Juhla

Juhannus metsässä

Vietimme keskikesän juhlaa perinteisesti metsässä. Metsäjuhannus oli nyt toinen lajiaan, joten kai sitä voi jo alkaa kutsua perinteeksi, joka on ottanut aikaisemman vuosikausien perinteemme, kaupunkijuhannuksen, paikan. Hyppäsimme perheen ja ystäväperheen kanssa rinkat selässä bussiin, jäimme pois Vihdintien varressa olevalla pysäkillä ja painelimme siitä niittykukkien reunustamaa tietä pitkin metsään.

Ensimmäinen askel metsäpolulla sen jo varmisti. Havuinen maa antoi pehmeästi periksi retkeilykengän alla, ja huoahdin helpotuksesta. Onneksi lähdin. Juhannus on tuntunut viime vuosina tulleen niin tarpeeseen. Juhannuksesta alkaa monien lomat, ja hommat on tauottava pakettiin sitä ennen – myös kaltaiseni elämäntapayrittäjän, joka on pitkälti aikatauluista riippumaton ja pitää lomansa silloin kun se itselle sopii.
Nytkin keskikesän juhlaa edeltäneet viikot olivat hektisiä. Kivoja sekä antoisia, mutta myös vähäunisia ja energiat imeviä. Torstai-iltapäivällä väsy tuntui seisauttavan aivotoiminnan lisäksi veretkin, ja totta puhuen siinä hetkessä olisin kaikista mieluiten vain jäänyt yksin kotiin nukkumaan.

Tiesin kuitenkin jo kokemuksesta, että tulee vielä se hetki, kun kiitän itseäni siitä, että lähdin. Ja siinä metsäpolun alussa se tuli. Vedin sateen jäljiltä metsäisen mehevää tuoksua sieraimiini ja olin varpaita myöten onnellinen, että sain olla juuri siinä.
Taivalsimme leiripaikallemme kolmen tunnin ajan. Linnuntietä matkaa ei kertynyt kuin muutamia hassuja kilometrejä, mutta metsässä kulkiessa ei lasketakaan kilometrejä, vaan korkeuseroja ja polun mutkia. Viime vuodesta oli tapahtunut iso muutos, jonka tajusimme vasta siinä. Kun vielä vuosi sitten reissuseurueemme nuorimmaiset kulkivat metsään kantorepuissa, nyt he taivalsivat itse (ainakin melkein koko ajan).

Niin vain se elämä yksinkertaistuu siinä elämisen sivussa. Tajusimme, että vuosi sitten myös raahasimme metsään ja sieltä pois läjän vaippoja. Sitä rinkan päällä keikkuvaa hajupilveä en ihan heti unohda, mutta silti tuntui oudolta, että siitä on vasta vuosi. Ovelia nuo mukulat, kun kasvavat ja kehittyvät ihan huomaamatta!
Leiriin päästyämme tekeminen sujahti hetkessä metsäläiseksi. Lapset ottivat metsän ja sen tuomat leikit omikseen. He kantoivat puita keinulaudaksi, tutkivat maata kynnenaluset mustina ja leikkivät mättäiden takana vaanivia tiikereitä. Me aikuiset pystettiin telttaa, sytytettiin nuotiota, pestiin perunoita ja viriteltiin tarppia sateensuojaksi.

Silloin tällöin haaveilen eläväni kauemmin metsässä. En (täysin) omavaraisena, mutta niin että joku metsäseurueesta kävisi kerran viikossa kaupassa. Haluaisin nähdä ja kokea, mitä se tekisi kaltaiselleni nykyihmiselle. Miten paljon ehtisin oppia ja ymmärtää metsästä, maailmasta ja etenkin itsestäni?
Metsässä telttailussa yhdistyy jännällä tavalla kaksi asiaa: asioiden hankaluus ja asioiden yksinkertaisuus. Tiskikone ei pyöri, vaan tiskit pestään käsin luonnonvesissä. Uimisen jälkeen kaikki pyyhkivät samaan pyyhkeeseen. Ruuat valmistetaan ja syödään kalliolla istuen. Vaatteissa tärkeintä on se, että on jotain kuivaa päälle pantavaa, ei se, kuinka likaisia ne ovat.

Minä nukun metsässä aina vähän levottomasti, ja nytkin heräsin kylmyyteen lämpötilan laskiessa yöllä viiteen asteeseen. Ja sitten samalla uni on syvempää ja kokonaisvaltaisempaa niinä hetkinä, kun nukun. Ehkä kehoni lipsahtaa alkukantaiseen tilaan metsässä. Ihmisen ei ole alun perin tarkoitettu nukkuvan yhdessä pätkässä, vaan pätkissä ympäri vuorokautta. Pätkäisenkin yön jälkeen keho tuntuu aamulla vetreältä ja eläväiseltä. Ne hetket ovat lemppareitani metsässä: venyttelyt villapaidassa sammalmättäällä, katsellen yön kylmyyden jäljiltä vielä höyryävää vesistöä.
Kahden mestsäyön jälkeen pakkasimme leirimme takaisin rinkkoihin ja taivalsimme takaisin ihmistenilmoille. Bussipysäkillä naama noessa ja varpaidenvälit mullassa seisoskellessa ajatus kaupunkiin paluusta, omasta sängystä ja kotona odottavasta saunavuorosta tuntui onnenläikähdyksenä kehossa. Balanssista se löytyy, hyvän elämän salaisuus.

Meidän lasten ulkoilutakit saatu, iso kiitos Helly Hansenille!

Täällä postaus viime vuoden metsäjuhannuksesta. 
Reseptit

Kuusenkerkkäsiirappi aurinkovoimalla

Luonto on kyllä mainio epeli. Sitä ei koskaan pysty hallitsemaan ja se yllättää ihmeellisyyksillään kerrasta toiseen. Tein juuri kuusenkerkkäsiirappia maailman yksinkertaisimmalla ohjeella. En edelleenkään tajua, miten minulla yhtäkkiä on pullollinen mitä herkullisinta kuusenkerkkäsiirappia. Se vain tapahtui. Antakaas kun yritän selittää.

Mies toi mökkireissultaan tuliaisena kuusenkerkkiä. Eli siis niitä kuusien oksiin alkukesällä ilmestyviä mehevän vihreitä kasvustoja. Osasta surrautin pikaversiosiirappia, eli heitin kuusenkerkät sokerin ja veden kanssa tehosekoittimeen. Myrkynvihreää siirappia tarvittiin siihen metsäiseen ja oudon hyvään drinkkiin, josta tuli myös mieleen saunanlauteen nuoleminen.
Osan kuusenkerkkätuliaisista laitoin tekeytymään siirapiksi hitaammalla tahdilla. Kuulin ystävältäni Retkipaikassa julkaistusta siirappiohjeesta, joka kuulosti niin uskomattomalta, että sitä oli testattava. Yleensähän kuusenkerkkäsiirapin tekeminen vaatii liotusta, keittelyä, siivilöintiä ja taas monta tuntia keittelyä. Aurinkovoimalla valmistuva kuusenkerkkäsiirappi taas on niin yksinkertainen tehdä, että ei helpommaksi voi mennä.

Tarvitaan puhdas lasipurkki, jonka pohjalle kuusenkerkät painellaan tiiviiksi. Kerkkien päälle kaadetaan sokeri, minkä jälkeen kansi laitetaan kiinni. Purkki laitetaan aurinkoon, joka hoitaa siirapin uuttamisen. Minä tein työtä käskettyä, mutta suhtauduin koko touhuun skeptisesti. Ensimmäisinä päivinä purkissa ei oikein tapahtunutkaan mitään, sillä oli sateista ja pilvistä. Sitten tuli ensimmäinen aurinkoinen päivä.
Aurinko alkoi sulattaa sokeria, joka ikään kuin siivilöityi kerkkien läpi. Purkki lojui ikkunalaudalla melko omissa oloissaan, kun huitelin aamusta iltaan työmenoissa. Muutaman päivän kuluttua huomasin siirappitehtaan olevan täydessä työntouhussa. Pohjalle laittamani kerkät olivat nousseet pintaan ja niiden rairuohon vihreä väri oli muuttunut rusehtavan harmaaksi. Sokeri oli muuttunut nestemäiseksi ja valunut pohjalle hunajaiseksi siirapiksi.

En ymmärrä kemiaa, luonnontieteitä ja mitä lie niin hyvin, että osaisin selittää, mitä oikein tapahtui. Miten aurinko hoiti muutamassa päivässä saman, mihin menisi hellalla keitellen monta tuntia? En tiedä, mutta siinä sitä oli valmiina: ihan ilman sähköä tehtyä kuusenkerkkäsiirappia. Siivilöin sen pulloon, ja isoon lasipurkkiin perustetusta siirappitehtaasta tuli lopulta vain muutama desi valmista siirappia. Ensi kerralla tiedän laittaa isomman satsin tekeytymään. Siirappi kun säilyy kylmässä kuulemma jopa pari vuotta.
Kuusenkerkkäsiirappi on jumalaisen hyvää. Haluaisin lorottaa sitä kaikkialle: turkkilaisen jukurtin kaveriksi, teemukiin ja blenderiin smoothieta valmistaessa. Siirappi maistuu suloisen hunajaiselle, mutta siinä on pehmeä havuinen takapotku.

Aurinkovoimalla valmistettu lempeä kerkkäsiirappi toimisi varmasti hunajan sijasta esimerkiksi tähän kotitekoiseen mysliin makeuttajaksi. Se löytäisi paikkansa muyös kakuissa, booleissa, puurossa, mehuissa, marinadeissa ja dippikastikkeissa. Ja oih, tätä täytyy maistaa vaniljajätskin kanssa! Ei vain ihan tuo pari desiä taida piisata kaikkeen.
Viimeiset kuusenkerkät poimitaan yleensä juhannuksen aikoihin, mutta se riippuu tietenkin ihan säistä, kasvupaikasta ja kuusen mielenliikkeistä. Kun pehmeät kuusenkerkät alkavat muuttua kovemmiksi ja havuisiksi, on aika odotella ensi vuoden satoa. Jos siis mielit tehdä kuusenkerkkäsiirappia vielä tänä vuonna, ota se juhannuspuhteeksi. Kerkkien poimiminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin, vaan siihen tarvitsee metsänomistajan luvan.

Näillä siirappisilla tunnelmilla on hyvä laskeutua juhannukseen. Minä aion olla pari päivää ihan metsässä ja lomalla. Rentoa ja mukavaa keskikesän juhlaa myös teille ihanat!
Kaupallinen yhteistyö

Kirppisaarteilla sisustettu pikkuinen parveke


Kaupallinen yhteistyö: Punaisen Ristin Kontti ja Suomen Blogimedia

Elelemme ensimmäistä kesää yhdessä miniparvekkeemme kanssa. Muutettuamme viime syksynä uuteen kotiimme, en yllätyksekseni jäänyt kaipaamaan vanhaa kotiamme. Kaikki osaset uudessa kodissamme on kuin suunniteltu meidän perhettämme varten. Lisäneliöt vaikuttivat arkeemme mullistavasti. Yhden asian kanssa on kuitenkin ollut totuttelemista. Ja se on tuo parveke.

Vanhassa kodissamme meillä oli lähiökeidas. Isohko lasitettu parveke, joka kesäisin oli niin olohuoneemme, keittiömme, lastenhuoneemme kuin kasvimaamme. Tein parvekkeella läppärin kanssa töitä, kasvatin tomaatteja ja istuin iltaisin viinilasin kanssa katsellen metsänrannan taa laskevaa aurinkoa. Uudella parvekkeella olin ihan viime viikkoihin asti käynyt lähinnä tuskailemassa, että koskakohan tämä roinavarasto ihan alkuun vaikka siivottaisiin.
Uuden kotimme parveke on pieni – ja oikeastaan aika suloinen, kun sitä tarkemmin katsoo. Kaikki on kotoisan ja ihanan 50-lukulaista oven paneeleita ja kaiteiden rosoista metallia myöten. Parveke on myös paljon näppärämmin sijoiteltu kuin vanhassa kodissa. Sinne pääsee pujahtamaan melkein ruokailutilan vierestä, joten aamukahvit parvekkeella olisivat vain muutaman lisäaskeleen päässä. Yrtit ja salaatitkin päätyisivät näppärästi keittiöön suoraan parvekkeelta napsittuna.

Parvekkeella ei vain ole ollut edes tuolia, jolle ahterinsa aamukahvin ajaksi asetella. Vanhan kotimme asukkaat tahtoivat pitää sen kodin parvekkeen kalusteet, mikä oli hyvä. Ne eivät olisi mahtuneet uuden kodin pikkiriikkiselle parvekkeelle, eivätkä ne olisi kestäneet ilmojen armoilla olevalla lasittamattomalla parvekkeella.
Vanhasta kodista uuden kodin parvekkeelle kannettiin oikeastaan vain monenmoista tehtävää ja kolhua nähnyt metallinen pöytä sekä ruukussa kasvava raparperi, joka muutti meille vuosia sitten Pohjanmaalta junan kyydissä. Huhtikuussa törkkäsin parvekkeelle pahvilaatikossa nipun orvokkeja, jotka olivat Unelmahommissa-kirjajulkkareissa somisteina. Sitten parveke jäi odottamaan inspiraatiota ja aikaa. Tai ihmettä, jos suoraan sanotaan.

Ihme, inspiraatio ja aika saapui Punaisen Ristin Kontti-kierrätystavaratalon muodossa. Konttilaiset tahtoivat yhteistyöhön Lähiömutsin kanssa, ja minä tiesin heti, että tässä on sauma laittaa parvekeprojekti käyntiin. Sisustimme vanhan kotimme parvekkeenkin pääasiassa kirppislöydöin, ja samaa ajatusta tahdoin toteuttaa myös nyt.
Teimme Tämän kylän homopoika -blogin Einon kanssa kirppistärskyt Helsingin Itä-Keskuksen Konttiin, joka on ihan siinä metroaseman ja Itis-kauppakeskuksen kulmilla. Kontti tosiaan on nimensä mukaisesti kierrätystavaratalo. Se on iso, siisti ja jaoteltu alueisiin, mikä helpottaa täsmälöytöjen tekemistä. Silti se kutkuttava kirppisfiilis säilyy: hinnat ovat kohtuulliset ja hyllyiltä voi löytyä ihan mitä tahansa.

Ja kaikenlaista tosiaan löytyi, minkä voi käydä toteamassa Einon kuvissa näkyvästä ostoskärrystä. Suurin osa löydöistäni oli parvekkeen sijaan muualle, kuten usein käy, kun kirppikseltä lähtee etsimään jotain tiettyä. Löytyykin jotain ihan muuta. Sain Kontin mainion kankaisen kesäkassin ostoksilleni, mutta onneksi olin saanut laatikkopyörähuollon ajaksi naapureilta lainaan myös auton. Ei olisi ihan metrossa löytöjäni kotiin kuljeteltu.
Uskomatonta, miten pienellä panostuksella nuhjuinen parveke lopulta muuntautui houkuttelevaksi kesähuoneeksi. Istutin kukkasia saviruukkuihin, joita Kontista löytyi sopuhintaan ja sopivalla käyttörosoisuudella varustettuna. Vuosikymmeniä vanhat naruamppelit olivat käytössä jo edellisen kodin parvekkeella, ja nyt katsotaan miten ne kestävät ilmojen armoilla.

Poloiset kirjajulkkariorvokitkin pääsivät vihdoin pahvilaatikosta arvoiselleen paikalle, ja toivon niiden tuosta piristyvän. Pöydälle nostin Kontista löytyneen korin, johon sujautin yhden kukkaruukun. Tuhannen ja yhden yön -sadusta Kontin hyllylle putkahtanut koukerokuvioinen metallikannu toimii kastelukannuna.
Seinälle nakuteltiin kiinni ruskea kanakeramiikkahässäkkä, jota en vain voinut jättää Kontin hyllylle. Yritin kyllä, sillä ei me sitä oikeasti oltaisi tarvittu. Mutta sitten toisaalta, mitä on parveke ilman kanakeramiikkahässäkkää? Niinpä! Keksin lopulta Kontin hyllyjen välissä käyttötarkoituksen myös löytämilleni maailman kauneimmille shottilaseille. Eihän niistä tarvitse viinaa vedellä! Shotit voi nostaa ihan aamukahvipöytään, kun niihin surauttaa paukun tyrnimarjoista, hunajasta, inkivääristä ja tilkasta vettä.

Niitä penteleen tuoleja meillä ei kyllä vieläkään ole parvekkeelle. Mutta kunnes sellaiset löytyvät, tarvittaessa parvekkeelle voi nostaa jakkarat ruokailutilan puolelta. Samalla voi napata sohvalta mukaan söpön kirjotun tyynyn ja maailman luultavasti ihanimman, lämpimimmän ja muhkeimman vilttaviltin – molemmat Kontista löytyneitä totta kai. Taidan tietää, missä tästä lähtien juon aamukahvini aina kuin mahdollista.
Helsinki

Itä-Helsinki road trip laatikkopyörillä: kesämökkeilyä Rastilassa

Olen päässyt road trip -kertomuksessa toisen reissupäivämme iltaan. Jo siihen mennessä lähiseudut täällä Helsingissä olivat todistaneet, että lähimatkailemalla(kin) voi päästä kauas arjesta. Olimme telttailleet metsässä Mellunmässä ja nauttineet merenrantahotellielämästä Vuosaaressa. Ja sieltä valkoisista hotellilakanoista jatkammekin tänään.

Kiinnitimme yön aikana latautuneet pyöräakut kiinni perhefarmareihimme ja pakkasimme karavaaniseurueemme taas pyörien päälle. Kiesimme alkoivat näyttää siltä, että asumme niissä. Uikkarit olivat edelleen märkinä edellisillan saunareissun jäljiltä, joten ne ripustettiin yhdessä pyyhkeiden ja muutaman hikisen sukan kanssa liehumaan rinkkojen naruihin.
Käänsimme pyöriemme nokat ensimmäisenä kohti Kallvikinniemen kärkeä. Hiekkatie mutkitteli pitkin kapeaa niemeä, ja aurinko laittoi puiden väleissä vilkkuvan meren kimaltelemaan sillä kauniilla tavalla kuin vain Suomen suvessa voi. Olimme kuulleet, että ihan niemen kärjessä pystyy kokemaan muumimaisen seikkailun, joten ajoimme kunnes meri tuli vastaan.

Suoraan edessä näkyi vain meri, jota täplittivät pienet saaret rantakallioineen. Vasta kun taivutti niskojaan oikealle ja kurkisti kohti mannerta, huomasi Aurinkolahden merenrannan kainaloon pakkautuneet talot. Taisin reissumme neljän päivän aikana tehdä ennätyksen siinä, kuinka monta kertaa voi hämmästellä, olemmeko me tosiaan Suomen pääkaupungissa.
Astelimme rantakallioille, jossa minä riisuin vaelluskengät ja varpaisiin liimautuneet sukat jaloistani. Tarinan mukaan viereiselle piskuiselle saarelle pääsee kahlaamaan hiekkasärkkää pitkin. Se kuulosti sellaiselta seikkailulta, johon muumit lähtisivät, joten olihan se testattava.

Vesi oli niin kylmää, että se sai säärikarvat kauhusta pystyyn. Kevyet mainingit kastelivat polven yli ruttaamani legginssit, mutta tarina osoittautui todeksi: pian hiekkasärkkä alkoi taas nousta rantaa kohden ja sipsuttelin kuin suurikin seikkailija saarelle. Istuin tovin auringon lämmittämällä rantakalliolla oman elämäni Nuuskamuikkusena. En kuitenkaan jäänyt odottamaan muumimaisia käänteitä, kuten paluureitin upottavaa nousuvettä tai hattivatteja, vaan lähdin kahlaamaan takaisin maihin.
Minisaariseikkailun jälkeen poljimme vatsat kurnien lounaalle kesäravintola Maininkiin, joka sijaitsee ihan Kallvikinniemen vieressä. Keltainen puutalo pikkuruisine ruutuikkunoineen oli kaunis, ja istahdimme kuistille syömään. Lounasnoutopöydän hinta-laatusuhde oli kohdillaan, ja kotiruokaa henkivä kattaus maistui etenkin lapsille erinomaisesti. Internet osasi kertoa, että Mainingissa on ruokottoman huonot sapuskat, mutta meidän reissuseurueemme väittää, että netti on väärässä.

Jälkkärikahvit nappasimme mukaan ja valuimme nauttimaan niitä viereiselle Ison Kallalahden uimarannalle. Koko road trippimme ajaksi luvattu sade näytti ensimmäisen päivän räiskimisen jälkeen eksyneen reitiltään. Lapset tahtoivat uimaan, joten nappasimme uikkarit liikkuvalta pyykkinarultaan. En tiedä, missä vaiheessa ihmisestä häviää se lapsen taito olla huomaamatta veden kylmyyttä. Siellä ne räisköttivät onnessaan, kunnes alaleuat alkoivat lyödä loukkua.
Koska kahveista alkoi olla aikaa jo ainakin puolentoista tunnin verran, lähdimme uimatouhujen jälkeen kahveille ja jäätelöille viereisessä Ullaksen puistossa sijaitsevaan Villa Ullakseen. Kahvila on kaupungin ylläpitämä, ja siellä on työkokeilupaikkoja nuorille. Kahvi jäi valitettavasti juomatta reilulla kermallakin, mutta lapset söivät onnellisena jäätelöitään. Ei kesää ilman jätskistä tahmeita sormia, suupieliä ja rinnuksia.

Road trippimme viimeiseksi yöksi poljimme Rastilaan, jossa saimme kokea yhden yön ajan kesämökkeilyä itä-helsinkiläisittäin, 13 kilometrin päässä Helsingin keskustasta. Rastila Camping sponsoroi meille mökin, jossa oli nukkumapaikat 6 hengelle. Makuusoppien lisäksi söpössä ja kompaktissa citymökissä oli vessa, kylppäri, pikkuinen sauna ja valoisa keittiö, jossa oli kaikki köökkivarusteet vatkaimesta leivinpaperiin. Pihaan tuotiin vielä kaasugrilli.
Saimme muutamia ystäviä kesämökillemme illallisvieraiksi, ja laitoimme grillin kuumaksi sekä kannoimme keittiönpöydän ulos. Siinä oli kesälomamaisemaa kerrakseen. Aurinko porotti, lapset leikkivät keskelle nurmikkoa kannetun täyden saunasaavin kanssa ja pöydän ääreen alkoi kerääntyä väkeä. Mitä enemmän jengiä pöydän ympärillä, sen onnellisempaa, sanon mä.

Ruuan jälkeen tepastelimme rantasaunalle yksityiselle saunavuorolle, jonka saimme sponsoroidun mökkilomamme kylkiäisenä. Toinen puolikas sakista jäi keittämään kahvia saunatupaan, ja loput jengistä paineli löylyihin. Lauteilla istuessa pystyi katselemaan meren yllä kiitävää oranssia metrojunaa. Ihot löylyistä höyryten juoksimme rantaan, jossa uskaliaimmat (eli lapset) kävivät pulahtamassa.
Illalla muiden mentyä nukkumaan, istuin kesämökkimme terassilla ja aistin valoisaan yöhön taittuvaa iltaa. Tuomi kukki ja nostalginen kesälomantuoksu leijui ilmassa. Vaikka kyllähän minä tiedän, miten monipuolinen Helsinki on, silti sen kokeminen todeksi aina sykähdyttää. Urbaanius ja luonto kulkevat nätisti ja sulassa sovussa käsikynkkää.

Mökkiyön jälkeen heräsimme vesisateeseen. Niinpä hitaan aamun ja melkein puolille päiville valuneen aamupalan jälkeen kaivoimme kuravaatteet rinkkojen pohjilta ja lähdimme polkemaan kotia kohti. Vaikka matkaa ei ollutkaan kuin muutama hassu kilometri, tokihan matkalla täytyy pysähtyä syömään ja kahville.
Kurvasimme Itäkeskukseen, jossa kävimme vetämässä Itiksen Fafasissa pitat. Tarkoituksena oli juoda päälle torikahvit Tallinnanaukiolla, mutta sateen takia päädyimme turkkilaiseen ravintola-kahvila Saraybaklavaan. Ryystimme hyvät sumpit ja söimme sormet makeasta tahmeina baklavat.

Muutamaa kilometriä myöhemmin olimme taas kotona. Yhteensä pyörämme ahmivat road trippimme aikana alleen rapiat 40 kilometriä. Mikä upeinta, omilla pyörillään matkassa olleet 4- ja 5-vuotiaat polkivat koko reissun ihan itse. Melkoisia fillarimimmejä.

Mikä mahtava reissu! Että kuulkaa, miksi lähteä kauas, kun voi lähteä lähelle.

Ps. Muistattehan Lähiömutsin alennuskoodin noihin Babboe-laatikkopyöriin. Koodista löytyy lisäinfoa täältä.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe