Aivot tarvitsevat kauneutta

5.2.17

Minun silmäni ovat persot kauneudelle. Pidän siitä, että ympärilläni on mielekkäitä asioita, ja etenkin arjen käytännölliset ja samalla kauniit asiat ovat hunajaa mykiöilleni. Tämän takia saan silloin tällöin vastata hyväntahtoisiin kysymyksiin mieltymyksistäni.

Tahdon kattaa arkilounaallekin kivasti. Ihan vain siksi että ruoka maistuu paremmalta, kun sen laittaa esille nätisti. Katan itsellenikin ajatuksella, ihan samalla tavalla kuin ostan leikkokukkia, vaikka kukaan muu kuin minä en olisi niitä näkemässä. Tahdon työpisteeni olevan esteettisesti miellyttävä, sillä hyvänen aika, vietän siinä paljon aikaa elämästäni. Työ ei ole vain työtä, vaan kiinteä ja tärkeä osa elämää, josta nautin.
Valitsen ravintolassa pöydän tarkkaan. Olen valmis maksamaan lisää siitä, että ravintola panostaa ruuan lisäksi siihen, mitä ympärilläni näen. Välillä valitsen kaupassa kahdesta riisimerkistä toisen siksi, että siinä on kauniimpi paketti. Viiniä valitessani katson ensin luomumerkin, sen jälkeen pullon sekä etiketin fiiliksen ja loppu on pelkkää hienosäätöä. Sama kahvi maistuu paremmalta, kun sen on kattanut nätisti ja maitovaahdon kukkanen on onnistunut. Kauniissa ja hyväntuntuisissa vuodevaatteissa nukkuu paremmin.

Saatte varmasti kiinni siitä, mitä tarkoitan? Moni ei ymmärrä, miksi nähdä kaikki tuo vaiva vain sen takia, että olisi nättiä. Ja se on ymmärrettävää. Ihmiset ovat erilaisia ja saavat elämänsä hunajat erilaisista asioista. Luulen kuitenkin, että Balilla käyneet ihmiset saavat hieman kiinni siitä, mitä tarkoitan. Balilla luonnon kauneus rynnii päälle sellaisella voimalla, että on pakko pysähtyä ehtiäkseen mukaan, kyetäkseen nauttimaan kauneutta näin isoina annoksina.
Kaiken tämän kukkaloiston, rehevästi viheriöivän kauneuden ja pienten harkittujen yksityiskohtien keskellä mieleeni tuli aamiaistilaisuus monen kuukauden takaa Suomesta. Olin kuuntelemassa psykologi Ilona Rauhalan luentoa elämänmyönteisyyden mahtavasta voimasta, ja kaivoin nyt esille puhelimestani silloin talteen nappaamani ajatukset.

Minun persouteni kauneuteen ja omaa silmääni miellyttävään esteettisyyteen ei ole Ilonan mukaan lainkaan höpöhöpöä. Oikeastaan aivot suorastaan tarvitsevat kauneutta. Kauniit asiat sekä maisemat rentouttavat ja rauhoittavat. Toiselle se voi olla näkymä pilvenpiirtäjän katolta tai valkoiseen hiekkarantaan tyrskyävät turkoosit aallot, toiselle tyyni järvimaisema savusaunan jälkeen tai havumetsän syvä vehreys nokipannukahvia keittäessä. Kaltaiselleni melko kaikkiruokaiselle maisema-ahmijalle kaikki nuo.
Ilonan mukaan on sekä ihanaa että järkevää kerätä ympärilleen kauniita asioita. Aina ei voi viettää aikaa lempimaisemissaan (ainakaan jos asuu keskellä vuodenaikaa nimeltä musta loskapaska), mutta silloin voi palauttaa mieleen maisemia, joissa on hyvä olla. Kotiin voi luoda oman kauniin maailman, joka sulkee ulkopuolelleen rumuuden. Toiselle se on valkoinen ja pelkistetty moderni koti, toiselle runsas ja värikäs kitch-ilottelu. Kun viettää aikaa kauneuden ympäröimänä, voi paremmin.

Eikä kauneus rajoitu vain ulkopuolisiin asioihin. Sitä voi levittää ympärilleen itsekin ihan yksinkertaisesti hymyilemällä enemmän. Ihmismieli on siitä hölmö kaveri, että sitä voi huijata aika helposti. Kun hymyilee enemmän, voi huijata aivot uskomaan, että kaikki on hyvin. Ehkä siinä aikaisemmin hämmästelemässäni balilaisessa turvahymyssäkin on osittain kyse tästä.
Ilonan mukaan hymyilyn harjoitteleminen ei ole edes huijaamista, vaan aivojen tietoista rentoutusta. Hän mukaansa ilo ja kiitollisuus rentouttavat aivoja. Hymyillessä aivoradat kohtaavat helpommin ja syntyy ahaa-elämyksiä, noita himoitsemiani elämän namipaloja. Stressi ja huoli taas heikentävät aivojen muokkaantumista, mitä en epäile omien kokemusteni mukaan hetkeäkään. Ilona kehottaakin miettimään, mitä tulee paikalle, kun minä tulen paikalle. Tuotko tilaasi mukanasi energiaa ja iloa vai pahantuulisuutta ja synkkyyttä?

Kauneutta kun on kahdenlaista, kehon ulkopuolista ja kehon sisäistä, ja molemmat niistä vaikuttavat siihen, miten ihminen voi. Kauneuden vaaliminen ja siitä nauttiminen on osa hyvinvoinnistaan huolehtimista.

Postauksen kuvat ovat Pura Ulun Danu Bratanista, korkealla vuoristossa olevan Bratan-järven rannalla kohoavasta temppelistä. Siellä pilvienkin kauneus on käsin kosketeltavaa, sillä pilvet leijuvat mystisyyttä huokuen temppelin ympärillä. Päädyimme monien indonesialaisten ja muiden aasialaisten turistien kuviin, sillä taisimme olla melkeinpä ainoat länsimaalaiset temppelialueella – ja siksi melkein yhtä suuri ihmetyksen aihe kuin järvestä nouseva temppeli itsessään.

Lue myös nämä

8 kommenttia

  1. Onhan se totta, että mieli lepää, kun kotonakin on kaunista. Välillä ajattelee, että on turha esimerkiksi pedata sänkyä, mutta kun petaakin sen nätisti, niin fiilis on ihan eri.

    Sitä mä vaan mietin, kun oot tehny kirjoitushommia kaikki nää lapsivuodet, niin miten oot pystynyt kaiken väsymyksen ja muun keskellä? Kun mä huomaan, että mun ajatus ei juokse enää yhtään samalla tavalla kuin ennen lapsia, vaan mä käyn tosi hitaalla. Sellaiset tilanteet, joissa pitää käydä vaikka jossain virastossa tai muussa, on nykyään vaikeita, kun aivot ei enää ota samalla tavalla vastaan. Kirjojakin on vaikea lukea. Vai onko noi kirjoitushommat peräti auttanu sua pysymään skarppina?

    Niin tai näin, toivotaan, ettei tää oo pysyvää ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sängyn petaaminen on hyvä esimerkki! Heti tulee niin paljon skarpimpi ja samalla leppoisampi fiilis, kun sänky on pedattu.

      Pään skarppius onkin sitten eri juttu! Valitettavasti mun on sanottava omana kokemuksenani, että pääni tuskin koskaan muuttuu ennalleen. Muisti on edelleen ihan onneton, vaikka nykyään nukun pääasiallisesti oikein makeat yöunet. En muistaisi mitään, ellen kirjaisi niitä ylös. Mutta se hitaalla käyminen on onneksi edes vähän nopeutunut.

      Kirjoitushommat ovat ehdottomasti auttaneet mua pysymään skrarppina. Perustin Lähiömutsin silloin muinoin (vuodatuspaikkatarpeen lisäksi) siksi, että halusin pitää kynän terävänä jättäessäni toimittajatyöt äitiysvapaan ajaksi. En oikeasti tiedä, miten ikinä olisin pystynyt palaamaan takaisin kirjoittamisen pariin, jos en olisi tehnyt sitä lähes joka päivä vähintään parin tunnin ajan. Kirjoittaminen on ollut mulle myös henkireikä, asia josta saan voimaa. Toisaalta kirjoitustöiden, hoitovapaan ja rikkoinaisten öiden yhdistelmä ajoi lopulta uupumukseen. Että puolensa ja puolensa. En oikein vieläkään tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä toisella tavalla, sillä asiat, jotka antoivat voimaa polttivat samalla loppuun. Mutta onneksi nuo ajat ovat nyt takanapäin ja olen hemmetin kiitollinen itselleni, että jaksoin. Nyt sitten opetellaan sitä kuuluisaa armollisuutta itseään kohtaan.

      Tsemppiä sinne aivosolmujen keskelle. Tiedän niin mitä tarkoitat! Jos sulla menee samalla tavalla, se kyllä helpottaa, mutta ei koskaan mene pois. Mutta solmujen ja takkuisuuden kanssa oppii elämään.

      Poista
  2. Tähän ei ole mitään lisättävää. On niin totta, että kauneus on puoli ruokaa ja visuaalisilla asioilla on suurempi merkitys kuin moni ymmärtääkään. Ruoka maistuu paremmalta, kun se on kauniisti laitettu. Fiilis on parempi kun on oleskelee miellyttävässä ympäristössä. Harmoninen ympäristö rauhoittaa ja poistaa mielen kaaosta. Kaikkinaista arjen kauneutta tulisi vaalia, sillä se lisää hyvää mieltä ja positiivista ajattelua. Eikä tämä todellakaan ole mitään snobismia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on mukavaa saada omille mieltymyksilleen tukea ammattilaisten ajatuksista. Kun jostain syystä olen välillä kokenut jopa huonoa omatuntoa siitä, että tykkään elää ns. siististi. Ja sitten joka paikassa huudetaan "siisti koti on hukattu elämä" ja muuta vastaavaa. Itsestäni tuntuu juuri päinvastaiselta. Sotkun keskellä ei pysty elämään vapaasti. Kun ympärillä on kauneutta ja omaa visuaalista silmää miellyttäviä juttuja (sekä suht siistiä) pystyy paremmin keskittymään olennaiseen, elämästä nauttimiseen.

      Poista
  3. Ymmärrän ja arvostan. Oma tilanne on tällä hetkellä (taas) se että kun tulen töistä kotiin jaksan hädintuskin katsoa lapsen kanssa Ryhmä haun sohvan nurkassa ja jossain vaiheessa laittaa hänet petiin ja syödä itse jotain ennen nukkumaanmenoa. Viikonloppuisin ensin koomataan yksi päivä ja toivutaan viikosta ja toisena huolehditaan kodista. Normi viikonloppu ei todellakaan riitä siihen että toipuisin niin paljon että jaksaisin panostaa pakollisia juttuja enempää. Voi hyvin mennä pari-kolme viikkoa niin ettei kukaan vaan yksinkertaisesti jaksa siivota täällä ja sotkuinen ympäristö taas lisää ahdistusta ja jotenkin lamauttaa kun on valmiiksi ihan poikki. Olisi ihanaa jos onnistuisi edes pitämään kodin siedettävän siitinä. Sen jälkeen voisi sitten miettiä muita kaunistusjuttuja. Voi kun tulisi nopeasti kesä ja äitiysloma ja saisi ainakin puolitoista vuotta vaan olla kotona vaikka täyttä työtä sekin on. Esikoisen kanssa kuitenkin huomasin että kun muutamasta ensimmäisestä kuukaudesta pääsi yli ja lapselle muodostui jonkunlainen rytmi niin meillä oli kotona siistimpää kuin koskaan ja vasta äitiyslomalla tajusin että työikäinen ihminen voi ihan oikeasti olla niin energinen että voi siivota viikolla, pyykkiä voi pestä monta kertaa viikossa ja kotikin voi olla sen näköinen että sinne kehtaa kutsua vieraita ilman hullua ennakkosiivoamista (jos ei lasketa vaippapinoa sohvapöydän alla). Nyt kun sain maistaa tuota elämää niin tuntuu entistä kurjemmalta kun koti on kuin pommin jäljiltä, mutta siihen panostamiseen ei vaan riitä energia työpäivien jälkeen ja viikonloput menee tosiaan niihin pakollisimpiin kodintöihin. Haluaisin elämäni ja siitin ja kivan kotini takaisin, mutta niin kauan kun teen töitä tuntuu etten ehdi edes elää, saati sitten muka ajatella kodin kauneutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, kuulostaa tosi kurjalta! Ja kovin tutulta niiltä ajoilta, kun esikoinen oli vuoden vanha ja teimme molemmat miehen kanssa työläisinä duunia ja lisäksi oli mun freetoimittajajutut ja blogi. Ruuhkavuosiryteikköä kerrakseen!

      Silloin ei juuri ehtinyt siivota ja se kaikki pöly ja lika ahdisti ihan hitosti. Ja otti päähän, kun jotkut sanoivat, että älä vaan välitä siitä liasta ja sotkusta. Kun ei se mene niin. Totuin kyllä osittain, pakko kun oli, mutta ei ihminen voi persoonansa täysin muuttaa. Minä nautin kauneudesta ympärilläni ja sotkukaaos saa ahdistuneeksi ja kuluttaa ihan turhaa energiaa.

      Mä en tiedä, ollaanko me kenties juteltu tästä aikaisemminkin, kommenttisi kuulostaa tutulta, mutta pystyisittekö te miehen kanssa molemmat tekemään lyhennettyä viikkoa? Toinen olisi kotosalla maanantain ja toinen perjantain vaikka? Meillä auttoi, kun mies lyhensi vielä lisää työlistaansa. Tärkein oli se, että siirryin kokonaan freelanceriksi ja siitä yrittäjäksi, joten pystyn määrittämään työaikana aika hyvin itse. Miehen työvuorot ovat niin sekopäisiin aikoihin, että en edes ymmärrä, miten me hoidettaisiin kahden lapsen päiväkotikuviot, jos mä en voisi säätää menojani niiden mukaan.

      Poista
    2. Vastaan vähän myöhässä, mutta ei olisi mikään ihme. Kun ahdistuspäivä iskee niin vuodatan sitä kyllä joka suuntaan että saisin jotenkin syljettyä kuormaa pois sisuksistani.
      Minä helpotin itse omaa oloani irtisanoutumalla vakituisesta työpaikasta ja ryhtymällä tekemään keikkahommia. Hyvin meni kunnes kaikista vakinaisin pomoni toivoi että voisin lisätä lapsen hoitopäiviä ja tehdä vähän enemmän työpäiviä. No niin minä päättelin että jaksan, mutta se saattoi olla liian iso pala. Lisäksi keikkahommissa painaa se että kesällä tuskin on töitä enkä voi koskaan tietää miten kauan työtä on ja milloin saa ehkä uusia keikkoja. Tietynlainen epävarmuus lisääntyy mikä toki aiheuttaa omanlaistaan stressiä, mutta nyt kokeilussa tällainen tälle maailmanajalle ehkä pähkähullu kokeilu. Onneksi omalla alalla tarvitaan usein sijaisia. Mies taas ei voi tällä hetkellä vähentää omia töitään. Eikä varmaan haluaisikaan. Minusta olisi kiva voida olla perheen kanssa enemmän, mutta toisaalta miehen työnteko mahdollistaa nämä omat ratkaisuni. Pitää vaan vähän katsella uusiksi tuota työpäivien määrää, jahka tämä pätkä jossain vaiheessa saadaan "lusittua". Ja kesää odotellessa, kun silloin tosiaan olen luultavasti vailla ryörä ainakin pari kuukautta.

      Poista
    3. Hienoa kuulla, että olet miettinyt ja uskaltautunut kokeilemaan erilaista työntekemisen muotoa. Keikkahommissa erpävarmuuden sietäminen on tosiaan oma taiteenlajinsa. Itse yrittäjänä luulen olevani aika sinut asian kanssa, kunnes tulee niitä hetkiä, että laskutettavaa ei juuri ole. Kyllä ne notkahdukset aina vaikuttavat.

      Toivottavasti tuleva kesä tasaa punnuksia ja ehdit ehkä saada jonkun ajatuksen siitä, miten tulevat työpätkät järjestää.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe