Ensimmäinen irronnut hammas

31.3.17

Esikoiselta lähti irti ensimmäinen maitohammas. Heilumista ei oltu edes huomattu, kunnes hän sukellusleikeissä kolautti leukansa ja samassa rytäkässä irtosi myös hammas. Sen verran nätisti hammas alaleuasta lähti, että todennäköisesti se olisi lähtenyt irti lähitulevaisuudessa myös ilman uima-altaalla tehtyjä pellehyppyjä.

Nämä on näitä tilanteita, joissa olen ihmetyksestä ymmyrkäisenä. Onko tuossa todella minun lapseni? Niin iso jo, että pian hänen hymynsä on samanlainen suloinen harvahammasversio kuin niillä kaikilla lapsilla siinä iässä, kun tiedetään asioista enemmän kuin koskaan ennen tai sen jälkeen.
Miten minusta on voinut kasvaa erilleen tuollainen lapsi, viisas ja elämänpalo silmissä leiskuva seikkailija. Minähän olen ihan kakara vielä itsekin! Samalla tunnen hassua ylpeyttä hampaan luomasta merkkipaalusta– ihan kuin se minun ansiotani olisi, että häneltä hammas lähti (miehen ansiota se sentään vähän oli, sillä hänen selkäänsä esikoisen leuka pamahti uima-allasleikeissä).

Missä välissä esikoisestani tuli lapsi, jonka mielestä siisteintä on sukellella uimalasit päässä ja kävellä kovasti tömistellen vilkkulenkkareilla. Ei enää niin pieni, mutta ei vielä niin isokaan. Ikä, josta itselläni on jo vahvoja muistoja lapsuudesta – juurikin sukeltelusta, josta ei meinannut saada kyllikseen, ja vilkkulenkkareiden ihmeellisyydestä. Ihan juurihan minä olin itse tuo lapsi, saman ikäinen, takkutukkainen ja join mansikkamehua hammasrivistöön ilmestyneestä reiästä pillillä.
Luulen tunnistavani hänen mielenliikkeitään, ymmärtäväni avautuvan maailman riemun ja samalla ahdistuksen. Halun ahmia kaikki uusi, mutta samalla tarpeen hakeutua lataamaan rohkeutta ja rakkautta äidin ja isin syliin. Ne ristiriitaiset ja voimakkaat tuntemukset ovat minulla mielessä vieläkin. Jonnekin selkäytimeen jääneinä fyysisinä muistoina. Se lapsi on minussa yhä, ja kuluneiden vuosien opettamana näyttäisi siltä, että siellä se tulee pysymään loppuelämäni.

En tiedä, lakkaanko koskaan hämmästelemästä sitä, että minä olen äiti. Kahden upean ja maailmaani muuttaneen lapsen äiti. Miten minulle, uppiniskaiselle ja suuria tulevaisuudensuunnitelmia kaavailevalle lapselle on annettu tämä tehtävä? Joka päivä mietin, olenko sen arvoinen, mutta joka päivä en voi vastata kyllä.
Lapset olivat jostain kuulleet hammaskeijusta. Meillä ei lapsuudessa hampaita aarteisiin vaihtavia keijuja ollut. Muistan kyllä haluni uskoa sellaisten olemassaoloon, kun laitoin hampaan kenellekään kertomatta tyynyni alle. Siellä se oli vielä aamullakin. Pieni valkoinen nykerö, mutta ei yhtään hippusta keijupölyä. Nyt piti nopeasti tehdä vanhemmuuspäätös keijuista. Päätin mennä totuudella, mutta antaen lapsen mielikuvitukselle tilaa.

Niinhän siinä kävi, että mielikuvitus voitti totuuden. Lapset ovat yhä varmempia hammaskeijujen olemassaolosta, kun niitä pitää todistella epäilevälle äidilleen. Ja kas kummaa, taitavat ne keijukaiset asua täällä Balilla, kun palkintoa ei edes tarvinnut odottaa aamuun asti. Tosin balilaiset hammaskeijut ovat aika höveleitä lasten hammasterveyden suhteen, sillä bungalowissa hampaan tilalle oli ilmestynyt kolikon sijaan suklaapatukka.

Lue myös nämä

0 kommenttia

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe