Kotiinpaluupaniikki

2.4.17

Saavuimme muutama päivä sitten Sanuriin. Se on kahdeksasta Balin kohteestamme viimeinen. Talveamme Balilla on jäljellä enää alle kaksi viikkoa. Joka kerta kun ajattelen sitä, joku muljahtaa syvällä vatsassa ja samalla sydän tuntuu värähtävän jännityksestä, ilosta ja surusta samaan aikaan. Ensimmäinen puolikas reissusta kului niin verkkaisen mukavasti, että en oikein ymmärrä, mihin nämä viime viikot oikein ovat menneet.

Sanur on sellainen kuin ajattelimmekin kuulemamme perusteella. Aika perinteinen aasialainen turistipaikka, jossa ei ihmetellä, miksi turisti haluaa ruoka-annoksensa tempehillä tai tofulla ryyditettynä kanan sijaan tai kahvinsa kasvismaidolla. Kadunvarret ovat täynnä putiikkia, pubia, ravintolaa ja ihonsa punaiseksi käristänyttä länsimaalaista. Rannassa käyvät pienet mainingit, joissa lastenkin kanssa voi uida. Paikka ei saa hengästymään ihastuksesta tai liikauta oikein mihinkään suuntaan kaiken näkemämme ja kokemamme jälkeen. Ja se on hyvä.
Täällä on hyvä totutella siihen, että ihan pian palaamme takaisin Suomeen. Asumme pienessä ja vaatimattomassa home stayssa, jossa on meidän perhehuoneemme lisäksi kaksi pienen pientä komeroa toisille asukkaille. Iltaisin ravintoloiden musiikki jytkyy sisään ja ottaa vauhtia huoneen tyhjyyttään kaikuvista seinistä. Ihanaa on se, että meillä on käytössä oma keittonurkkaus kaasuliedellä ja jääkaapilla. Emme ole laittaneet itse ruokaa tai tiskanneet sitten Ubudin aikojen, ja sellaista arkisuutta alkaa tulla pitkässä reissussa ikävä.

Olemme viime päivinä puhuneet paljon Suomesta. Olemme koittaneet totutella mieltämme siihen, että pian kaikki on kovin erilaista ja että se vanhakin tuttu on koetun jälkeen erilaista. Helsingin Sanomissa oli alkuvuodesta juttu käänteisestä kulttuurishokista, joka iskee palatessa pidemmältä reissulta kotiin. Eräässä keskusteluketjussa ihmeteltiin, miten voi muka tuntea kotiinpaluushokkia, jos ei ole ollut maailmalla edes vuotta. Mutta kyllä voi.
Palatessani opiskelijavaihdosta Haagista reilu vuosikymmen sitten, kotiinpaluushokki yllätti täysin. En ollut varautunut moiseen tunnemylläkkään. En ollut poissa kuin yhden lukukauden, eli vajaan puoli vuotta, mutta sinä aikana olin ehtinyt rakentaa oman elämäni ja toisen todellisuuden Hollantiin. Olin muuttanut yksin vieraaseen maahan, ja tehnyt kotini opiskelija-asuntolan pieneen huoneeseen. Jaoin keittiön, vessan ja kylpyhuoneen muiden kanssa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni asuin ilman vanhempiani tai poikaystävääni.

Puolessa vuodessa ehtii kokea pienen elämän verran asioita, oppia maailmasta ja etenkin itsestään. Enkä nyt puhu siitä yliopisto-opiskelusta, vaan vaihto-opiskelusta, joka sitä opettavaisinta oli. Loin ystävyyssuhteita, jotka kestävät välissämme olevista kilometreistä huolimatta elämänmitan. Matkustimme ystävien kanssa ympäri Eurooppaa junalla ja vuokra-autoilla. Ikävöin poikaystävääni, tuota lasteni isää, ja itkin sieluni kiemuralle lentokentällä ja siitä neljä päivää eteenpäin hänen lähtiessään vierailujen jälkeen takaisin kotiin.
Olin viimeisiä, jotka lähtivät vaihtoajan jälkeen kotiin, sillä tahdoin jättää opiskelujen päättymisen jälkeen pari viikkoa lomailuaikaa Hollannissa. Kävin saattelemassa ystäviäni junalle ja lentokentälle. Annoin viimeisiä haleja perheeksi muodostuneille ihmisille ja tyrskähtelin itkua sekä ikävää. Samalla myös odotin, että pian voisin taas nukkua miehen vieressä ilman läheisyyttä kaihertavaa tietoa siitä, että pian toinen taas lähtee.

Kotiinpaluun jälkeen kaikki oli kuitenkin vain paskaa. Hollannin ja Suomen kulttuurit eivät eroa niin isosti toisistaan, että olisin ollut siitä järkyttynyt, mutta kaikki muu tuntui vain niin väärältä. Tuntui oudolta, että muut odottivat minua kotiin ja kuvittelivat kaiken jatkuvan kuten ennenkin. Kun itse olin puolessa vuodessa kasvanut ja kokenut niin paljon!
Makasin Turun kotimme lattialla ja paruin holtittomasti räkä valuen. Oli ikävä ystäviä, joiden kanssa olimme olleet erottamattomat kuluneet kuukaudet. Oli ikävä Hollantia, kaupunkeja halkovia kanaaleja ja jopa kämäistä opiskelijaluukkuani. Puheeseeni sekoittui englantia, mikä nauratti ja hävetti, mutta samalla kohotti ikävää entisestään.

Minua kotiin odottanut mies oli ihan ihmeissään, eikä tiennyt, mitä tehdä. Ja ihan yhtä hukassa olin minä. En tiennyt, mikä minua vaivaa, mutta siinä hetkessä parhaalta ratkaisulta tuntui vain lukita itsensä pimeään makuuhuoneeseen loppuelämäksi itkemään.

Mies oli varannut meille ravintolasta pöydän kotiinpaluuni kunniaksi. Mutta minä en tahtonut lähteä. En tahtonut nähdä ihmisiä ja ajatus siitä, että voisin törmätä tuttuihin ahdisti. He kuitenkin kysyisivät, millainen vaihtoaika oli. Miten siihen vastata? Miten mahduttaa kaikki se koettu muutamaan huolettomaan lauseeseen, kunnes kaikki se siirrettäisiin taka-alalle ja jatkettaisiin kuin ennenkin.
Tätä en ole kertonut aikaisemmin kenellekään, mutta lopulta miehen oli pakko kertoa minulle perimmäinen syy ravintolavaraukseemme. Ei sitä lattialla ulisevaa myttyä olisi muuten saanut liikkeelle. Uskokaa pois, hän kyllä yritti! Ystäväni olivat järjestäneet minulle yllätyksenä kotiinpaluujuhlat, jotka oli tarkoitus viettää meillä kotona. Järjestelyjä olisi vain vaikea tehdä, jos itse yllätettävä valuu räkää makuuhuoneen lattialla.

Niinpä ryhdistäydyin, lähdimme miehen kanssa ulos syömään ja kotiin palatessamme sohvamme takaa hyppäsi laumallinen ystäviä skumppalasit käsissään. Te rakkaat ihanat! Vaikka teidän tietämättänne tiesin teistä siellä sohvan takana lymyämässä, olin silti täysin yllättynyt: että minulla on noin ihania ihmisiä elämässäni, myös Suomessa!
Kotiinpaluujuhlat olivat loistava tapa palata arkeen Suomessa. Näin heti suuren osan ystävistäni, joiden näkemistä olin jostain syystä kotiinpaluushokissani jännittänyt ja arkaillut. Silloin ei ollut mahdollisuuksia jäädä kotiin märehtimään yksinään. Pahin ja kaihertavin terä shokista taittui sen aamuyöhän asti valuneen illan jäljiltä.

Tuon kokemukseni takia osaan varautua siihen, että nyt on luvassa jonkinlaista shokkia myös. Samalla tavalla emme ole tänne elämäämme rakentaneet kuin minä silloin Hollantiin, enkä jää edes itkemään uusien ystävien perään. Mutta kulttuuri, ilmasto ja eläminen ovat niin erilaista, että shokki saattaa tulla sitä kautta. Vähän kauhulla olen katsellut somessa olleita kuvia Suomeen hiipineestä takatalvesta. Siellä piti olla varma keväinen aavistus tulevasta kesästä meidän palatessamme!
Koska kotona märehtiminen ei ole ainakaan itselleni paras tapa toipua shokista, olen onneksi järjestänyt niin paljon töitä heti kärkeen, ettei erakoitumiseen ole mahdollisuuksia. Lisäksi me kaikki ikävöidään ystäviä niin paljon, että ikävän tyynnyttämiseksi olisi aihetta kutsua heti yökylään kaikki, jotka pääsevät. Ja pian sielläkin on kesä, Suomen satumainen suvi, jota ilman en osaisi olla.

Mikä parhainta, miehen hoitovapaa jatkuu vielä syksyyn. Miehen perhevapaa-ajat ovat olleet itselleni elämäni parhaita aikoja, oltiin sitten Balilla tai Suomessa.

Lue myös nämä

11 kommenttia

  1. Mua alkoi ihan itkettää teidän puolesta. Niin tiedän nuo kotiinpaluufiilikset. Mulla on perhereissujen jälkeen eniten kaipaus perheen tiiviiseen yhdessäoloon. Kotona kukin perheenjäsen kulkee arjessa omissa velvollisuuksissaan ja menoissaan.

    Mutta, kun paluushokin yli on päässyt ja takaisin taas omaan arkeen kiinni, reissussa koettu ja muistot siitä jäävät vahvaksi perheen yhteiseksi voimavaraksi, joka kantaa pitkälle eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, just myös se tiivis yhdessäolo (vaikka tosin olen ehtinyt useaan kertaan myös toivoa vähän vähemmän tiiviimpää yhdessäoloa, mistä olenkin kirjoittanut). Jos miehen hoitovapaa ei jatkuisi, vaan hänellä alkaisi heti työt ja lapsilla päiväkoti, olisin kyllä ihan riekaleina hämmennyksestä juuri nyt.

      Se on onneksi totta ja nyt sen tiedän, että kun vaan sen paluushokin yli pääsee, elämä lähtee taas rullaamaan mukavasti, jos ei vielä mukavammin kokemuksista rikkaana. Ja kyllä, nämä tiiviisti yhdessä seikkaillut ajat siirtyvät koetusta muistoiksi ja voimavaroiksi tulevaan.

      Poista
  2. Kevät tulee keikkuen. Aamulla sataa lunta ja illalla se on jo sulanut kokonaan pois ja vienyt ison osan jäljellä olevista jäisistä kinoksista mennessään. Sinililjojen kärjet kurkkivat jäisten lehtien välistä ja sumuiset ja aurinkoiset päivät vuorottelevat. Auto on ihan ravassa ja kurassa jo yhden ajometkan jälkeen, lapsi nauttii lätäköistä ja siitä että hiekkakasa on sulanut sen verran että sitä voi kaivaa. Pikkuhiljaa siivoillaan kukkapenkkejä ja haravoidaan syksyn ja talven jäljiltä pihalla pyöriviä vanhoja lehtiä ja risuja. Ennen kuin arvataankaan tulevat leskenlehdet täplittämään tienpientareita ja koivuihin ilmestyy hiirenkorvia. Ei se tarvitse kuin ilmavirtojen kääntymisen siihen suuntaan että tänne alkaa puhallella etelästä lämpimämpi tuuli joka samalla ajaa pilviä ja kosteutta pois niin kevät suorastaan räjähtää käsiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että, kevääseen heräävä Suomen luonto on upea ja lumoava, herkkä ja niin voimakas samaan aikaan! Ihanaa, että päästään kuopsuttelemaan multaa meidän parveekkeelle, joka viime kesänä jäi remontin jalkoihin.

      Mua mietityttää, että mitä ihmettä muksuille Helsingissä kannattaa just nyt pukea? Tietty parin viikon päästä tilanne luultavasti on ihan eri. Talvivaatteet ovat jääneet pieneksi (olivat jo naftit lähtiessämme, kun emme halunneet ostaa lyhyeksi talveksi kalliita ulkovaatteita) ja samaten tietty syksyllä käytössä olleet välikausivermeet. Kuopukselle ehkä löytyy sopivaa esikoisen vanhoista säästetyistä ulkovaatteista, mutta vanhimmalle pitäisi hankkia jotain säähän sopivaa ulkovaatetta ja välivillaa. Pitäisi ehkä katsoa, onko Reimalla jotain sopivia jämäkokoja tarjouksessa. Jos nyt tilaisi, odottelivat sitten postissa meidän palatessa Suomeen.

      Poista
    2. Asun jonkun verran pohjoisempana, mutta meillä keikutaan juuri ohuen talvihaalarin ja välikausihaalari+villakerrasto-yhdistelmän välillä. Meillä lämpötilat olleet viimisen viikon nollan molemmin puolin. Parista pakkasasteesta sinne 4-5 plusasteeseen. Yöllä vähän viileämpää. Märkää täällä on vielä kun noita vesi- ja lumisateita on tullut viimepäivinä.
      Teinä minä suosisin kerrospukeutumista ja hankkisin sellaiset välikausivaatteet millä pärjää kylmässä kesäsäässäkin ja menee vielä syksyllä ja yhdistäisin siihen tarvittavan määrän villaa väliin (jos sitä vielä parin viikon päästä tarvii). Talvihaalareita on enää ihan turha lähteä hankkimaan tänä keväänä jos ei osta jo ensi talven kokoja jos sinne asti osaa ennustaa.

      Poista
    3. Eli tosian sanoen se aika keväästä, kun ei tiedä, mitä pukea päälle aamuisin. Joko on aamuisin liian vähissä vaatteissa kylmä tai iltapäivisin liioissa vaatteissa kuuma :D Kerrospuketumista tosiaan, niin voi sillä sitten säädellä päivän sisälläkin pukeutumista. Talvihaalareita ei tosiaan enää aleta hankkia, mutta sellaiset kylmät kesäpäivät palvelevat välikausireleet on hankittava. Ja jaiks, onkohan meillä edes sopiva kuravaatteita ja kumppareita jaja! Olin jo melkein päässyt unohtamaan, minkälaista (kallista) palapeliä pukeutuminen Suomessa on :D

      Poista
  3. Kyllä se tosiaan jonkinlainen shokki tulee. Vietimme vuosi sitten hyvin samantapaisen talven kuin te nyt. Kuukausi meni toipuessa. Jotenkin sitä mietti entistä tarkemmin mikä on itselle tärkeää, toipui aikaerosta ja yritti sopeutua ilmastoon. Varmaan ns.välikausi vaatteet (goretex tai vastaava) tulee lapsillenne tarpeeseen. Alle voi tarvittaessa laittaa hupparin/fleecen. Kiva on ollut lukea reissustanne��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei siltä shokilta oikein voi välttyä, mutta nyt onneksi tiedän / tiedämme varautua siihen. Ilmastoon toipumiseen voikin mennä hetki aikaa. Sen huomasi Australiassa, jonka syksyisissä (+24) säissä hytisimme ja saimme koko sakki nuhat :D

      Välikautta tosiaan tarvitsee lähteä ostamaan, ja kuravaatetta. Fiksuna olisin tsekannut ennen lähtöä, mitä esikoisen vanhaa on varastossa kuopukselle seuraavassa kooossa. Nyt en oikein uskalla tilata mitään netin kautta postiin odottamaan, kun hyvällä tuurilla toiselle lapselle löytyy kaikki tarvittava valmiiksi.

      Poista
  4. Jos täällä onkin kalsempaa ja ehkä vielä varsin harmaata teidän vihreyteen tottuneille silmillenne niin päivät ovat jo pidentyneet tosi kivasti. En tiedä mikä siellä on päivän pituus, mutta on mukava herätä aamulla kun ei ole ihan pimeää ja näin vielä puoliseitsemän aikaan illalla on ihan valoisaa vaikka on sumuinen päivä. Parin viikon päästä on vielä paljon valoisampaa. Pimeyteen ette siis ole palaamassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vasta näihin aikoihin alkaa olla oikeasti pimeää, mutta edelleen näkyy puiden hahmot taivasta vasten vaikka sisällä on valot päällä ja ulkona ei keinovaloja.

      Poista
  5. Täällä päivä on tasan 12 tunnin mittainen. Aurinko nousee 6.20 ja painuu mailleen 18.20. Se on ollut aika täydellinen sellaiseen auringon mukaan elämiseen.

    On tosiaan ihanaa, että voidaan palata keväiseen valoon. Ja vaikka pimeät illat ovat unen kannalta olleet hyvät, onpa upeaa päästä taas tulevana suvena kokemaan pohjolan mystiset valottomat yöt.

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe