Arkea paratiisissa

7.2.17

Tänään on viimeinen päivä Ubudin villamme, jonka vuokrasimme kuukaudeksi saapuessamme Balille. Huomisesta lähtien edessä on reilun kuukauden ajan reissuroopeilua, sillä viivähdämme korkeintaan kaksi viikkoa yhdessä paikassa. Matkamme viimeiseksi kuukaudeksi on taas tarkoitus asettua paremmin aloilleen, jos eivät sitten kuoppaiset tiet ja vielä koluamattomat kylät houkuta sitä enemmän. Suunnitelmia voi vielä vaihtaa lennosta, mikä on parasta.

Kuukaudessa elo ehtii muotoutua yllättävänkin tasaiseksi. Syntyy rutiineja ja vakipaikkoja. Saman kylän ihmiset alkaa tunnistaa jo kaukaa ja heistä on tullut hyvän päivän tuttuja. Meitä ei ole vaivannut malttamattomuus nähdä ja kokea, kuten matkoilla yleensä, vaan olemme vain elelleet. Välillä emme ole poistuneet kotivillaltamme kolmeen päivään, mitä ei tapahdu ikinä edes kotioloissa Suomessa (jos ei oksennus-influenssa-tajupois-koomailua lasketa). Olemme ylipäätään tehneet paljon vähemmän mitään erityistä tai mainittavaa kuin tavallisessa arjessa. Uuden kulttuurin keskellä eläminen, villalla nakuilu ja rauhallinen oleminen on riittänyt.
Heräämme aamulla kuuden-seitsemän aikoihin, kun tienoon kukot alkavat toitottaa tulevan päivän tervetulleeksi. Teemme aamutoimet ja syömme aamupalan. Munakokkelia, pähkinäistä granolaa ja avokadoa. Pyöräytämme blenderissä smoothiet, joihin tulee ainakin lohikäärmehedelmää ja banaania. Harmittelemme toimimatonta viemäriä, luuttuamme keittiön lattian ja viemme roskat. Toisinaan mies käy aamulenkillä.

Minä istahdan patiolla sijaitsen pöydän ääreen ja avaan tietokoneen yleensä puoli yhdeksän aikoihin. Kirjoitan myöhemmin tarkemmin, mistä työpäiväni täällä koostuvat, mutta pääasiassa kirjoitan. Suomessa työpäiviini kuuluu kaikenlaista säätöä, sähköpostia, vääntämistä, suunnittelua ja palaveria, mitkä ovat nyt minimissä. Se on ollut mukavaa vaihtelua. Tiedän jo nyt kaipaavani työpäiviini enemmän säpinää ja kontakteja sitten taas Suomessa, mutta nyt on ollut kiva keskittyä vain kirjoittamaan.
Hoitovapaalla olevalle miehelle ja lapsille on muodostunut omat rutiininsa minun kirjoituspäivieni ajaksi. Yleensä he uivat monta tuntia. Uikkarit eivät ehdi kuivua, kun ne jo vedetään uudestaan päälle. He pelaavat lauta- ja korttipelejä. He lukevat, katsovat videoita Youtubesta ja rakentavat temppuratoja. He saattavat kävellä kylälle ihan vain ostaakseen jätskit. Tavallisesti he myös hoitavat kaupassa käymiset ja pesulassa piipahdukset minun kirjoittaessa. Miehen laittama lounas syödään yhdessä kotona. Kuopus nukkuu päiväunet ilmastoinnin viilentämässä makuuhuonessa.

Lopettelen työpäiväni yleensä neljän-viiden aikoihin, mutta se ei ole niin tarkkaa. Kunhan hommat tulevat tehdyksi ja projektit etenevät, voin pulahtaa kesken päivän uimaan, pitää lyhyemmän päivän tai tehdä pitkän päivän ja pitää seuraavana vapaata. Välipalaksi hörpitään smoothiet ja ehkä vähän pähkinöitä. Päiväkahville ei ole tarvetta, kroppaa hyrisee tyytyväisenä muutenkin.
Illat kuluvat tekemättä juuri mitään erityistä. Lököilemme, pelailemme, siivoamme, luemme ja selvittelemme lasten riitoja. Silloin tällöin kaivan joogamaton esiin ja napsautan Yogaiasta tallenteen päälle. Lähimpään joogakouluun on niin pitkä matka, että en ole saanut aikaiseksi käydä ohjatussa joogassa kertaakaan. Saatamme lähteä kylille syömään illallista, mutta useammin laitamme ruuan kotona. Välillä lähdemme ihan Ubudin keskustaan asti, mikä on itselleni jäänyt vähän harmillisenkin vieraaksi. Mies ja lapset tuntevat ne kujat minua paremmin, kun seikkailevat siellä minun kirjoittaessani.

Pari kertaa viikossa lähdemme retkelle. Se voi olla seikkailu lähiviidakossa tai koko päivän reissu vuoristoon. Nautin niistä päivistä valtavasti, ja samalla olen onnellinen, että kaikkea ei tarvitse yrittää ahmia kerralla.
Hämärän laskeutuessa seiskan jälkeen lapset syövät iltapalan, jos illallinen ei sitten ole venynyt myöhälle. Me aikuiset pärjäämme runsaalla aamupalalla, myöhäisellä lounaalla, välipalalla ja illallisella. On niin kuuma, että kroppa pärjää vähemmälläkin polttoaineella. Iltapesujen (ja -uintien) jälkeen lapset nukahtavat viimeistään yhdeksältä, eikä meillä aikuisilla kestä paljon sen kauempaa. Luen tunnin-kahden ajan kirjaa, mutta yleensä uni voittaa jo kympiltä. Tropiikki väsyttää, vaikka ei tekisi juuri mitään.

Elo on alkanut tuntua arkiselta ja tavalliseltakin. Kurahaalareita ja toppavaatteita ei tarvita, mistä muistan olla joka päivä onnellinen. Mutta muuten elo on yhtä arkisen ihanaa kuin miehen perhevapailla aikaisemminkin. Nautin siitä, että minulla on aikaa kirjoittaa ihan rauhassa, mutta silti olla perheen kanssa. Miehestä perhevapaat ovat aina tuntuneet lomalta, mutta ulkovaatekikkailujen puuttuminen ja kodin pihassa oleva uima-allas vie homman niin sanotusti nextille levelille. Mutta jos vertaa vaikka miehen neljän kuukauden vanhempainvapaaseen, eli isikesään puolitoistavuotta sitten, olemme tehneet nyt tosi paljon vähemmän asioita. Olemme ikävöineet ystäviä ja tylsistyneet.
Kyllä, tylsistyneet! Ja tiedättekö, se on aika tervetullutta vaihtelua. On mahtava tunne huomata kaipaavansa sitä, että olisi jotakin tekemistä. Eipä nimittäin ole Suomen arjessa sitä ongelmaa. En aina jaksaisi tällaista hiljaista ja rauhallista elämää, mutta punnusten tasailu tekemisen ja tylsistymisen välillä on toisinaan tarpeen.

Nyt vaaka on taas balanssissa, joten on aika lopettaa mökkihöperöitymiskausi ja tuuletella ahkerammin seikkailijamieliämme.

Lue myös nämä

8 kommenttia

  1. Kiitos katukuvista! Kivan näköistä! Meillä ois mahdollisuus lähteä vuoden päästä reissuun, mutta kuopus silloin 1-v ja esikoinen 5-v. Voinee olla haastavat iät?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, sinä niitä taisit kysellä aikaisemmin :) Siinä on tosiaan muutamat tämän meidän Penestanan-kylän pääraitilta sekä sitten Ubudin keskustasta.

      Lasten iät ja matkustaminen ovat varmasti hyvin paljon matkaajista itsestään kiinni. Mä itse koen, että mikään ikä ei ole sen huonompi kuin toinen. Kaikissa on haasteensa ja ilonsa :) Viisivuotiaan kanssa on tosi antoisaa matkustaa, kun hänen kanssaan voi jo keskustella laajasti reissun opettamista asioita ja kohdatuista jutuista. Yksivuotias taas mun mielestä kulkee iisisti mukana (ei paina kantorepussa paljon) ja on kaikesta uudesta haltioissaan. Jos yksivuotiastaan imettää, myös välipala, lohtu, turva ja nesteytys on aina helposti ja puhtaasti saatavilla. Vaippojen kanssa puljailu vähän rasittaa, mutta ei ole iso juttu mun mielestä sekään. Mutta sitten taas toiset lapset ovat toista maata, ja vanhemmat erilaisia. Mun suositus kuitenkin on, että jos vain yhtään tuntuu siltä ja mahdollisuuksia on, lasten kanssa matkaaminen kannattaa aina! :)

      Poista
  2. Tosi kiva postaus!

    Mulla ois yksi postaustoive. Olen tosi kiinnostunut ruuista ja ruokakulttuureista. Voisitkohan tehdä postauksen, jossa kertoisit balilaisesta ruokakulttuurista lisääkin ja tarkemmin kuin mitä olet jo maininnut? Kiinnostaisi esim mitä raaka-aineita siellä paikalliset käyttävät ja minkälaisia ruokia he esim syövät. Mahdollisesti esim millaista ruokaa syö köyhempi kansa/keskiluokka ja millaista varakkaat? Mitä kaikkia erikoisiakin hedelmiä siellä syödään? Olisi hienoa nähdä kuvia ja lukea jotain kuvailua mauista? Olisi kivaa nähdä myös lisää ruoka-annoskuvia. Sekä teiltä kotoa että ravintoloista ja pikkupaikoista. Kaikki ravintoloiden ja kauppojen tarjonnan kuvat kiinnostavat myös. Mitä Suomesta poikkeavia ruokia ja raaka-aineita myydään kaupoissa?

    Mitenkäs hygienian laita. Miten turvallista on syödä esim jo aiemmin jonkun muun kuorimia ja pilkkomia hedelmäsekoituksia , smoothieita, majoneesia tai sen tapaisia sörsseleitä (vai onko niitä?) ym? Itse olen melko pelkuri. Sain aikoinani salmonellan ihan tuossa Pietarissa ilmeisesti hotelliruuasta. Kaveri taas sai ameeboja Etelä-Amerikasta. Ajatteletteko, että tuoreet ruokanautinnot ovat tärkeämpiä kuin mahdollisen riskin välttäminen oikein tarkkaan? Ovatko vatsanne pysyneet kunnossa vai esim jotenkin reagoineet uuteen ruokakulttuuriinne? Onko siellä lähettyvillä tasokkaitakin terveyskeskusksia ja sairaaloita? Millainen on muuten paikallisten terveydenhoitotilanne? Onko siellä hoitoon pääsy kallista paikallisille ja onko kaikilla siihen mahdollisuus? Oletko huomannut käyvätkö paikalliset lapset siellä yleensä koulua vai tekevätkö jotkut lapset siellä jopa töitä jo pieninä? No nyt alkoi poikimaan kysymyksiä muillekin aihealueille, seutu ja sen paikallistenkin elämä kiinnostaa kovasti.

    Palaten varsinaiseen aiheeseeni: Ruokakuvanne ovat olleet aivan syötävän ihania jo tähänkin asti ja toivottavasti niitä tulee tosiaan paljon lisääkin! Ja tosiaan erityisesti haikailisin lisää tietoa paikallisista balilaisista raaka-aineista ja ruokakulttuurista kuvien kera. Ja muiltakin nyt reissuiltanne (Esim Australian) ruokaan liittyvät postaukset kiinnostaisivat.

    Ihanaa loman jatkoa! :)

    Terkuin yksi herkkusuu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Kiitos postaustoiveista! Ruuasta on kyselty niin paljon, että ihan vielä tälle viikolle koitan saada mahtumaan seuraavan ruokapostauksen :)Täytyy yrittää pitää postauksissa tasapaino, että ei ole pelkkää Balia, vaan myös yleisempää aihepiiriä (vaikkakin siihen Bali löyhästi liittyisi silloinkin). Muitakin pyytämiäisi aiheita koitain käsitellä omissa postauksissaan pitkin matkaa – muistuta, jos jotain jää uupumaan :) Kaikkeen en edes tiedä vastauksia, mutta tässä on onneksi vielä rapiat pari kuukautta aikaa opetella.

      Poista
  3. Kuulostaa siltä, että olette kotiutuneet :) Niin, ja minuakin kiinnostaisi ruoka-aiheet sieltä kaukaa!
    http://westendmum.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meno tosiaan tuntuu arkistuneelta, mutta kotiutumisesta puuttuu ystävät / kaverit. Kielimuuri on välillä vain liian iso mihinkään muuhun kuin small talkkiin. Alan ymmärtää tosi paljon selkeämmin, miksi maahanmuuttajille järjestetyt kaveripiirit Suomessa ovat tärkeitä juttuja. Kotiutuminen ei tapahdu ilman kiinteää sidettä paikallisiin. Mutta se olisikin melkein oman postauksensa aihe se!

      Ruokahommista on kyllä tulossa postauksia moniakin, koitan saada loppuviikkoon seuraavan :)

      Poista
  4. Voi, tylsistyminen kuulostaisi taas niin minun jutulta. Olen kommentoinut varmaan samaa ennenkin, mutta minä niin nauttisin kun voisi vaan olla. Meillä oli 10 päivän häämatka Dubrovnikiin ja samassa hotellissa oltiin koko aika. Yhtenä päivänä käytiin kiertämässä vanhankaupungin muurit, yhtelä Lokrumin sarri (aivan ihana paikka jonne kaipaan kyllä uudestaan) ja yhtenä oltiin veneretkellä lähisaarilla (vähän tylsä). Tuossa oli jo niin paljon ohjelmaa että välillä tuntui että olisi kannattanut karsia ainakin yksi juttu vielä pois. On niin ihana kun voi olla vaan ja mennä oman fiiliksen ja perheen tarpeiden mukaan ilman suuria aikatauluja tai turhaa hälyä ja kiirettä. Mutta minä olenkin stressiherkkä ja kaikki pakkaamiset, purkamiset ja siirtymiset stressaavat ihan liioitellun paljon. Olen aina siirtymäpäivinä kuin kiukkuinen ampiainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tylsistymistä tarvitsee välillä jopa kaltaiseni täpinöitsijä ja menijä :) Onkin ihanaa, että nyt on aikaa sekä olla että nähdä ja kokea.

      Olimme miehen kanssa joskus 15 vuotta sitten Egyptissä viikon lomalla. Minä rakastan historiaa, ja esimerkiksi Kairon museot saavat innostuksen tanssimaan vatsassa. Mutta viikko tuollaisessa maassa kaiken historian keskellä oli todella kuluttavaa. Mentiin aamusta iltaan ja jopa karsittiin yöunia, että ehdittiin nähdä niin paljon kuin mahdollista. Ei ihan järkevin tapa se. Myöhemmin kävin Egyptissa lapsuuden perheeni kanssa ja tahti oli hitaampi (mukana oli nuorimmat sisarukseni, jotka olivat tuolloin ihan lapsia), ja se matka tuntui ihan lomalta, kun ehti ihan vain olla ja ihmetellä :)

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe