresta. Hanasaaren tuottama sähkö on pääasiallisesti kivihiilestä valmistettua. Siinä kivihiililäjän vieressähän me viime vuonna kasvatimme kesäkurpitsaa, kun laajensimme Kalasataman kaupunkiviljelytiluksia myös Hanasaareen. Ostamalla uusiutuvalla energialle tuotettua energiaa, tuen sen tuottoa jossain muualla kuin tämän hetkisessä lähivoimalassa.

Antakaas kun selitän. Yksinkertaisimmillaan kaikki tuotettu sähkö myydään pohjoismaiseen sähköpörssiin, josta sähköyhtiöt ostavat sähkön takaisin. Jos siis minä tahdon sähköni esimerkiksi tuulivoimalla tuotettuna, Helen ostaa sähköpörssistä sen verran tuulivoimalla tuotettua energiaa. Saatan siis tukea ostopäätökselläni vaikka lapsuuden maisemissani pyöriviä tuulimyllyjä tai Porissa sijaitsevaa tuulivoimalaa, josta Helen omistaa osuuden. Helenin aurinkovoimaa ostamalla taas tukee Helenin itsensä Helsingissä tuottamaa aurinkovoimaa, vaikka siinäkin se pistorasiasta tuleva sähkö on kulloisenkin lähivoimalan tuottamaa ja pohjoismaisen sähköpörssin kautta pyöräytettyä.
Mutta mitä uusiutuvan energian mallia meidän perheen kannattaisi suosia, kun kaikissa tuntuu olevan hyvät, mutta myös huonot puolensa? Helenillä on vihreämmän sähkön etsijälle neljä erilaista vaihtoehtoa, joita lähdin mutustelemaan.

Ensimmäinen on ehkä yksinkertaisin ja se on nimeltään Ympäristöpenni. Siinä asiakas maksaa joka kuukausi mihin tahansa sähkösopimukseen 1,71 euroa lisämaksua, joka ohjataan Ympäristöpenni-tilille. Helen tuplaa määrän jokaista ympäristöpenniä kohden ja maksaa tilille vielä 3,42 euroa kuukaudessa. Tätä vastaan asiakas saa käyttöönsä potin tuulisähköä. Tärkeintä on kuitenkin se, että Ympäristöpenni-tilin rahoja käytetään Helenin uusiutuvan energian rakennusprojekteihin, ja esimerkiksi Suvilahden aurinkovoimala on rakennettu ympäristöpennirahojen turvin.
Toinen vaihtoehto on täysin vesivoimalla tuotettu sähkö. Mut yllätti se, että vesisähkö on edullisempaa kuin se meille tullut Helenin ihan nokusähkö. Tällä hetkellä meidän sähkölasku on vuodessa noin 268 euroa + sähkönsiirto, kun vesisähköllä summa olisi 215 euroa + sähkönsiirto. Tähän on syynä se, että vesisähkösopimus sovitaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Jokien rakentaminen on kuitenkin kinkkistä jokiin nousevien kalojen kannalta. Vesisähkössä on mun näkökulmasta myös se ongelma, että Suomen joet on jo rakennettu täyteen. Vaikka kannattaisin vesisähköä, en kannattaisi uusiutuvien energiantuotantotapojen rakentamista, sillä uusia vesivoimaloita ei voida rakentaa.

Kolmas vaihtoehto on se mulle tutuin ja rakkain, tuulisähkö. Silläkin on haasteensa, mutta tuulisähkö on se, jota tahdon kannattaa. Mitä enemmän sitä ostetaan, sitä enemmän sitä pitää tuottaa. Vaikka tuulisähkö on se kaikista kallein ostaa, ei se tee meidän käytössämme lisähintaa kuin 20 euroa vuodessa nykyiseen.
Neljäs vaihtoehto on se kaikista kutkuttavin, aurinkoenergia. Mä en ollut tajunnut, että kerrostaloasujakin voi ostaa aurinkosähköä! Helenillä on kaksi aurinkovoimalaa, jotka tuottavat 13 prosenttia Suomen aurinkosähköstä. Nyt keväällä avattiin uusin voimala Kivikkoon, josta Suvilahden voimalan tavoin voi vuokrata itselleen aurinkopaneelin 4,40 euron kuukausihintaan. Mulle on tärkeää se, että Helen on sitoutunut rakentamaan aurinkovoimaloita niin paljon kuin kysyntää riittää, eli ostopäätöksellään voi konkreettisesti vaikuttaa uusiutuvan energiatuotannon lisäämiseen.

Kuten otsikosta voi päätellä, mä päädyin lopulta valitsemaan nelikosta kaksi vaihtoehtoa. Olemme nyt helmikuusta lähtien tilanneet sähkömme tuulisähkönä. Sen lisäksi vuokrasin oman nimikkoaurinkopaneelin Kivikosta, ja pääsinkin katsomaan aurinkopaneelimerta heti voimalan avajaispäivänä huhtikuussa. Kivikko on nykyisellään Suomen suurin aurinkovoimala, ja näky 2992 aurinkopaneelista makoilemassa hiihtohallin katolla sai hymyilemään.
Aurinkovoimalan tuottoa voi seurata reaaliajassa omasta puhelimesta. Vaikka voisi kuvitella Suomen pimeyden olevan aurinkovoimalle hankala kumppani, Suomessa aurinkoenergiaa voidaan hyödyntää yhtä tehokkaasti kuin Pohjois-Saksassa. Voimala tuottaa sähköä myös pilvisellä säällä, sillä paneeli ei tarvitse suoraa loimotusta, vaan pelkkä valo riittää. Yksi aurinkopaneeli tuottaa noin 230 kilowattituntia vuodessa. Sillä voi pestä noin 300 koneellista pyykkiä, keittää lähes 1200 pannulista kahvia tai jos omistaisimme telkkarin, katsoa 2300 tuntia televisiota.

Rahoiksi tällä en kuitenkaan vuokraajana lyö, vaikka saankin sähkölaskussa hyvityksen oman paneelini tuottaman sähkön osalta. Sähkölaskuni vähenee kuukaudessa noin yhdellä eurolla, mutta toisaalta maksan paneelista vuokraa. Mulle onkin tärkeämpää olla helposti tukemassa uusiutuvien energiamuotojen käyttöä – ja onhan tuo nyt jännää, kerrostaloasujana tuottaa sähköä aurinkopaneelilla!
Minkälaiset sähkösopimukset teillä on? Entä mietityttääkö joku sähkönkulutuksessa tai siinä, miten sähköä voisi säästää? Kertokaa, niin mä otan selvää! Mä nimittäin tutkailen meidän sähkönkäyttöä tarkemmalla silmällä nyt syksyyn saakka, jonka jälkeen raportoin asiasta. Silloin kerron myös, miten kävi, kun päästin energianeuvojan meille kylään ja kerroin ihan rehellisesti, miten ja mihin sähköä kuluu.

Kuvat minusta Kivikon aurinkovoimalalla: Roope Permanto / Otavamedia Oma

Islanti

Lasten kanssa retkellä jäätikön sisällä

Reissuamme sponsoroi muun muassa Reykjavik Excursions

Islantia kuorruttaa neljä isoa jäätikköä, jotka näyttävät auringossa kuin vastavatkatulta kiiltävältä valkuaiselta. Jään ja tulen saarella vaellus jäätiköllä olisi varmasti ikimuistoinen kokemus, mutta lasten kanssa se ei ole mahdollista. Lyhyimmilläkin opastetuilla vaelluksilla osallistujan on oltava vähintään 10-vuotias, mikä on ymmärrettävää. Retki jäätikölle vaatii osaavan oppaan, mutta myös jaksamista kävellä ja kärsivällisyyttä pitää säntäilyhalut kurissa. Kuten jo kirjoitinkin, lasten kanssa jotain jää kokematta, että voi sen sijaan katsella maata lapsen silmin.

Meille kuitenkin tarjottiin hyvällä alennuksella mahdollisuutta tehdä retki jäätikölle lasten kanssa. Eikä vain jäätikölle, vaan jäätikön sisään. Langjökull-jäätikölle avattiin viime vuonna jäätunneli. Se on ihmisen kairaama puolen kilometrin tunnelisto jäätikön sisällä, mikä mahdollistaa jäätikkökokemuksen myös huonosti liikkuville ja lapsiperheille.
Matka Reykjavikista Langjökullin reunamille vie reilut pari tuntia. Varsinainen retki jäätikölle alkaa vaihtamalla normaali bussi jättimäiseen monsteribussiin, jonka kyydissä tulee olo kuin olisi matkalla avaruussotaan. Bussin jättimäiset pyörät vievät meitä eteenpäin kivisessä maastossa. Bussi huojuu, heiluu ja kolisee, ja bussin sisällä tekee mieli tiukentaa turvaöitä. Jäätikön reunalla meno tasaantuu. Bussin jäätiköllä kulkemiseen suunnitellut rengasrivistöt liikuttavat autoa kuin jäälaivaa. Tuntuu että seilaamme jään päällä. Ylempänä jäätiköllä näkyy toinen monsteribussi kipittämässä muurahaisen kokoisena keskellä auringossa välkehtivää valkoista jäätä ja lunta.

Perille saapuessamme maisemat ovat sellaiset, että pitää ottaa tukea ja hengittää muutamaan kertaan syvään. Jäätikkö ja taivas ovat yhtä, enkä pysty varmasti sanomaan, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Se on kaunista, mutta myös pelottavaa. Tänne en tahtoisi eksyä. Kun kääntää katseensa kohti jäätikön reunaa, jossain kymmenien kilometrin päässä horisontissa näkyvät lumihuippuiset vuoret, joiden muotoa niiden yläpuolella olevat pilvet kopioivat ennen syvän sinistä taivasta. Tunnen oloni pieneksi, ja kiitän hiljaa mielessäni jäätikköä, että saan olla täällä.
Suuaukko jäätunneliin on pieni musta täplä keskellä valkoista. Kokoa sillä on vain vähän perunakellarin suuaukkoa enemmän, ja joudun nieleskellä jonkin aikaa ahtaanpaikankammoa pois kurkusta. Sisällä tila suurenee hieman. Ledivalot valaisevat tunnelia, jonka jää on ollut siinä suurin piirtein saman aikaa kuin minäkin maan päällä, 30–35 vuotta. Yläpuolellamme on 25 metriä jäätikköä, alapuolella 200 metriä. Kuljemme jäärailon ohi, mutta tällä kertaa katsomme sitä alhaalta käsin. Esikoinen tahtoo tietää, asuuko Frozenin Elsa täällä.

Kokemus on ainutkertainen, mutta silti en voi välttyä ajatukselta, että meidän ei kuuluisi olla täällä. Tunneleissa haisee koneiden aamuisen työn jäljiltä pakokaasu ja kaiken kauneuden keskellä keinotekoisuus puskee läpi. Vaikka ympärillä on vain jäätä, se on kuitenkin ihmisen muokkaamaa. Tunnelissa luonnon luoma taika rapistuu. Islannissa on myös luonnon itsensä muovaamia jäätunneleita ja -luolia, eikä ihminen kykene luomaan lähellekään mitään samanlaista. Eikä sen aina tarvitsisi edes yrittää.
Lähiöelämä

Taukotila – eli kuinka tehdään lähiömetroasemasta viihtyisä kahvilakeidas

Jos tiedän jonkun tulevan ensimmäistä kertaa tänne meille lähiöön Herttoniemeen, on aina ensin varoitettava yhdestä asiasta: älä anna metroasemaseudun hämätä. Siellä haisee pissalta ja makealta omenaviiniltä, eikä betonikolossien ympäröimä asfalttikeskittymä ole edes akikaurismäkeläisellä tavalla rujon kaunis.

Mutta miltä kuulostaisi, jos Hertsikan metroasemanseudulta saisikin tänä kesänä kunnon masiinalla ja ammattitaidolla loihditun cappuccinon? Mitä jos siellä olisi mukava tavata ystäviä, naapureita tai piipahtaa aamujoogaan ennen töihin kiiruhtamista? Mitä jos metroaseman takainen kolkko aukio olisikin vehreä terassi, jonka kulmalla olisi hiekkalaatikko ja leluja lapsia varten? Mitä jos täällä Herttoniemen metroasemalla olisi niin hyvä buugi ja hygge, että tänne lähdettäisiin viettämään aikaan muualtakin?
Mä en osannut nähdä moista, mutta onneksi muilla oli enemmän mielikuvitusta ja vahvempi tahto viedä kotilähiötä eteenpäin. Kesäkuun alussa Herttoniemen metroaseman seutuvilla sijaitseva HKL:n kuljettajien entinen taukotila muuntautuu ammattilaisten ja paikallisten lähiöaktiivien toimesta kahvila Taukotilaksi. Kahvilan lisäksi paikalla on asukastila sekä monenlaisia tapahtumia, kuten keikkoja, näyttelyitä ja kursseja. Samalla Taukotila on hyvä ponnahduspaikka lähialueen retkikohteisiin, kuten vaikka Kivinokkaan. Puhelimet saa ladattua aurinkoenergialla. Ajatuksena on tehdä sama kuin Karhupuiston mummot tekivät 1990-luvulla Kallion Karhupuistolle: elävöittää nuhjuinen alue koko kylän ja kaupungin omaksi keitaaksi.

Me käytiin perheen kanssa tsekkaamassa meiningit talkoissa eilen, ja vaikka edelleen tarvitsee paljon käyttää mielikuvista, tästä tulee kulkaa niin hieno juttu. Havainnekuvat antavat vähän osviittaa. Saas nähdä, kuinka usein fillaroidaan tänä kesänä Ihana Kahvilaan tai Teurastamolle, kun omilta huudeilta saa kaiken tarvittavan kesäpäivän onnistuneeseen kahvilaluuhailuun myös lasten kanssa. Perheen pienimmät kaffiloitsijat on otettu hyvin huomioon kunnon vaipanvaihtopisteitä myöten.
Jotta Taukotila ei olisi vapaaehtoisten iltaisin paistamia korvapuusteja, vaan kovan tason ja hyvän tunnelman kahvila, hankkeessa on mukana muun muassa Osuuskunta Hertsikan Pumppu, herttoniemeläinen Design Social Helsinki ja kahvilatoiminnasta vastaava Kahvila Roihuvuoren Rio. Yhteistyökumppaneina ovat muun maussa HKL, Helsingin kaupungin ympäristökeskus, Helsingin polkupyöräilijät, Marimekko, Biolan, Tikkurila, Plastex ja Puutarhanikkarit.

Taukotila laitetaan pystyyn kesäkokeiluna, ja jotta remontti purkukuntoiseen tilaan voidaan tehdä kunnolla ja tyylillä ennen avajaisia, Taukotila tarvitsee rahoitusta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sinä pullanhimoinen siellä ostat etukäteen Mesenaatissa kahvin ja korvapuustin tai vaikka raakakakkupalat ja kahvit kahdelle. Sijoituksesi voit sitten noutaa Taukotilan avauduttua ja nauttia sen ehkä lähiön kauneimmalla terassilla. Ennakkomyynnissä on myös retkikartta ja eväät kahdelle esimerkiksi Kruunuvuoren autiohuviloille – aika mainio valmistujaislahjakin vai mitä! Tietenkin voit myös lahjoittaa vastikkeetta, mikäli siltä tuntuu. Rahoituskampanja päättyy perjantaina 3. päivä kesäkuuta.

Mitäs sanot, nähdäänkö kesällä täällä mun lähiössä?

Havainnekuvat: Ulla Kotila/Design Social Helsinki
Islanti

Islantilaisella jäätelökioskilla muina turisteina

Reissuamme sponsoroi muun muassa Icelandair

Kello on perjantaina hieman vajaa iltayhdeksän, kun perheen kanssa kävelemme hiukset kosteina ulos uimahallista. Iltapesut islantilaisittain on siis hoidettuna, ja alkavan viikonlopun kunniaksi päätämme poiketa jäätelöille uimahallin lähettyvillä olevaan jäätelökioskiin. Satu on vinkannut meille, että islantilainen jäätelökokemus on nähtävä omin silmin ja maistettava omin suin.

Jäätelökioski Ísbúð (Grensásvegur 50) sijaitsee keskellä uinuvaa omakotitaloaluetta, mutta silti sitä ei tarvitse kauaa etsiä. Jono kiemurtelee ulos kadulle asti. On pakko vilkaista kelloa varmistaakseen, että se on todellakin lähempänä yhdeksää. Jätskiä jonottaa kanssamme perheitä, nuoria pareja ja teinilaumoja. Tiskin takana häärii viisi työntekijää. Olen aikoinaan myynyt useana kesänä jäätelöä niin kioskeissa kuin kahviloissa, mutta tällaista ryysistä en ole nähnyt koskaan. Alan ymmärtää puheet siitä, että islantilaiset ovat hulluina jäätelöön.
Ísbúðin valikoimassa on useamman makuista pehmisjäätelöä, joiden päälle voi valita tiskin kymmenistä laareista kaikkea marjoista karkkeihin ja pähkinöistä hedelmiin. Monet näyttävät tilaavan jätskinsä ja lisukkeensa jonkinsortin tehosekoittimen läpi suristettuna, joten kerron myyjälle haluavani yhden pienen tuollaisen ja osoitan samalla vieressä ostoksiaan maksavan paikallisen jäätelöannosta.

Myyjä alkaa tursottaa pehmistä isoon mittakulhoon – sellaiseen, jolla kahvilan leipomossa työskennellessäni mittasin ison pullataikinan nesteet. Käy nopeasti selväksi, että islannissa pieni pehmis ei tarkoita kahta ja puolta kiekuraa jätskiä tötterössä. Valitsen jäätelööni tummaa suklaata, paahdettuja pähkinöitä, vadelmia ja kiiviä. Myyjä surauttaa ne yhdessä jäätelön kanssa massaksi, jonka sitten lusikoi astiaan. Saan eteeni pienen jätskiannokseni, eli kukkurallisen ämpärin jäätelöä.
Istumme lusikoimaan jäätelösaavejamme kioskin ulkopuolelle. Paikalle paukkaa koko ajan lisää jätskihimoista jengiä. Moni tulee autolla ja nappaa ison annoksen jätskiä mukaan. Koska jätskiä tursuaa aina yli kulhon reunojen, myyjät pakkaavat sen elmukelmuun kuten kebabrullan tai voileivän. Islannissa tajusin, että on olemassa konspeti nimeltä take-away -jätski.

Seuraavana päivänä käytiin lounaan jälkeen jälkkärillä satama-alueella majaansa pitävässä Valdís-jätskipaikassa (Grandagarður 21), josta suurin osa postauksen kuvista on. Sinnekin löysi helposti – sen kun bongasi kadulle kiemurtelevan jonon. Valdís onkin laittanut ovelleen vuoronumerotelineen, jotta rönsyilevä jonotus pysyy hallussa. Otimme siis numerolapun, odottelimme ulkosalla vuoroamme, minkä jälkeen pääsimme kuolaamaan pallojätskivalikoimia. Tällä kertaa tötteröt olivat sen kokoisia, että neljän hengen perheemme jaksoi kuin jaksoikin syödä kaksi jätskiä.
Reykjavikissa on useita jäätelökioskeja, etenkin siihen nähden, että kaupungissa on asukkaita 121 00 ja että siellä vallitsee ilmojen puolesta yleisesti ikuinen marraskuu. Kioskit ovat auki sekä kesäisin että talvisin, ja jos jätskinhimo iskee iltasella, ei hätää. Jäätelökioskit ovat joka päivä auki iltakymmeneen, monet jopa puolille öin.

Jäätelö taitaakin olla hyvä esimerkki islantilaisesta mentaliteetista. Ei anneta olosuhteiden tai ennakkoajatusten haitata, vaan tehdään just niin kuin hulluimmalta ja hauskimmalta tuntuu. Jäämaa voi ihan hyvin olla myös jäätelömaa.
DIY

Puuvillakankaan kasvivärjäys – batiikkivärjätyt laamapaidat

Yhteistyössä Star Trikoo

Minulle heitettiin mielenkiintoinen haaste, kun Star Trikoolta toivottiin, että koittaisin heidän laamapaitojensa batiikkivärjäystä. Varmaan muistattekin, että kävin viime talvena kylässä heidän tehtaallaan Vaasassa, jossa nuo ajattomat puuvillavaatteet valmistetaan yli 60 vuoden kokemuksella. Laamapaitoja ja -housuja saa mustana ja värjäämättömänä luonnonvalkoisena, ja tässä postauksessa mallailenkin laamaa yhteen muiden vaatekaappini asukkaiden kanssa.

Laampaitojen batiikkivärjäys ei ole uusi idea, sillä etenkin 70-luvulla jokainen ajanmukainen Suomen nuorisoedustaja kulki kylillä tolppakoroissa, kuluneissa leveälahkeisissa farkuissa ja itse värjäämässään laamapaidassa. Näin kuulemma oli myös tuolloin nuoruuttaan eläneiden äitini ja isini laita. Otin mielelläni vastaan haasteen batiikkivärjäyksestä, mutta kovensin vielä panoksia: halusin koittaa kankaanvärjäystä ensimmäistä kertaa luonnonväreillä. Helpointa olisi tietenkin ostaa pesukoneväri ja värjätä suitsait. Luonnonvärien keittelyn mystisyys ja tunnelma kuitenkin kiehtoivat enemmän.
Kasveilla värjääminen on vanha tapa, jolla saa aikaan ihania murrettuja sävyjä keltaisesta vihreään ja punaisesta ruskeaan. Yleensä kasviväreillä värjätään villalankoja, joihin väri tarttuu helpommin. Puuvillakaan ei kuitenkaan ole mahdoton värjättävä, mutta sen kanssa värjäystulosta on vielä hankalampi ennustaa ja sen tekeminen vaatii enemmän aikaa. Kasvivärjäys onkin leppoisaa kesäpuuhaa, jota voi askaroida siinä pitkin päivää ja seuraavakin samalla kun kuopsuttaa pihaa tai pötköttelee riippukeinussa. Paras aika kasvien keräämiseen on nyt käsillä, sillä kesäkuussa kasvien värit ovat usein parhaimmillaan. Jos värjäyspuuhiin ei pääse heti, kerätyt kasvit voi myös kuivata ja käyttää myöhemmin.

Ennen värjäyskattilan tulille laittamista tongin netistä tietoa asiasta. Puuvillan kasvivärjäykseen löysin hyviä vinkkejä täältä ja täältä. Lisäksi Novita-lehdessä (kesä 2015) oli hyvä artikkeli kasvivärjäyksestä, vaikka se käsittelikin villan värjäämistä. Korvaamatonta tukea tähän hivenen hulluun projektiin sain etenkin Anulta, tuolta diy-kuningattarelta ja hippiesikuvaltani. Kiitos Anu neuvoista! Anun villalankavärjäyksistä löytyy juttua muun muassa täältä ja täältä.
Värjäämistä varten tarvitsee värjättävän kankaan tai vaatteen, väriä antavat kasvit, kumihanskat käsien suojaksi, kaksi ämpäriä (tai enemmän, mikäli värjäät erilaisia värisatseja samaan aikaan kuten minä), kuminauhoja, etikkaa, tarpeeksi ison padan tai kattilan sekä puretusainetta. Puretusaineena käytetään metallisuoloja ja niiden tehtävänä on kiinnittää väriaine värjättävään kuituun, oli se sitten villaa tai puuvillaa. Minä kävin hakemassa apteekista sitä yleisimmin käytössä olevaa pureteainetta, alunaa. Sitä tarvitaan noin 25 prosenttia värjättävän puuvillakankaan painosta esipuretukseen ja lisäksi laitoin vielä jokaista paitaa kohden värjäysvaiheessa noin 20 grammaa alunaa.

Periaatteessa mitä tahansa kasvia ja sen osia voidaan käyttää värjäykseen. Esimerkiksi mehevän vihreän värin saa lupiininvarsista tai sananjalasta. Upean sammaleenvihreän saa punasipulin kuorista. Lämpimän keltaisen taikovat keltasipulin kuoret. Koivunlehdillä, kanervalla tai porkkanannaateilla tulee haalean keltaista. Sinisen sävyjä harvemmin löytyy luonnosta, mutta esimerkiksi viljellyn morsingon lehdistä saa sinistä sävyä. Jos tahtoo violettia, netistä on tilattavissa sinipuun kuorta sitä varten. Netistä löytyy myös esimerkiksi krappijuurta ja veriseitikkiä, joista saa oranssinpunaista. Värvääjää kasvia tarvitaan tuoreena noin yksi kilo per sadan gramman vaate. Kuivattuna kasvia tarvitsee vähemmän.
Värjäystulos riippuu värjäyskasvin lisäksi alkuperäisestä kuidun väristä, veden kovuudesta, kattilan materiaalista, käytetyn kasvin märästä, kasvien poiminta-ajasta ja käytetystä pureteaineesta. Kasvivärjäys onkin Anun sanojen mukaan melkoista noitatiedettä – ja siksi mun mielestä niin kiehtovaa. Esimerkiksi jos käyttää värjäyskeitoksen tekemiseen rautapataa, padasta irtoava rauta vahvistaa vihreitä värejä. Liemeen voi heitellä myös esimerkiksi ruosteisia nauloja. Noituutta!

Värjättäviä paitoja minulla oli kolme. Ensimmäisen värjäykseen valitsin vihreäksi värjäävät punasipulinkuoret, joita kävin lappaamassa muovipussiin Prisman sipulitiskiltä. Vein säkin kassalle, jossa katsottiin vähän kummasti alta kulmain, mutta sain viedä roskat ihan ilmaiseksi kotiin. Koska kuoria ei ollut tarpeeksi, silppusin mukaan myös tuoretta punasipulia. Toiseen värjäyssatsiin kävin napsimassa kuusenoksia, joilla pitäisi saada harmaa-ruskeaa väriä. Jonna vinkkisi, että punakaalilla saa kauniin purppuraista väriä ainakin villalankoihin, niinpä päätin koittaa kolmanteen tunikamittaiseen paitaan sitä. Tuo laamapaidan tunikamalli on muuten Star Trikoon uutuus.
Ja näin värjäämättömiin laamapaitoihin saa batiikkivärjäyksen:

  1.  Esiliota lehtiä ja varsia. Pilko värjäävät kasvit kymmenen litran ämpäriin ja kaada pari litraa kiehuvaa vettä päälle. Pilkkominen ja kiehuva vesi tehostaa värien irtoamista. Sen jälkeen päästä suoraan hanasta sanko täyteen ja anna kasvien esiliota noin vuorokauden tai vähintään yön yli.
  2. Esipureta laamapaita. Kaada ison astian pohjalle alunaa 25 prosenttia kuivan vaatteen painosta. Sen jälkeen kaada päälle muutama litra kiehuvaa vettä ja sekoita, kunnes aluna sulaa veteen. Lisää päälle vettä ja valmiiksi kasteltu paita. Anna liota saman aikaa kuin kasvienkin, eli noin vuorokauden ajan.
  3. Keitä paita puretevedessä. Kaada esipuretettu paita puretevesineen kattilaan ja kuumenna vesi kiehuvaksi. Pureteveteen koskiessasi muista käyttää suojakäsineitä, sillä aluna sai ainakin itselläni ohuet kumihanskat kupruille. En tahdo tietää, mitä se olisi tehnty iholle. Keittele alunavettä paitoineen juuri ja juuri kiehuvassa lämpötilassa vielä tunnin ajan. Anna seoksen jäähtyä ja huuhtele paidat kevyesti ja puristele kuivaksi.
  4. Tee paitaan haluamasi batiikkikuviot kuminauhoilla. Batiikit tein laamapaitoihin ihan fiilispohjalta. Violettiin punakaalikylpyyn pääsevä tunika sai suorat raidat. Rullasin siis paidan pötkölle ja kieputin sen ympärille tasaisin välimatkoin kuminauhat. Punasipulin vihreäksi taikoma laamapaita sai eteensä perinteisen ison pyöreän batiikkikuvion, joka tein nappaamalla paidan edestä keskeltä ison ympyrän verran kangasta ja kieputtamalla sen ympärille kuminauhan. Lisäsin pari kuminauhaa vielä ympyrän keskelle. Kuusenoksien ruskeaksi värjäämä paita taas sai ylleen useamman pienen batiikkiympyrän.
  5. Keitä värjäysliemi valmiiksi. Kaada esiliotuksessa olleet värjäyskasvit vesineen kattilaan. Keitä värjäyslientä kiehumispisteessä reilun tunnin ajan. Siivilöi sen jälkeen liemestä pois kasvinosat. Lisää siivilöityyn liemeen pureteaine. Alunaa tarvitsee yhtä laampaitaa kohden lisätä vajaa 20 grammaa. Sekoita, kunnes aluna on liuennut liemeen.
  6. Nyt värjätään! Humpsauta värjättävä paita seokseen. Anna liemen pulputa lähes kiehuvana paitoineen parin tunnin ajan. Tasaisen tuloksen saamiseksi paitaa kannattaa heilutella ja sekoitella liemessä, mutta batiikkivärjäyksen kanssa ei ollut tarkoituskaan saada täysin tasaista tulosta, joten padan ääressä ei tarvinnut päivystää koko ajan. Huomioithan, että nämä säännöt eivät päde villan värjäykseen, sillä silloin keittoajat ovat erilaiset ja liemen lämpötila ei saa olla kiehuvaa.
  7. Huuhtele ja kuivaa. Nosta paidat jäähtyneestä liemestä ja puristele ylimääräinen vesi pois. Lisää sankoon haaleaa vetää sekä reilusti etikkaa, joka kiinnittää värit paremmin. Nosta paita sankoon ja anna sen liota siellä hetki. Pese sen jälkeen paita nyrkkipyykillä kunnes huuhteluvesi on kirkasta. Ripusta uniikki laamapaitasi kuivumaan! 
Kaikista kaunein lopputulos tuli punasipulilla värjätystä vihreästä paidasta. Kuusenoksilla värjätylle paidalle ei alkanut tapahtua minkäänlaista värjääntymistä, joten lopulta keittelin senkin punasipulin kanssa. Mistä lie noituudesta johtuu, mutta siitä tuli vihreän sijaan enemmänkin keltainen. Tunikamittainen tunika ei harmillisesti saanut punakaalikylvystä ylleen kuin ihan aavistuksen harmaan-lilaa sävyä, vaikka se värjäystilanteessa näytti muuttuvan syvän violetiksi. Saattaa olla, että syynä oli väriliemen sinertävä sävy, sillä sininen kasviväri hajoaa helposti värjäysprojektin aikana liian kuumassa vedessä. Villan kanssa punakaalin pitäisi toimia paremmin. Luultavasti tulen batiikkivärjäämään tunikan musta-harmaa -raidalliseksi konevärillä.
Nyt sitten jännätään, miten värit pitävät pesuissa ja kuivausrummussa. Kuulemma kaikkien kasvivärien valonkestävyys ei ole kovin hyvä, joten ne saattavat haalistua auringossa. Kasvivärjättyjä vaatteita ja asusteita ei kannatakaan kuivatella suorassa auringonvalossa.

Vaikka kaikista paidoista ei tullut ihan mitä piti, liemien keittely oli rentoa ja yllätyksellistä puuhaa. Siinä tunsi olevansa osana esiäitien perinteitä. Ennustan, että noitapuuhia ja taikaliemien keittelyä on luvassa tänä kesänä useamminkin!
Islanti

Kylässä islantilaisessa blogitodellisuudessa

Kävimme Islannin-matkan aikana moikkaamassa Reykjavikissa perheensä kanssa asuvaa Satua. Vaikka ollaan Satun kanssa tunnettu blogihommien kautta monta vuotta ja nyt kirjoitetaan kirjaakin yhdessä, tämä oli ensimmäinen kerta, kun näimme hänen huudeillaan. Se oli mielenkiintoista ja hullunkuristakin. 

Tiedättehän, miten kirjojen päähenkilön ympärille mielikuvitus luo elinpiirin ja maiseman ihan huomaamatta? Sama käy ainakin minulle myös ihan oikeiden ihmisten kanssa jutellessa, jos en ole käynyt kaverin mökillä, työpaikalla tai muussa maisemassa, joka ihmisen persoonaan ja tarinoihin selkeästi liittyy. Satun kanssa mielikuvitukseni oli saanut vihiä blogikuvien kautta, mutta silti mieleni loi hänelle käteen jättimäisiä ja värikkäitä kahvimukeja ja ajattelin hänet istumaan Skype-tärskyjemme aikana paksusta lankusta tehdyn työpöydän ääreen.
Noh, kahvimukit olivat Arabian muumia (tietty, olihan hän niistä mukeista monesti puhunut!) ja työpöytä valkoinen. Kodin mittasuhteet ja huonejärjestys olivat erilasia kuin blogin perusteella olin miettinyt, mutta tokihan Salamatkustaja-kodin sieltä tunnisti. Tuli hauska fiilis, että olisi paukauttanut keskelle tuttua elokuvaa. Ei siis keskelle elokuvalavasteita, vaan ihan aitoa elokuvaa, joka siellä teatterin valkokankaalla pyörii.

Vaikka ystävyys ja jopa töiden tekeminen yhdessä netin kautta (ja kolmen tunnin aikaeron kanssa) onnistuu yllättävänkin helposti, olipa mukava nähdä Satua ihan nassutusten pitkästä aikaa. Onhan siinä nyt ihan eri fiilis ryystää kahvia niistä muumimukeista saman pöydän ympärillä kuin 2500 kilometrin päässä toisistaan ruutujen ääressä. Toisen kodissa kyläily myös lähentää heti, tuo jotain nimeämätöntä syvempää ymmärrystä. Vaikka olisi nähnyt toisen kodista tuhansia kuvia, vasta läsnäolo niissä huoneissa näyttää kodin siellä kuvien takana.
Kävimme tietysti kylässä myös Satun ja kumppaneiden omistamalla kaupalla; sillä blogista tutulla putiikilla, johon johtavat herkulliset Marianne-raitaiset rappuset. Reykjavik’s Cutest (Laugavegur 27) on just sitä, mitä nimikin antaa ymmärtää. Suloinen ja tyylikäs pikkukauppa, johon on valittu myyntiin parhaita paloja islantilaista käsityö- ja taideosaamista.

Putiikissa on tarjolla aitoa, juurevaa ja kaunista käyttöesinettä ja aarretta turisteille pakattavaksi mukaan muistona Islannista. Tietty samoja tuotteita käyttävät myös islantilaiset, kuten nyt vaikka tuota mallailemaani kelta-harmaata huivia. Paikalliset ovat niihin kuulemma ihan intona, enkä ihmettele. Sehän näyttää ihan siltä kuin kietoisi lämpimät kädet halaamaan itseään! Mä kuitenkin päädyin ostamaan islantilaista villalankaa, josta kutimoin ihan itse vielä hienomman huivin. Ainakin kova tarkoitus ainakin olisi, köh.

Seuraavaksi nähdään Satun kanssa jo ensi kuussa, kun kuvataan Unelmahommissa-kirjamme promomatskuja. Jaiks, jännää!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe