Koko perhe yhdessä 24/7

15.2.17

Meillä oli tänä aamuna perheriita. Minä ja mies toisella puolella ja lapset toisella puolella. Näin on käynyt viime aikoina vähän turhan usein. Puolentoista kuukauden ympärivuorokautinen yhdessäolo ja matkaaminen alkaa tiivistyä ärsytykseksi. Toisten rasittavista tavoista, samojen asioiden jankuttamisesta ja jatkuvasta älänmölöstä alkaa hiiltyä helpommin. Ja lapset todella tietävät, mistä napista painaa saadakseen vanhempansa ärtymään. Samalla kun he ovat toistensa kaverit, he ovat myös tappelupukarit ja toistensa innoittajat tekemään hölmöyksiä. 

Meillä on hyvä tiimi. Matkatessa jopa järjestelmällisyydestä pitävä minä höllään. Suunnitelmia voi muuttaa lennosta, ja reissussa sattuneet kommellukset lähinnä naurattavat. Ainakin jälkikäteen, jos ei muuta. Lapset ovat sopeutuvaisia ja ihan yhtä seikkailunnälkäisiä kuin vanhempansa. Yhdessä koettu vahvistaa liitoksia. Tämä kaikki hitsaa meitä tiukemmin yhteen. Mutta kyllä siinä hitsatessa myös lentelee kipinöitä.

Parivuotiaan uhma on räjähtänyt täydellä voimallaan päälle. Ja kuten niin usein parivuotiaiden touhuissa, siinä ei ole mitään päätä tai häntää. Myrsky saattaa puhjeta hetkessä, eikä se todellakaan ole mikään hiljaisin hurrikaani se. Kun seinät ovat sekä kuvainnollisesti että todellisuudessa heinää, kaikki kuuluu naapureille. Olen onnellinen, että lähdetään tänään Amedista kohti Padangbaita. Olen aika varma, että perhedraamaamme varjoesityksenä kuunnelleet naapurit ovat samaa mieltä.

Alan myös olla entistä varmempi siitä, että esiteini-ikä alkaa viisivuotiaana. Välillä suorastaan näen itseni omana äitinäni parikymmentä vuotta sitten, kun minä olin 13 ja äitini yritti pysyä järjissään esikoistyttärensä mielenoikkujen keskellä. Revin hiuksia päästäni ihan samalla epätoivolla. Ja lapseni osaa olla ihan yhtä ovela napauttaja, piikittelijä ja draamaprinsessa kuin minäkin. Miten se osaakin, jo tuossa iässä! Sen minkä taakseen jättää, sen edestä löytää aivot huutavat ja ottaa päähän entistä enemmän.

Toisinaan tuntuu, että ei kehdata palata enää Suomeen ollenkaan. Miten me tällä jengillä uskalletaan kulkea missään, kun setti ei pysy meidän vanhempien hallinnassa. Mitkään vanhat keinot, niksit ja kasvatusmetodit eivät toimi. Miten voidaan viedä heidät kahdeksan kuukauden tauon jälkeen päiväkotiin. Sori, nyt kävi näin, osaatteko te korjata ennalleen?

Näissä toivottoman tuntuisissa kasvatustilanteissa olen oppinut vilkaisemaan peiliin. Lasten oikut ja onnet peilaavat aina jotakin meistä vanhemmista, sen olen huomannut niin monta kertaa aikaisemminkin. He heijastelevat sellaisia asioita, joita ei itse osata nähdä ilman noita minipeilejämme. Sieltä heijastuu nyt takaisin meidän hajamielisyys ja lyhyt pinna, joihin on syynä 24h-perheyhteys.

Sekä mies että minä kaivataan hetkeä ilman lapsia, keskittynyttä parisuhdeaikaa. Se on vähän hassua huomata, sillä me eletään tiiviinä nelikkona Suomessakin. Täällä Balilla jopa majapaikkamme ovat olleet isompia kuin kaksiomme, jossa vietimme lähes viisi vuotta pikkulapsiperhe-elämää. Alleviivatuille treffeille pääsemme Suomessa kerran tai pari vuodessa (mille pitäisi tehdä parannus, mutta se on toinen tarinansa se). Täällä meno on kuitenkin korostuneen perhekeskeistä.

Ei ole päiväkotikavereita, ei työpaikkoja tai työhuoneita, joista saa oven kiinni. Ei hetken hiljaisuutta. Ei ole ystäviä, vakituisia harrastuksia tai lauantai-illan saunavuoroa. Ei Pikku Kakkosen aikaan pikapikaa vaihdettuja suudelmia. Ei ole Game of Thrones -maratonia sylitysten silloin kun oikeasti pitäisi nukkua tai metroa, jolla sujahtaa nopeasti ihan mihin vain ihmisten, menon ja tekemisen keskelle.

Eilen ystävänpäivänä tajusin, että koti on siellä, missä ystävät ovat. Kaipaan välillä ihan hurjasti ystäviä, joita emme ole täältä onnistuneet löytämään (sitä varten tarvitsi olla tietty itse aktiivinen, joten oma moka). Tarvitsen ystäviä sekoittamaan vähän pakkaa, vaihtamaan kanssani ajatuksia suomeksi sekä omasta kulttuuristani tutulla tavalla. Alan hallita balilaisen etiketin alkeet, mutta tahtoisin olla toisinaan sosiaalisissa tilanteissa vain minä, murahteleva, turhan vakavamielinen ja mustalle huumorille räkättävä suomalainen. Kaipaan lasten ystäviä toisinaan enemmän kuin ehkä he. Saisivat purkaa energioitaan keskenään, eikä meitä tarvittaisi koko ajan. Että ei olisi aamusta iltaan ja illasta aamuun vain me neljä.

Tämä taitaa kaivata disclaimeria. Muuten elo täällä pallon toisella puolella kulkee hyvin. Pehmeästi ja lempeästi. Säät ovat leppyneet, ja maata tärisyttävät ukkosmyrskyt vaihtuneet iltapäivisin taivaan ylle hiipiviksi sadepilviksi. Pitkästä aikaa myös aurinko hellii ja suurimman osan ajasta onni on vahvasti läsnä koko perheellä. Emme olisi vielä valmiita palaamaan kotiin. Nämä negatiivisetkin tuntemukset ovat opettavaisia, ja tuntuvat sitä paitsi nyt aamun sovintohalien jälkeen niin kaukaisilta, etten niitä enää täysin omikseni tunnista. 

Ei kuitenkaan ole ihan tuulesta temmattu se väite, että asioita oppii arvostamaan vasta, kun niitä ei enää ole. Se taika pätee myös perheettömään aikaan.

Lue myös nämä

21 kommenttia

  1. No tämä! Ja siis en ole ollenkaan silleen että "jee jee, tummia pilviä Balin perheparatiisissa" vaan tunnistan tuon oikein hyvin: ei ole ihan normaalia, että ollaan koko ajan perheen kesken. Pääseehän sitä toki aina yksi aikuinen kerrallaan hetkeksi pakoon, mutta sosiaalisia kontakteja ulkomaailmaan kaipaavat varmasti kaikki osapuolet. Eiks teillä näy Netflix siellä!? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, sosiaalisia kontakteja perheen ulkopuolelle kaipaavat ihan kaikki neljä. Eikä muuten näy Netflix tai yhtää mikään mukaan, Indonesia on kai niin epäilyttävä maa sitten :D Pitäisi ostaa ohjelma, jolla saisi muutettua digitaalista olinpaikkaansa, mutta ei ole vielä siihen lähdetty.

      Poista
    2. Ei sitä ohjelmaa tarvii ostaa. Freedomen voi ladata ilmaiseksi ja sillä voi muuttaa digiolinpaikkaansa.:)

      Poista
    3. Meillä on Freedome, mutta siis se kyllä on viikon kokeilujakson jälkeen maksanut sen joku 50e/vuosi. Mikä ei mun mielestä ole lainkaan paha, koska sen saa sillä kolmelle koneelle. Mutta onko joku ILMAINEN Freedome vielä!!?!? :D

      Poista
    4. Ja voin siis sanoa, että tiedätkö miksi se Freedome on hintansa arvoinen? PIKKU KAKKONEN! Saatte taas varastella pusuja Pikku Kakkosen aikana. Ei edes se Netflix ja aikuisten tv-sarjat vaan just se, että lapset sai katsoa sen Martta-koiran, Astroset ja Ryhmä Haun, mikä rauha aina laskeutui. Harrastettiin jopa sitä, että noudatettiin suomalaista aikataulua ja laitettiin se aina 17-18 :D.

      Poista
    5. Nyt katsoin tarkemmin Freedomea niin kyllä se onkin halvimmillaan n. 5e kuussa tai sitten toi 50e kertamaksu/vuosi/kolme konetta. Muita ohjelmia varmaan löytyy, mutta toi tuntuu olevan suosittu kavereiden keskuudessa. Joskus on ollu kampanjoita, että 90 päivää saa ilmaiseksi, mutta nyt näkyy olevan vain 5 päivää...

      Poista
    6. Mä löysin jotain ilmaisia "Freedomeja", mutta ne olivat sen näköisiä, että en uskaltaisi kyllä koneelle ladata. Ehkä tuo Freedome tosiaan pitäisi ladata koneelle. Ihan jo siksikin, että se suojaisi konetta. Käytän täällä vain ainoastaan avoimia (salasanallisia) verkkoja, enkä tiedä, mitä kaikkea pöpöä sitä kautta koneelle onkaan tullut.

      Poista
  2. Kamalaahan se olisi, jos ette siellä ollessanne kaipaisi Suomi-elämästä mitään! Toi on just pidemmän reissun parhaita puolia, että oppii arvostamaan niitä arkisia asioita eri tavalla. Näkökulma avartuu ja eläminen ja oleminen saa uusia vivahteita.

    Eipä sillä etteikö lapset osaisi olla ärsyttäviä ja uhmaisia kotonakin, vaikka onkin päiväkoti ja kaverit tasoittamassa menoa...

    T. Karo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ja sitä tänne myös kaiken muun ohella lähdettiin kokemaan: että onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella tai Balilla. Sitte näkee ne Suomenkin ruohotupsut eri tavalla :) Ja voi jooh, uhma ja ärsyttävyys ei katso paikkaa. Mutta näemmä vaan oma sietokyky sille alkaa laskea, kun rauhallisia hetkiä niin vähän.

      Poista
  3. Joku viisas sanoi joskus, että lapsi reagoi stressiin kiukuttelemalla ja on mielestäni aivan oikeassa. Ainakin meillä pahin kiukuttelu ja uhma liittyy muutokseen: paluu lomalta, uusi kaveri, uudet rutiinit tai mikä tahansa muutos voi olla lapselle stressiä, joka purkautuu kiukutteluna. Jos tähän uskoo, voisi ajatella, että lapset reagoivat nyt elämänmuutokseenne. Lapset ovat myös mestareita valitsemaan kiukutteluhetken: voi olla, että aikuisten stressatessa lapset käyttäytyvät suorastaan epäilyttävän mukavasti, mutta kun aikuiset rentoutuvat, he aistivat, että nyt on heidän stressilleen tilaa ja tuovat sen esiin. Tietysti näistä teorioista voi ajatella kuten itse parhaaksi katsoo. Ainoa, mikä on lasten kanssa varmaa, on, ettei absoluuttisia totuuksia ole :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti on totta tuokin. Kiukuttelun takaa löytyy yleensä aina jokin selitys, mistä se paha mieli kumpuaa ylenmääräisenä sekoiluna. Joillekin eri temppramenttisille lapsille reissaaminen vieraassa kulttuurissa voisi olla stressaavaa ja kuluttavaa, eikä sellaisessa tilanteessa silloin oltaisikaan tällaista reissua mietitty. Nyt yhteys oman "vain aikuisia" -retriitttikaipuun ja jälkikasvun kiukuttelun välillä on aika selvä :) Kun aikuisilla on rentoa, koko sakilla on rentoa. Mutta kun aikuisilla alkaa pinna lyhentyä, sitä hervottomammaksi muuttuu reissuseurueen nuorimmaisten käytös :D

      Poista
  4. Teini-ikä alkaa todellakin viisivuotiaana. Ärsyttäminen, tuhahtelu, lällätteleminen, ovien paiskominen, huutaminen ja miks mä en ikinä saa ja kaikki muut aina saa-mariseminen ainakin alkaa. Ja niiden sarvien kiillottaminen äidin kanssa. Iskä on sankari, kaikkein siistein tyyppi ever ja äiti on maailman noloin, ärsyttävin ja ilkein. Tulee varmasti huikea teini-ikä, kun on saanut harjoitella näitä tappelutaitoja kymmenisen vuotta.
    -Miski

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh joo, ovien paiskominen! Ja se hemmetin lällättäminen! Miten pieni ja sinänsä harmiton tapa ärsyttää, mutta kun sitä jatkuu ja jatkuu, mä alan nähdä punaista jo pelkästä lällätyksen ajattelusta :D Välillä tuntuu, että mä taannun taas teiniksi niiden taisteluiden keskellä. Että siinä kaksi ihan yhtä ajattelematonta ja suurisuista teiniä mesoaa keskenään. Mä olen melkein onnellinen, että on aikaa opetella tätä sen kymmenen vuotta, jospa oppisin olemaan aikuinen noissa tilanteissa sitä ennen.

      Poista
    2. Ihan sama homma itsellä. Viimeksi pari viikkoa sitten tuskastuin, kun en osaa itsekään olla ihmisiksi, niin miten voisin odottaa sitä viisivuotiaalta. Sitten tehtiin äidin ja tyttären yhteinen kiltteys-kalenteri: tytär saa tähden, jos illalla ollaan molemmat sitä mieltä, että hän on puhunut minulle nätisti tai normaalisti koko päivän ja sama juttu toisinpäin. Se oli ihan hitti, hän kertoi kaikille tarhassa yms. Ainut vain, että palkinnoksi luvattua uimareissua ei olla vatsataudin yms takia saatu vieläkään järjestettyä... Että mokasin sitten senkin hyvän jutun :D
      -Milja

      Poista
    3. Erinomainen idea tuo kalenteri! Vähän samantapaista systeemiä olen ajatellut aikaisemmin, mutta pitäisi nyt ottaa ja tehdä se. Mä luulen, että se olisi toimiva sekä mulle että tyttärelle :)

      Kurjaa kuulla vatsataudista. Se kuulemma jyllää nyt Suomessa ihan huolella. Paranemisia! Kyllä te vielä uimaan pääsette :D

      Poista
  5. Ihmettelen tosi usein, että miten osaatkin kirjoittaa näistä asioista niin osuvasti! Meillä 3 haastavan temperamentin muksua ja välillä meno todellakin sellaista että hävettää käydä ihmisten ilmoilla. 2veen uhma on krhm... Melko äänekästä settiä. Nyt kolmannen kohdalla huomaa, että toisissa asioissa ei ärsytä enää ollenkaan niin pahasti (liekö jo turtunut uhmaan kun nää samat jokapäiväiset taistelut käydään kolmatta kertaa + 6:tta vuotta), sitten taas toiset esiteinin sanomat asiat särähtää korvaan niin pahasti että tekis samantien mieli repiä omat hiukset päästä kun se rähinä alkaa. Esimerkkinä esikoisen suusta "mitä välii?" Aaaarrrrgghhhh!!! Nyt jumaliste mukelo! On väliä! Ja sitten lähtee taantuma ja sitä rataa... Mahtavaa kyllä että todella saa katsoa itseään peiliin ja onnitella itseään omasta ihanuudestaan - että olen nyt sitten moninkertaistanut itseni ja saan nauttia nyt seuraukset. Universumin pikku kepposia... Jaksaa naurattaa joka päivä... :D
    Ja samoin huomaan välillä kaipaavani tuota yhteistä parisuhdeaikaa ja kuuntelevani lapsettomien kavereideni juttuja ihan aidolla ihmetyksellä: osaakohan noi tyypit oikeasti arvostaa vaikka sellaista asiaa, että kun ne tulee kotiin, voi vain tulla kotiin. Istua sohvalle. Katsoa telkkaria. Mennä lenkille. Eikä kuten lasten kanssa tullaan kotiin :riisutaan kolme settiä kurahousuja, lajitellaan välikerrastot valmiiksi seuraavan päivän kasseihin, passataan koko pesueelle ruokaa, siivotaan sikapossuporukan sotkut jne ja havahdutaan illalla siihen että se ilta meni jo. Mun on siis ikävä sellaista, että voisi vaan avata oven ja istua sohvalle (ilman että ensin rasvaisia sohvalle tilaa kaikkien Legojen ja pikkuautojen alta...) ! :D
    Noh, mutta kaipa näitäkin aikoja tulee vielä ikävä sitten myöhemmin, niin nautitaan nyt siitä, että ainakin menoa ja meininkiä piisaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on muuten ihan totta. Kuopuksen metkuja kestää paljon iisimmin ja lungimmin (vaikkakin nyt on ollut senkin kanssa tekemistä), kun taas esikoisen rajoja kokeilevat temput ja sanomiset saavat helpommin ärsytyksen pintaan. Ehkä tosiaan toisen kanssa ne asiat on jo koettu, mutta esikoinen tuo koko ajan vanhempiensa elämään uusia asioita.

      Joo ja voih, en käsitä näin jälkikäteen miettiessä, mihin mä oikei olen hussannut sen kaiken minäkeskeisen vapaa-ajan, mitä mulla oli ihan joka päivä ennen lapsia :D

      Poista
  6. Lapsilla stressi näkyy varmaan vähän viiveellä, eivät ehkä heti osaa kaivata kotia ja tuttuja rutiineja, siksi kuulostaa loogiselta että kun reissu venyy niin joskus kuukauden päästä jo reagoidaan ja kiukutellaan. Mutta varmaankin on sen kaiken arvoista, vaikka hetkellisesti kiristääkin vanhempien pinnaa. Siitä ärsyketulvasta joka nyt purkautuu kiukkuna ammennatte sitten kotona vuosikausia. Ei vain vanhemmat - vaan myös lapset avarakatseisuutena ja stressinsietokyvyn nousuna, luottamuksena siitä että näennäisestä kaaottisuudesta huolimatta elämä on turvallista kun omat vanhemmat lähellä jäsentämässä ja tulkitsemassa näettyä ja koettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, noin se varmasti menee. Huomaahan se näin aikuisenakin. Kuukaudessa meno alkaa "arkistua", ja samalla alkaa myös selkemmin huomata, että kaipaa tiettyjä asioita Suomesta.

      Niin kauniisti puit sanoiksi perhereissaamisen annin <3

      Poista
  7. Kiva että kirjoitit pitkään ulkomailla olon huonommistakin puolista. Itselläni on sellainen kokemus ulkomailla oleskelusta, että kukaan ei oikeastaan halua kuulla niistä nurjemmista puolista. Siis kun tulet kotiin ja yrität kertoa perheellesi ja kavereillesi. Moni ehkä ajattelee, että mitä se kehtaa vielä valittaa, vaikka on juuri päässyt viettämään monta kuukautta jossain ulkomaisessa paratiisissa. Vaikka eihän se mene niin. Pitkään ulkomailla olossahan tulee juuri se vastaan, että alkaa kaivata jotain arkea, sitten se ei olekaan samanlaista kuin kotona hyvässä ja pahassa, alkaa tulla koti-ikävää, kavereita ei löydykään välttämättä tuosta vaan ja lasten kanssa tietysti vielä lasten turhautuminen siihen päälle. Mutta samalla se on myös ulkomailla olon parhaita puolia, että pystyy testaamaan omia rajojaan erilaisissa olosuhteissa. Samalla kirkastuu ehkä paremmin se, mikä on tärkeää, minkälaisia asioita arkeensa haluaa ja miten ulkomailla olo jotenkin auttaa näkemään omaa elämäänsä ulkopuolelta. Itse olen toistaiseksi ollut pidempiä aikoja ulkomailla vain yksin tai miehen kanssa, mutta haaveissa olisi toteuttaa samantyyppinen irtiotto kuin teidän perheellä myös lastenkin kanssa. Siksi on ollut erityisen mielenkiintoista lukea näitä kokemuksiasi ja nimenomaan juuri myös negatiivisia puolia, syvemmältä kuin pelkät turistinäkemykset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Siksi mua vähän hävettää kertoa matkamme negatiivisista kokemuksista ja tuntemuksista. Ettei jollekin tule fiilis, että miten tuo kehtaa valittaa, kun on päässyt toteuttamaan unelmaansa perheen kanssa. Mutta haluan jakaa kaikenlaisia ahaa-elämyksiä, joita reissaaminen tarjoaa. Osa niistä kannetaan eteen vähän epämiellyttävissä paketeissa, mutta ilman niitä tämä löytöretki omaan itseen ei olisi yhtä hedelmällinen.

      Mahtava kuulla, että teilläkin on haaveissa irtiotto! Mä olen niin niin niin onnellinen, että toteutettiin tämä, vaikka syksyn remonttihässäkän, työkiireiden ja samalla mukavaksi tasoittuneen arjen keskellä tuntui, että onkohan se nyt järkevää. Järkevyydestä en tiedä, mutta ikimuistoista ja meidän perheemme maailmaa liikuttavaa tämä on.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe