Helsinki

Voikukkapäivä


Kaupallinen yhteistyö: Linkosuo ja Suomen Blogimedia

Bongasin muutama vuosi sitten Minttu-kirjasarjasta suloisen juhlaidean. Mintun Luontokirjassa Mintun perhe lähtee ulos viettämään juhlapäivää, kun voikukan varret ovat niin pitkiä, että niistä voi tehdä seppeleen. Kirjan tekijä Maikki Harjanne on selvästi samaa mieltä kuin minä: aina on syytä juhlaan!

Minun on pitänyt toteuttaa tuo juhlapäivä monena vuotena, mutta se oikea hetki on aina livahtanut vähän ohi. Mintun Luontokirjakin on palautettu aikoja sitten kirjastoon monen lainauusimisen jälkeen, enkä ihan tarkalleen muistanut edes juhlapäivän nimeä. Onneksi Lähiömutsin Facebookissa osattiin auttaa ja kertoa, että kyseessä on ytimekkäästi voikukkapäivä. Juhlajärjestelijä kiittää avusta!
Vietimmekin naapuriperheen kanssa rennon letkeää voikukkapäivää viikonloppuna. Pakkasimme eväskorit, viltit ja muksut pyörien kyytiin ja ajoimme lössinä Laajasaloon, jossa huhujen mukaan kasvaa komeita ja pitkävartisia voikukkia. Kaarsimme komppaniamme Tullisaaren puistoon, jossa meidän perhe ei ollutkaan aikaisemmin retkeillyt. Levitimme vilttimme lähelle Aino Acktén huvilaa, jossa maailmankuulu sopraano piti aikoinaan taiteilijoista koostuvaa hoviaan.

Vihreä nurmi kylpi keltaisessa auringonvalossa kuin vain tähän aikaan vuodesta. Kultaisena hehkuvat voikukat taivuttivat notkeita varsiaan kohti taivasta juuri täydellisen pituisina seppeleitä varten. Keräsimme kukkia ja taivuttelimme niitä seppeleiksi – ohuiksi ja paksuiksi, pitkiksi ja lyhyiksi.
Evääksi olin valmistanut näppärää sormiruokaa yhteistyökumppanini Linkosuon ruissipseistä. Tai noh, pienten täytettyjen sipsien valmistaminen ei sinällään ole sitä näppärintä puuhaa, vaan aikamoista räpeltämistä. Mutta pikniksyömiseksi tuollaiset miniannokset ovat mainioita, sillä lautasia ei tarvitse. Sen kun napsii suoraan tarjoiluastialta suuhun vain!

Erilaisilla tahnoilla täytettyjä ruissipsejä onkin näkynyt Lähiömutsissa aikaisemmin, sillä niistä saa helposti kaikille maistuvaa pikkusuolaista juhliin. Nyt tahdoin kokeilla jotain muuta, ja tein ruissipseistä minipizzoja. Laitoin siis ensin pohjalle tomaattipyre-ketsuppisekoitusta ja sen jälkeen mandoliinilla ohuiksi siivuiksi tehtyä kesäkurpitsaa, siivutettuja kirsikkatomaatteja ja mozzarellajuustoa. Käytin minipizzoja uunissa 200 asteessa, kunnes juusto suli, minkä jälkeen ripottelin päälle vielä tuoretta oreganoa ja basilikaa. Toimi!
Syömisen jälkeen oli vuorossa voikukkapäivän toinen virallinen ohjelmanumero: mehun juominen ilman käsiä. Mintun Luontokirjassa Minttu kysyy veljeltään Villeltä, kuka on voikukkapäivän sankari. Ville vastaa sankarin olevan se, joka juo ilman käsiä ja läikyttämättä koko lasillisen mehua. Teimme siis kuten kirjassakin ja kaadoimme kupit täyteen mehua.

Ensin hörpimme mehua polvien väliin asetetuista mukeista pillillä. Minä onnistuin läikyttämään jo tässä vaiheessa. Sen jälkeen mehumukit asetettiin nurmikolle, josta ne oli juotava ilman käsiä. Sitten nostettiin panoksia ja tehtiin punnerruksia mehua juoden. Mies päätti viedä homman nextille levelille ja yritti juoda mehua ja kävellä käsillä samaan aikaan. Rinnuksillehan ne mehut päätyivät, ja lapsia nauratti. Kerrankin niin käy aikuisille! Ja sitä paitsi, yrityksestä oli kyllä annettava päivän sankarinimike myös miehelle.
Mehukisan jälkeen mukeihin kaadettiin kahvit. Jälkkäriksi olin tehnyt niihin samaisiin Linkosuon sipseihin ruisporkkanakakun. Eli raastoin maustamattoman ruispisin pohjalle ihan ohuen ohueksi porkkanaa ja päälle levitin tämän maailman parhaan porkkanakakun ohjeen mukaisen levitteen. Kaiken kukkuraksi laitoin vielä mustikoita, kiivipalasia ja pakkasen pohjalta löytyneitä vadelmia.

Herkut hupenivat viimeistä myöten, vaikka mun makuun setti oli hivenen liian makea. Itse tekisin nyt tahnan mieluummin maustamattomasta tuorejuustosta, ripauksesta tuoretta vaniljaa, sokeria ja sitruunamehua.
Pikaiseksi piknikiksi kaavailtu retkemme valui lopulta letkeästi iltaan saakka. Hovimme jäsenet loikoilivat auringossa, onkivat merestä ahvenia, ottivat nokkaunia ja tekivät vielä uuden kierroksen voikukkapalmikoita.

Menkää tekin viettämään voikukkapäivää, vaikka heti tänään. Löytyyköhän pohjoisestakin jo voikukkia? Ei siihen mene kauaa, kun nuo Helsingin huikentelevan korkeat kesän ensimmäiset voikukat ovat muuttuneet valkoisiksi untuvapalloiksi. Oi Suomen suvi, ihana, että olet täällä!
Bloggaaminen

Tienaako bloggaaja vuodessa yli 100 000 euroa?

Joku varmasti tienaakin, mutta minä en, vaikka kivasti tulenkin toimeen. Helsingin Sanomissa oli muutama viikko sitten juttu minusta, Satusta ja meidän Unelmahommissa-kirjasta. Jutussa kerron, että Lähiömutsissa karkea lähtösumma kaupalliselle yhteistyöpostaukselle on 2000 euroa. Kerroin jutussa myös, että viime vuonna noita postauksia oli 52 kappaletta, eli yksi joka viikolle. Moni teki yksinkertaisen laskutehtävän ja ajatteli, että tililleni tipahti viime vuonna yli 100 000 euroa palkkaa. 

Asiahan ei toki ole noin yksinkertainen. Unelmahommissa-kirjassa avaankin tarkemmin, mistä bloggaajan tulot ja menot koostuvat omalla kohdallani. Lehtijutussa pitää vetää mutkia suoriksi. Lienee kuitenkin paikallaan vähän avata tuota summaa myös täällä blogin puolella, sillä kuten tiedättekin, rahastakin pitää mielestäni puhua.
Lähiömutsin kanssa kunnolliseen ja hiottuun kaupalliseen sisältöyhteistyöhön siis pääsee, jos on mahdollista ladata tiskiin noin 2000 euroa + alv. Lisäksi yhteistyökumppanin pitää tietenkin mätsätä Lähiömutsin arvoihin ja brändiin. Tuon hinnan ympärillä hajontaa on kuitenkin isosti. On eri asia tehdä kauppaa pienen aloittelevan brändin kuin pörssiyhtiön kanssa.

Tein viime vuonna noiden maksullisten sisältöyhteistöiden lisäksi myös 17 oravannahkayhteistyötä, josta olen saanut palkkioksi rahan sijaan esimerkiksi 10 kertaa elvyttävää hoitokertaa kiropraktikolla, vaatehuoneemme sisusteet tai lastenvaatteita. Tuolloin yritykseni tuloihin kirjataan työkorvauksena noiden palveluiden tai tuotteiden käypäarvo. Kirjanpidossani ne siis näkyvät rahana, josta sitten maksan veron.
Myös työmäärä vaikuttaa hintaan. Joidenkin projektien läpivienti voi viedä puolivuotta tai yli, kun settiin kuuluu testaamista, haastatteluja, vierailuja ja vaikkapa haastattelujen antamista tai brändikasvona toimimista. Postaukseen sisällytetty video nostaa hintalappua, samaten kuin esimerkiksi se, jos asiakas tahtoo ostaa kuviani tai haluaa sisällöntuotantoa myös omalle saitilleen.

Oli yhteistyön hintalappu mikä tahansa, se ei ole sama kuin bloggaajan tilille jäävä nettoansio. Toimin yrittäjänä, joten työntekijän palkkaan noita summia on turha verrata. Hieman kuin ostaessasi kahvilasta 3 euron pullan, ei se summa kokonaisuudessaan siirry yrittäjän taskuun. Bloggaajalla yrityksen kulurakenne on tietenkin erilainen.
Tuosta 2000 eurosta maksan esimerkiksi myyntiin osallistuneelle taholle sekä projektijohtamisesta huolehtineelle taholle oman siivunsa. Tällä hetkellä tuota duunia hoitaa Suomen Blogimedia, enkä valitettavasti voi avata summia sen tarkemmin. Jos hoidan nuo työt itse, laskutan työnosuuden tietenkin itselleni. Tämän lisäksi menevät yksinkertaiset laskut, kuten tulovero ja alv-vero (joista jälkimmäisen laskutan siis asiakkaalta tuon 2000 euron päälle).

Lisäksi tuosta summasta maksetaan nippu muita juoksevia kuluja, joista työsuhteessa yleensä huolehtii työnantaja. Maksan summasta pakollisen eläkevakuutuksen ja lisäksi säästän myös vapaaehtoisia eläkevakuutusmaksuja. Tuosta kahden tonnin paketista irrotan myös lomarahani, vakuutukseni, työn vaatimien reissujen kustannukset, sähköni, nettini, kahvitaukokahvini, työmaavessan paskapaperini, tulostinpaperini ja klemmarini. Noh, ymmärtänette varmaan pointin.
Tällä hetkellä minulla on töitäni varten kotona työhuone, jonka suoraa kustannusta on hankalampi määrittää. Aikaisemmin olen maksanut työhuonevuokria. Ostan myös it-timantiltani palveluita vähän turhankin usein, ja vaikkapa tämän nykyisen liian halvalla ostetun blogipohjan rakentamiseen ja korjailuun on lopulta mennyt nelinumeroisia summia. Eikä valmista ole vieläkään. Nyt olenkin rakentamassa ihan uutta saittia. Maksan myös useammasta domainista, jotka ohjaavat tänne blogiin. Samaten maksan Googlelle, jotta voin torpata tavaraa tänne Blogger-pohjalle. Jatkossa teen sen maksun jollekin webbihotellille.

Olen myös ostanut Lähiömutsin logon ja mietityn väri-ilmeen, fontin ja sen sellaisen ammattilaiselta. Kirjanpitäjältä ostamiini palveluihin menee siivunsa joka kuukausi. Yrittäjänä huolehdin myös työkalustostani itse. Ostin juuri yli 2000 euron tietokoneen Balilla lopullisesti hajonneen tilalle. Tällä hetkellä kuvaan siskolta lainaan saadulla kameralla, sillä kamerakin pihisi viimeiset elonmerkit vähän Balin jälkeen. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja sitä rataa.
Laitehuoltoihin ehtii vuosien aikana upottaa mukavat määrät rahaa. Erilaiset videoeditointi- tekstinkäsittely- ja kuvanmuokkausohjelmat maksavat nekin satasia ja satasia. Koska maksan itse koulutukseni, myös esimerkiksi valokuvauskursseihin, it-koulutuksiin ja kirjoitusoppaisiin saa kulumaan rahaa niin paljon kuin vain niihin tahtoo upottaa.

Mistä asiakas sitten maksaa, kun hän lataa Lähiömutsin tiskiin 2000 euroa? Sillä hän saa Lähiömutsin rehellisen mielipiteen, osaamisen, brändin ja aseman mielipidevaikuttajana. 2000 euroa saattaa kuulostaa isolta summalta yhdestä postauksesta, mutta siinä asiakas maksaa siitä kaikesta työstä, jota olen tehnyt jo vuosien ajan rakentaessani blogia ja brändiäni.
Kaupallisten postausten avulla voin pitää yllä myös muuta sisällöntuotantoa tällä tahdilla: kuusi huolella mietittyä ja tehtyä postausta viikossa. No joo, välillä on vähän vähemmän timanttistakin sisältöä, mutta se menkööt kaiken muun joukossa.

Bloggaajien hinnat riippuvat tietenkin paljon myös blogin koosta. Minulla on onni kirjoittaa yli 60 000 uniikkikävijälle kuukaudessa (Google Analytics), teille siellä. Se tarkoittaa sitä, että vaikka Lähiömutsin kovin fani, eli äitini, käy täällä kolme kertaa päivässä ja samaa konetta käyttävä isini kerran, he ovat yhdessä vain yksi uniikki kuukausikävijä. Lähiömutsi onkin yksi Suomen suurimmista (perhe)blogeista, mikä näkyy hintalapussa.
Koko ei tietenkään merkitse kaikkea. Myös laatu merkitsee. Otetaan esimerkki printtipuolelta. Vaikka sekä Helsingin Sanomat ja 7 päivää ovat suuria lehtiä, on niiden brändiarvo ihan erilainen. Vaikka bloggaajaksi ei ole ainakaan vielä korkeakoulukoulutusta, omalla medianomikoulutuksellani ja toimittajataustallani on selkeästi markkina-arvoa. Asiakkaat tietävät, että minä voin ja mielelläni teen myös journalistisempaa sisältöä tai otan pureksittavaksi hankalia aiheita, joita en entuudestaan tunne.

Itselleni nuo kaupalliset sisältöyhteistyöt ovat suurin tulonlähde sekä viime että tänä vuonna. Sen lisäksi viime vuonna kirstuun tipahteli rahaa bannerimainoksista, affiliate-linkeistä sekä -bannereista, erinäisten asiakkaiden konsultaatiosta, pr-töistä, tuottajaduuneista, luennointikeikoista ja kirjaa varten saaduista apurahoista sekä kirjaennakkomaksuista.
Jos nämä kiinnostavat enemmän, Unelmahommissa-kirjassa avaan palasiksi bloggaajan tulovirran ja myös sen, mitä esimerkiksi sen kaupallisen yhteistyöpostauksen tekemisen taustalla tapahtuu ennen postauksen ilmestymistä blogiin. Kerron kirjassa myös, miten bloggaaja voi käyttää hyödyksi verovähennyksiä, jotka taas pienentävät yrityksen viivan alle jäävää summaa, josta sitten maksetaan tuloveroa.

Yritykseni tulos ei siis ole vuodessa yli 100 000 euroa, mutta olen onnekas ja aivan kertakaikkisen mielettömän onnellinen, että voin tällä hetkellä tehdä työkseni jotain itse luomaani ja sellaista, mitä rakastan – ja vielä tulla sillä perheeni kanssa mukavasti toimeen.

Kuvista kiitos Milla, ja kuvakaveruudesta Kurvin mies, joka tahtoi myös blogikuviin mukaan. Paita saatu Alina Piulta osana kesän mittaista bärndilähettiläspestiä. 
Neliö

Pellavaisia unia ja makuuhuoneen tapettihaaveita

Viikonloppuna petasin miehen ja minun sänkyyn uudet lakanat. Pellavaisen karheat ja utuisen pehmeät. Ne tuoksuivat pyykkipäivän jäljiltä raikkaalta ulkoilmalta ja kesältä. Miten voikaan joku materiaali tuntua iholla niin oikealta.

Pellavaisten lakanoiden tieltä laitoin vihdoin haikein mielin pois lapsuudenkodista mukanani kulkeneet kelta-valkoraitaiset lakanat. Ne olivat jo niin kuluneet, että kankaassa oli pienen pieniä reikiä joka puolella. Koitin katsoa, olisiko jostain kohdasta saanut leikattua muistoksi edes mekkokankaan esikoiselle, mutta ei. Niin ohueksi kangas oli kulunut niistäkin kohdista, joissa ei ollut vielä reikiä. Jos osaisin tehdä mattoja, räsymaton lakanoista olisi vielä ehkä saanut.
Makuusoppemme pellavaiset pussilakanat, aluslakana ja tyynyliinat ovat Lapuan Kankureiden. Heillä oli tovi sitten Helsingin myymälässään ystävämyynti ja kaikki tuotteet -20 prosentin alessa. Päätin, että nyt on se hetki, kun meille tulee pellavalakanat. Pellavaiset Usva-lakanat olisivat olleet kotimaiset ja Kankureiden tehtaalla tehdyt, mutta päädyin kuitenkin ei-kotimaisiin yksivärisiin pellaviin. Alulakana on pellavaisen beige, muut hankin harmaana. Harmaa pellava taittaa upeasti aavistuksen violettiin, mikä tuo mieleeni syreenipuut ja kesäöiden usvan.

Ostin samalla vihdoin päiväpeiton uuteen sänkyymme. Tatamien päällä olleelle futonpatjalle aikoinaan ostettu päiväpeitto ei enää toiminut, ja mietin hetken teetättäväni meidänkin sänkyyn samanlaisen vetoketjupeiton kuin lasten sängyissä on. Nyt kuitenkin nautin siitä, että sänkyä ei ole pakko suojata niin tarkoin. Kaksiossa sänky oli osa olohuonetta päivisin, ja sen päällä leikittiin, juostiin ja painittiin. Nyt sänky on tarkoitettu nukkumiseen ja lepäilyyn, ja se saa olla kutsuvasti puolittain auki koko päivän.
Päiväpeitto on Heini Riitahuhdan Lapuan Kankureille suunnittelema Ruut. Luomupuuvillasta ja pellavasta kudottu kaunokainen on tehty Lapualla ja se on oikeastaan pöytäliina. Pitkittäin sängylle levitettynä se peittää mukavasti osan pedistä luoden näennäisen huolitellun petauksen. Silti voin pedatessa jättää täkit hotellityyliin päädystään rullalle ja nostaa tyynyt pystyyn. Ai että. Melkein nautin näyn katselusta yhtä paljon kuin näyn keskellä nukkumisesta.

Viikonlopun jäljiltä tuota näkyä voi tosiaan myös katsella päivisin. Mies nimittäin käänsi makuuhuoneemme oven. Se on asennettu talon rakennusvuonna 1956 väärinpäin, ja ovi on auennut ulospäin. Se tarkoitti sitä, että ovi tukki makuuhuoneeseen johtavan eteisen ja esti kulkemisen viereisestä ovesta. Makuuhuoneen ovi olikin aina kiinni. Mutta 61 vuotta myöhemmin mies irrotti oven listoineen sekä karmeineen, käänsi sen ja porasi takaisin paikoilleen. Nyt kelpaa pitää ovea auki ja katsella pellavaista näkyä myös päivisin.
Nyt kun ovi on vihdoin käännetty, voidaan eteisen maalaustyöt aloittaa. Ehkä olemme saaneet kuukausien vatvomisen jälkeen päätettyä sen maalisävynkin. Samalla voimme alkaa fundeerata makuuhuoneen tapetteja. Saataisiin sitten joskus yövalotkin paikoilleen, taulut seinälle ja ehkä mietittyä jonkinlaisten yöpöytien nikkarointia tai hankkimista. Ja ne lattialistat, köh.

Pinterestin tapettikollaasistani voi käydä kurkkimassa tapettihaaveitani. Englantilaisen Hannah Unnin herkkä ja uninen Paper meadow -luontotapetti sopisi makuuhuoneeseen. Mutta selailenpa kuinka monia tapettimallistoja tahansa, palaan aina Birger Kaipiaisen suunnitteleman sinisen Kiurujen yö -tapetin luo. Olen kuolannut sitä vuositolkulla, muun muassa Vihreä Talo -blogin kesätalon kammarissa, eikä huokailut ole siitä kuluneet tai vähentyneet. Se olisi myös aikalainen kotimme kanssa, sillä Birger suunnitteli tapetin vuotta kotimme valmistumisen jälkeen, vuonna 1957.
Minä

Vuoden 2002 ylioppilaan kirjalahjavinkki valmistuville + alekoodi

Postaus sisältää *-merkittyjä affiliate-linkkejä

Ensimmäinen kesäkuuta vuonna 2002 oli lämmin. Auringossa on niin kuuma, että valkolakin muovinen reunus painoi otsalle hikiset jäljet. Olin kirjoittanut ylioppilaaksi Vaasan yhteislukiosta, eivätkä paperit olleet mitenkään erityiset. Äidinkielestäkin sain vain M:n. Ei paljon auta hyvä tarinointi ja nokkelat ajatukset, jos teksti on kirjoitusvirheitä täynnä.

Lakkiaispäivänä minulla oli päällä Seinäjoen Fiorellasta ostamani punainen mekko, jossa oli glitterisiä sulkakuvioita. Se oli aika ruma, mutta sai kelvata. Siihen poikkiksensa kanssa kaksiota asuttavalla ja hampurilaisravintolassa sekä promotyttönä duunia tekevällä lukiolaisella oli varaa. Taisi olla pikkujouluaikojen mekko, kun oli niin hyvässä alessa.
Olisin oikeastaan tahtonut pitkähelmaisen Marimekon Unikko-mekon, jota kävin mallailemassa päälleni monia kertoja Vaasan Rewell Centerin Marimekossa. Se oli kuitenkin kallis kolttu. Ja elettiin myös niitä aikoja, kun Unikko-kuosia alkoi olla liikaa joka paikassa kännyköiden kuorista kumisaappaisiin. Siitä toipumiseen kaltaisellani Marimekko-likallakin meni, noh, melkein tämä 15 vuotta, joka lakkiaisistani on. Ehkä pitäisi hankkia se mekko nyt, kun se näemmä kahden kappaleen verran on jäänyt harmittamaan.

Lakkiaisjuhlat vietettiin vanhempieni luona Vähässäkyrössä. Juhliin oli äitini ja isini esittämä avoin kutsu lehdessä, kuten noihin aikoihin ainakin Pohjanmaalla oli tapana. Lipputangossa liehui siniristilippu ja viereisellä pellolla vihreä kaura lainehti lempeässä kesätuulessa. Pöydässä oli ainakin karjalanpiirakoita sekä munavoita, kermakakku ja kuvien mukaan jotain appelsiinilla koristeltua booliakin.
Vieraita tuli ja meni, kahvimatti porisi. Istuimme vanhan huoneeni sohvalla katselemassa valokuva-albumeita, joita olin koostanut juhlia varten. Hymyilytti. Tunsin itseni aikuiseksi ja niin varmaksi siitä, mitä tahdon. Illalla lähdimme vielä Vaasaan Amarillon teressille, joka vilisi muitakin valkolakkeja. Kaikilla suuret suunnitelmat ja enemmän viisautta kuin koskaan sen jälkeen. Tuopeista jäi terassin pöytiin tahmeita rinkuloita, ja tulevaisuus kutitteli vatsaa.

Ja hyvähän siitä tuli, tulevaisuudesta. Vallan erinomainen, mutta ihan erilainen kuin ajattelin. En olisi silloin tuoreena valkolakkina osannut kuvitella tai uskaltanut haaveilla, että joskus elätän itseni kirjoittamalla. Tulihan siitä äikästäkin vain M. Minusta piti tulla ravintoloitsija. Kuljin lopulta aika monen mutkan kautta, että löysin unelmaduunini, jossa nyt olen.
Vielä kauemmin meni löytää henkinen tila, jossa ymmärrän, että ihmisellä ei tarvitse olla vain yhtä unelmatyötä tai urasuunnitelmaa. Minä olen kiinnostunut vähän kaikesta, mutta en mistään niin intohimoisesti, että tahtoisin tehdä vain sitä työtä. Ja se on just hyvä niin. Voin kostaa työpakettini vähän kaikesta ja ensi vuonna tehdä mahdollisesti jotain ihan muuta.

Tavoiteltavin ja korkein menestymisen muoto on olla työssään onnellinen. Siihen tasolle ei pääse, jos työtään ei koe merkitykselliseksi, ei vaikka pätäkkää tippuisi tilille kuinka suurina köntteinä.
Muun maussa näitä ajatuksia minä ja kirjailijakollegani Satu pakattiin kansien väliin meidän Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät -kirjaan. Ja kirjamme on todellakin on vaikuttanut ihmisiin iästä, sukupuolesta ja ammatista riippumatta, kuten näiden ja näiden lukijakommenttien perusteella voi päätellä. Kirjamme on uraopus joka näyttää, miten työelämästä voi tehdä itselleen sopivan.

Unelmahommissa onkin erinomainen kirjalahja opinahjonsa nyt tulevana viikonloppuna päättäville. Siksi kysäisin Adlibrikseltä alekoodin teidän käyttöönne. Koodilla unelma10 saatte -10 prosentin alennuksen Unelmahommissa-kirjasta*, ja lisäksi ihan koko Adlibriksen valikoimasta*. Postikulut tulevat kaupanpäällisiksi. Satu vinkkaa myös muista hyvistä kirjalahjoista ylioppilaille ja muille koulunsa päättäville omalla tontillaan. Alennuskoodi on voimassa 29. toukokuuta 2017 saakka, mutta postitukseen on hyvä varata 2–3 arkipäivää.
Helsinki

Siirtolapuutarhamökkirakkautta

Saimme kutsun kylään siirtolapuutarhamökille ihan tuohon kävelymatkan päähän, Herttoniemen siirtolapuutarhalle. Isyyspakkaus-blogin Tommi perheineen hankki viime syksynä töllin tuolta alueelta, ja me pääsimme tarkistamaan tilukset heti näin mökkikauden alkuun.

Eilen helatorstaina pakkasimmekin pyörien kyytiin lapsille omat pikkuiset kastelukannut ja poljimme metsäpolun kautta koukaten siirtolapuutarhalle. Se on maalla kasvaneelle edelleen jotenkin eksoottinen näky. Suloisia mökkejä kohoaa vierivieressä kuin minikokoisessa satukylässä. Väleissä kulkee kapeita hiekkateitä, joita reunustavat just sopivasti repsottavat portit. Pihoissa kasvaa kaikenlaista kukkivaa ja syötävää.
Suloisimpia mökeistä ovat ne kymmeniä kesiä ja kasvukausia nähneet. Sellainen kuin Tommin perheen mökki. Sen kuistin moniruutuiset ikkunat, rapistuvat kermaiset maalit ja sammalta kasvavat porraskiveykset saivat huokailemaan ihastuksesta heti portista pihaan astuessa. Oli niin hiljaista, että etäämpänä kulkevan metron suhina kuului pihaan saakka. Samaten kuin Mauno Koiviston muistoa kunnioittavien kirkonkellojen soitto.

Kolmion malliselle tontille mahtuu kaikkea omenapuista viinimarjapuskiin ja raparperista luumupuuhun. On perennaa jos jonkinlaista, kasvihuone, laatikkoviljelmiä, yrttejä ja kasveja, joista suurinta osaa en tunnistanut. Lapset kastelivat innoissaan puutarhaa, ja kerrankin laatikko- ja parvekeviljelyyn tottuneilla minipuutarhureilla riitti kasteltavaa markkia.
Lounaspöytä katettiin ulos, ja saatiin kunnia istua ensimmäistä kertaa Satun valmistamalle aterialle. Olen teitäkin suositellut ottamaan Gastronaatti-Satun seurantaan Instagrammissa, jossa hän jakaa nerokkaan yksinkertaisia ruokaohjeita. Nytkin sapuska oli simppeliä, mutta kuolattavan hyvää.

Pallogrilliin laitettiin tekeytymään oliiviöljyssä, suolassa ja pippurissa pyöriteltyä parsaa sekä folioon käärittyä fetaa, joka sekin oli saanut päälleen öljyä ja lisäksi tuoretta oreganoa suoraan mökin pihasta. Perunat Satu oli keittänyt jo aikaisemmin ja ne vain lämmitettiin folionyytissä ruohosipulin kera. Kylkeen saatiin vielä herneenversoista, basilikasta, sitruunasta, rypsiöljystä, pinjansiemenistä ja öljystä surautettu kastike. Voi ruokaonni sentään!
Tiskejä ulkokeittiön altaalla pestessä se viimeistään hiipi mieleen: siirtolapuutarhamökkirakkaus. Voi että kun olisi oma paikka, jota laittaa pikku hiljaa opetellen. Muistattekin ehkä, kun pari vuotta sitten kerroin, kuinka olemme miehen kanssa haaveilleet vuosien ajan omasta pienestä mökkiunelmasta keskellä kaupunkia.

Viime vuosina olemme enemmänkin haaveilleet karummista ja pienemmistä kesämajoista siinä ihan Herttoniemen siirtolapuutarhan vieressä Kivinokassa. Kesämaja on ollut mielessä ihan senkin takia, että niiden hinnat ovat useampaa kymppitonnia vähemmän kuin siirtolapuutarhamökkien, mutta myös siksi, että elämässä tuntuu juuri nyt olevan kaikenlaista puuhasteltavaa ilman ryytimaata ja mökkiremonttiakin. Nyt haave omasta siirtolapuutarhamökistä kuitenkin pyörähti esiin jostain sydämen takaa, jonne olin sen jammannut.
Olisihan se ihana, oma pieni mökki ja perunamaa urbaanissa ympäristössä. Matkaa kotoa olisi fyysisesti muutaman minuutin verran, mutta samassa ajassa ehtisi siirtyä toiseen todellisuuteen. Saisi nikkaroida ja pitää huolta, että kynnenalusien musta ei lähtisi pesussakaan. Voisi opetella uusia asioita yhdessä miehen kanssa ja antaa lapsille melukylämäisiä kesämuistoja.

Mutta juuri nyt tähän unelmaan ei olisi mitenkään varaa. Tässä on toteutettu isoja unelmia ihan kuluneen vuoden aikana: vaihdettu kaksio neliöön, remontoitu esimerkiksi keittiötä ja vietetty talvi Balilla. Eihän siitä nyt mitään tulisi, jos kaikki haaveensa saisi toteen samaan syssyyn. On tärkeää, että on jotain, mistä unelmoida. Monesti se on itse asiassa tärkeämpää kuin haaveen toteutuminen. Kyllä meistä vielä joskus pienen citymökin omistajia tulee, mutta siihen asti vain haaveillaan – ja käydään kylässä muiden kaupunkiparatiiseissa heti kun kutsu käy.

Esikoisen mekko ja kuopuksen housut saatu Aarrekidiltä, iso kiitos!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe