Äidin näivettyneet periaatteet

24.5.17

Äidiksi tuleminen on siitä jännä juttu, että samalla kun kaikki muuttuu, mikään ei olennaisesti muutu. Olenkin monta kertaa todennut, että olen yhä minä, mutta nyt päälläni on vain uusia kerroksia minuutta. Mutta mitä tulee periaatteisiin, ne kyllä muuttuvat, näivettyvät, huojuvat, vaihtuvat ja murskaantuvat. Itselläni periaatteet suorastaan romahtivat, kun minusta tuli kahden lapsen äiti.

Matkallani kaikkitietävästä esikoislapsen odottajasta kompastelevaksi kahden lapsen äidiksi, olen joutunut suosiolla talloa entisten periaatteideni yli. Se on ollut ihan fiksua – ehdin pikkulapsiajan jälkeen taas nauttia mukavuusalueesta omien periaatteideni piirissä. Sitten on toki niitä periaatteita, jotka tahtoisin takaisin repertuaarini nyt heti, mutta harjoitukset sen saavuttamiseksi ovat vielä pahasti kesken.
Tässä periaatteeni, joille olen joutunut viimeistään kahden lapsen mutsina sanoa moikat:

Ajoissa oleminen. Me olimme omassa lapsuudessani aina myöhässä joka paikasta. Se hävetti. Olimme myöhässä pianotunneilta, olimme myöhässä koulun kevätjuhlista ja olimme myöhässä neuvolasta. Myöhästelijäperheen lapsena minusta kasvoi nuori ja aikuinen, joka oli aina ajoissa. Ala-asteella menin kouluun viimeistään puoleksi, jos koulu alkoi tasalta. Ammattikorkeassakin tein projektit ja tehtävät vähintään viikkoa etuajassa.

Yhden lapsen kanssa handlasin vielä tilanteen, mutta sitten minusta tuli kahden lapsen äiti ja krooninen myöhästelijä (omilla vanhemmillani on neljä lasta, joten alan ymmärtää lapsuuttani). Emme ole koskaan pahasti myöhässä, mutta sen pienen viisi tai kymmenen minuuttia, mikä ärsyttää eniten. Kun olisi vähän vielä pinnistänyt, olisimme ehtineet ajoissa! Pahinta on, että olen yhä henkisesti se ajoissa oleva. Jos teen vaikka työt viime tingassa, kuten nykyään lähes aina teen, saan kehitettyä siitä itselleni valtavan ahdistuksentunteen – vaikka lopulta olisin ihan ajoissa valmiina.
Huutaminen. Jos joku on kuullut tarinaa muutama viikko sitten Lasipalatsin vessassa olleesta hermoromahdusäidistä lapsineen, se olin minä. Olin juuri joutunut jättämään lounaamme lähes koskemattomina kahvilan pöytään, sillä en vain voinut pakottaa muita kahvilan asiakkaita katselemaan ja kuuntelemaan pöytäseurueemme perseilyä. Lähdimme siis vessatiloihin rauhoittamaan.

Olin nälkäinen, kiukkuinen ja häpesin kahvilassa aikaansaamaamme kohtausta. Ja sitten aloin huutaa. Minä, joka yhden lapsen aikana jaksoin selittää, kuunnella, kertoa, sanoittaa ja laskea kymmeneen. Kahden lapsen äitinä valutin pettymykseni ja nälkäkiukkuni ulos äänipalkeet lepattaen. Tilanne kyllä rauhoittui pian, juttelimme, pyysin anteeksi ja halasimme. Mutta silti. On hurjaa huomata, miten edelleen vihaa punaisena leiskuva huuto tulee niin helposti, kun kerran on ylittänyt sen rajan.
Järjestys. Sanotaan, että lasten myötä järjestyksestä pitävätkin ihmiset oppivat elämään sotkun ja kaaoksen keskellä. Paskanmarjat. Minä olen kyllä oppinut sietämään sitä, mutta en edelleenkään koe oloani mukavaksi ylösalaisin käännetyssä kodissa. Sotkun ja epäjärjestyksen sietäminen vie minulta tolkuttomasti energiaa, jonka mielelläni käyttäisin johonkin muuhun.

Kahden lapsen äitinä olen kuitenkin joutunut luopumaan yhä useammasta siisteysperiaatteestani. Ennen lelut siivottiin aina päivän päätteeksi paikalleen, nykyään välillä vain laitetaan lastenhuoneen ovi kiinni. Ennen lapsen ulkovaatteet viikattiin nätisti paikoilleen tai ripustettiin henkareihin. Nyt jos lasten ulkovaatteet ovat edes siinä naulakon lähettyvillä, ollaan jo voiton puolella.

Lista olisi loputon. Joskus muistelen hämmästyneenä, että minulla oli joskus energiaa pitää lasten leikkikeittiössä purnukat järjestyksessä. Morjens! Pahinta on, että en edellekään ole sinut sen kanssa, että ne hemmetin minikokoiset kahvikupit ovat sikin sokin.
Uhmansietokyky. Yhden lapsen äitinä lapsen uhma oli vain jotenkin lohdullinen vaihe elämästä. Se vain huutaa, koska se uhmaa! Rankan vauvavuoden jäljiltä se kaikki tuntui niin pieneltä ja söpön harmittomalta. Enää ei tarvinnut olla huolissaan, kuoleeko lapsi, kun se koko ajan kiukkuaa tyytymättömänä ja huutaa kuin tuskissaan. Uhmahuuto oli normaalia.

Ja sitten släps! Uhma tulee ja vetää avokämmenellä suoraan naamaan kahden lapsen mutsia. Jo oli ovela se sinänsä leppoinen vauvavuosivaihe. Sen ansiosta tämä kaikki säätäminen, mielipuolinen raivoaminen, holtittomuus ja tahtojen taistelu pääsi todellakin yllättämään.
Siisteys. Meillähän ei sitten lapset kulje nenät räkää valuen ja suupielet sotkuisena. No eipä vissiin joo. Miten paljon räkää ja tahmaa voi kehittyä, vaikka ei olisi edes räkätautia ja naamaa pestäisiin usean kerran päivässä, kysynpähän vaan? Sekä lasten että aikuisten vaatteissa on normipesussa irtoamattomia tahroja, joita ei vain ehditä käsitellä sitä mukaa, kun uusia tulee. Ulkovaatteet ovat likaisia, vaikka välillä tuntuu, ettei muuta teekään kuin hinkkaa haalarinpolvea rätillä puhtaaksi.

Ja entäpä koti. Vessan peilissä on hammastahnaroiskeita, sohvatyynyissä epämääräistä mönjää ja ikkunalaseissa tahmanäppien jälkiä. Ruokapöydän kannen alle on jemmattu on kokkareinen koonti viime viikkojen ruokia. Ja kuka on pyyhkinyt mustikkaiset kätensä eteisen seinään – ja näemmä lastenhuoneen verhoihinkin?

Nonniin, menenpä tästä paikkailemaan niitä minuuteni kerroksia tuonne äitiysperiaatelinnakkeeni raunioille.

Lue myös nämä

56 kommenttia

  1. Olipa lohdullinen kirjoitus. Huomasin luopuneeni samoista periaatteista. Lisäksi meidän kaksi lasta tuijottaa telkkaria lähes joka aamu, muuten aamutoimet ja päiväkotiin lähteminen ei vain onnistu. Eiskoisemme ei edes oikein osannut katsoa telkkaria ollessaan ainut lapsi. Toivottavasti osa telkkari-innostuksesta on iästä kiinni...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah no joo, telkkari! Eipä olisi se periaatemuija minussa uskonut, että opettamalla opetin lapset katsomaan lastenohjelmia, että just saisin sen rauhallisen hetken aamuisin tehdä omat aamutoimeni ja aamupalan. En nyt kuitenkaan pidä telkkaria minään mörkönä, mutta onhan se outoa, että he (lapset) katsovat telkkaria lähes joka päivä, kun me aikuiset ehkä jakson tai kaksi Netflixiä viikossa.

      Poista
    2. Ei se telkkarista aina pahasta ole. Meidän nuorin nyt 13v on opiskellut sujuvan enkun (toki myös koulussa) Disney chanelistä... oli jo kahden vuoden jälkeen tosi sujuvasanainen ja nyt pystyy kommunikoimaan todella sujuvasti enkuksi. Jopa niin että naiivia hämmästelee hänen kielitaitoa ja luonnollista kielen käyttöä...

      Poista
    3. Meillä sama että aamuissa telkkari. Ja täytyy myöntää että syyllistyn joskus myös siihen että kun tulen rättiväsyneenä töistä kotiin niin ehdotan ihan lapselle että linnoittaudutaan yhdessä sohvannurkkaan katsomaan jotain. Tiedän ettei pitäisi, mutta joskus ei vaan jaksa. Kun nyt ei ole useita kertoja viikossa tällaisia päiviä että aamuin ja illoin töllöttää pitkät ajat niin olen antanut itselleni anteeksi.

      Poista
    4. Telkkari onkin ihan ok ja etenkin leffojen katsominen yhdessä on laatuaikaa. Mutta jos lapsesta, joka ei jaksa katsoa telkkaria viittä minuuttia on tullut lapsi, joka istuisi telkkarin edessä ehkä tunteja ja saa telkkarin takia raivokohtauksia, niin kyllä vähän itseään soimaa, kun on sen telkkarin ottanut liian usein avuksi. Helpommalla olis päästy ilman telkkaria.

      Poista
    5. Juu, telkkariohjelmista on varmasti paljon hyötyäkin. Mäkin oon enkkutaitoni pitkälti oppinut kakarana Kauniista ja Rohkeista :D Ja yhteiset leffaillat on ihania.

      Mutta tunnistan jälkimmäisen anonyymin ajatukset. Meillä laitettiin joskus telkkari lopulta täysin pannaan, sillä siitä saadut hyödyt eivät olleet suhteessa siitä saadun paskan kanssa. Nykyään onneksi telkkaria voi taas katsoa.

      Poista
  2. Kaksi kutakuinkin samanikäistä lasta ja voin allekirjoittaa nämä tuntemukset - paitsi ajoissa olemisen. Mun on pakko olla ajoissa ja yllättävän hyvin on tästä pystytty pitämään kiinni, koska onneksi myös aviomies on tässä suhteessa yhtä neuroottinen. Esikoista olen kovasti koulinut mantrallani "missä tuo ja tuo tavara on, onko mukana, puuttuuko jotain" ja osaa se 5-vuotiaskin jo huolehtia vähän omaisuudestaan. Mutta miksi edelleen saan hermoromahduksen, jos sukka (tai muu tavara) on paikassa, mistä mulla ei ole hajuakaan... En pysty relaamaan tämän piirteen kanssa ja perustelen sen hyödyllisyyttä sillä, että muuten meidän kaikki kamat vaan katoilee ja lakkaa olemasta. Kiitos tästä(kin) kirjoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin koen, että meidän on pakko olla ajosissa, jos ei muuta, ihan hyvän (suomalaisen) käytösetiketin mukaan. Mutta silti ollaan ihan tosi tosi usein myöhässä tai ainakin silleen hilkulla, että tuskanhiki ja äänitaso nousee.

      Hahaa, mäkin tunnistan olevani meidän perheen tavaratutka.

      Poista
  3. " Jos teen vaikka työt viime tingassa, kuten nykyään lähes aina teen, saan kehitettyä siitä itselleni valtavan ahdistuksentunteen – vaikka lopulta olisin ihan ajoissa valmiina."

    Niin tuttua ja niin ärsyttävää. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, todella ärsyttävää. Tottuukohan tähän koskaan? Tai palaankohan mä koskaan tosi ajoissa olevaksi? Jännä nähdä.


      Ja hei ihmiset, kiitos kommenteista. Mä palaan näihin, toivottavasti jo huomenna. Nyt on pakko saada unta palloon.

      Poista
  4. Itse ajattelin olevani hyvinkin boheemi, hälläväliä-mutsi. Ja siltä meillä varmaan näyttääkin, meininki on kuin huvikummussa. Mutta jestas, en tajunnut ennen lapsen saamista, että tämän näennäisen huolettoman mutta puhtaan kodin eteen joutuu tekemään kotihommia siinä missä sisustuslehtikodinkin eteen. :D Kun edes yhtenä päivänä ei tarvitsisi kulkea muiden jälkiä korjaillen, pyykkikorissa olisi pohja näkyvissä ja tiskikone jo valmiiksi tyhjä kun sinne aikoo jotain laittaa. Ja huolimatta siitä että kahden naisihmisen taloudessa on kuusi hiusharjaa, yksikään niistä ei ole siellä mihin kuuluu silloin kun luennolla pitää olla kahdeksalta..

    Kiitos postauksesta, tekee hyvää tietää että joku muukaan ei ehdi imuroimaan pöydän alta joka aterian jälkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha, toi on muuten totta. Näennäisen huoleton, mutta silti siisti koti vaatii ihan yhtä lailla duunia kuin tip-top -kodinkin eteen.

      Meidän hiusharjat on sakset. Niitä on useammat, jokaiselle tarkasti omat paikkansa, että ne ovat siellä, missä niitä tarvitaan. Ja aina ne ovat hukassa. Yleensä onneksi löytyvät helposti sieltä, missä on isoin kasa silputtuna jotain paperia / naura / pahvia.

      Poista
  5. Ja kun näitä romuttuneita periaatteita ei handlaa edes yhden lapsen mutsina, olen vakavasti jo pidemmän aikaa harkinnut että musta ei ehkä ole kahden lapsen vanhemmaksi, vaikka miten paljon lapselleni sisaruksen tahtoisin :S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki voi kysyä kumpi painaa vaakakupissa enemmän, haave lapsesta vai periaatteet. Minulla äitivietti on niin voimakas että luulen ettei se vielä toisenkaan lapsen jälkeen vaikene vaikka järki sanoo jo yhden jälkeen että jos kahdesta selviän niin olen ylittänyt itseni.
      Tavallaan ihailen ihmisiä jotka voivat myös asettaa nuo periaatteet lapsihaaveiden edelle. Itselleni kun se on niin mahdotonta. Vietti on niin voimakas että tekee fyysisesti kipeää.

      Poista
    2. Joo, nämä on hankalia, eikä kukaan muu varmasti osaa sitä oikeaa vastausta sanoa kuin itse. Jos itsekään. Mä itse kuvittelin itseni useamman lapsen äitinä, mutta kahden jälkeen on todettava, että mun rajani tulivat vastaan tässä. Yhdelle olin hyvä (vaikkakin usein ihan liian väsynyt) äiti, mutta kahden kanssa on horjuttu liian isosti, että uskaltaisin edes haaveilla kolmannesta lapsesta.

      Poista
  6. Kiitos. Kuulostaa niin tutulle. Mä olen toistaiseksi yleensä ajoissa, mutta en aina kovin ylpeä siitä koska sitä ennen on saatettu esim. Joustaa liikaa kohdasta "huutaminen". Jatkuva keskusteluaihe puolison kanssa tämä ajoissa oleminen. Nyt olen vähän oppinut relaamaan ja päätin että jos mies on sopinut yhtheisten tuttujen kanssa ajan tai ollaan menossa miehen sukulaisille, mä en stressaa ajasta, mennään kun mennään, mies selittää jos selittää. Neuvolat ja mun sopimat menot sit erikseen ja niistä pidän kynsin hampain kiinni, tosin päätin etten sovi niin tiukkoja aikatauluja turhaan... Jokaisne muun kohdan voin allekirjoittaa täysin!

    Se tunne kun olet tehnyt kaikkesi ja lopulta tajuat että olet myöhässä, toisella on naamassa aamupalan jämät kuivuneena, toisella likainen tai rikkinäinen paita ja takin hihat mustina, keittiö odottaa räjähtäneenä kotona ja kassista puuttuu vaikka mitä sellaista joka piti olla mukana ja ihmettelet mitä oikein tapahtui aamulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, aikataulujen kanssa on oppinut pelaamaan kokemuksen kautta. En sovi lasten kanssa mitään menoa ennen kello 10, jos vain mahdollista. Ja me siis herätään yleensä viimeistään kello seitsemältä. Rauhalliset aamut ovat vain niin paljon ihanampia ja säästävät hermoja koko loppupäivälle. Tuo sun vika kappale nimittäin kuulostaa kovin tutulta :D

      Poista
  7. Voi miten tuttua, ihan kaikki! Paitsi, että ennen lapsia olin aika rento tyyppi. Nyt tuntuu tärkeältä olla vähän jämptimpi esimerkkinä lapsille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäbonarina vielä se, että olen lastentarhanopettaja ja tiedän varsin hyvin miten pitäisi toimia mutta omat lapset on vaan niin eri juttu! En ole koskaan huutanut töissä lapsille mutta kotona sitten, no joo...

      Poista
    2. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä :D Ei vaan olen itsekin alan ammatti-ihminen jolla yli 10 vuoden työkokemus ja silti syyllistyn kotona lapsen kanssa ihan älyttömiin juttuihin näin ammattilaisen näkökulmasta, en osaa pukea lasta aamulla niin että olisi hoidossa järkevät vaatteet päällä ja unohdan ilmoittaa hoitoajat ajoissa :P

      Poista
    3. Tämä on ihan hurjan lohdullista <3

      Mä olen saanut päiväkodista paljon käytännön vinkkejä arkeen. Tyyliin pukeutumistilanteisiin, kun olen ihaillen ihmetellyt, miten he siellä sen oikein tekevät. No kas, päiväkodissa toimivat niksit eivät sitten toimikaan kotona. Ihan yhtä säätämistä on vinkeillä tai ilman. Yritetty kyllä on :D Että ehkä tämä on myös varhaiskasvatuksen ammattilaisilla. Päiväkodissa muksut "toimivat" päiväkotimoodilla, mutta kotona sitten sillä "äksänä eteisen lattialla" -moodilla. Esimerkiksi :D

      Poista
    4. Juu, voin vakuuttaa että valtaosa lapsista toimii päiväkodissa jouhevammin kuin kotona. Ryhmäpaine ja vieraammat aikuiset. Kotona voi ottaa rennommin ja siksi tilanne on ihan toinen.

      Poista
    5. Joo, näin mulle on kerrottu ja näin olen itsekin ollut huomaavinani :)

      Poista
  8. Muistan, kun olimme häämatkalla Meksikossa ja ihmettelimme ravintoloissa, kun lapset istutettiin tabletin ääreen katsomaan ohjelmia. Silloin kaikki tietävinä lapsettomina ajattelimme, että me kyllä opetamme lapset käyttäytymään ravintolassa ja kyllä lapset yhden illallisen verran jaksaa istua nätisti pöydän ääressä. Jees, kaksi lasta myöhemmin ja tabletti ostettiin esikoiselle lentomatkaa varten..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kyllä! Ja vielä näin kahden lapsen äitinä mietin, että ei oteta Balille (yli vuorokauden matka suuntaansa) ollenkaan tablettia mukaan. Onneksi mies tajusi puhua järkeä ja se vempele lähti mukaan :D

      Poista
  9. Kiitos, kiitos ja kiitos. Niin ihanan lohdullinen ja armollinen teksti. Minusta tuntuu, että usein näkee hyvin käyttäytyviä (&vanhempia) ja jos joskus näen oikein kiukuttelen lapsen ja tuskissaan kiemurtelevan vanhemman, niin nautin tilanteesta, koska usein se kiemurteleva mamma olen minä itse. On lohduttavaa nähdä ja kuulla ettei muillakaan aina mene niinkuin Strömssossa. ~Kirpun äippä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei mene kuin Strömsössä ei. Mä olen koittanut vaikka vain tsemppihymyllä välittää kiukuttelevien lasten kanssa säätäville vanhemmille tuolla kylillä, että "hyvin se menee, tiedän niiin miltä susta tuntuu." Itselle ne "samassa keikkuvassa vanhemmuusveneessä tässä ollaan" -eleet on tosi tärkeitä.

      Poista
  10. Samaistun. Nyt kuopuksen ollessa vuoden olen löytänyt sen hallitun kaaoksen tason jolla selviän, ja joka ei heti räjähdä. Ehkä oma jaksaminenkin nyt hyvällä mallilla ja siksi arki tuntuu vähän rullaavammalta. Syksyllä kun kolmas syntyy heitetään varmaan loputkin periaatteet nurkkaan ja vaan ollaan. Yritän ajatella, että päivä on onnistunut jos ollaan lasten kanssa enemmän naurettu kuin itketty yhdessä. :) mukavia aurinkopäiviä sinulle ja perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, jokainen päivä on onnistunut, jos hymyä ja naurua on itkua enemmän. Mun äiti sanoi hyvin, kun tuskastelin saamattomuuttani (yhden lapsen) äitinä. "Olethan sinä saanut aikaiseksi vaikka mitä; vauvan taas yhtä päivää vanhemmaksi". Se oli älyttömän hyvä neuvo se, jota koitin miettiä, kun pölykoirat yritti hyökätä kimppuun ja tiskit haisi.

      Poista
  11. Ihanaa kuulla! :D Meillä on vain yksi alle 2-vuotias lapsi, mutta silti toi on niin tuttua. Monessa asiassa huomaan kyllä edelleen ajattelevani että "ei meillä kyllä ainakaan", mutta ootas vaan kun muksu kasvaa ja päästään tositoimiin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle esikoinen on ollut elämäni suurin opettaja. Ja on sitä edelleen, sillä hän on se, joka joutuu tuomaan uudet asiat äidilleen eteen ensimmäisenä. Hän on kyllä ottanut turhat luulot pois oppilaltaan :D

      Poista
  12. Jepjep.. romukoppaan on mennyt vaikka mitä! Miksi sitä pitääkin mennä lausumaan, että "En minä sitten kyllä!"? :D

    Lisäisin listalle vielä vaatteet. Meidän lapset ei kyllä sitten laita päälle sitä ja tätä. Ja minä kyllä ostain vain kauniita toisiinsasopivia vaatteita. Joo, jossain vaiheessa vain (vanhemmalla kaksi vuotiaana jo!!!) lapsella on niin kova oma tahto pukeutumisen suhteen, että ei onnistu! Tietyt värit -> ei käy! -> löytyy nyt kaapista.. Erilaiset leffa- ja ohjelmatuotevaatteet on ollu nou nou! Siinä olen kyllä aika hyvin pitänyt pääni, mutta kyllähän sitä jatkuvaa prinsessa-/ frozen-kitinää saa sitten kuulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meilläkin lasten vaatekaappi on lasten vaatekaappi. He itse päättävät, mitä sieltä päälleen laittavat (kunhan nyt on säänmukaista). Ja mun on ihan turha hankkia heille vaatteita, jos en ole ensin hyväksyttänyt niitä lapsilla. Mutta tämä on mulle ihan ok, on vain ihanaa, että voivat itse päättää asiasta ja ilmaista itseään vaattein. Tosin alkuvalinnassa mä olen isossa roolissa, sillä katson, mistä niitä vaatteita hankitaan. Eli että vaatebrändin arvot ja valmistus kestävät päivänvaloa. Tanssivaatteet haetaan H&M:ltä, ja kummasti ne Disney-hahmohörselöt päällä sitten tahdotaan olla aina :DD

      Poista
  13. Tämä teksti oli mahtava. Juuri samoja asioita olen harmitellut ja pohtinut. Tässä ne olivat ihanan armollisesti kirjoitettuna, mutta ei sellaisella joissain blogeissa näkemälläni "heh heh höh höh ollaan paskamutseja" -mukarempseällä tyylillä, jota en oikein jaksa... Kiitos tästä vertaistuesta. Jos et aina täydellinen äiti olekaan, täydellisen tekstin osaat kyllä kirjoittaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, paskamutseilu-hekoheko ei ole mun juttu. Mä ihan tosissani yritän olla hyvä äiti ja kehittyä vanhemmuudessa, mutta aika usein kaatuillaan turpa edellä maahan.

      Kiitos ihanasta palautteesta! :)

      Poista
  14. Allekirjoitan pitkälti kaiken. Joskin osa on mulla pelottavasti vasta edessä kun lapset on 1v11kk ja 6kk..

    Mutta oon monta kertaa meinannut myös tulla kirjoittamaan, että ainakin sun blogiteksteissä on tapahtunut ihana, pelkästään positiivinen muutos vuosien varrella. Aloin lukea sun blogia (ihan alusta) kun odotin esikoista huhtikuussa 2015 ja muistan kun ekojen tekstien kohdalla ajattelin, että kuka tää jo valmiiksi äitiyteen katkeroitunut ihminen oikein on.. Onneksi olin lukenut sun blogista muutamia postauksia myöhemmältäkin ajalta ja tiesin että kannattaa jatkaa. Ja kyllähän se fiilis muuttui, aika nopeastikin, ja jo monta vuotta sun blogi on ollut mulle THE perheblogi. Saan tästä hurjan paljon!! 👍

    Toinen syy miksi alkufiiliksestä huolimatta jatkoin lukemista on se, että tunnistin itseni niistä "meillä ainakin sitten.." ja " meillä ei ainakaan sitten..". Ja kun eihän se niin mene. 😄 Kovasti sitä on pehmennyt muualtakin kun vatsan seudulta. 😅

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mäkin tykkään muutoksesta :) Se on ihan puhtaasti sitä, että lopetin äitiyttä vastaan taistelun ja annoin itseni upota siihen kokonaan, hurahtaakin. Sieltä kuplasta on sitten ehtinyt kiivetä ulos ja muuhunkin elämään oikein mukavasti. Vielä pari vuotta sitten sain silloin tällöin kommentteja, joissa kaivattiin vanhaa rähisevää Lähiömutsia. Oli helppo sanoa, että noh, itse en kyllä kaipaa sitä yhtään :D

      Poista
  15. Onpa kyl helppo samastuu... 😉 "Meillä ei sit ikinä oo kotia, jossa on lähmäiset ruokapöydät ja leluja ympäri asuntoa. Ja eikä nyt ainakaan täytetä jääkaapin ovea magneeteilla ja lasten piirustuksilla." Ja sitä rataa. Samaisen listan vois tehdä myös parisuhteesta... 😉

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ymmärrä, miten se ruokapöytä voi olla niin sontainen koko ajan, vaikka koko ajan sitä onkin pyyhkimässä :D

      Poista
  16. Voi, minäkin olen se ajoissaoleva ja jos olen perillä (töissä, neuvolassa, hammaslääkärissä) vasta 5min ennen sovittua aikaa saan kehitettyä itselleni kamalan hädän ja stressin. Yleensä tykkään olla 15 min ajoissa. Jo yhden lapsen kanssa on ollut pakko vähän laskea tuota rimaa. Nyt toinen tulossa. Odotan vähän kauhulla kuinka ainataulut paukkuvat. Nyt jo herään kotona 2 tuntia ennen töiden alkua että ehdin saada lapsen kuosiin ennen lähtöä (tämä niinä aamuina kun mies vie. Omina vientiaamuinani otan 15 min lisäaikaa) kun ajomatka on 10 min.

    Huutamista taas osasin kyllä odottaa, mutta toivoin niin kovasti että voisin välttää sen viimiseen asti. Olen aika herkkä hermostumaan ja olen huutanut lapselleni todella rumasti. Se missä olen onnistunut kehittymään on se että saan tilanteen nopeasti poikki ja sen jälkeen otan lapsen rauhassa lähelle ja kerron miksi olin vihainen ja pyydän anteeksi sitä että huusin. Tarvittaessa pyydän lapselta myös anteeksipyynnön aiheesta josta suutuin, mutta AINA olen muistanut pyytää ylilyöntejäni anteeksi. Eihän se tehtyä poista, mutta jos olisi edes opetus lapselle siitä miten myönnetään kun läikkyy yli ja että sitä myös pyydetään anteeksi.

    Onneksi en ole luonnostani siisti ihminen. Voisin tulla hulluksi. Toisaalta kun olen YHDEN lapsen kanssa ollut kotona eikä työ vie niin paljon energiaa niin olen jaksanut pitää kodin huomattavasti paremmassa kunnossa kuin ennen. ja sotku kyllä stressaa minuakin, mutta en vaan saa aikaiseksi tehdä sille mitään.

    Huono uhmansietokyky on myös täällä. Suurin osa räjähdyksistäni johtuukin juuri siitä kun toinen ihan selvästi vain uhmaa. Ei se että joudun sanomaan yhden kerran tai kahdesti. Edes kolmas kehoitus ei vielä saa minua suistumaan raiteiltani, mutta kun neljännen-viidennen kerran katsot lasta silmiin ja käsket tehdä tai olla tekemättä ja hän vain tuijottaa suoraan takaisin tai nauraa päin naamaa niin pinna palaa alta aikayksikön. Väsyneenä kynnys on matalampi.

    Meitä on onnistanut saada siisti lapsi. Omaa naamaansa ei osaa pitää puhtaana, mutta jos tuon kolmenvanhan käteen tulee vähän tahraa se pitää käydä pesemässä vaikka sitten kesken ruokailun.
    Pyyhkimättömistä pöydistä, lakaisemattomista lattioista tai sormenjäljillä koristelluista ikkunoista ja peileistä en taida sanoa yhtään mitään :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että olet tietoisesti harjoitellut ja tsempannut tilanteita, joissa hermot menee. Mäkin olen yrittänyt, otsin ihan yhden vanhemmille tarkoitetun nettikurssinkin aiheesta, mutta kas, en sitten ehtinyt tehdä niitä tehtäviä yhtään. Mutta selkeästi olen jotain kuluneiden vuosien aikana oppinut silti. Ja jos ei muuta, ainakin meillä puhutaan tunteista, sekä niistä ihanista että synkemmistä.

      Väsymys on muuten kamala otus. Ainakin itselläni se laskee pinnaa ja ylipäätään ihan kaiken sietokykyä. Nyt kun meillä jo pääasiallisesti nukutaan ihan hyvin, raivohuutamiset ovat onneksi tosi harvinaisia.

      Poista
  17. Lohdullista luettavaa, allekirjoitan kaiken, mutta silti ketuttaa kun joka paikka tuntuu olevan sekaisin ja tahmaisia kädenjälkiä siellä täällä. Hävettää kuinka lyhyt pinna on ja tuiskin lapsille, enkä ollenkaan kestä narinaa. Odotan jo ensi kevättä kun nuorempi tulee 4 ja ehkä vähän helpottaa, paitsi sitten taitaa alkaa vanhemman seuraava uhma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Narina ja kitinä on kyllä ihan hiton kuluttavaa. Välillä tuntuu, että kaksi lasta tekee sitä vuoroissa. Toinen lopettaa ja toinen aloittaa. Mun isä monesti muksuna metsässä kävellessämme kehotti haltioituneena kuuntelemaan, miten hiljaista on. Mä ihmettelin, että mitä kuunneltavaa siinä on, kun ei kuulu mitään. No, nyt ymmärrän :D

      Poista
  18. Eikö sulla helpottanut siisteysaspektiin muutto isompaan kotiin? Kun enemmän neliöitä kestää enemmän sotkua ilman että tuntuu siltä että koti olisi räjähdyksen jäljiltä. Näin ainakin kävi omalla kohdalla. :) Muuten en onneksi kauheasti ahdistu sotkusta. Sänkyä ei ole pedattu vuosiin, mutta vessan siisteyteen panostan. Mun kipupiste on kyllä siirtymät. Mua alkaa hermostuttaa kun kello käy ja vaatteet eivät löydä jälkikasvun päälle. Sitten nousee volyymi ja huomaan yhtäkkiä huutavani lapsille sitä omaa lähdön tuskaa ja stressin tunnetta. Onneksi on vihdoin taas kesä - se ulos pääsy on niin paljon helpompaa näillä lämpötiloilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ehdottomasti helpotti! Toisaalta sitten kaaos pääsee kertymään välillä huomaamatta, kun sen lastenhuoneen oven voi vain sulkea. Kaksiossa asuessa koti oli pakko siivota viimeistään iltaisin, tai siellä ei mahtunut elämään :D

      Ja joo, siirtymät. Ai kamala. Ja toppavaatteet, kuravaatteet, paikalleen löytämättömät peukalot ja selkää pitkin valuva hiki. Ai kamala, kamala, kamala. Onneksi on kesä edessä. Olettaisin, että syksyllä nuorimmaiseltakin löytyy taas entistä paremmin taitoa pukemishommissa.

      Poista
  19. Jälleen ihana postaus! Myös sun kommenttilaatikko on tän tyyppisissä "mutsi avautuu" - postauksia aina niin upeaa vertaistukea pullollaan :-)

    Samaistun kaikkiin kohtiin, mutta etenkin tuohon huutamiseen. Kärsin siitä tosi paljon ja oikeasti häpeän sitä ja oonkin saanu tsempattua tosi paljon niin, että nykyään ei tule huudettua edes kerran viikossa kun vielä vuosi sitten se oli varmaan päivittäistä. Silloin esikoinen töni kuopusta jatkuvasti nurin ja huutoulina by lapset tuntui olevan jatkuvan, koko ajan jotain sattui ja jompi kumpi olisi ollut vähän väliä sylissä eikä yhteisleikistä voinut haaveillakaan. Nyt on ihan parasta kun tytöt ovat vihdoin löytäneet sisaruuden ilot ja jo heti aamusta pistetään molempia ilahduttavat leikit pystyyn. Tuo on venyttänyt mun pinnaa merkittävästi ja jaksan paremmin myös ne huutoulinat ja jonnin joutavat riidat vanhasta sukasta ym... Oon myös käyny muiden asioiden tiimoilta juttelemassa neuvolan kautta psykiatriselle sairaanhoitajalle ja se on tosi paljon auttanu ymmärtämään tapaani reagoida niin kuin reagoin. Mikän "kilahdukseni" ei enää tunnu selittämättömältä yhtäkkiseltä hermojen menetykseltä vaan sille on syy, joka on syvällisempi kuin "lasten temppuilu ärsyttää" tai "meni hermot". :-)

    Huutamisen ohella toinen rikkoutunut periaate, en olisi ikinä uskonut että lapseni käyttävät niin silmääni miellyttämättömiä vaatteita :-D Saadaan paljon vaatteita kavereilta mikä on tietysti sekä taloudellista, ekologista että tavattoman ystävällistä, ja olen vain päättäväisesti sulkenut siltä etten itse ikinä valitsisi kaupastaa sellaisia vaatteita.

    Tämänyt ei ole periaate, mutten olisi ikinä uskonut että oma lapsi voi tuntua niin kamalalta, hetkittäin melkein vastenmieliseltä. Minunhan piti aina palvoa lapsiani!

    Sydämestäni olen iloinen siitä, etten ole ikinä sanonut lapsilleni rumasti, vaikka lukemattomia kertoja olen ajatellut rumasti. Tämän periaatteen yritän yritän yritän YRITÄN pitää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Lähiömutsin kommenttiboksi on kultaa <3

      Niin ihana kuulla, että olet tietoisesti harjoitellut paremmaksi tilanteissa, joissa hermot menee. Tuolla ylempänä toisen kommentin perässä kerroinkin, että itsekin olen tähän panostanut, mutta harjoiteltavaa riittää vielä paljon. Ja niin mahtava, että olen käynyt juttelemassa psykiagtriselle sairaanhoitajalle. On varmasti avaavaa ja opettavaista.

      Tunnistan niin tuon vaiheen elämästä, kun sisarukset tuntuvat vain tappelevan, itkevän ja kitisevän. Hyi olkoon, se oli kamalaa aikaa. Se kaikki teki kyllä mun sieluun sellaisen haavan, että arpi siitä jää ikuisiksi ajoiksi. Mutta nyt! Niin parasta, että heillä on toisensa. Toki välillä saadaan riitaa aikaan ihan älyttömyyksistä, mutta silti, heillä on toisensa ja sisarussuhde, jonka arvon hekin ovat nyt ymmärtäneet :)

      Poista
    2. Niin lohdullista aina kuulla, että muillakin on VAIHEITA kun omien lasten sisarussuhde on ihan sieltä ja syvältä ja usein tulee ihmeteltyä miksi oikein halusi kaksi lasta. Millä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka rakkaita ja toivottuja molemmat lapset on. Se totaalinen väsymys siihen joka hetkiseen itkuun, kitinään ja tönimiseen on vain niin voimia vievää. Mullekin jäi kyllä siitä jokin haava sieluun ja nyt on vaikea puuttua rakentavasti sanoittaen ja molempia osapuolia ymmärtäen riitoihin kun ensimmäinen mielihalu olisi vain karjaista lujaa ja saada riitaulina loppumaan keinolla millä hyvänsä...

      Poista
    3. No on todellakin kaikenlaisia vaiheita, morjenes! :D Mäkin huomaan, että ne riitaulinat menevät toisinaan hetkessä syvälle sieluun ja nostavat sieltä reaktion, joka on oikeastaan sieltä tosi tosi väsyneiltä ajoilta lähtöisin. Vähän niinkuin joku haju tuo vuosien päästäkin mieleen jonkun muiston ja vahvan tuntemuksen.

      Poista
  20. Meillä on aika samanlainen kokoelma lapsia: reipasotteiset isosisko ja pikkuveli hieman alle 3v ikäerolla, noin vuoden pienempinä vaan. Siksikin on niin hauska välillä seurata, että "mitä tuleman pitää". Eli tää masentava tilanne ei siis tule ainakaan vuoteen helpottamaan? Ok, parempi siis vaan yrittää tottua kaikkeen kaaokseen ja sekasortoon ja lähestulkoon kaikkiin mainitsemiisi kohtiin.

    Hekottelin muuten itsekseni noista lelujen siivoamisesta. Muistan, kun iltaisin oli yhden lapsen kanssa iso ohjelmanumero lelujen siivoaminen. Saatettiin tehdä (tai minä tein) kaikki palapelitkin ja kaappiin piiloon. Ihme, kun ei sanottu kaikille pehmoleluille hyvää yötä ja nätisti riviin paikalleen. :D

    Kiitos muuten pöytäseurasta Santa Maria -päivässä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on se kyllä helpottanut, ihan hurjastikin! Just vietettiin päivä kavereiden siirtolapuutarhamökillä, ja lapset leikkivät keskenään niin mökissä sisällä, pihassa kuin viereisessä leikkipuistoissa, eikä meidän tarvinnut kuin sivusilmällä välillä katsoa perään. Ei ikinä olisi voinut olla noin vielä viime vuonna! Mutta silti tulee välillä päiviä, että meinaa pää revetä irti, kun ei sietokyky meinaa riittää kaikkeen sotkuun, narinaan, hoputtamiseen, älänmölään ja mitä näitä nyt on :D

      Ja hei kiitos itsellesi seurasta kuvauskurssilla, oli mainiota ja opettavaista!

      Poista
    2. Ai niin, piti vielä sanomani tuohon palapeliasiaan, että tunnistan niin itseni. Siis sen yhden lapsen äidin. Ja meinasin kuolla nauruun tuolle nalleille erikseen sanotuille hyvän yön toivotuksille :DD

      Poista
  21. Lohdullistq, että muillakin tää pikkulapsiarki on välillä täyttä kaaosta, ei pelkästään meillä :D Mä stressaannun ihan hirveästi lähdöistä, kahden lapsen kans vaan tuntuu, ettei siitä ovesta päästä i-k-i-n-ä ulos! Ja ollaan just myöhässä ihan joka paikasta ku ensin ollaan kotona hoputettu ja kiukuttu ja juostu ympäri kämppää kaikki vuoron perään :'D

    Sotku on kans semmonen, joka nostaa väkisinkin verenpainetta. Yritän sitä joo sietää, mutta ei se kivaa silti ole... Toisen lapsen päästyä taapero-levelille, on homma räjähtänyt ihan käsiin ja joka paikasta vaan pursuu lelujen, vaatteiden, paperin ja ruoanjämien sekamelskaa o.O Oon kehittänyt sellaisen selviytymiskeinon itelleni, erä etsin sieltä kaaoksen keskeltä jonkun nurkan/tuolin/kaapin/hyllyn, joka on hyvässä järjestyksessä ja ihailen sitä oikeen korostuneella lämmöllä :D Laskee verenpainetta kummasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähtemiset on kyllä hanurista. Onneksi nyt on kesä edessä, niin on noin 56 vaatekappaletta vähemmän puettavana ennen kuin pääsee ulos :D

      Toi selviytymiskeino on hyvä. Siksi mä välillä lasten mentyä nukkumaan vain laitan sen lastenhuoneen oven kiinni (kun ensin olen kantanut sinne ympäri kotia olevat lelut), sytytän kynttilöitä ja nautin hetken seesteisyydestä ja siitä fiiliksestä, että tilanne tuntuu olevan hallinnassa. Mutta en silti voi sille mitään, että se sotku haittaa alitajuisesti jopa siellä oven takana.

      Poista
  22. Mä itse välillä mietin, että kuinka itse pärjäisi kahden kanssa. Nyt esikoinen 2v on oikeasti maailman helpoin lapsi itseni ja monen monen muun mielestä. Silti se pinna meinaa palaa välillä, lähinnä silloin kun lapsi on selvästi väsynyt. Että mitä jos se seuraava oikeasti olisi luonteeltaan ääripää, yhtä kovapäinen kuin itse. Uskon, että koska ensimmäinen oli niin helppo, uskallan yrittää toista. Toivon vain ettei sitten sukelleta syvälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en tiedä, olisinko uskaltanut toista lasta toivoa, jos olisin tiennyt, kuinka äärimmilleen se vie mun jaksamiskyvyn. Mutta onneksi en tiennyt, on maailman parasta saada olla kahden upean lapsen äiti.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe