DIY

Helppo itse tehty joulukalenteri lapsille

Voitteko uskoa, että marraskuu on pian selätetty? Ihan pian kaltaiseni jouluihmiset voivat vihdoin luopua lopuistakin estoistaan ja fiilistellä keskitalven juhlaa täysin rinnoin! Minä en meinannut uskoa, että tällä viikolla vaihtuu joulukuuksi, ja kai siksi joulukalenterihommien kanssa tuli taas perinteisesti kiire.

Vielä joku joulu ompelen lapsille vuodesta toiseen kestävän kalenterin, mutta aikapulan takia nyt oli tyydyttävä kertakäyttöisempään versioon. Nätti tuli tästäkin, ja mikä parasta, sinäkin ehdit vastaavan vielä hyvin väsätä ennen ensimmäisen pussukan avaamista ylihuomenna. Minä väkersin samaan keppiin kiinni omat settinsä molemmille lapsille, joten lapsimäärästä riippuen pussukkakalenteri on vähemmän muhkea tai vielä muhkeampi. Ensi vuonna samaan keppiin ja pyykkipoikiin voi kiinnittää uudet pussukat – ehkä jopa ne kankaiset.
Nopea ja helppo joulukalenteri valmistuu yhdessä illassa, ja tarvitset sitä varten:

  • Kepin 
  • Juuttinarua ja paria eri väristä villalankaa
  • 24 paperipussia (tai niin monta kertaa 24 kuin lapsia on)
  • Numeroituja pyykkipoikia
  • Glitterteippiä
  • (pieniä minigrip-pusseja)
  • (kuusenkoristeet kalenterin nimikoimista varten)
  • Jokaiseen pussukkaan sujautettavaksi jokin herkku tai muu yllätys
Tuulen katkoman kepin poimin metsäpolun vierestä, askartelutarpeet ostin Tigerista ja villalangat löytyivät omasta kaapista. Tigerissa oli muutamia erilaisia numerovaihtoehtoja hoppuisalle askartelijalle numerotarroista näihin valmiiksi numeroituihin pikkuisiin pyykkipoikiin. Jos aikaa ja halua olisi, tuollaisethan voisi askarrella paskarrella ihan itsekin.

Herkut kävin täsmäostamassa Ruohonjuuresta. Pussukoihin päätyi erilaisia kuivattuja hedelmiä, suklaapäällysteisiä pähkinöitä, keksejä ja suolaisempia herkkuja. Rasvaisimmat namit sujautin suosiolla pieneen minigrip-pussiin ennen paperipussia, ettei rasva ala tunkea paperipusseiseista läpi kuukauden aikana.
Herkkuyllätysten lisäksi laitoin kalenteriyllätyksiksi pampuloita ja pinnejä, joille esikoisella tuntuu olevan krooninen tarve. Kuopus ei ainakaan vielä pampuloita tarvitse, joten yritin keksiä jotain muuta pientä kivaa ja päädyin palastelemaan pikkulegopaketin useampaan pussukkaan. Jouluaattona lapset saavat pehmoiset hiiret, jotka voi joko laittaa kuuseen killumaan tai peitellä omaan taskuun mukana kulkevaksi kaveriksi.

Ostin myös tarroja ja askartelutarvikkeita Tigerista sekä saippuakuplia, jotka kätkin saunapäivän pussukkaan. Olisin tahtonut enemmänkin miettiä pussukoihin kätkettäväksi tekemisiä, kuten lupauksen illalla leivottavista pipareista. Nyt elellään sen verran hektisiä ja muuttuvia aikoja, että en vain uskalla luvata mitään tapahtuvaksi parin viikon päähän. Ehkä se tekemisiin painottava kalenteri sitten joskus.
Pussukat suljin teipillä, minkä jälkeen kiinnitin ne narun ja pyykkipoikien avulla keppiin. Leikkasin siis eripituisia naruja, napsautin pyykkipojan kiinni narun puolestavälistä ja narun päät solmin keppiin. Kieputin kepin keskivälille lankaa merkiksi siitä, missä menee kalentereiden raja ja ripustin vielä dymolla nimikoidut puiset koivukoristeet molempiin päihin keppejä.

Koko komeuden kiinnitin eteisemme ulko-oveen, josta vähenevien pussukoiden määrästä voi päätellä joulun lähestyvän. Oi että, mä olen niin valmis laskeutumaan pehmeän puuteriseen ja rauhalliseen jouluaikaan.
Arki

Miltä tuntuu asua neliössä kaksion jälkeen?

Muutto tulee vaikuttamaan ja muuttamaan teidän arkeenne enemmän kuin voitte vielä ajatellakaan. Näin sanoi muutossa meitä auttanut ystävämme kantaessaan muuttolaatikoita täysin keskeneräisen remontin keskelle. Ja oikeassahan hän oli.

Joudun tuottamaan pettymyksen kaikille niille, jotka ovat kertoneet pitävänsä meidän perhettä esikuvana pienissä neliöissä mukavasti asuvasta perheestä. Muutto kaksiosta neliöön sekä 27 lisäneliötä ovat vaikuttaneet elämäämme mullistavasti. Arki on ihan valtavan paljon mielekkäämpää, kun tilaa on enemmän. Ei se paskaa ollut ennenkään, mutta en vain tiennyt, miten paljon mutkattomampaa se voisi olla. Tajuan se jo nyt, vaikka elämme yhä keskeneräisen remontin keskellä maalipurkkien, saumalaastien ja lattialistojen seilatessa pitkin kotimme nurkkia.
Minä olen aina pitänyt pienistä intiimeistä kodeista isoja halleja enemmän. Loft-asunnot ovat kauniita muiden koteina, mutta itse olen enemmän ihmisiä, jotka viihtyvät pikkuruisessa mummönmökissä. Kun muutimme miehen kanssa kahdestaan turkulaisesta jättikolmiosta helsinkiläiseen pikkukaksioon, olin heti paljon enemmän kotonani. Jokaiselle neliölle oli tarkoituksensa ja vaikka uudessa kodissa oli kantakaupungin asuntojen korkeat huoneet, se oli paljon pesämäisempi. Meidän pieni koti, joka otti isoa kotia hellemmin syleilyynsä.

Muuttaessamme pieni ihmisentaimi sisälläni kasvaen lähiökaksioon, ajatuksenamme oli asua siinä parisen vuotta, kartuttaa omaisuutta sekä asunnon arvoa ja sen jälkeen ostaa isompi koti. Lopulta pari vuotta venähti viideksi vuodeksi ja vuosien aikana perheeseemme syntyi vielä neljäs jäsen. Katselimme kyllä koteja ja kävimme muutamissa asuntonäytöissäkin noiden vuosien aikana, mutta emme nähneet syytä muuttaa. Kaksio tuntui kodilta juuri meille.
Emme koskaan kaksiossa asuessamme oikeastaan kaivanneet lisätilaa. Kapeaa hikitunnelieteistä kyllä kirosin etenkin toppavaatekausina, mutta muuten niihin 56 neliöön mahtui kaikki, mitä me tarvitsimme. Kesken asuntokauppojen kunnostimme lapsille vanhan kerrossängyn, mikä helpotti kolmen sängyn makuuhuonetetristä ja toi lisätilaa. Mies silloin totesikin puolitosissaan, onko meidän mitään järkeä muuttaa.

Kaikkeen tottuu. Pienissä tiloissa elämiseen ja isompiin neliöihin. Nyt tuntuu jo kummallisen etäiseltä, miten sentilleen kaikki säilytystilat oli vanhassa kodissa mietitty. Esimerkiksi nykyään lastenhuoneen kaapistossa on niin överisti tilaa, että entistä kaksioasukkia ihan hävettää moinen tilayltäkylläisyys.
Vanhassa kodissa keittiönpöytä piti tarvittaessa vetää keskelle huonetta ihmisten jo istuessa pöydässä. Sen jälkeen kun keittiössä ei enää mahtunut kulkemaan. Mielestäni tiivis yhdessäolo vain lisäsi tunnelmaa, mutta nyt riemuitsen siitä, että keittiönpöydän ympärille mahtuu vapaasti istumaan ilman tunkemista ja ähinää. Muuttolaatikoita kantamassa ollut ystäväni nauroi täpinöinnilleni ja huomautti, että yleensä on ihan normaalia mahtua istumaan pöydän ääreen ilman kikkailuja.

On ollut myös mielenkiintoista huomata, että vaikka neliöitä on rutkasti enemmän, siivoamista on vähemmän. Kun pöly laskeutuu isommalle pinnalle, se alkaa häiritä hitaammin. Remonttipöly tosin on ollut melkoinen siedätyshoito siistiydestä pitävälle ihmiselle, mutta silti yllätyn, että voidaan hyvinkin olla imuroimatta kokonainen viikko ilman tahmaisia sukanpohjia. Vanhassa kodissa oli pakko imuroida vähintään kaksi kertaa viikossa ja heilutella rikkaharjaa useamman kerran päivässä.
Rakastan uuden kotimme pohjaratkaisua, joka on ihan luotu meille. Keittiö on yhteydessä ruokailutilaan ja olohuoneeseen ja sieltä on myös suora näköyhteys lastenhuoneeseen. Parveke olisi unelmissani ollut ihan kiinni keittiössä, mutta nytkin sinne saa kesäisin helposti katettua aamukahvinsa. Iso eteinen on ollut arjenmullistaja, joka on leppoistanut aamuja. Mitään eteeristä aamujoogaa se ei edelleenkään ole, mutta on kiva, että puettavat talvitamineet mahtuu levittämään eteisen lattialle ja että samassa tilassa mahtuu samaan aikaan hoitamaan myös pottahommia ja laukun pakkaamista. Eteisen avonainen säilytysratkaisu myös toimii lapsiperheessä vanhan kodin kolisevia peiliovikaappeja paremmin.

Kylpyhuoneen ja vessan puutteiden ja vikojen kanssakin on melkein oppinut elämään. Tulitikkuaskin kokoinen peilikaappi on yhä kotimme ainut peili ja keltasuuttaan särisevä valo ei enää saa migreeniä räjähtämään. Polvenkorkeudella oleva muumimukin kokoinen allas onkin oikeastaan lapsille oikein kätevä. Olen jo melkein siinä pisteessä, että osaan automaattisesti ilman miettimistä mennä suihkunurkkaukseemme ilman että juutun ovien väliin kiinni pyllystäni. Entisestä kodista kaipaan silti juurikin minikokoista, mutta toimivan kompaktia kylppäri-vessaamme, enkä vielä ihan ole saanut kiinni erillisen vessan ja kylppärin ihanuudesta. Mutta ehkä joku päivä vielä, sitten viimeistään kun on aika remontoida nuo tilat meille toimiviksi.
Kotimme pohjaratkaisussa aikuisten makuuhuone ja työhuone ovat sivummassa, ja niistä lapset saavat sitten joskus tulevaisuudessa omat huoneensa. Nyt meillä on miehen kanssa oma pieni makuuhuoneemme, jossa nukumme ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän ihan vain kahdestaan. Minulla on työhuone, joka on vielä ihan levällään ja vaiheessa, mutta siellä on jo tärkeimmät: iso työpöytä ja ovi, jonka saa kiinni. Voimme puuhailla tarvittaessa omassa rauhassa, mutta olla silti lähellä toisiamme. Lapsilla on oma yhteinen lastenkammarinsa, jonne on tilaa levittää leikit.

Yllätyin muutossa siitä, miten paljon meillä onkaan leluja. Kun ne oli ripoteltu ympäri kotia – leikkikeittiö keittiössä, nukkekoti makuuhuoneessa, työpöytäpiste olkkarissa ja lelulaatikko sohvapöydän alla – lelupaljoutta ei huomannut. Yllätyin myös siitä, että leikit ovat nyt pysyneet yllättävän hyvin lastenhuoneessa. Luulen, että tähän mennessä oma huone olisi jäänyt lähinnä tilaksi, johon illalla puskutraktorilla työnnettäisiin lelut. Lapset ovat tahtoneet olla lähellä meitä, ja itse olen tahtonut olla lähellä heitä. Samassa tilassa me olisimme aikamme viettäneet isommassakin kodissa. Nyt kodin tiloilla on tarkemmin omat toimintonsa, ja huomaan pitäväni siitä.
Elämän mukavoituminen on ollut kiinni kummallisen pienistä asioista. Siitä, että tavarasäilytys onnistuu kodin sisällä, eikä vain taloyhtiön erillisessä varastotilassa. Vielä kun saadaan ihan kaikki säilytystilat valmiiksi ja kaikille asioille paikkansa, niin ei ole koko ajan jotain hukassa. Pyörä ja vaunuvarastot ovat näppärämmin saavutettavissa, mikä on vähentänyt tuskanhikeä arviolta noin puolitoista litraa kuukaudessa. Eniten se on tämä avaruus ja keveys ympärillä. On tilaa olla ja hengittää, mutta silti olla hellästi oman kodin turvallisessa halauksessa.
Kaupungilla

Leikkitärskyt Kansallismuseon Vintillä

On tämä Helsinki sitten ihana myös talvella ja ilman lunta, ainakin jos oikein pinnistää. Koskaan ei pääse tulemaan fiilis, ettei olisi mitään tekemistä. Ulkona tarvitsisi silmälaseihin tuulilasinpyyhkimiä, kokovartalokura-asua ja kirkasvalolampulla varustettua otsalamppua keskipäivälläkin, mutta ei hätää. Kivaa puuhasteltavaa löytyy kaupungin sisätiloistakin.

Kävin lasten, parin ystävän ja heidän lastensa kanssa tärskyillä Kansallismuseon Vintillä, ihan tuossa Helsingin keskustan tuntumassa. Kerta oli meidän sakille ensimmäinen, enkä oikein käsitä, miten se on edes mahdollista. Syynä taitaa olla iloinen ongelma nimeltä runsaudenpula, kun kaupungilla on etenkin viikonloppuisin tarjota niin paljon tekemistä, että välillä melkein tulee kivuusähky. Kansallismuseo on siinä niin hyvin tyrkyllä, että aina tulee mietittyä, että sinne ehtii sitten toisellakin kertaa. Mutta nyt vihdoin!
Vintti on toiminnallinen museo, mikä tarkoittaa aina hyvää. Oppiminen tapahtuu kokeilemalla ja kokemalla, eli (melkein) kaikkeen saa koskea. Vintillä Suomen historia ja sen kulttuurin eri vaiheet tulevat tutuiksi leikkimällä.

Ikäsuosituksesta huolimatta ainakin meidän sakin parivuotiaat touhusivat työpisteillä innoissaan. En nyt tiedä, oppivatko he varsinaisesti mitään, mutta riemua piisasi. Kuopus toimi asiantuntevasti sekatavarakaupan puotipuksuna ja punnitsi ostokseni vaa’alla ja nakutti vakallisen perunoita ja parit leivät jykevään kassakoneeseen. Toinen suosikki oli Vintin keskellä seisoskeleva ihan aidon näköinen hevonen, jota sai harjata ja jonka ihan oikeaan satulaan olisi minunkin tehnyt mieli kiivetä.
Esikoinen heilutteli entisajan koulussa karttakeppiä niin asiantuntevasti, että en tiedä, mikä opettajasolu häneen on koodattu. Ei kai kouluissa edes nykyään enää ole tuollaisia karttakeppejä, ja silti 2000-luvun lapsi tiesi ilman neuvomistakin, miten kepillä voi osoitella liitutaulua ja vanhaa opetustaulua. Hitti oli myös eri aikakausien astioita esitellyt työpiste, jossa sai kattaa pitkän pirtinpöydän pöytäliinoja myöten.

Museon puuhellallisessa keittiössä taasen minäkin opin uutta, kun mielenkiinnosta selvitin googlailemalla, mikä ihme oli keittiön tarvikkeista löytynyt vääntövivulla ja kannella varustettu kasari. Vekottimen nimeksi selvisi brännäri, joka on siis kahvipapujen paahtamiseen tarkoitettu väline. Olisiko tuossa seuraava kahvihifistelylaite? Olisin myös ihan hurjasti tahtonut paukuttaa museon mattopuilla räsymattoa, mutta kun en saanut ketään lasta houkuteltua mukaan, alkoi ujostuttaa.
Jos teilläkin on Kansallismuseon Vintti koluamatta, kiivetkää tekin ihmeessä museon rappusia kolmanteen kerrokseen. Vintti (kuten museon muutkin näyttelyt) on kaikille alle 18-vuotiaille ilmainen, mutta aikuisilta se kustantaa museon normaalin sisäänpääsymaksun verran, 10 euroa (Museokortilla ilmainen). Varteenotettava suunnitelma olisi joku kerta yhdistää samaan museoretkeen perheaikaa ja tovi omaa aikaa. Sillä aikaa kun mies olisi lasten kanssa Vintillä, minä kävisin omassa rauhassa ja nautiskellen katsomassa Kansallismuseon muut näyttelyt ja toisinpäin.

Tällä kertaa vietimme museossa huomaamatta lähes kolme tuntia, kunnes sakin mutsien kahvihammasta alkoi kolottaa liiaksi ja oli siirryttävä kohti kaupungin kahvilarientoja. Seuraavalla leikkitreffikerralla pitää ehkä varata oma kahvitermari mukaan, sillä lapset viihtyivät niin hyvin, että olisimme hyvin ehtineet aikuisten kesken sillä aikaa napata pienen puolirauhaisan kahvitteluhetken.

Muistakaa myös Helsingin Kaupunginmuseon ilmainen Lasten kaupunki, jossa pääsee tutustumaan leikin ja tekemisen kautta Helsingin kaupungin ja sen ihmisten historiaan. Lähiömutsin postaus Lasten kaupungista täällä. Muut Lähiömutsin Helsinki-vinkit täältä
Bali

Kurahousuton ja toppahaalariton talvi maailmalla

On tässä ankeassa marraskuussa jotain hyvääkin meidän näkökulmasta. Alkoi taas kummasti kiinnostaa viedä eteenpäin suunnitelmaamme viettää perheen kanssa talvi jossain kaukana lämpimässä, jossa ei tarvitse ulos lähtiessään pukea 120 osasta vaatetta perheelleen ja takaisin sisään tullessa putsata kuraa ja hiekkaa niistä jokaisesta 120 osasta. Eriskummallinen marraskuu antoi lumisia pakkasia rakastavan perheemme kokea kuvissakin vielä näkyvän lempeän ihanan minitalven, mutta muistutti sitten oikealla olomuodollaan, että alkakaapas tehdä niille suunnitelmille jo jotain.

Kyllä, reissuun me siis olemme lähdössä, vaikka mikään ei nyt etene sillä tavalla kuin kuvittelimme. Mies on anonut ja saanut hoitovapaansa. Hän tekee viimeisen työvuoronsa ennen joulua ja jää siitä jälleen koti-isäksi aina syksyyn 2017 saakka. Päiväkotiin on ilmoitettu lasten pitkästä poissaolosta, ja kiitos kaupungin ja päiväkodin, saamme pitää lottovoittoina saadut päiväkotipaikat pitkän reissumme ajan ja lapset palaavat päiväkotiin syksyllä. Mitään muuta ei sitten oikeastaan olekaan valmiina.
Muistatte ehkä, kun kesällä kirjoitin suunnitelmistamme viettää talvi ulkomailla perheen kanssa? Kaikkihan alkoi jo 15 vuotta sitten minun ja miehen pitämästä haavevihosta, johon kirjasimme ylös toiveen viettää sitten joskus lapsiperheellisenä vuosi ulkomailla ennen lasten kouluikää. Vuosien saatossa ja lasten syntyessä suunnitelma selkiintyi. Aikomuksena oli toteuttaa irtiotto Uudessa-Seelannissa miehen vuorotteluvapaan turvin ja mun tehdessä töitä missä sitten menemmekään. Suunnitelma piti panna toteen esikoisen eskarivuotta edeltävänä vuonna, eli ensi syksystä lähtien.

Sitten vuorotteluvapaan ehtoja tiukennettiin, ja miehen mahdollisuudet irtiottoon karkasivat vuosien päähän ja lasten kouluvuosiin. Paruimme tovin haaveiden särkymistä, kunnes päätimme, että haave toteutetaan jollain muulla keinoin. Vuorotteluvapaa vaihtui hoitovapaaseen, mikä mahdollisti miehen pitkän vapaan, joka noin muuten olisi aika mahdotonta saada. Budjetti pieneni roimasti ja sitä myötä seikkailuaika lyheni. Mieskin tahtoi käydä välillä töissä, eikä tahtonut suoraan jatkaa hoitovapaataan. Löyhäksi aikatauluksi päätettiin tammi-huhtikuu 2017.
Syksyllä aika on ravannut eteenpäin sellaisella vauhdilla, että en ole pysynyt mukana. Myimme vanhan kotimme, ostimme uuden, muutimme ja nyt elämme yhä keskeneräisen remontin keskellä. Miehellä pyörähti käyntiin viimeinen vuorolista ennen hoitovapaata, mutta lentolippuja ei ole ostettu, asuntoa ei ole katsottu, oman kodin vuokra-asiat ovat pahasti kesken ja edes kohdetta ei ole päätetty.

Minä tykkään asioiden organisoinnista, järjestelystä ja suunnittelusta, joten on suorastaan hullua, miten ollaan yhä näin pahasti vaiheessa. Kodin remontti on vienyt paljon enemmän aikaa kuin luulimme, ja niinä iltatunteina kun olisi voinut googlailla Aasian kohteita, vuokrakoteja ja lentoja, me olemme laatoittaneet välitilaa, maalanneet lipastoa ja hioneet parkettia. Ja jos totta puhutaan, olisi ihanaa remontin valmistuessa vain hetki elää ihan tavallista ja remonttipölytöntä arkea täällä kodissa. Vaikka sitten niillä kurahousuilla. Samalla tajuan ongelman järjettömyyden. Perheellämme on ihana ja pieteetillä remontoitu koti Suomessa ja mahdollisuus lähteä maailmalle viettämään arkea. Jos tämä on meille ongelma, ollaan melkoisen onnekkaita.
Alkuperäinen ensi syksyyn sijoittuva suunnitelma olisi ollut täydellinen, myös rahan kannalta, sillä remontti on syönyt tilit tyhjiksi. Mutta emme vain voi jättää tätä tilaisuutta käyttämättä, jos on pienikin mahdollisuus kokea perheenä jotain tällaista. Minä teen reissun päällä töitä, joten hintatasoltaan edullisessa maassa me elämme mainosti ilman keittiöremonttiin uponnutta reissukassaakin. Ainakin näin koetan itselleni uskotella.

Nyt pitäisi siis kuukaudessa hoitaa yksi remontti loppuun, yksi kirja painokuntoon, ostaa neljät liput jonnekin ja hankkia vuokrakoti sieltä jostakin. Kuopuksen rokotukset pitäisi hoitaa kuntoon ja mahdollisesti hankkia koko sakille turistiviisumit. Talovahtiasia pitäisi hoitaa loppuun ja tyhjätä kodista kaikki henkilökohtainen juuri kun ne on paikoilleen saatu.
Ihan ensimmäisenä pitäisi päättää paikka. Ja se on ihan valtavan vaikeaa. Niin paljon upeita maita ja kulttuureita, joita kokea! Hieman kohteita rajaavat toiveemme elää pääasiassa varvassandaaleissa ja jossain niin kaukana, että sinne ei ihan yhden viikon reissulle noin muuten lähtisi. Aasia vetää puoleensa lämmön, rikkaan ja monimuotoisen kulttuurin, hyvä ruuan ja upeiden maisemien ansiosta. Myös Sri Lankaa mietittiin, mutta mun vanhemmat käyvät siellä tuttujensa luona sen verran usein, että mekin sinne heidän kanssaan joskus tulemme matkaamaan.

En tiedä kuinka paljon Eat, Pray and Love -elokuvalla on ollut vaikutusta, mutta jostain syystä Bali kiinnostelee kovasti. Ei olla ehditty tutustua koko maahan kunnolla tai edes pintapuolisesti, mutta mitä olen ymmärtänyt, Balin kulttuuri, maisemat, ruoka ja ilmapiiri noin yleensä tuntuisivat upeilta. Saarella riittäisi erilaisia kolkkia koluttavaksi. Ja toki näkisin itseni siellä joogaamassa pari tuntia päivässä ja löytämässä sisäisen zeniläisyyteni, mitä haavekuvaa saattaa hieman pari naperoa sumuttaa.
Kuultaisiinkin mielellämme kokemuksia Balilta ja etenkin siellä töitä tehneiltä. Käsittääkseni eskpattien suosimat asuinalueet ovat enemmän sisämaassa, mistä luulisin löytyvän hyvät fasiliteetit tehdä töitä netissä ja etänä. Silti en jotenkin osaa kuvitella eläväni Balilla ilman meren läheisyyttä etenkään lasten kanssa – iso uimapaikka ja jättimäinen hiekkalaatikko täynnä sopivan kosteaa hiekkaa käytettävissä koko ajan!

Balin lisäksi ollaan pohdittu Indonesiaa ja Malesiaa ihan vain kartasta katsomalla, sillä emme tiedä niistä maista juuri mitään. Myös Thaimaa pyörii puheissa koko ajan, ja mitä pidemmälle remontti on mennyt, sitä enemmän on myös alkanut houkuttaa Bangkokin lennot, joita saattaa bongata suht edulliseen hintaan. Teiltä saamieni vinkkien perusteella Thaimaassa kiinnostaa etenkin etätyöläisten suosima Chiang Mai, mitä nyt siinäkin mietityttää sijainta sisämaassa.

Nyt pitäisi luultavasti järjestää miehen kanssa koko päivän reissutreffit: hankkisimme lapsille hoitajan, ottaisimme koko päivän vapaata ja menisimme tietokoneen sekä kohdemaista kertovien kirjojen kanssa kahvilaan. Emme poistuisi kahvilasta ennen kuin olemme päättäneet kohteen ja parhaassa lykyssä ostaneet jo löytämämme superedulliset liputkin. Täältä tullaan, öööh, maailma!
Asusteet

Itse naputeltu koru joululahjaksi rakkaalle

Käytiin esikoisen kanssa naputtelemassa perheemme isille lahjaksi avaimenperä. Mies sai sen isänpäivälahjaksi, mutta itse tehty avaimenperä tai koru on niin kiva ja tunnetta täynnä oleva lahjaidea, että sellaisen voisi kääräistä myös monen muun läheisen joululahjapakettiin.

Me käytiin tekemässä koru Helsingin Kampissa sijaitsevassa Pajadesign-koruliikkeessä, jossa työhuonettaan pitää kolme koruseppää. Heistä yksi on Tiia Arkko, joka kutsui minut ja esikoisen testaamaan hänen uutta työpajaansa, jossa voi Tiian avustuksella valmistaa stanssaamalla personoidun avaimenperän tai korun.
Tiialla on työhuoneellaan valmiina erilaisia pohjia, joihin voi sitten naputella haluamansa tekstin stanssaamalla. Teksti siis pamautetaan paikoilleen koruun vasaran ja metallisten painokirjaimien avulla. Tarkkaa puuhaa, jossa saa ihanan pienen kokemuksen siitä, miten omilla käsillään saa luoduksi jotain kaunista ja uniikkia.

Esikoinen oli ennen pajaa miettinyt parin viikon ajan, minkä tekstin isin avaimenperään tahtoisi naputella. Lopulta valinta oli ytimekkään yksinkertainen: rakas isi. Mitenpä sen paremmin osaisi sanoa. Tuo viesti lapsen naputtelemana menee kyllä suoraan sydämeen. Tekstin perään esikoinen tahtoi vielä nakuttaa sydämen, minkä jälkeen koru paketoitiin kauniiseen laatikkoon.
Koska ihastuin korupajaideaan ja kolmen korusepän pieneen liikkeeseen niin paljon, kysyin Tiialta, josko saisin teille lukijoille pienen alen vastaanvanlaiseen koruun. Ja sehän onnistui ja vielä paremmin: alekoodi koskee kaikkia nettikaupan tuotteita. Alekoodilla LAHIOMUTSI saa 15 prosentin alennuksen nettikaupassa, ja kun myymällä kuiskaa olevansa Lähiömutsin lukija, saa saman alennuksen. Alekoodi on voimassa jouluaattoon 2016 asti.

Jos tahdotte päästä myös naputtelemaan itse omat korunne, kannattaa varata aika laittamalla sähköpostia suoraan Tiialle (tiia piste arkko at pajadesign piste com) että hän on varmasti tuolloin paikalla. Isommille kaveriporukoille tai vaikka pikkujouluväelle työpajat onnistuvat myös aukioloaikojen ulkopuolella.
Hyvinvointi

Miten toteuttaa elämäntapamuutos pysyvästi – hyvää unta etsimässä

Tulihan se marraskuu sieltä, vaikka lempeä talvi yrittikin nitistää sen heti alkuunsa. Käytän päivässä vähintään tunnin pelkästään lasten pukemiseen, lasten riisumiseen, kuraisten vaatteiden putsaamiseen ja raparäjähdyseteisen siivoamiseen. On pimeää, märkää ja ankeaa. Väsyttää ihan hemmetisti, mutta siitä en voi täysin syyttää edes marraskuuta. Minä en nuku tarpeeksi. 

Miten se on edes mahdollista? Hyville unille pitäisi nyt periaatteessa elämässäni olla ihan hyvä pohja. Lapset nukkuvat pääsääntöisesti yönsä. Saan tehdä työt päivisin, joten illat voi varata rauhoittumiselle ja nukkumaan pitäisi päästä ajoissa. Tykkään nukkumisesta ja tiedän, miten hyvää kunnon uni minulle tekee. Tiedän myös, miten liian vähäinen uni tekee minusta huonomuistisen ja rähisevän hermopussin. Miksi minä en nuku?

Aloin miettiä tätä, kun olin hiljan kuuntelemassa Liftedin Taneli Rantalan luentoa elämäntapamuutoksesta ja sen toteuttamisesta pysyvästi. Taneli kertoi, että me ihmiset teemme 95 prosenttia tekemisistämme tietyllä tavalla, koska ollaan totuttu tekemään niin. Minä olen tainnut tottua valvomaan, eikä rytmin kääntäminen olekaan niin helppoa kuin kuvittelin.
Asensin hiljan iPhoneni unikellon toimintaan. Se on nerokas. Sen lisäksi, että se herättää aamuisin, se myös ilmoittaa, koska pitäisi mennä nukkumaan. Lintujen laulu herättää joka arkiaamu seitsemältä, ja tasainen rytmi heräämisessä tasoittaa petiä hyville yöunille. Koska tarvitsen vähintään kahdeksan tunnin unet, nukkumaan pitäisi siis mennä viimeistään kello 23. Unikelloni ilmoittaa lempeästi kello 22.30, että pian pitää mennä nukkumaan. Olen luvannut itselleni, että siinä vaiheessa viimeistään sammutan koneen, jos työpäivä on venähtänyt iltavuoroksi.

Tätä nukkumaanmenohälytystä on jatkunut nyt parin kuukauden ajan, ja samassa kello myös laskee sen ajan, kun nukun. Ei se esimeriksi lasten aiheuttamaa valvomista tiedä, jos en sitten satu koskemaan puhelimeen. Unitilastoni paljastavat totuuden, jota en varmasti uskoisi ilman dataa: en ole mennyt mittausten aikana kuin kerran nukkumaan ennen vuorokauden vaihtumista. Päiväkeskiarvo kuluneilta kuukausilta on 6 tuntia ja 26 minuuttia unta vuorokaudessa. Se on minulle ihan liian vähän. Kun tietää, että yleensä loppuyön unet katkeilevat lasten kömpiessä väliin, kunnon unet jäävät varmasti alle kuuteen tuntiin yössä. Ei ihme, että etenkin näin marraskuun synkkyydessä silmissä on sahajauhoa ja päässä pisteleviä männynneulasia.

Syyn täytyy olla siinä, että kuluneet vuodet ovat totuttaneet minut tähän rytmiin. Kärsin siitä, että jouduin vuosia elää vasten luontaista aamuihmisen rytmiäni, mutta silti valvominen on jäänyt päälle.

Liftedin Tanelin luennolla muistutettiin taas siitä mahtavuudesta, että aivot ovat plastisia, eli ne voi opettaa uusille tavoille. Kun jotain uutta tapaa tekee toistuvasti, siihen käytettävät aktiiviset hermoradat vahvistuvat. Uuden tavan muodostuminen vie aikaa noin 2 kuukautta, minkä jälkeen se on automaatio. Tämä pätee niin liikunnan aloittamiseen, tupakoinnin lopettamiseen, ruokavalion parantamiseen kuin nukkumiseen.
Mulle on jäänyt päälle tapa, että julkaisen päivällä kirjoittamani postaukset vasta illalla. Perhevapaa-aikoina kun ehdin kirjoittaa postaukset yleensä vasta illalla lasten mentyä nukkumaan. Toisaalta olen myös huomannut, että juuri silloin te lukijat olette paremmin linjoilla ja somenostoilla saan teidät tänne lähiöön vierailulle helpommin. Niinpä istun vielä illalla koneelle, julkaisen postauksen ja teen somenostot, joita kaikkia ei voi tehdä ajastettuna. Ja yhtäkkiä on kulunut niin paljon aikaa, että puhelin lempeästi kertoo, että pitäisi mennä nukkumaan. Minä sammutan hälytyksen ja ajattelen, että kirjoitan tuosta vielä muutaman sähköpostin, naputan vähän kirjaa, vastaanpa vielä noihin kommentteihin ja katsos, mikä hauska kissavideo tuolla onkaan.

Lopulta painan silmäni kiinni ihan liian myöhään ja suoraan koneen tai puhelimen sinisen valon kajosta. Se ei haittaa nukahtamistani, sillä väsymys heittää minut suorastaan väkivaltaisesti uneen muutamissa minuuteissa. Mutta tiedän, miten paljon rauhaton ilta vaikuttaa unenlaatuuni.

Silloin tällöin vietän iltani kuten niissä haavemielikuvissani täydellisestä elämästä. Luen lapsille pitkän iltasadun, eivätkä tekemättömän työt nakuta edes alitajunnassa. Annan unituhiseville lapsille vielä suukot ja hiivin villasukissani keittiöön, jossa laitan teeveden kiehumaan. Sytytän kynttilöitä ja istun sohvalle höyryävän teemukini kanssa. Luen lehtiä, uppoudun kirjaan tai neulon. Jos mies on kotona, saan tehdä saman hänen kainalossaan tai saatamme katsoa jonkun elokuvan. Ehkä kaataa lasilliset punaviiniäkin.

Menen ajossa nukkumaan ja olo on rauhallinen ja rento. Niskoja ei kiristä, päässä ei vilistä asioita ja uneen uppoaa pehmeästi hiljalleen kuin pumpuliin.
Miksi on niin vaikeaa tehdä sama joka ilta? Liftedin Tanelin luennon perusteella taidan yrittää liian isoja muutoksia kerralla. Otetaan esimeriksi ihan mikä tahansa elämänmuutos.

Elämäntapamuutoksen saaminen pysyväksi on sitä todennäköisempää, mitä pienemmän palasen kerrallaan haukkaa. Monet kun yrittävät laittaa kerralla uusiksi koko elämänsä, mutta tajuavat parin kuukauden kuluttua, että mikään ei muuttunut. Jos esimerkiksi aikoo aloittaa aktiivisen treenaamisen, lopettaa röökaamisen ja ryhtyä kasvissyöjäksi samalla kertaa, mahdollisuudet onnistua ovat vain 10 prosentin luokkaa. Mutta jos ottaa vain yhden tavan kerrallaan, mahdollisuudet onnistua ovat jo noin 85 prosentissa. Kun yhden tavan omaksuminen vie sen kaksi kuukautta, vuodessakin ehtii lopulta tehdä elämälleen paljon. Kunhan ei vain ahnehdi liikaa kerralla.

Jos elämä on ihan rempallaan, ensimmäisenä pitäisi lähteä rakentamaan kulmakivitapoja. Muut tavat seuraavat sitten helpommin perässä. Nukkumalla hyvin parantaa nälänhallintaansa, minkä jälkeen on taas helpompi panostaa hyvään ruokavalioon. Ja kun se on kunnossa, on taas helpompi olla positiivinen ja jaksaa esimerkiksi liikkua paremmin.
Minä olen siis elämäntapamuutosten alkupäässä, nukkumisen opettelussa. Taneli muistutti, että ei missään nimessä kannata ajatella, että nyt tästä eteenpäin menen joka ilta ysiltä nukkumaan ja herään kuudelta. Täytyy olla rehellinen itselleen ja tajuta, että niin ei vain tule tapahtumaan. Uuden tavan voi aloittaa pienistä, kuten siitä, että ei katso puoleen tuntiin puhelinta ennen nukahtamista. Hyvänä apuna siihen on juurikin sen nukkumaanmenokello – kunhan ei ole yhtä jästipää kuin minä.

Nyt pitäisi siis saada raivattua koneella notkuminen pois illoista. Olen välillä koittanut julkaista postauksia iltapäivällä neljän aikoihin, kuten nyt tänään, mutta se ei toimi tai ole itsellenikään oikein mielekästä. Mutta mitä sanoisitte, jos Lähiömutsin uusin postaus ilmestyisi nykyisen ilta-ajan sijaan aamulla? Voisin ajastaa sen edellisenä päivänä ja sitten päivän alkuun nostella sen eri somekanaville. Päivän aikana ehtisin käydä teidän kanssanne keskustelua kommenttiosiossa ja jatkaa sitten seuraavana päivänä. Toimisiko se? Tällä hetkellä kun analytiikkani sanoo, että te päädytte tänne juurikin iltasella, lasten nukkumaanmenoajan jälkeen, kun se pieni rauhallinen omahetki päivästä alkaa.

Taneli kehotti luennollaan kaikkia elämäntapamuutoksia miettiviä pohtimaan, mikä olisi se tapa, jolla haluaisi projektin aloittaa. Se pieni askel, jonka voisi tehdä jo tänään. Musta kuitenkin tuntuu edelleen, että itse en pääse eroon vanhoista tavoista, ellen käännä koko päivärytmiä ylösalaisin. Tanelin luennosta on jo monta viikkoa, enkä ole kuin valvonut kahta kauheammin. Tämän tilanteen korjaamiseen ei riitä puolituntinen ilman älylaitteen kajoa, vaan kone pitää saada kiinni viimeistään ysiltä. Minä tahdon illat tietokoneeltani takaisin vain itselleni.
Blogitouhut

Kun Turun kuningatar blogijuhlat järjesti – Varjoawards 2016

Mitä tapahtuu, kun Turun kaupungin kuningatar ja kaikkien mammojen mamma Laura päättää pitää pienet illanistujaiset bloggajaystävilleen? Sellaiset, jossa vähän lipitellään hanaviiniä olohuoneen lattialla istuen, syödään sipsejä suoraan pussista ja vertaistukiräkätetään arjen kommelluksille? No ihan kuninkaallisesta käsineestähän se lähtee ja lopputuloksena on spektaakkeli.

Ehkäpä olettekin somen syövereissä seikkaillessanne jo nähneet tilanneotoksia ja postauksia tämän vuoden upeimmasta blogigaalasta, Varjoawardsista? Ne juhlittiin tuossa parisen viikkoa sitten Turussa. Kyllä, kyllä, juuri siellä Turun kuningattaren mailla.
Kävi nimittäin tuossa loppukesästä niin, että bloggaajille alkoi sadella kutsuja syksyn erinäisiin kekkereihin, gaaloihin ja awardseihin. Jaettiin ehdokkuuksia, pokkailtiin kunniamainintoja ja kopisteltiin korkokenkiä isoissa bloggaajalaumoissa.

Turkuun kusti polki hitaasti, sillä kutsuja ei oikein alkanut kuulua toivottuun tahtiin. Sellaisestahan eivät turkulaiset blogikuninkaalliset välitä, vaan pistävät pystyyn vielä paremmat kemut ihan itse. Juhlapäiväksi päätettiin marraskuinen perjantai, tuleva spektaakkeli nimettiin Varjoawardsiksi ja sipsipussikuluja alettiin jo melkein jakaa osallistujien kesken. Kuningatarella oli kuitenkin muuta mielessään. Hän perusti hovin juhlajärjestelytoimikunnan vastaamaan sponsoreiden hankinnasta.
Olohuoneen lattia vaihtui Deligon juhlatiloihin, sipsit Pizzariumin pitsaan ja Roots Kitchenin falafeliin sekä salaattiin ja mukeista joudut punkut sellaiseen juhlajuomakattaukseen, että teki mieli vispata lannetta ja drinkkejä kuin Cruisen Tomppa elokuvassaan Cocktail. Oli komea sponsorilogoin koristeltu valokuvausseinä, ja olipa kuninkaallinen juhlajärjestelytoimikunta hankkinut suuren maailman tyyliin vallan goodie bagin jokaiselle juhlimaan saapuneelle. Erinomainen tutkimusmatka pussukan ytimeen löytyy Asikaine-blogista, jonka kassista jostain syystä löytyi myös vajaita pulloja.

Ja kun blogimaailman kermaviili – kuten Turussa päin kuningattaren mukaan on tapana sanoa – juhlii, tokkiinsa minä pakkasin samettipamauksen ja mummobailukorkkarit matkalaukkuun ja matkasin muina Herttoniemen herttuattarina viereiseen kuningaskuntaan. Muihin gaaloihin en tänä vuonna edes päässyt (tai saanut kutsua), mutta näitä en suostunut jättämään väliin. Vannotin miehen jo kesällä hoitamaan viikonlopun töistä vapaaksi, että pääsen livahtamaan syksyn ainoisiin ja oikeisiin blogiawardseihin.
Awardseissa tietenkin myös palkitaan, ja tällä kertaa palkintohumua riitti. Koska paikalla oli vain se aito rasvaisin blogikermaviili, jokainen oli ehdolla jossakin sarjassa – ja myös voitti oman sarjansa. Komean plakaatin seinälleen sai ripustettavaksi muun muassa vuoden mokkapalamutsi, vuoden laitoinlapsetliianaikaisinpäiväkotiinenkätehnytruokiaitse sekä vuoden hiekkapoikapillu. Kaikki voittajat perusteluineen löytyvät kuningattaren itsensä blogista – hän on myös se, joka nappasi ansiokkaasti ainoan äänestetyn sarjan palkinnon ja on täten vuoden parhaan blogin kirjoittaja.

Minä itse voitin sarjani vuoden kaikki raudat tulessa. Paras (ja ainut) blogipalkinto, jonka olen koskaan saanut! Vuoden käsityöläisen, eli Muita ihania -Tiinan tekemä voittoplakaatti pääsee uudessa työhuoneessani kunniapaikalle. Perusteluina sarjani voitolle kuului se, että ”voittaja kirjoittaa kirjaa, muuttaa, remontoi, tekee tuottajanhommia, imettää, kirjoittaa erinäisiin lehtiin ja pyörittää omaa yritystään siinä samalla”. Pidin kiitospuheeni häkeltyneenä ja silmät ilonkyyneleistä kostuen, vaikka jouduinkin tarkentamaan, että toimittajatöitä en ole tehnyt enää vuoteen. Raadin mielestä sillä ei ole väliä, kunhan vain somessa näyttää siltä, että teen. Pitää siis jatkossakin muistaa kuvissa ripotella aikakauslehtiä eteerisesti pöydänkulmille.
Vaikka juhlat ovat aina juhlat, kyllä nyt mentiin ihan eri sfääreihin. Juhlakansa koostui tutuista ihanista, entuudestaan tuntemattomista ihanista ja sitten sellaisista ihanista, joiden kanssa nähdään vain glitteriä silmäkulmissa ja skumppaa lasissa. Oli mutsiblogiskeneä, sisustusta, ruokaa, lifestylea ja kässähommia. Mikä jengi, en kestä! Ei paljoa ollut pönöttämismeininkiä näiden kanssa, vaan vatsamakkarat laitettiin hytkymään ja naurukoetukselle ennen kuin ehti saada takkia pois päältä.

Niiden ihanien kanssa tanssittiin ensin Deligon lattia tahmeaksi sellaisen Paula Koivuniemi-PaperiT -sikermän tahtiin, että ei aikaisemmin ole kuultu. Sen jälkeen matka jatkui Suxesiin, jossa tanssilattia imi bloggaajia puoleensa kuin hunaja mesikämmentä. Tanssin samettipamauksen selkämyksen läpimäräksi ja lauloin mukana yhä kiihtyvämpään tahtiin tamppaavaa musiikkia. Jostain syystä vain minä ja pari muuta ikäistäni bloggaajamammaa lauloivat palkeenkielet kurkussa lepattaen E-roticin 20 vuotta sitten ilmestyneitä eurodance-hittejä. Tanssilattian muu väki ei ollut tainnut silloin vielä syntyäkään.
Huhu kertoo, että osa jengistä jatkoi vielä Dynamon tanssilattialle, mutta minä kurvailin kuninkaallisella taksilla läpi Turun ja painoin pääni tyynyyn kuningattaren linnan keittiönnurkkaan pedatulle siskonpedille, jonka jaoin koko illan ylväästi kruunua päässään kantaneen Jennin kanssa.

Kaikkihan me ollaan vähän kuningattaria, ainakin sinä säihkyvänä iltana Turussa.

Kuvista kiitos Tämän kylän homopoika -blogin Einolle, juhlien kiintiömiehelle ja ansioituneelle hiekkapoikapillulle, joka sen on jo monta kertaa aikaisemminkin sanonut – mammabloggaajien seurassa kokee parhaat bileet.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe