Arki

Vuoden 2016 ikimuistoisimmat postaukset

Selailin Lähiömutsin kulunutta vuotta. Tänä vuonna olen kirjoittanut 271 postausta, rapiat viisi kirjoitusta viikossa siis. Määrässä on pieni notkahdus edellisiin vuosiin, ja välillä onkin tuntunut, että rakas Lähiömutsini on joutunut olemaan isojen projektien ja elämänmyllerrysten takia vähän hunningolla. Tänä vuonna en edes muistanut juhlistaa Lähiömutsin viisivuotissyntymäpäiviä tuossa joulukuun alussa!

Yleensä olen synttäreiden aikaan kysellyt teidän kuluneen vuoden suosikkipostauksianne. Niitä olen listannut edellisiltä vuosilta kattaviksi lukupaketeiksi muun muassa tänne. Nyt kun unohdin asiaa kysellä, päätin koostaa tähän omasta mielestäni ikimuistoisimmat postaukset, joita tänä vuonna kirjoitin.
Tuosta oikean reunan sivupalkista löytyvän postausarkiston selaaminen kuukausi kuukaudelta oli positiivinen yllätys. Minähän olen kirjoittanut monen monta hyvää postausta monipuolisista aiheista! Pitäisi näemmä useamminkin palata tarkastelemaan kirjoituksiaan jälkikäteen ja taputella itseään selkään – hyvinhän se meni, turhaan murehdit!

Omista kirjoituksista niiden parhaiden valinta on vähän outoa ja etenkin vaikeaa. Päädyin valitsemaan ne, joiden kirjoittamisesta nautin eniten ja ne, joissa koin onnistuneeni välittämään teillekin inspiraatiota tai vaihtoehtoisesti tarjoamaan mietittävää.
Retkipostauksia on aina mukana kirjoittaa ja samalla tarjota teillekin palanen esimerkiksi metsäntaikaa juhannuksen telttaretkeltämme. Islannin-matkan postauksista etenkin höyryävistä altaista ja pierunhajuisista saunoista kertova postaus on jäänyt mieleen niin kokemuksena kuin kirjoituksena. Ah, ja skumpparetriitti ihan ilman lapsia Lontoossa! Laatikkopyöräretki Ahvenanmaalla opetti, että jo matkalla on perillä. Roadtrip kesäiseen Suomeen sai huokailemaan onnesta, että saan tosiaan tehdä jotain tällaista työkseni. Aina reissut eivät mene ihan kuten piti (etenkin jos menkat alkavat sunnuntaina Hampurissa), mutta onneksi lähes aina voi lopulta todeta, että hyvä se on paskakin retki.

Tämän vuoden postauksissa, kuten tässä, näkyy selkeästi myös se, miten uupunut olin vielä alkuvuodesta, mutta onneksi myös se, miten olen vuoden aikana pikkuhiljaa kavunnut ylöspäin. Olen tietoisesti yrittänyt etsiä balanssia sekä hyvinvointia ja jakanut ajatuksiani matkaltani myös blogissa. Välillä on tullut takapakkia ja on tuntunut, että olen hippasilla onnen kanssa. Olen myös tajunnut yhä selkeämmin, että oma tapani mikrolomailla on paljon parempi hyvinvoinnilleni kuin koko vuoden lomat yhdessä pötkössä.
Yksi vuoden puhutuimpia postauksia on ollut kirjoitukseni Kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi. Se on niin raadollisen rehellinen kirjoitus äitiyden mustasta puolesta, että pohdin monta kuukautta sen kirjoittamista. Onneksi sen kirjoitin. Nyt sitä lukiessani en voi kun olla onnellinen siitä, miten kaukaiselta nuo ajatukset nyt tuntuvat. Aika ja kokonaiset yöunet ovat parantaneet äitiyteni kipeitä avohaavoja ja alkaneet kuoria suohirviön alta esiin ihmistä, joka muistelisin joskus olleeni. Postauksen herättämä keskustelu, se ikäviä piirteitäkin saanut, toivoakseni opetti ihmisille itsestään ja kanssakulkijoistaan jotain.

Omien voimavaroja salakavalaan loppumiseen on liittynyt myös kipuiluni siitä, miten sukupolvien ajan kestänyt turvaverkko katkesi meidän kohdallamme. Onni on kuitenkin se, että välillämme olevista kilometreistä huolimatta meillä ja lapsilla on elämässämme isovanhemmat, joiden luokse voi vaikka kaveriperheen kanssa lähteä arkitakkuja pakoon. Vanhempiani on myös osaltaan kiittäminen mukavista imetystaipaleistani, sillä lähipiirin vaikutus imetykseen on iso. Eikä olisi äitini varmasti uskonut, miten suuri merkitys oli sillä hänen ruutupaperille kirjoittamallaan tekstillä, jonka hän vahingossa unohti vauvakirjani väliin.
Ällösöpöysvaroitus. Oma uupumukseni ja siitä hiljalleen paraneminen on ehkä yllättäenkin vain lujittanut rakkautta miestäni kohtaan. Tällaiset elämänvaiheet saavat todellakin ymmärtämään, miten onnekas muikkeli olenkaan. Siitä kertoo esimerkiksi postaus Rakkautta on tasa-arvoinen vanhemmuus. Olen myös kirjannut ylös äidin havaintoja koti-isyydestä. Se aika on todellakin naisen parasta aikaa.

Kevään myötä maailmaan alkoi hiljalleen palata aurinko. Tein onnellisena havaintoja sisarussuhteen kehittymisestä. Kävin festareilla ystävien kanssalasten kanssa ja miehen kanssa. Tajusin oppineeni paljon lapseltani, joka tahtoo olla prinsessa. Hoidimme kaupunkiviljelmiämme ja laitoimme vanhan kotimme myyntiin. Kerroin perheemme kasvisruokailusta ja ajatuksista sen takana. Syksyn väliraportissa hehkuin onnea kuluneesta kesästä ja tulevasta syksystä. Elokuussa söimme ensimmäisen lattialle katetun aterian uudessa kodissamme.
Siitä alkoikin uusi remontintäyteinen vaihe elämässä. Uusi koti on tarjonnut remontoijilleen yllätyksiä kuuden vuosikymmen edestä, mutta silti muutto kaksiosta neliöön on parantanut elämänlaatuamme enemmän kuin olisimme koskaan voineet ajatella. Remontoimisen lisäksi on myös laitettu kotia ja esimerkiksi kunnostettu vanha 50-luvun kerrossänky lasten karkkikerrosängyksi. Kiva yksittäinen postaus syksyltä oli myös kertomus sissibileistä, jotka järjestin lähiömme ränsistyneellä huvimajalla.

Vuoden aikana ehdin tehdä huojentavia havaintoja äitiydestäni, kun olin ollut kaksi vuotta kahden lapsen äitinä. Tajusin myös eheyttävän syksyn aikana, miten elän juuri nyt parasta aikaa vanhemmuudessa.
Ja hei, sain kun sainkin sen hattaraisen neulehuivin valmiiksi esikoisen kaulaan kiedottavaksi, vaikka muuten kässäjutut ovat olleet tänä vuonna vähäisiä. Hauska yllätys oli myös ohjepostaukseni pahvisten pikkulaatikoiden tekoon. Ajattelin ensin, kehtaanko mitään tällaista hölmön hassua juttua edes jakaa blogissani, mutta siitähän tuli yksi kuukauden suosituimmista postauksista. Parasta oli, kun kuulin, että oman kylämme iltapäiväkerhossa noita laatikoita on askarreltu ohjeeni mukaan.

Mutta mitä sanotte te? Löytyykö listaamista postauksista ne teille parhaiten mieleen jääneet Lähiömutsin kirjoitukset kuluneelta vuodelta? On aina kiva kuulla teidän mietteitänne postausaiheista, vaikka jotain voinkin päätellä sen perusteella, miten paljon mitäkin postausta luetaan.
Hyvinvointi

Läskiksi meni

Kävin etsimässä bikineitä reissuamme varten. Jostain syystä täysimetysaikana ostetuista bikineistä kun oli hävinnyt täytettä. Pukukoppien räikeät valot tekivät hikisen selväksi asian, jota olen yrittänyt painaa pois mielestäni: ihraista täytettä ja uloketta oli kyllä ilmestynyt ihan kaikkialle muualle kehoon niiden hävinneiden kuppikokojen edestä. Jättimäisten korkojen kera.

Olen kuullut, että elopainoa pudottaneilla ex-ylipainoisilla on vaikeuksia tottua uuteen vartaloonsa. Että he ottavat vaatekaupassa aina liian isoja vaatteita pukukoppiin ja säikähtävät peilikuvaansa, kun eivät tunnista siitä itseään. Heillä on ylipainoisen kehonkuva niin voimakkaasti mielessä, että mielellä menee monta vuotta tottua uuteen olemukseen.

Minä olen ollut koko nuoruuteni laiha. Sellainen läpipasko, joka söi ihan mitä vain, mutta oli silti yhtä pitkä ja kapea kuin heinäseiväs. Joskus päälle parikymppisenä huomasin, että jos eli viikon sipseillä, keho tunki ylimääräiset rasvat jonnekin; finneksi ja pömppömahaksi. Kuluneiden vuosien aikana paino on välillä heitellyt vuoden sisällä viisi kiloa, eikä siinä ole ollut mitään kummallista. Kehoni nyt vain on sellainen ja muuttuu vuodenaikojen mukaan. Olen silti ollut enemmänkin hoikan puolella kuin tasapaksu. Minulla on niin vahva hoikan naisen kehonkuva, että en voinut käsittää, kuka se bikinikauppojen peilissä pursuileva tyyppi on.

Meillä ei ole uudessa kodissa kuin yksi tulitikkurasian kokoinen peili. En ole juuri nähnyt itseäni kokovartalo-otoksena sitten kesän. Kuka on tuo nainen, jonka selkälaardit pursuavat bikininarujen alta? Kenen hemmetin on tuo vatsa, joka vääntyy rullalle kuin moniosainen kääretorttu laittaessani sukkia jalkaan? Miksi hauikseni ovat tipahtaneet roikkuvaksi löllöksi käden alapuolelle? Mistä on tullut tämä keho, jota en tahdokaan tunkea bikineihin vaan peittää paksuihin talvipalttoisiin?

Siinä se tuli. En tunne oloani hyväksi tässä kehossa, jota en tunnista omakseni. Jokainen saa minun puolestani olla juuri sen kokoinen kun on, tärkeintä on olla sinut omassa kropassaan. Minä en tiedä, mikä on tämä nahkasäkki ympärilläni. Mitä minulle on oikein tapahtunut?

Viime keväänä muistan, miten elo omassa kropassa tuntui toisinaan nihkeältä. Ihan kuin olisi vetänyt liian tiukan ja öljyssä dipatun märkäpuvun päälle ja heittänyt niskaan lyijyliivin. Olo tuntui raskaalta, rasvaiselta ja nihkeältä. Keväisellä Islannin-reissulla tajusin, että vielä edellisenä kesänä sopivat retkihousut kinnasivat ikävästi.

Kesällä sain kuulla ensimmäisen kerran kysymyksen: oletko raskaana. Ylimääräinen kerääntyy itselläni aina ensimmäisenä kummuksi vatsaan, joka kieltämättä näyttää siltä kuin olisin viidellä kuulla raskaana. Sittemmin olen saanut selventää vielä pariin kertaan söpön vatsapalloni olevan ihan läskiä, ei vauvaa. Vielä useampi on varmasti miettinyt samaa, mutta tajunnut olla kysymättä.

Siihen mennessä en antanut hiljalleen paisuvan kroppani häiritä mieltä, vaikka olo kieltämättä olikin tympeä. Olihan tilanne tuttu esikoisen vauvavuodelta. Toisenkaan lapsen kohdalla en juurikaan saanut raskauskiloja ja mahduin vanhoihin farkkuihini parissa viikossa synnytyksestä. Sen sijaan aloin kerryttää vauvavuosikiloja. Minä voin tulla mallikappaleeksi tutkimuksiin, joissa todennetaan vielä tarkemmin valvomisen lihottavuutta. Voi pojat, että olen kuluneiden vuosien aikana valvonut.

Toisilla imetys kuihduttaa äidin kropan langanlaihaksi, joillakin se ei vaikuta mitenkään ja sitten on ne minun kaltaiseni ihmiset. Minun kroppani alkaa kerätä vararavintoa, jotta vauvalleni varmasti piisaa maitoa nälänhädän yllättäessäkin.

Kirjoitin tästä jo esikoisen aikaan. Painoni nousi vauvavuoden aikana hiljalleen, kunnes lopulta painoin yhtä paljon kuin viimeisilläni raskaana. Kun imetys loppui, paino alkoi tippua hiljalleen. Mikään muu kuin imetys ei elämässäni muuttunut; söin samalla tavalla, liikuin yhtä paljon ja nukuin jo yöni kokonaisina, mutta paino putosi kilon–kaksi kuukaudessa. En voi tietenkään sanoa syy ja seuraus -suhdetta varmaksi, mutta niin paljon olen kuullut vastaavia kokemuksia, että en enää usko kyseessä olevan sattumakaan.

Etenkään, kun sama juttu tapahtui selkeästi myös toisella kierroksella. Painoni on noussut hiljalleen synnytyksen jälkeen, ja nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta synnytyksen jälkeen imetän yhä. Vaikkakin kerran tai maksimissaan kaksi päivässä, mutta kroppanihan ei siitä välitä. Sen mukaan olen imettävä nainen, jonka on varauduttava ydinsotaan, katovuoteen ja maailmanloppuun keräämällä maidon valmistusaineita jokaiseen mahdolliseen osaan kropassa.

Kun painoa on ehtinyt kertyä hiljalleen yli kahden vuoden ajan, ei kai pitäisi olla yllättynyt vaa’an lukemista. En omista vaakaa, mutta kävin jouluna vanhempieni puntarilla: 81 kiloa. Se on enemmän kuin koskaan olen painanut. Edes viimeisilläni raskaana en yltänyt noihin lukemiin. Pituuteeni (179 cm) suhteutettuna se on painoindeksitaulukkoon heitettynä lievästi ylipainoisen puolella. Painoindeksit saisi hukuttaa kaalikeittoon, mutta kyllä se silti kauhistuttaa. Minä hoikka ihminen mukamas ylipainoinen!

Vaikka pitäisihän se tästä olosta olla selvä ilman puntareita ja taulukoita. Olo on huono, raihnainen. Normaalipainoni, se jossa koen oloni hyväksi sekä terveeksi ja jonka verran painoin ennen kumpaistakin raskautta, on noin 72 kiloa. Se ei ole laiha, vaan ihan tavallinen paino. Ja siihen on lähes kymmenen kiloa matkaa. Käsittämätöntä.

Enkä voi täysin syyttää emakoksi itsensä mieltävää kehoani, vaan matkaan on sattunut paljon kompastuskiviä. Toinen vauvavuosi valvotti vielä enemmän kuin ensimmäinen ja valvomista jatkui pidempään. Olen ollut ihan liian usein ja pitkään stressaantunut, uupunutkin. Keho on joutunut sinnitellä hälytystilassa monia kuukausia. Olen treenannut, vaikka ei ole tuntunut hyvältä. Ja sitten vastapainoksi olen vahingossa pitänyt yli puolenvuoden tauon aktiivisesta salikäynnistä, kun remontti ja kirja tuntuivat vievän kaiken ajan. Keittiöremontin aikana söin välillä toivottoman epäterveellisesti.

Vauvavuosikilot. Väsymyskilot. Imetyskilot. Remonttikilot. Stressikilot. Salitaukokilot. Kirjakilot. Vitutuskilot. Kiloille on monta nimeä, vaikka ne eivät rakkaita olekaan.

Ei, en aio laihduttaa vieläkään. Mutta toivon Balin-matkamme tuovan toivotun sysäyksen parempilaatuiseen elämään. On aikaa nukkua hyvin. Ruoka on tuoretta, edullista ja hyvää. Töitä on vain hyvinvointia edesauttava määrä. Lämpimässä ei tee mieli tuhteja aterioita. Ohjattu jooga on läsnä luontaisesti, eikä vaadi toppavaatteissa salille rämpimistä. Ja jos ennusmerkit paikkansa pitävät, viimeinen imetystaipaleenikin alkaa olla pian taputeltuna.

Ehkä hyvänolon lisäksi jossain vaiheessa reissua päälle sujahtavat mukavasti myös ne ostamani bikinit.
Arki

Näitä seuraan: 7 inspiroivaa Instagram-tiliä

Jos pitäisi oman blogin lisäksi valita elämäänsä vain yksi someväylä, se olisi ehdottomasti Instagram. Rakastan tuota yksinkertaisen toimivaa sovellusta, jossa kuvilla on pääpaino. Parhaimmillaan Instagram ja siellä tilejään pitävät henkilöt onnistuvat inspiroimaan sekä antamaan iloa, vinkkejä ja mietittävää. Käytän sitä monesti myös kuin Pinterestiä. Haen hashtagien kautta ideoita askarteluihin, ruokapöytään, tapettivalintoihin, kattauksiin tai vaikka matkailuun.

Päivitän omaa @lahiomutsi-tiliäni sekä seuraan useampaa sataa Instagram-tiliä. En aktiivisesti ja päivittäin, mutta silloin kun siltä tuntuu. Välillä tuntuu sitten monta kertaa päivässä. Listallani on monen monta hyvää tiliä, joista tahdon kertoa myös teille. Osa heistä on tuttujani, osa tuntemattomia inspiroijia. Tässä heistä seitsemän: 

Iäkkään talon elämää seuraavassa tilissä yhdistyvät upeasti narisevat lautalattiat, paljaat hirsiseinät ja herkullisimmat vintagehuonekalut. Rehevä astiakokoelma vanhoja posliini- ja lasiklassikoita saa haaveilemaan isommasta astiakaapista. Kissaikävää potevalle iloa tuo kuvissa vilahtelevat pörröiset kissat.
veerabianca

Tiliä hallinnoi nainen, joka on tehnyt somesta työpaikkansa ja koko maailmasta kotinsa. Vie seuraajansa nojatuolimatkoille ympäri maapalloa ja viihtyy etenkin Aasiassa. Upeat kuvat saavat huokailemaan ihastuksesta, ja ihan kuin palanen pallon toisen puoliskon aurinkoa välittyisi ruudulta tänne kaamoksenkin keskelle. Matkustaville tarjoaa myös hyviä kahvila- ja ravintolavinkkejä.
nude_yogagirl

Jooga on taidetta, sen todistavat viimeistään nämä alastoman jootatytön kuvat, jotka ovat keränneet jo yli puoli miljoonaa seuraajaa. Mustavalkoiset ja harkitut otokset piirtävät esiin ihmiskehon mielettömän voiman. Kuviin tallennetuista asanoista tulee mieleen antiikin veistokset urheilijoista – mitä nyt näissä kuvissa kriittiset paikat jäävät tylikkäästi pimentoon. Myös joogatytön kasvot pysyvät anonyymeina.
hannagullichsen

Hannan Insta-tilillä seurataan kirjoittamisella ja kirjoja kustantamalla perheensä elättävän Hannan elämää. Avokadopastan mutsin hallinnoimalla tilillä näkyy tietenkin ruoka, mutta myös treenaaminen, pehmeät neuleet, kirjat ja tällä hetkellä etenkin kaksosarki kahden poikavauvan kanssa. Hannan tilin maagisuus piilee yllättävästi kuvien sijaan kuvateksteissä, joissa arkea katsotaan sellaisella realistisella ilolla ja onnella, että en voi kuin yrittää ottaa opiksi.
karkelokukka

Värejä rakastavan kässämuijan päiväuni kuviin tallennettuna. Jokainen kuva saa minut huokailemaan ihastuksesta ja hymyilemään. Upeita itse tehtyjä neuletöitä ja ompeluksia etenkin lapsille. On ihana nähdä jonkun muun aikaansaannoksia, kun itse ei ehdi samalla tavalla. Rempseän värikäs koti ja sen astiakokoelmat sekä ilovärein maalatut huonekalut tuovat valoa seuraamieni harmaasävyisten Insta-tilien sekaan.
janitaautio

Tilin takana on Unelmahommissa-kirjamme kannenkin kuvannut Janita Autio. Siinä on niin superlahjakas nainen, että en kestä. Löysin Janitan aikoinaan juurikin Instagrammin kautta, kun ihastelin hänen ilmiömäistä kykyään tallentaa kuviin ihmisiä kokonaisuudessaan ja kauniina juuri sellaisinaan. Janita kameroineen solahtaa sisään niin Balin surffirannoille, prameisiin muotigaaloihin kuin lestadiolaisten suviseuroille.
satu_koivisto

Instagram-tili, joka tarjoaa seuraajilleen konkreettisia vinkkejä ruokapöytään. Maku-lehden päätoimittaja ja ruokakirjailija mahduttaa lyhyeen kuvatekstiin simppeleitä ja herkullisia ruokaohjeita. Hän myös vinkkaa, miten biojätettä saa vähennettyä käyttämällä esimerkiksi hedelmistä ja vihanneksista myös kuoret. Satu on nyt äitiysvapaalla, ja tilillä vilahtaa myös lapsiperhearkea etenkin ruokapöydän kautta kuvattuna. Vinkkaa myös täkyt etenkin Helsingin ja New Yorkin kahvila- ja ravintolatarjontaan.

Jos teidän mielestänne tekee Instagram-tilistä inspiroivan ja sellaisen, jota tahtoo seurata? Mitkä ovat ne seitsemän Instagram-tiliä, joita te tahdotte suositella muille?
Arki

Esikoistaan odottavan järjetön lastenvaatehankinta

Viininpunainen Timberlandin villakangastakki oli yksi ensimmäisiä vaatehankintoja, joita tein odottaessani esikoista. Tosi käytännöllinen hankinta vastasyntyneelle vauvalle, etenkin 3-4-vuotiaalle sopivassa koossa.

Kirpparilta löytynyt takki-ihanuus kertoo aika paljon ensimmäistä lastaan odottavan minun kuvitelmista vanhemmuudesta. Takkia ostaessani sivelin pyöristyvää vauvavatsaani ja näin haaveissani leppoisia talvipäiviä, jolloin kulkisimme lapseni kanssa käsikädessä niin kaupungilla kuin metsäpoluilla. Meillä olisi päällä mätsäävät villakangastakit ja jaloissa huopikkaat. Joisimme pakkasen punehduttamat posket hymyillen kaakaota, ja nenänpäähän jäisi söpösti täplä kermavaahtoa.
Haavekuviini ei ollut vielä päässyt hiipimään totuus, jossa kaakaota on nenänpään lisäksi rinnuksilla, housuilla ja lopulta myös minun vaatteissani. En ollut vielä kokenut sitä, miten lapsi onnistuu dippaamaan itsensä nenänpäätä myöten pihan ainoaan kuralammikkoon siinä viidessä sekunnissa, kun käyt viemässä biojätepussin roskakatokseen. Joka ikinen kerta. En ollut vielä hahmottanut, että Suomen neljästä vuodenajasta kolme ja puoli ovat sellaisia, että remuamista rakastavan lapsen vastapestyt vaatteet alkavat ensimmäisen ulkoilun jälkeen haista märälle ja likaiselle koiralle.

Ensimmäisen kokonaisen talvensa yksivuotias vietti kauniissa vingatehaalarissa, joka ei pitänyt vettä. Tosi kätevää ryömivän ja konttaavan lapsen kanssa Helsingin talvessa. Seuraavana vuonna eteiseen alkoi ilmestyä käytännöllisyys. Villapöksyt olivat kätevät haalarin alla, mutta päälle vedettiin gore-texiä. Perintöhuopikkaat hautautuivat eteiskaapin perälle, kun vedenpitävät popot olivat järkevämmät. Rumemmat ja muovisemmat, mutta järkevämmät.
Kun ostamani villakangastakki vihdoin oli sopiva, se taisi olla päällä lopulta vain viitisen kertaa. Sen lisäksi, että se oli päiväkoti-ikäiselle epäkäytännöllinen, lapsella alkoi olla vahva mielipide vaatemaustaan. Siihen klassinen villakangastakki oli aivan liian hillitty.

Vaikka laitan nopeasti kiertoon lasten tarpeettomaksi jääneet vaatteet ja tavarat, Timberlandin villakangastakki on jostain syystä roikkunut mukana vielä toisenkin lapsen synnyttyä. Luulin, että viimeistään kahden lapsen mutsina olisin luopunut kaikista haavekuvistani, joissa lapset pukeutuvat kuin Astrid Lindgrenin satukirjoissa. Ei vain yksinkertaisesti riitä jaksaminen ja energia. Mutta sieltä se villakangastakki löytyi, naulakosta kuravaatteiden ja vedenpitävien haalarien sekä toppahousujen välistä. Haaveita pitää näemmä olla, vaikka pikkulapsiperheen eteisnaulakkoon piilotettuna.
Totta puhuen vanhemmuuteni haavekuvatakki tuskin olisi päätynyt päälle nytkään, ellei lapsen talvihaalaria olisi ollut ihan pakko pestä. Olemme ison osan talvesta tropiikissa, joten tavallisen kahden talvivaatesetin sijaan päätimme pärjätä tämän talven vain yhdellä talvivaatekerralla per lapsi. Sietokykyni likaisia vaatteita kohtaan on ollut koetuksella, kun pesuja on ollut pakko säännöstellä.

Kiitos haalaripyykkipäivän, nyt takki pääsi käyttöön. Ja onhan se nyt maailman suloisin. Takki ja poika sen sisällä. Talletan nämä kuvat vanhemmuuteni haavelaatikkoon, sinne niiden mielikuvien viereen, jossa lapseni eivät koskaan kulje nenät niistämättä ja joissa minä pidän huolen, että heillä on aina puhtaat vaatteet. Sen jälkeen siirrytään taas vaatteisiin, jotka on nopea pukea päälle, joista suurimmat liat (ja räät) saa pyyhittyä ja joiden väri on mahdollisimman lähellä mudan ja lian ominaisväriä.
Juhla

Joulusatu, johon lapset tahtovat uskoa

Puhelin, tietokone ja netti olivat suljettuina melkein kolme vuorokautta. Sinä aikana ehtii tehdä paljon ja olla tekemättä mitään. On nukuttu päiväunia, istuttu muiden kattamiin pöytiin ja kuunneltu sateenropinaa pimenevässä illassa. On luettu läjä vanhoja Kotiliesiä sekä Kotivinkkejä takkatulen loimussa ja neulottu kunnes kädet ovat ihan krampissa. Olen myös ehtinyt miettiä joulusatua ja sen taian voimakkuutta.

Lapset tahtovat uskoa joulupukkiin, vaikka en ole koskaan kertonut heille tarinaa totuutena. En tahdo viedä heiltä joulupukkitarinan maagisuutta, mutta olen yrittänyt kiemurrella pois tilanteesta, jossa sepittäisin jotain partaisesta vanhasta ukosta, joka tuo kilteille lapsille lahjoja ja pari sukupolvea vanhemman legendan mukaan antaa tuhmille lapsille piiskaa.
Sepityksessä ei ole mielestäni sinänsä mitään väärää – itsekin olen lapsuudessani kokenut joulutaian täytenä totuutena kerrottuna – mutta se ei vain sovi omaan vanhemmuuteeni. Tiedän olevani välillä vähän liiankin rehellinen kasvatuksessani, mutta kerron lapsille mieluummin (lapsentasoisesti) totuuksia sen sijaan, että kertoisin siloteltuja tarinoita vaikkapa kuolemasta, uskonnoista, synnytyksistä, eroista, maapallon tilasta, sodista tai ruuan alkuperästä.

Toisin kuin nuo mainitsemani asiat, joulupukki on hyvätahtoinen tarina, mutta jostain syystä se menee itselläni samaan settiin kokonaisvaltaisempien aiheiden kanssa. Tahdon heidän tietävän totuuden ja luovan päätelmänsä asiasta sen mukaan. En tahdo heidän luulevan, että joku setä tuo heille lahjoja mielinmäärin. Henkilökohtaisesti minua myös ärsyttää joulupukkitarinan kiltteyden korostus. Hyväkäytöksinen, muut huomioonottava ja positiivisuutta ympärilleen loistava persoona voi olla, vaikka ei olisi kiltti.
Älkää pitäkö minua ihan mälsänä. Sen verran annan siimaa minäkin, että joulupukki tuo aattona yhden lahjan. Se hartaasti toivottu lahja paljastuu paketista, jonka punanuttuinen partasuu käy tuomassa jouluaattona. Lapset ovat riemuissaan – se satumainen tyyppi tosiaan tuli käymään mummilassa! Ja miten se osasikin tuoda juuri oikeankokoisen Elsa-mekon ja Ryhmä Haun Vainu-koiran autoineen! Minä en anna vastauksia, mutta lapsilla on ne valmiina.

Kuusen alta jaettavat paketit ovat sitten joulupukin sijaan lähimmäisiltä, jotta lapset voivat kiittää lahjojen antajia ja kokea lahjojen antamisen riemun myös itse. Olemme yhdessä kokanneet joulunameja, etsineet kaupoista juuri sitä tiettyä retkeilykirjaa ja paketoineet kauniita hunajapurkkeja kääreisiin. Ensi vuonna toivottavasti ehditään taas yhdessä lasten kanssa hankkia lahjoja niille perheille, joilla ei ole varaa paketin pakettiin.
Joulupukista kerron totuuden ja tarinan joulupukin takana, mutta annan mielikuvitukselle tilaa. Lapsen mielikuvitus ja tahto uskoa on niin voimakas, että se lähtee lentoon pelkistä sadustakin. He kuulevat kavereiltaan lisää juonenkäänteitä tarinaan ja kyselevät, kurkkiiko ikkunan takana tosiaan tonttuja. Minä sanon, että näin satu tosiaan kertoo, mutta en oikein itse tiedä, onko asia todella näin. Sillä vaikka minä en usko, mistäs minä totuutta tietäisin. Kysyn lapsilta, mitä mieltä he ovat. Jokainen esittämäni kysymys saa lasten mielikuvituksen laukkaamaan yhä kovemmin. Minun sijaan he alkavat itse kertoa joulutarinaa.

Lapsen silmissä pihamaan oravanjäljet muuttuvat tonttujen askeliksi. Joulupukille kirjoitettu kirje on hävinnyt, vaikka minä tai mies ei olla oltu edes tietoisia kirjeestä tai sen piilopaikasta. Tontut käyvät piilottamassa yllätyksiä tekemääni joulukalenteriin, vaikka olen selkeästi kertonut, että minä ne olen sinne laittanut. Lapset kysyvät, olenko ihan varma, että tontut eivät öisin käy rapistelemassa joulukalenterieden pusseihin yllätyksiä, enkä minä tietenkään voi olla ihan täysin varma. Ehkä aikuinen kyynisyyteni on vain saanut unohtamaan joulutarinan taianomaisen totuuden. Ehkä joulupukkisatu tosiaankin jouluisin herää henkiin.
Kotikaupunkimatkailu

Jouluretki Seurasaareen

Pari viikkoa sitten perheemme retkivaje yltyi niin pahaksi, että ensiavuksi tarvittiin välittömästi talvisaappaiden alla narskuvaa lunta, havupuiden pihkaista tuoksua ja ulkoilun punastuttamia poskia. Remonttisyksy ja -talvi on melkein saanut unohtamaan, miten ihminen kaipaa tasaisin väliajoin kannonnokassa istuskelua, että mielen horisontti pysyy balanssissa kiireenkin keskellä. Pakkasimme reppuun villaviltit, termospullollisen kuumaa glögiä sekä kuksat ja lähdimme jouluretkelle Seurasaareen.

Seurasaaressa on jo vuosien ajan järjestetty Seurasaaren joulupolku -tapahtuma näin joulun alla. Me emme ole aikaisemmin ehtineet paikalle, mutta nyt vihdoin perheemme aikataulut mätsäsivät ja pääsimme kulkemaan polun joulukuun alun kirpakassa pakkasessa.
Saareen johtavalla sillalla pohjolan keskitalven aurinko paistoi matalalla, vaikka oli kello kävi puoltapäivää. Luonto oli piirrellyt sillan kaiteisiin pakkaskukkia, jotka kimalsivat auringonsäteissä kuin kristallit. Henkäilin ihastuksesta ja muistutin itseäni, että aika harva asia on sielulle sellaista hoitoa kuin retkeily luonnossa, oli kyse sitten samoilusta erämaasta tai piipahduksesta lähisaareen kaupungissa.

Saaren edustalla meressä oli pieni sula kohta, jossa uiskenteli sorsia ja perheellinen talvehtimaan jääneitä joutsenia. Nuorimmaiset joutsenet tunnisti höyhenpeitteen harmaista kohdista. Rumista ankanpoikasista oli kuoriutumassa pitkäkaulaisia lintujen kuninkaallisia. Veteen piirtyi sokerisen hauraita jäälauttoja, joista linnut työntelivät nokillaan kuin kaarnalaivoja.
Joulupolku koostui tekemispisteistä, joita oli saaressa joulukalenteriluukkujen mukaisesti 24 kappaletta. Lisäksi saaren ulkopuolella oli vielä pari pistettä. Värikkäin kaulaliinoin merkittyä polkua kulkiessamme aloin vasta ymmärtää, miten paljon lapsiperheille suunnattuun ilmaiseen tapahtumaan oli panostettu.

Polun varrella saimme esimerkiksi katsella tonttuperheen näytelmää, leikkiä jouluisia tanssileikkejä ohjaajan opastuksella, kiitää vipukelkassa, kuunnella satuteltassa tarinoita ja etsiä museon pihapiiriin piiloutuneet tontut. Joulupolun postikonttorissa lapset kirjoittivat joulukortteihin terveiset mummille ja paapalle, ja kortti laitettiin matkaan Seurasaaren omalla postileimalla. Pääsimme kurkistamaan ikkunasta sisään Antin taloon, jonne oli katettu valtava 1700-luvun juhlapöytä. Pöydän ympärillä ajanmukaisesti pukeutuneet elävät juhlavieraat juhlistivat joulua. Kuin olisi kurkannut suoraan ajassa taaksepäin!
Polun toteuttamiseen oli vaadittu ihan valtavasti etukäteisvalmistelua sekä vapaaehtoisia. Joulupolun yhteistyökumppaneita ja tukijoitakin oli iso lista. Tuollainen paneutuminen ihan vain muita ilahduttaakseen saa herkistymään. Miten ihania ihmiset ovat, että antavat ajastaan niin paljon voidakseen tarjota lapsiperheille upean ilmaisen elämyksen historiallisissa maisemissa! Jokaisen heistä pitäisi kuulla kiitokseksi se pienistä vatsanpohjista kuplien purkautuva ilonauru, jonka hevoskärryn kyydissä istumien sai lapsissa aikaan. He olivat varpaitaan myöten niin onnellisia.

Myöhäiseksi lounaaksi lapset söivät joulupolun tarjoamaa riisipuuroa, jota vapaaehtoiset kauhoivat isoista padoista retkiastioihimme. Ilmassa tuoksui kaneli, ja minä hörpin kuksasta höyryävän kuumaa glögiä niin että rillit vetivät huuruun. Jostain kauempaa kuului kulkusten vaimeaa helinää ja edessäpäin polulla näkyi lyhteillä koristeltu aita. Joulukuun sininen hämärä alkoi hiljalleen vajota maisemaan. Joulun maagisuus tavoitti aikuisenkin mielen.

Näiden sanojen ja kuvien myötä iloista ja rentouttavaa joulua teille ihanat lukijani! Minä suljen tietokoneen nyt pariksi päiväksi nauttiakseni täysin rinnoin lähimmäisten seurasta ja antaakseni joulurauhan kietoutua ympärille. Olkoon joulunne just sellainen teidän perheenne näköinen ja tuntuinen.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe