Perhe-elämä

Ihan tavallisen arjen aika

Lapsilla alkoi tällä viikolla päiväkoti yli kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Esikoinen on odottanut tätä päivää noin kahdeksan kuukautta, mutta kuopus ei ollut asiasta ihan niin varma. Onneksi alkuviikko ja kuopuksen päiväkotiharjoittelu yhdessä isin kanssa on lupaillut hyvää. Näyttäisi siltä, että pitkästä tauosta ja isompien puolelle siirtymisestä huolimatta nuorimmaisemme päiväkotielo jatkuu yhtä hienosti kuin viime syksynä alkoikin.

Ihan täysillä arkemme ei ole vielä alkanut, vaan elelemme armollisessa välitilassa. Saamme koko sakki parin viikon pehmeän laskun, sillä koti-isänä ollut mies palaa töihin vasta syyskuun alussa. Ehdimme hakea arkeen toimivia uomia. Tässä on käsillä sekä paluu vanhanlaiseen arkeen että samalla ihan täysin uuden aikakauden alku.
Ehdimme viettää ensimmäistä kertaa pikkulapsiperheenä sellaista tavallista arkea viime syksynä, vajaan neljän kuukauden ajan. Molemmat lapset olivat päiväkodissa ja sain tehdä työni päivisin, nauttia perhearjesta iltaisin, viettää miehen vapaailtoina sohvatreffejä lasten mentyä yöpuulle sekä nukkua yöni. Kahden täyspäiväisesti työskentelevän ihmisen tulot tuntuivat yltäkylläisiltä, kun olimme tottuneet viiden vuoden ajan rakentamaan sekä työvuoroista että tuloista palikkatornia yhdessä miehen kanssa.

Rakastin sen syksyn ihanan tavallista arkea. Olin ihan hämmästynyt, että pikkulapsiperhearki siis tosiaan voi olla näin kivaa ja mukavasti soljuvaa. Viime vuoden lopulla mietimmekin, olemmeko ihan hulluja, kun päätimme laittaa paketin taas säpäleiksi. Juuri kun arki alkoi sujua mahtavasti, lähdimme sekoittamaan pakkaa. Mies jäi taas kotiin, lasten päivähoito keskeytettiin, minä pakkasin kotikonttorin matkalaukkuun ja lähdimme talveksi Balille.
Olihan se monilla tavoin hullua, mutta olen onnellinen, että teimme sen hulluuden yhdessä perheen kanssa. Meillä oli mahdollisuus toteuttaa unelmamme, ja onneksi emme miettineet liiaksi, vaan nappasimme siihen kiinni. Nyt pankkiholvissa näkyy pohja, mutta kokemuslipas pursuilee ja perheemme on entistä vahvempi tiimi.

Ja ehkä juuri kuluneen kahdeksan kuukauden ansiosta nyt on mahtavaa saada elää juuri tätä hetkeä elämästä, uudelleen starttailevaa ja ihan tavallista pikkulapsiperhearkea. Kuluneiden kuukausien aikana olen tehnyt työni pätkissä siellä täällä, sillä se onneksi on mahdollista niinkin. Välillä on kuitenkin tuntunut, että olen oikeastaan tehnyt töitä tai ainakin miettinyt töiden tekemistä koko päivän – jopa paratiisisaarella maailman toisella puolella. Duunit ovat liian usein valuneet iltoihin ja öihin.
Siksi kaipaankin nyt elämääni säännöllisempiä aikatauluja, työn ja sinivalon rajaamista pois illoista, kunnon yöunia ja hiljaisia työpäiviä kotityöhuoneellani. En vain saa kyllikseni siitä, miten mahtava fiilis on tulla päiväkodista aamuisin hiljaiseen kotiin ja laittaa kahvi tulille tietäen, että saan keskittyä tekemään töitäni ihan rauhassa ja täydellä teholla koko päiväksi.

Samalla kun edessä oleva arki on tuttua, on tämä myös uuden aikakauden alku. Kuopus täyttää syksyllä kolme, joten meidän sakkimme perhevapaat ovat nyt tässä. Ainakin valtion tukemat ja mahdollistamat sellaiset. Se on hurja ajatus. Mies on ollut koti-isinä pitkien kesien ajan viime vuosina. Tulevina kesinä sellaiseen ei enää ole mahdollisuuksia. Miten käy, kun siihen ihan tavalliseen arkeen ei tulekaan taukoja ja vaihteluita? Kun koulut alkavat, pystymmekö enää edes pitämään lomaa samaan aikaan koko perhe? Tuntuuko arki näin hyvältä vielä vuoden, kahden tai viiden päästä?
En osaa vielä sanoa. Mutta sen tiedän, että kaukana ovat ne fiilikset aika tasan kolmen vuoden takaa, kun rääyin silmät päästäni miehen vanhempainvapaan loppuessa ja esikoisen päiväkodin alkaessa tauon jälkeen. Nyt tiedän, että juuri tässä hetkessä ja arjessa on hyvä olla onnellinen.
Reseptit

Kakkugurun reseptisalaisuus: Mansikka-lime-valkosuklaamoussekakku

Oletteko valmiina nyrjäyttämään makunystyränne onnesta? Kävi nimittäin niin, että sain kunnian jakaa teidän kanssanne kakkuguruni reseptin mansikkaiseen täytekakkuun. Kakkuguruni ja ystäväni Outi on tehnyt aikaisemmin työkseen täytekakkuja, joten hän todellakin puhuu kakkua

Jos olette muinoin käyneet kahvittelemassa Helsingin Kalliossa sijainneessa Villipuutarha-kahvilassa ja ottaneet kahvinne kylkeen täytekakkupalasen, olette jo päässeet maistamaan kakkugurun aikaansaannoksia. Outi kun teki kaikki Villipuutarhan kakut.
Minä olen yrittänyt udella aikaisemminkin tietooni Outin kakkureseptejä. Kuopuksen yksivuotissynttäreillä tarjotusta valkosuklaa-puolukkakakusta puhutaan edelleen huokaillen, Outin tekosia oli sekin makuonni. Moni teistäkin on kysellyt sen kakun reseptiä. Ongelma on ollut siinä, että Outi ei käytä leipoessaan mittoja, vaan tuntumaa ja tekemisen taitoa, joka on suotu vain hänenlaisilleen keittiövelhoille. Reseptejä ei ole ollut.

Nyt Outi kuitenkin leipoessaan kaivoi esiin vaa’an ja kirjasi ylös reseptin kakkuun, jonka hän teki meidän ollessa muutama viikko sitten lasten kanssa vanhempieni luona Pohjanmaalla. Mansikoina hän käytti tietenkin isini ja äitini ilman torjunta-aineita viljeltyjä mansikoita, joita edelleen voi käydä itsepoimimassa suoraan tilalta ilta-aikaan. Äitini päivittää tarkempia mansikkasaatavuustietoja ja hintoja marjatilan FB-sivuille.
Outin ylöskirjaama resepti kannattaa lukaista huolella loppuun ennen kuin aloitat. Rakastan Outin tapaa keskustella ruoka-aineiden kanssa ja viedä reseptiä eteenpäin sen mukaan, millaista palautetta valmistuva ruoka tai leipomus antaa. Esimerkiksi kakkupohjassa hän käyttää tilavuusyksikköinä desien sijaan juomalaseja ja leipoi todistettavasti komeasti nousseen kakkupohjan ihan ilman leivinjauhetta.

Muutenkin reseptissä on sitä, mitä kaltaiseni nippelitietorakastaja ja niksimuija rakastaa. Siinä on avattu leipomisvaiheiden pieniä nyansseja ja vinkkejä, kuten se, että kermaa kannattaa pitää ennen vatkaamista vartin verran pakkasessa, jotta se vaahtoutuu paremmin. Tällaisia käytännön niksejä, esivanhemmilta perittyjä salaisuuksia ja aukikirjoitettuja kokkikouluoppeja reseptit kaipaavat!
Älkää säikähtäkö tätä alustusta. Resepti on simppeli. Vaikka Outi on keittiövelho ja kakkuguru, hänen ruokiensa salaisuus on puhtaat maut ja yksinkertaisuus. Tähänkin kakkuun tulee vain ihan muutamaa raaka-ainetta, joista rakentuu täytekakunkokoinen makutemppeli.

Noniin, tästä se lähtee; resepti, jonka tulette tallentamaan lemppariresepteihinne:

Mansikka-lime- valkosuklaamoussekakku

Kakkupohja:
  • 5 kananmunaa
  • sokeria
  • jauhoja 
Ota esiin kolme samanlaista juomalasia. Riko ensimmäiseen lasiin 5 kananmunaa. Kaada toiseen lasiin kananmunien tilavuuden verran sokeria ja kolmanteen lasiin sama määrä vehnäjauhoja. Itse en käytä leivinjauhetta, kakkupohja nousee ilmankin, mutta halutessasi voit sekoittaa jauhoihin 1 tl leivinjauhetta.

Vatkaa kananmunat ja sokeri paksuksi, valkoiseksi vaahdoksi. Sekoita varovasti nostellen joukkoon jauhot, kaada taikina voideltuun kakkuvuokaan ja nosta vuoka 175 asteisen uunin alatasolle. Paista 35–45 min, uunista riippuen. Älä avaa luukkua ensimmäisen 30 min aikana.

Pohja on kypsä, kun keskelle kakkua painettuun cocktail-tikkuun ei jää taikinaa. Anna kakkupohjan olla vuoassa 5-10 minuuttia, irrota irtoreunat ja nosta pohja ritilälle jäähtymään. Kakkupohja kannattaa tehdä jo edellisenä päivänä ja säilyttää jääkaapissa, se helpottaa kerrosten leikkaamista.
Täyte:
  • 400 g valkosuklaata
  • 400 g kuohukermaa
  • 40 g sokeria
  • 200 g maitorahkaa
  • 200 g maustamatonta tuorejuustoa
  • 1 limen mehu ja raastettu kuori
  • 3-4 litraa mansikoita Valtarin marja- ja vihannestilalta

Paloittele valkosuklaa pieniksi paloiksi ja sulata vesihauteessa tai mikrossa 15 sekunnin välein sekoittaen. Jätä jäähtymään.

Vatkaa kuohukerma ja sokeri kovaksi vaahdoksi. Kerma vaahtoutuu parhaiten mahdollisimman kylmänä, joten voit pitää purkkeja pakastimessa vartin verran ennen vatkaamista. Vastaavasti se juoksettuu helposti, jos keittiössä on kuuma tai kerma on liian lämmintä. Jos käytät yleiskonetta, jätä kulho kiinni koneeseen, äläkä irrota vispilää. Sitä tarvitaan vielä.

Yhdistä kulhossa maitorahka, tuorejuusto sekä limen mehu ja raastettu kuori.

Kun valkosuklaa on varmasti jäähtynyt, voidaan aineet yhdistää. Laita yleiskone päälle, valuta kermavaahdon joukkoon valkosuklaa ohuena norona. Anna yleiskoneen olla päällä ja lisää joukkoon maitorahka-tuorejuusto-lime -seos. Vatkaa huolellisesti.

Siivuta 2 litraa mansikoita.
Ota esiin aiemmin käyttämäsi irtopohjavuoka ja etsi askartelusakset. Kakusta tulee huomattavasti vuokaa korkeampi, joten joudut rakentamaan vuokaan korotetun reunan. Tarkoitukseen sopii erinomaisesti piirtoheitinkalvo, taipuisa pahvi tai muu vastaava hyödyke, joka on mahdollista taivuttaa myötäilemään kakkuvuoan reunoja. Ylimääräistä reunaa on hyvä olla 5–10 cm.

Leikkaa kakkupohja kolmeen osaan, pane yksi pohjista vuoan pohjalle. Asettele pohjan päälle puolet siivuttamistasi mansikoista, levitä sen jälkeen mansikoiden päälle puolet valkosuklaamoussesta. Aseta päälle toinen pohjapala, levitä päälle mansikkasiivut ja loput valkosuklaamoussesta. Laita päälle vielä kakkupohjan viimeinen pala.

Tämän jälkeen voit tasoittaa rakentamastasi korotusreunuksesta kakun pinnan päälle nousevan osan ja asettaa kakkuvuoan päälle tasaisen lautasen. Nosta kakku lautasineen jääkaappiin, laita lautasen päälle muutama maitotölkki painoksi. Pidä kakku jääkaapissa vähintään neljä tuntia. Vaihtoehtoisesti painoina voidaan käyttää vedellä täytettyjä minigrip-pusseja.

Kun kakku on saanut tekeytyä jääkaapissa, voit irrottaa kakun vuoasta ja siirtää sen isolle tarjoilulautaselle. Siisti reunoja kuumaan veteen kastetulla palettiveitsellä. Leikkaa 1(-2) litraa mansikoita neljään osaan ja sommittele kakun päälle houkutteleva mansikkavuori. Kiinnitä erityistä huomiota reunoihin, etteivät mansikkapalat pääse tipahtamaan.

Nauti kahvin kanssa.
Helsinki

Myrskyisä Flow

Festarit koettu pressi-nauha ranteessa

Missä sinä olit, kun viikonlopun myrsky vyöryi Helsinkiin? Minä olin Flow Festivalin ravintolakatoksessa, siinä kasvihuoneen näköisessä. Pidin toisella kädellä rystyset valkoisena kiinni pöydästä, toisella viinilasista. Olimme juuri ehtineet ruoka-annostemme kanssa siihen, kun horisontissa velloneet mustat pilvet vyöryivät päälle riepottelevan tuulen vanavedessä ja repesivät kaatosateeksi.

Ihmisiä juoksi massoina, kun kaikki yrittivät löytää jostain sateensuojaa. Pisarat piiskasivat maata tuulen antamassa tahdissa. Salamat ryskyivät alas ja saivat sydämen tykyttämään kiivaammin. Ravintolakatoksen lamput heiluivat kuin myrskysäässä seilaavan laivan lyhdyt, puolelta toiselle. WC-ilmapallot sojottivat narujensa päissä vaakatasossa. Yksi seurueestamme ryömi varmuudeksi pöydän alle syömään ruoka-annostaan.
Rakastan hulluja säätiloja ja vihaisena riehuvaa ukkosta. Mutta nyt adrenaliinin makuiseen ihailuun sekoittui hivenen pelkoa. Vaikka festarialueella oli varauduttu myrskyyn muun muassa purkamalla kaikki lentoon helposti lähtevä pois ja vahvistamalla rakennelmia betoniporsain sekä kuormaliinoin, katselin mietteliäänä vieressä kohoavia vanhoja tehdaspiippuja. Mistä sitä koskaan tietää – muuta kuin sen, että kotiinsa ne ihmiset eniten kuolee.

Pienestä pelkotykytyksestä huolimatta tuntui absurdilta lukea netistä uutisia ja somepäivityksiä. Ilmatieteenlaitos kehotti ihmisiä siirtymään sisätiloihin. Ylen televisiokanavilla pyöri hätävaroitus. Hesari tiesi kertoa, että Flow on joutunut keskeyttämään ohjelmansa ja että festareilla on täysi kaaos.
Ei se kaaokselta siinä uutisoinnin keskiössä tuntunut. Enemmänkin hämmentävältä ja fiilistä tihentävältä yhteiskokemukselta muiden kylki kyljessä sateen loppumista odottavien festarivieraiden kanssa. Sellaiselta hetkeltä, jonka halusin olla kokemassa. Tosin kuulin myöhemmin, että paniikinpoikastakin oli ollut, kun suurimman teltan katto oli revennyt ja koko jättimäinen teltta oli jouduttu evakuoimaan.

Flow myrskyn jälkeen oli absurdi kokemus sekin, haahuileva välitila. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ohjelma-aikataulu ei pitänyt paikkansa ja suurin osa lavoista oli edelleen suljettuna, eikä niiden lähelle saanut mennä. Flow ilman musiikkia tuntui aavemaiselta, sähköisen odottavalta.
Illan mittaan suurin osa lavoista aukesi uudelleen, musiikki alkoi taas soida ja se toinen myrskyrysähdys ei osunutkaan Flow’hun. Myrskypilvien tilalle taivaalle ilmestyi välissä jopa pumpulisia pilvipalleroita, jotka näyttivät kuin paksulla öljyvärillä töpsötellyiltä. Sitten taas satoi.

Säästä huolimatta tein Flow'n lauantaissa sitä, mikä Flow’ssa on parasta: annoin fiiliksen ja festarikavereiden viedä. Olin onnesta yhtä hymyä Alman keikalla ja tilasin tiskiltä kirjallisuuden innoittamana Captain Morgania – Katja Ketun Kätilö-kirjassa, jota paraikaa kuuntelen äänikirjana, juodaan tuota rommia vähän väliä. Kuljimme sadetakit kahisten ympäri valoin koristeltua festivaali-aluetta. Kaikki näytti ehkä jopa tavanomaista kauniimmalta ja mystisemmältä niin, sadeharson läpi katseltuna.
Kaupallinen yhteistyö

Likkojen reissu – Tampereen salatut helmet, osa 2

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Lue täältä Tampere-seikkailumme ensimmäinen osa.

Hyppäämme valkoisten pyöräratsujemme selkään ja laskettelemme Pyynikiltä alas tuulen suhistessa korvissa. Kurvailemme parin teinin perässä Pispalan autioon tulitikkutehtaaseen (Rantatien päässä). Komea punatiilinen ja isoikkunainen rakennus on seissyt paikoillaan 1920-luvulta asti, ja siellä valmistettiin nimensä mukaisesti tulitikkuja viidenkymmenen vuoden ajan, aina 1970-luvulle asti. Sen jälkeen siinä on toiminut kuorma-autovarasto.

Nykyään kaunis tehdasrakennus on ollut tyhjillään 10 vuoden ajan. Sinä aikana paikat ovat päässeet rapistumaan pahasti, mutta samalla alueelle on syntynyt ilmainen taidegalleria. Mikäli tästä Ylen jutusta oikein ymmärrän, tila on vapaasti käytettävissä maalaamiseen. Vanhan tehdasrakennuksen seinät ovatkin täynnä värikästä katutaidetta: tageja, taidokkaita graffiteja ja näyttäviä muraaleja. Galleriakierroksen päätteeksi kaadamme laseihin kulttuurikuohuviinit ja istumme alas ikkunanpielille, joiden lasit rahisevat sirpaleina jalkojemme alla.
Luulin ylämäkeen polkemisten olevan tältä päivältä jo ohi, mutta vielä mitä. Meitä odottaa illlallinen Cafe Pispalassa (Pispankatu 30), jonne päästäkseen on ensin kavuttava Pispalan korkeimmalle kohdalle. Poljen vaihteetonta pyörää niin että silmissä on sumentua. Takapuoli on tulessa ja reidet alkavat vetää maitohapoille. Pysähdymme hengittelemään Pispalan harjulle, josta avautuu upeat maisemat Pyhäjärvelle. Hiki alkaa haihtua iholta sen verran, että kehtaamme lasketella alamäkeen viimeiset parikymmentä metriä, laittaa pyörät parkkiin ja astua sisään ravintolaan.

Cafe Pispala on pieni ja tunnelmallinen kahvila-ravintola, josta olen kuullut valtavasti kehuja. Odotukset ovat tapissa, kun tilaamme ravintolan vegemenun. Alkukeitto on vallan mainio, mutta pääruoka maistuu harmikseni pettymykseltä; vegeannos jää aika vaisuksi ja mielikuvituksettomaksi. Johtuneeko ehkä siitä, että ravintolassa vaihdetaan menu joka viikko. Eihän se välttämättä täysii joka viikko lähde. Onneksi jälkkärikakku paikkaa hieman tilannetta. Kakkuviipaleet ovat niin jättimäisiä, että emme millään jaksa syödä niitä loppuun.
Vatsat pullollaan ajelemme laiskasti kurvaillen iltapesuille Rajaportin saunaan (Pispalan valtatie 9). Puusaunan tuoksu leijailee kesäillassa, kun astumme portista saunan sisäpihalle. Pihalla istuu ihmisiä vilvoittelemassa pyyhkeet ympärillään. He rupattelevat muiden saunojien kanssa juoden vichyä, jaffaa tai keskiolutta. Saunojissa on niin lapsia ja kuin vähän vanhempaa väestöä, mutta yllätyksekseni kuitenkin eniten kaltaisiamme kolmekymppisiä. Ja saunakulttuuriko muka kuolemassa!

Riisumme vaatteet pukutiloissa, johon ilta-aurinko siivilöityy vanhojen ikkunalasien läpi. Astumme matalasta ovesta saunan hämärään. Sauna on jaettu seinällä kahteen osaan; toisella puolella ovat miehet ja toisella naiset. Keskellä uljaana seisova jättimäinen kiuas on kuitenkin yhteinen. Sauna on kuten silloin 100 vuotta sitten tapana oli; alhaalla pesutilat ja sen päälle muurattuna löylytilat. Laskeudumme muutaman askelman alas pesutiloihin, ja kaadamme saaveista vettä päällemme. Sitten kipuamme rappuset ylös lauteille.
Löylyt ovat kuumat, kosteat ja pehmeät. On pakko painaa silmät umpeen ja antautua löylyn vietäväksi. Lämpö hellii pyöräilystä uupunutta kroppaa. Välillä poikkeamme ulos vilvoittelemaan. Ihot höyryävät kesäillassa, ja ympärille viheriöivänä kaartuva sisäpiha tuntuu olevan kaukana kaikesta olemassa olevasta. Kropan lisäksi löylyissä tuntui puhdistuvan myös mieli. Euforisen, mystisen ja rennon kaksituntisen jälkeen sanon noin sadannen kerran huokaisten: ihanaa.

Illaksi meillä oli lennokkaampia suunnitelmia, mutta päädymme lopulta vain lähimpään kivalta vaikuttavaan baariin yksille drinkeille ja pelaamaan kierroksen Cluedoa. Hotellille päästyämme en jaksa edes kaivaa korvatulppia ja unimaskia esiin, vaan kaadun suoraan sänkyyn.
En tiedä oliko se pyöräily, saunakokemus vai Tammer-hotellin pimennysverhot (vai ne kaikki yhdessä), mutta seuraavana aamuna herään vasta herätyskellon tilililuun kello 9.30. Menee hetki tajuta, että olen todellakin nukkunut sananmukaisesti kuin tukki noin myöhään, kertaakaan heräämättä. Onneksi hotelli tarjoilee aamupalaa kesäaikaan myöhempään, ja saamme syödä rauhassa ja latkia kannulliset kahvia myöhäisestä heräämisestä huolimatta.

Aloitamme viimeisen Tampere-päivämme seikkailut kirpputoreilla. Suuntamme kohti Amuria, ja matkalla Satakunnankadulla huomamme rispaantuneen Kirpputori-kyltin ohjaavan kerrostalon pihalle. Uteliaisuudesta kurkkaamme, mihin kyltti meidät ohjaa, ja kas, heti kulman takana autotallin ovet ovat sepposen selällään ja pihalle on levittäytynyt kirpputori. Tongimme aarteet läpi ja saamme kuulla, että autotallikirppis on pitänyt majaansa tässä omistajan kodin alakerran autotallissa jo usean vuoden ajan.
Varsinainen kirppiskohteemme on kuitenkin vielä muutaman polkupyöräpolkaisun päässä. Amurin kirppis (Satakunnankatu 59) on tuulahdus menneiden aikojen kirpputoria. Tavaraa on kahdessa kerroksessa niin paljon, että välillä roinakasat yltävät kattoon asti.

Tässä second hand -putiikissa ei todellakaan visualisti laita paikkoja järjestykseen – pölyjäkään kukaan tuskin on pyyhkinyt vuosikausiin. Yskittää. Amurin kirppiksen ihanuus onkin juuri siinä, että se on rehti tamperelainen rompetori. Ikinä ei voi tietää, mitä aarteita roinien alta löytyy, kun vain jaksaa kaivella kasoja ja aivastella sieraimiin tunkevaa pölyä.
Lounaspöydän olemme varanneet ravintola Muusasta (Satakunnankatu 10). Naurattaa, kun tajuamme, että se on sama ravintola, jonne edellispäivänä päädyimme sattumalta drinkeille. Ja mikäs siinä, olimme jo illalla kuolanneet ravintolan listaa, ihastelleet kaunista miljöötä ja kiitelleet rennon ystävällistä palvelua. Kyllähän sitä nannaa ottaa vielä toisenkin kierroksen!

Pöytä kannetaan täyteen Välimereltä ja lähi-idästä vaikutteensa saaneita annoksia. Moni Muusan ruuista on jo sellaisenaan vegaanisia tai pienin muutoksin sellaisiksi taiottavissa. Aivan kertakaikkisen ihanaa ruokaa! Värikästä, maukasta, tuoretta, yllättävää ja suutuntumaltaan täydellisen vaihtelevaa. Oi, ruokaonni, kyllä sitten olet ihana tunne!
Lounaan jälkeen pyörimme, tarkoitan pyöräilemme Näsilinnaan, museo Milavidaan (Milavidanrinne 8). Kartanomiljöö on upea, ja museossa on tällä hetkellä esillä Valentinon pukuja esittelevä näyttely. Kiertelemme ihastellen iltapukuja, kunnes on myönnettävä; jos haluamme vielä ehtiä piipahtamaan Uhana Designin liikkeessä, nyt on mentävä.

Jätämme italialaisen haute couturen taakse ja kurvaamme tamperelaisen designin pariin Uhanalle (Verkatehtaankatu 8). Hypistelemme läpi lippulaivamyymälän valikoiman ja mietin, voisiko ihminen tarvita vielä toisen parin pisarakorviksia. Päätän, että ei, ei ainakaan nyt.
Rymistelemme matkalaukun pyörät kirskuen juna-asemalle. Hoemme vielä kerran, miten ihanaa on ollut, ja nauramme päälle. Asemahallin kaikuvat seinät heittelevät naruamme seinältä toiselle. Juna lähtee pian, mutta onneksi sellainen samanmoinen tuo helposti takaisin Tampereelle parissa tunnissa.
Kaupallinen yhteistyö

Likkojen reissu – Tampereen salatut helmet, osa 1

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Kauppahallin kulmalla vakosamettihousuinen ja rastapäinen katusoittajakundi rämpyttää kitaraansa. Menee hetki tajuta, että hän tosiaan laulaa Apulannan Matoa, tuota sekopäistä biisiä, joka löytyi ensimmäiseltä ostamaltani cd-sinkulta vuodelta 1997. Naurattaa. Tämä ei voisi tapahtua kuin Tampereella.

Olemme tulleet seikkailulle Tampereelle likkojen kesken. Tutustuimme Marikan ja Auran kanssa vuosia sitten Ylen betonikäytävillä, ja vaikka työt, elämäntilanteet ja asuinmaatkin ovat vaihdelleet, meidän kolmikko on pysynyt. Tampereeseen meidän sakilla on vahva tunneside. Olemme muinoin harrastaneet niin sanottuja Tampere-risteilyjä, eli matkoja Helsingistä Tampereelle, joiden aikana kuvittelimme olevamme laivaristeilyllä. Aikuinen on terve kun se leikkii.
Nyt olemme pitkästä aikaa kolmistaan täällä, Tampereella. Siksi ihan ensiksi on aihetta istua alas päivittämään kuulumiset ja syömään. Ravintola Zeytuunin (Tuomiokirkonkatu 21) lähi-itämainen tunnelma ja freesit kasvisruoka-annokset saavat vatsat pullean onnellisiksi, ja samalla suunnitelma tämänkertaisesta retkestämme hahmottuu.

Matkanjohtajana olen tehnyt meille reissusuunnitelman, (jättikiitos suunnitteluavusta Lähiömutsin Facebook-jengille!) jonka tarkoituksena on käydä Tampereella muutamissa reissuseurueemme lempipaikoissa, ja lisäksi seikkailla ihan uusissa kohteissa, jotka eivät välttämättä ole niin tuttuja edes Tampereen-konkarimatkaajille.
Ensimmäisenä käymme hakemassa allemme kaupunkipyörät, joita kuka vain voi vuokrata viiden euron päivähintaan Visit Tampereen matkailuneuvonnasta (Hämeenkatu 14 B) ihan Tampereen keskustasta. Pyörät taitavatkin olla reissumme ensimmäinen salattu helmi, sillä emme meinaa löytää pyöräpistettä. Kävelemme edestakaisin, kyselemme ihmisiltä ja googlailemme, mutta lopulta on nöyrryttävä ja haettava pyöräpisteelle opastava kartta. Siellähän ne ovat, Frenckellinaukiolla, parkkihallin sisääntulon kainaloon ja puiden kätköön piilotettuna.

Kurvailemme valkeilla ratsuillamme Kahvila Runoon (Ojakatu 3), jossa minä olen muinoin Tampereella asuessani tehnyt suunnitelmia maailman parantamiseksi vihreä baskeri takaraivolla roikkuen ja litroittain teetä litkien. Nyt otamme jättimäiset kauramaitokahvit, ja valitsemme vitriinistä evääksi rasioihin neljää erilaista juustokakkua. Marika kun tietää kertoa, että Runossa on kaupungin parhaat juustokakut. Kuplivan evään käymme hakemassa Alkosta.
Kofeiinipiikin voimin pyöräilemme ensin Pispalanmäkeä ylös ja sitten alas Epilään. Olemme kuulleet huhua, että Lielahden voimalaitoksen ja Tohlopinrantakadun välisessä ryteikössä on hylätty kylpylä. Tällaiset autiotalotarinat ja historianhavina saavat mielikuvituksen ja tiedonjanon kihmelöimään kropassa, joten onhan väitteen todenperästä koitettava ottaa selvää.

Jätämme pyörämme kivikkoisen polun laitaan, ja kysymme vastaantulevalta mieheltä, tietääkö hän, missä rauniot ovat. Mies katsoo seuruettamme päästä varpaisiin ja hymähtää, että hän on koiransa kanssa kulkenut näitä metsiä parin vuosikymmenen ajan, eikä ole koskaan kuullut tai nähnyt mitään viitteitä kylpylästä. Alkaa epäilyttää, ovatko tiedot 1930-luvulla rakennetusta kylpylästä sittenkin vain huhuja.
Lähdemme summanmutikassa tarpomaan metsään. Yhtäkkiä polun reunassa näkyy palanen jykevää ja koristeellista aitaa, joka on lähes peittynyt sammalen ja muun kasvillisuuden alle. Jännitys suhahtaa pistelyksi jäseniin – olisiko sittenkin! Seuraamme aitaa ja löydämme lisää sortuneita ja metsän sisälleen haukkaamia rakennuspalasia. Kun malttaa katsoa kauemmin, tila alkaa hahmottua. Tässä se tosiaan on, roomalaistyyliin rakennetun kylpylän rauniot, vain muutaman kymmenen metrin päässä polusta.

Mikään kaunis retkikohde paikka ei ole. Kylpylän keskellä ollut lampi on nykyään vain romun ja liejun peittämä lätäkkö, jonka ainut ötökkää isompi käyttäjä taitaa olla rantavedessä räisköttelevä piisami. Lieju haisee, ja rakennelmat ovat romahtamispisteessä, joten niitä ei voi tutkia lähemmin. Paikan on annettu rapistua 50-luvulta lähtien, eikä sen kauneutta ole enää helppo hyvällä mielikuvituksellakaan luoda ympärilleen. Mutta silti jotain lumoavaa paikassa on. Hylätty kylpylä näyttää unohduksen ja luonnon voiman.
Koska hylätyllä kylpylällä ei voinutkaan suunnitelmiemme mukaisesti viettää piknikkiä, lähdemme tarpomaan Epilänharjua eteenpäin. Tajuan, että en ole ikinä käynyt noissa metsissä retkillä, vaikka asuin pari vuotta ihan kivenheiton päässä. Miten se on edes mahdollista? Löydämme valtoimenaan kasvavia metsämansikoita, joita pujottelemme heinänkorteen.

Lopulta levitämme piknikviltin kallionkielekkeelle, josta näkyy metsän takana kimalteleva Tohloppi-järvi. Kilistämme muovisilla skumppalaseilla, syömme evääksi ostamiamme juustokakkuja suoraan rasioista ja toteamme, että Marika oli oikeassa: kakut ovat jumalaisen hyviä.
Matkalla takaisin keskustaan päätämme pyörähtää Pispalan Pulterin (Pispalan valtatie 23) kautta. Vuodesta 1968 toiminut Pulteri on rento ja rehdin tamperelainen anniskeluravintola, jossa tiskiltä voi tilata niin sapuskaa kuin juomaa. Me päädymme lasillisiin, jotka nautimme samalla kun kutittelimme aivonystyröitä muistipelissä.

Ravintolan nurkassa seisoo jukeboksi, jossa on auki sivu Haloo Helsingin kohdalta. Se tuntuu lähes kohtalolta, sillä Haloo Helsingin Elli lopetti Provinssissa keikkansa huutamalla ”Suosikaa baareja, joissa on vielä jukeboksei!” Marika sujauttaa kolikon koneeseen ja kaiuttimista alkaa pauhata Maailman toisella puolen.
Polkaisemme pyörillämme takaisin keskustaan ja siitä Tammelaan, jossa meitä odottavat Bar Piilon (Aaltosenkatu 31-33) vegaaniset burgerit sekä lautapelikokoelma. Kaivamme peliläjästä esiin Rappakaljan, sillä totta vie siitä on liian kauan, kun olen pelannut seurapelejä, joiden suositusikäraja on yli 7 vuotta.

Kaupunki on tyhjä ja hiljainen, vaikka kello ei ole vielä edes puoltayötä. Poljemme läpi aution kaupungin, ja hämärtyvä kesäyö kietoutuu ympärille huumaavana. Kesä tuoksuu mehevältä, ja hämärä on kuin pehmeä viltti. Muistan, miksi ainakin kerran kesässä on poljettava paljan säärin ja hiukset hulmuten kaupungin yössä silloin, kun muut jo nukkuvat.
Aamulla heräämme hotelli Tammerin (Satakunnankatu 13) valkoisista ja arvokkuutta kahisevista lakanoista. Valitsin yöpaikaksemme vuonna 1929 rakennetun Tammerin sen pitkän historian takia, mutta myös siksi, että olen syönyt siellä aikaisemmin yhden mieleenpainuneimmista hotelliaamupaloista. Kokemus on sama myös nyt. Aamiaissalin krumeluurit puitteet, säihkyvät kristallikruunut ja pöytiin kannettavat vanhat kermakannut saavat olon tuntumaan suorastaan kuninkaalliselta.

Aamiaisen jälkeen Marika tahtoo viedä meidät yhteen hänen lempparikohteistaan Tampereella. Vintagea rakastavana ex-tamperelaisena Marika tietää kulmakunnan jokaisen vintageputiikin ja osaa kertoa, että Yesterday Second Hand on harvan tiedossa oleva vintageaarrelipas. Ja tosiaan, oven avatessa runsaus suorastaan vyöryy silmille. Pieni putiikki on kattoa myöten tungettuna täyteen vaateherkkuja, ja me hyppäämme sekaan. Parin tunnin aarrejahdin ja tinkaamisen jälkeen minä omistan hulmuhelmaiset mustat housut sekä värjäämättömästä nahasta tehdyn satulalaukun.
Aarrejahdin näännyttäminä käymme syömässä lounaan turkkilaisessa ravintola Malabadissa (Tammelan puistokatu 26-28), jossa sekä sisustus että ruoka ovat jännä yhdistelmä konstailematonta tamperelaisuutta ja mystistä itämaisuutta. Kun moottorit on rasvattu ja tankattu, on taas aika nousta valkoisten menopeliemme selkään.

Kurvailemme pyörillämme kohti Pyynikkiä, sillä sieltä löytyy jotain, mitä ei kuulemma kannata jättää millään Tampereen-reissulla väliin: Pyynikin näkötornin munkkikahvilan (Näkötornintie 20) munkit! Päätämme vedellä pyörillämme indie-reittejä ja lopulta päädymme raahaamaan painavia lainapyöriämme pitkin kivistä ja juurakkoista polkua, joka tuntuu nousevan ylös kohtisuoraan.
Ikuisuudelta kestävän ja hikisen puristuksen jälkeen pöllähdämme melkein suoraan kahvilan pihaan todetaksemme, että kaikki ähinämme, huutomme, kiroilumme ja käkätyksemme on luultavasti saanut laajemman yleisön kuin oli tarkoitus. Talutan pyörän telineeseen ja paiskaan selälleni maahan tasaamaan hengistystä. Rillit vetävät huuruun, märkä selkä liimautuu asfalttiin ja kahvilan asiakkaat luultavasti luulevat seuraavansa Pyynikin kesäteatterin improharjoituksia. Parasta olla hyvät munkit!

Ja ovathan ne. Jos joku on suussasulavaa, niin Pyynikin munkkikahvilan munkit. Marika haastaa minut ja Auran syömään munkkia ilman huulien lipomista. Se ei muuten olekaan niin helppoa. Munkista ei oikein kykene nauttimaan, kun kaikki ajatukset ovat siinä, ettei vain vahingossa nuolaise kielellä huulille kertyvää sokeria.
Olen melkein helpottunut, kun häviän kisan nopeasti ja voin syödä munkkini vain makuelämykseen keskittyen ja välissä kahvia hörppien. Loppuseurue onnistuu munkkihaasteessa ja esittelee ylpeänä sokerikuorrutteisia huuliaan, mokomatkin.

Tampere-seikkailut jatkuvat tässä postauksessa, jossa luvassa on esimerkiksi retki vanhaan tulitikkutehtaaseen, saunomista 111-vuotiaassa yleisessä puusaunassa ja aarrejahtia rompetorilla.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe