Provinssi ihanampana kuin koskaan

21.7.17

Mä en tiedä, mikä tässä kesässä on ollut. Mihin tahansa menenkin ja mitä tahansa teenkin, huomaan pian muistelevani asioita viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaa. Blogikin on viime aikoina kulkenut melkeinpä alaotsikolla ”erään 34-vuotiaan mutsin muistelmat”. Ihan koen tässä tarpeelliseksi selventää, että ei ole kyse ikäkriisistä, vaan hassujen kokemusten ja sattumusten sumasta, jotka ovat saaneet muistelemaan menneitä.

Myös tämän vuoden Provinssi heitti keskelle nuoruusvuosia. Seinäjoella järjestettävä Provinssi kun on itselleni se nuoruuden festari, josta riittää tarinoita kerrottavaksi jälkipolville – ja tarinoita, joita ei todellakaan kerrota jälkipolville (ainakaan hetkeen). Jännästi juuri Provinssi tuntuu olevan tuttavapiirissä monille muillekin se festivaali, jonka aikana on silloin muinoin eletty nuoruutta todeksi enemmän kuin koko vuotena sitä ennen tai jälkeen. On kadonneita reppuja, rakkauksia ja viattomuuksia sekä löytyneitä ystäviä, keikkahurmioita ja mehukattitonkkia.
Minulle Provinssi(rock) ja siellä koetut muistot ovat niitä, joilla voisi sanoittaa samaistuttavia lauluja 90-luvun nuoruudesta. Muut festarit ovat ihan liian tyylikkäitä ja rauhallisia sanoituksiin. Kai siksi Pohjanmaa-vuosien jälkeen pidin monta vuotta etäisyyttä Provinssiin, kunnes seitsemän vuotta sitten YleX:n pressipassi kaulassa tein retken nuoruuteni festareille.

Muistan miten ajoimme ystäväni kanssa autolla Seinäjoelle saapumisesta kertovan kyltin ohi. Aika pian vastaan tulivat ensimmäiset festariseurueet, jotka olivat kiskoneet paidat pois ja vetäneet six-packien pahvikuoret hassuiksi hatuiksi päähän. Nauratti ja kauhistutti samaan aikaan. Ei jumalauta, mikään ei ole muuttunut.
Väliin ehti taas kertyä useampi vuosi, kunnes tänä kesänä tein taas paluun Provinssiin. Autoin äitiä ja isiä heidän festareilla vetämässään Kotipizza-myymälässä ja toimin festareiden virallisena pizzalaatikkopyörälähettinä. Totta puhuen en ennakkoon odottanut festareilta juuri muuta kuin Ultra Bran ensimmäistä paluukeikkaa. Miten ihanaa oli huomata, että odotukseni menivät ihan puihin. Ultra Bra oli kyllä parasta ikinä, mutta niin koko Provinssi.

Tämän vuoden Provinssi oli täydellinen onnellisuuskupla. Pääsin sisään siihen kutkuttavaan festaritodellisuuteen, jossa kelluessa ei edes kunnolla muista, että muutakin elämää ja muitakin ihmisiä on olemassa. On vain kolmipäiväinen festarielämä, jossa keho elää ja saa energiansa soluihin asti porautuvasta bassosta ja kollektiivisesta festarihurmoksesta (sekä pizzasta). En osaa sanoa tarkalleen, kuinka monen monta kertaa olen ollut Provinssissa, mutta tämä kerta oli parhain.
Provinssi on selkeästi siistiytynyt vuosien saatossa. Mutta niin on myös festarikansa. Jengi ympärillä oli niin hyväntuulista, että se tarttui. Silmiini osui vain muutamia ördääjiä ja rähisijöitä, mutta sitä enemmän hymyjä, nauruja ja suukkoja. Mikään Flow ei Seinäjoen Provinssi edelleenkään ole, mikä on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Vaikka tykkään Flowsta ihan valtavasti, Provinssin kuuluu olla omanlaisensa. Se on edelleen ihanan maalainen, helposti lähestyttävä ja nimestä pudotetusta rock-sanasta huolimatta sopivan rock.

Osa Kotipizza-jengistä yöpyi ihan alueen lähellä. Minä, nuorin pikkusiskoni, veljeni ja isini nukuimme matkailuautossa, mikä tuntui etukäteen ideana ihan kamalalta. Olin luullut pääseväni nukkumaan vanhempieni luo, ja aloin mammaroida. En saa nukuttua! Festareiden leirintäalueet on niin tälle elämälle jo nähty! Yhy-yhy! Alkujärkytyksestä toivottuani sain kaivettua festareille kuuluvan asenteen, makuupussin ja korvatulpat esille. Kyllähän se minussa edelleen asuu; ihminen, joka nauttii kiertävän sirkuslaisen elämäntavasta.
Festaripäivien jälkeen kävelimmekin suljetun festarialueen läpi Törnävän vanhalle mielisairaalalle, jonka tiloihin oli perustettu väliaikainen festarimajoitus. Meidän vuokra-asuntovaunumme oli parkissa lasten psykiatrisen osaston edessä, ja käytimme entisen osaston kylpytiloja peseytymiseen. Se oli aika hurjaa ja pysäyttävää. Sisällä oli edelleen esimerkiksi lasten naulakot jäljellä – sellaiset samanlaiset pikkuruiset kuin päiväkodeissa. Mitä on tapahtunut, että niin pienten mielet ovat järkkyneet osastolle asti?

Majapaikan mieleen tuomista synkistä ajatuksista huolimatta uni maistui tunkkaisessa ja aamuauringossa poreilevan kuumaksi muuttuvassa matkailuautossa hyvin. Festarilumous pysyi rikkoutumattomana, kun alueelta ei välillä poistunut. Toisena päivänä heräsin siihen, kun festarialueella käynnisteltiin koneita soittamalla Ultra Bran biisejä. Iho veti sekunnissa kananlihalle ja vatsassa kouraisi odottavaisesti.
Ja olihan se Ultra Bran keikka ihaninta ikinä. Jätin pois kamerat, puhelimet ja laukut, että pystyin keskittymään vain keikkaan. Olin yksin, minkä ansiosta pystyin aistimaan kaiken keskittyneemmin. Samalla olin kuitenkin yhdessä kaikkien muiden tuhansien festarikävijöiden kanssa.

Ultra Bra veti käsittääkseni Provinssin isoimman yleisön, mutta silti yleisömeressä ei ollut nihkeää tai tönivää tunnelmaa. Oli tilaa tanssia niin että hiekka pölisi. Mihin tahansa katsoin, näin vain iloisia ihmisiä ja korviin ulottuvia onnellisia hymyjä. Lauloin mukana kuin transsissa, enkä muuten ollut ainoa. Ihmeellistä, miten voikaan osata ulkoa sellaiset määrät biisejä, joita ei ole kuunnellut pitkiin pitkiin aikoihin.
Yhteislaulantaa ja jaloissa pölyävää maata tarjosi myös Apulannan keikka. Lopetin bändin uusien levyjen ostamisen ja Apulannan keikoilla käymisen 2000-luvun alun jälkeen, mutta sen verran oman nuoruuden kulmakiviä bändi on, että koettava se oli. Pompimme yleisössä nyrkit pystyssä isini kanssa aina kun bändi soitti vanhaa tuotantoaan, ihan kuten niin monilla Apulannan Provinssi-keikoilla ennenkin. Ollaan nähty Apulanta isin kanssa yhdessä ensimmäistä kertaa Rantarockissa 20 vuotta sitten – kun niistä nuoruusmuisteluista tässä nyt on ollut puhetta.

Oi että, Provinssi oli täydellinen kolmen päivän onnellisuuskupla. Festareiden jälkeen olin järkyttävän väsynyt, kaikkeni antanut ja kuin tyhjiössä useamman päivän ajan. Kai sekin kuuluu täydelliseen festarikokemukseen: festareiden jälkeinen tyhjä ja tarkoitukseton olo, festarikrapula.

Lue myös nämä

2 kommenttia

  1. Uskaltauduin huikkaamaan pizzajonossa kehut blogillesi ja ilahduin kovasti iloisesta vastaanotosta �� Ja teidän pizza oli huikean hyvää ja UB tietysti paras.
    -Alli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, kun huikkasit <3 Olin tosi iloinen, miten moni lukija tuli Provinssissa nykäisemään hihasta. Täällä Helsingissä sitä käy tosi harvoin. Kiva kuulla, että sunkin mielesetä pizza oli hyvää – mähän elin sillä ja aamupaloilla kolme päivää :D Ja UB oli tietty tosiaan ihan parhaista parhain.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe