Bali

Reissaajien reissujalkaa vipattaa

Rauhallinen laskeutuminen balilaiseen eloon on toiminut. Vaikka kuinka rakastamme tätä villaamme riisipeltojen keskellä ja Ubudin rauhaisaa tunnelmaa, on alkanut tuntua, että helmikuussa aika nähdä saarelta myös jotain muuta. "Pakollisen” Australia-maastapoistumisen lisäksi muutakin liikehdintää sakiltamme on siis luvassa. 

Aikomuksena on kulkea ja sekkailla Balilla hitaasti ja nautiskellen, kun kerrankin aikaa on. Suunnitelmat ovat ehtineet muuttua monta kertaa muuttuakseen sitten taas vähän lisää ja oikeastaan mikään ei ole vielä varmaa, mutta muutama toivekohde on.

Tahtoisimme poiketa Amediin. Se sijaitsee saarta halkovan keskiviivan toisella puolella, siellä, minne harva lyhyemmän aikaa viipyvä turisti päätyy. Vaikka Bali on pieni, huonokuntoisten teiden takia kulkeminen on hidasta. Harva haluaa kuluttaa vähäistä aikaa jytyyttämällä kuoppaisilla pikkuteillä tuntikaupalla saaren pohjoispuolella uinuviin kyliin ja mustien kallioiden reunustamille hiekkarannoille. Mutta me tahdomme.

Tulemme myös piipahtamaan hieman pidemmäksi aikaa Padangbaihin, turkoosina kimaltavan lahdelman uumenissa sijaitsevaan kylään. Siellä jengi yleensä pysähtyy vain päiväksi tai maksimissaan kahdeksi matkallaan Gilin-saarille, mutta meitä kiinnostaa tutkia kylän sivupolut tarkemmin ja snorklata lahdelman kirkkaan sinisessä vedessä.

Luultavasti viivähdämme tovin ajan myös Tabananissa, jota Balin riisikattilaksikin kutsutaan. Sen viheriöivillä pelloilla, trooppisen metsän siimeksessä ja tulivuoren rinteillä voisi tyydyttää sisäisen löytöretkeilijänsä. Vaikka Balin kauneus häikäisee monessa paikassa, juuri vuoristomaisemat ovat saaneet sanattomaksi upeudellaan.

Haluaisimme myös nähdä Canggun, tuon länsirannikon kohteen, jonne jokainen suomalainen tuntuu omien somefiidieni perusteella nyt matkaavan. Me haemme vähän rauhallisempaa menoa meidän reissultamme, mutta tahdomme silti nähdä, mistä maanmiehemme oikein ovat niin innoissaan. Uskon myös Canggun hipsterikahviloiden, suolahiuksisten surffaajien ja kuhisevan turismin olevan hauskaa vaihtelua elämäämme täällä Penestanan-kylässä, jossa kohtaamme lähinnä pakallisia, ekspatteja ja muita pidempään saarella viihtyviä.

Aikomuksenamme on päättää reissu sitten joskus huhtikuussa (hyvänen aika, alkoi itkettää pelkkä ajatuskin tämän loppumisesta) saaren itäosiin, Sanuriin. Siellä pitäisi oleman lempeitä aaltoja, joihin on lastenkin kanssa turvallista mennä, toisin kuin surffaajien suosimilla rannoilla. Villa-elämää, makunystyrät nyrjäyttävän hyvää ruokaa, yhdessäoloa, lämpöä ja makoisia yöunia.

Sanurilta päin aikomuksena on lähteä käymään Gileillä. Gili-saaret ovat kolme pikkuruista saarta Lombokin kupeessa, ja sinne pääsee kulkemaan lautoilla Balilta käsin. Meidän suunnitelmissa on viivähtää Gili Airilla päivän tai parin ajan. Snorklata, ehkä joogata ja kulkea valkoista hiekkarantaa, kunnes huomaa päätyneensä samaan kohtaan rantaa kuin mistä kierroksensa aloitti. Luultavasti siellä tulen saamaan myös tarpeellisen muistuksen turismin kääntöpuolista, sillä pieni saari on kuulemma täyteen ahdettu kaltaisiamme paratiisirantaa etsiviä turisteja.

Tai sitten palaamme parin päivän jälkeen takaisin tänne saaren keskiosiin ja Ubudiin, joka meitä on niin hyvänä pitänyt tähänkin asti. Tiesittekö, että sana paratiisi tulee persian kielestä ja tarkoittaa muurein suojattua puutarhaa? Ihan kuin meidän kotivillamme täällä Penestanan kylässä. Vähän hulluahan se täältä lähteminen taitaa olla.

Oli miten oli, kuulisin taas mielelläni vinkkejä ja kokemuksia teiltä. Niistä on ollut aikaisemminkin hurjasti apua, kiitos! Erityiskiitos teille, jotka olette jaksaneet laittaa pitkiä yksityisviestejä ihan sähköpostilla ja Lähiömutsin Facebookissa. Jaettu ilo ja jaetut kokemukset ovat parasta!
Bali

Aasian paras (ja kreisein?) vesipuisto

Lipuista saatu pressialennusta

Sisko tuli kylään Balille. Tai no oikeastaan hän ystävineen oli varannut lennot tänne jo aikoja sitten, kun me vielä jahkailimme, missä tulisimme unelmatalvemme viettämään. Teimme tärskyt Kutalle, Waterbom-vesipuistoon, josta sitten jatkoimme yhdessä matkaa tänne meidän kotihoodeille, Ubudin Penestanan-kylään.

Waterbom-vesipuisto on valittu Tripadvisorin käyttäjien arvioimana Aasian parhaaksi ja koko maailman toiseksi parhaaksi vesipuistoksi. Koska Tripadvisorin käyttäjät ovat ihan tavan turisteja ja Waterbomille äänensä antaneitakin on melkein 10 000 tyyppiä, olivat odotukset melkoisen korkealla. Eikä vähiten seurueemme mukuloilla, jotka eivät tienneet miten päin olla, kun jonotimme lippuja. Rauhallisen villa-elämän jälkeen räiskyvän väriset liukumäet, veden kohina ja ihmisten ilakoivat äänet saivat täpinän tarttumaan myös meihin aikuisiin.
Aloitan nuivasti miinuksilla, niin saadaan ne pois alta. Me saimme lipuista pressialennusta, mutta noin muuten liput ovat tyyriit. 26 euron hintainen lastenlippu on saman hintainen jokaiselle lapselle ikävälillä 2-11 vuotta. Sen jälkeen siirrytään aikuisten lippuihin, joka maksaa 36 euroa naamalta. Tämän hintaisiahan ne huvipuistoliput nykyään ovat jopa täällä Aasiassa, tiedetään, mutta lastenlipuissa soisi olevan hintavaihtelua sen mukaan, mitä lapsi voi puistossa tehdä.

Kaksivuotiaamme sai mennä alueen ”laitteista” ainoastaan kahteen pikkuiseen lasten liukumäkeen sekä Lazy riveriin, jossa kävimme hänen kanssaan kellumassa hiljalleen jättimäisillä renkailla pitkin alueen läpi kulkevaa jokea. Oli kiva viettää kuopuksen kanssa söpöilyaikaa ihan kahdestaan veden pärskyessä ympärillä. Suurimman osan ajasta hänen kanssaan pulikoimme lastenalueella, jossa oli ikään kuin veteen rakennettu leikkipuisto. Aluetta ympäröi aurinkopetejä ja tuoleja, jonne levitimme tukikohtamme.
Lapsi oli täydellisen onnellinen saadessaan pulikoida matalassa vedessä ja laskiessaan niistä muutamista pikkuisista liukumäistä. Koen silti, että on hivenen outoa, että hänen lippunsa maksoi saman verran kuin teini-ikää lähestyvien lapsien, jotka riemusta kiljuen kävivät laskemassa ja pärskimässä puiston jokaisessa laitteessa.

Esikoisemme pääsi yli 110 senttiä pitkänä noiden pikkulapsimestojen lisäksi neljään liukumäkeen. Niistä kaksi oli kuitenkin sen verran hurjia ja niissä olisi pitänyt laskea yksin, että en päästänyt lasta niihin. En vaikka hänellä alkaakin olla uimataidon alkeet hyvin hallussa. Jäljelle jäi siis kaksi mäkeä, jotka olivat hurjia nekin, mutta niistä sai laskettaa yhdessä aikuisen kanssa.
Ja hurjalla tarkoitan siis hurjia. Niin hurjia, että minä lähdin lapsen kanssa yhteen niistä varmana, että laskuhommiin emme päädy. Mutta kiivettyämme korkealle torniin laskumattojemme kanssa, likka käveli topakkana toisen liukumäkituubin suulle ja ei auttanut kuin kivuta itse viereiseen. Sydän tykytti kuin pomppupallo, mutta niin vain me molemmat vedimme alas mäestä pää edellä.

Jossain vaiheessa liukua kauhuhuutoni muuttui hysteeriseen intokikatukseen, joka ei ottanut loppuakseen laskun jälkeenkään. Adrenaliini humisi ja tykytti suonissa. En tiedä kummasta olin ylpeämpi, itsestäni vai tyttärestäni. Melko hullua, että minulla on sen ikäinen lapsi, että hän vie äitinsä kädestä pitäen laskutorniin ja laskun jälkeen vaatii onnesta nauraen lisää.
Onneksi siskossani on vielä nuoruuden hullutta jäljellä (itsehän meinaan nykyään kuolla kauhusta ja sen jälkeen oksentaa pahoinvoinnista esimeriksi Linnanmäen laitteissa, joissa mukulana kiepuin onnessani aamusta iltaan). Lapsi pääsi laskemaan tätinsä kanssa niin monta kertaa, että varmasti illalla vielä nukkumaan mennessäkin kieputti.

Waterbom-vesipuistopäivässämme parasta olikin seura ja retki ylipäätään. Vietimme puitossa yli kuusi tuntia, vaikka kuskimme oli sitä mieltä, että yleensä lapsiperheille riittää neljä tuntia. Me olisimme mieluusti olleet kauemminkin. Aamusta iltaan, kun kerran lähdetään, sanon minä! Omia eväitä alueelle ei saanut viedä, mutta ravintoloiden ja kahviloiden ruoka oli vallan erinomaista. Kaukana olivat eltaantuneet ranskikset ja nauravat nakit. Smoothietkin tehtiin täysin tuoreista raaka-aineista, tietenkin, kun Balilla ollaan. Alue oli viheriöivä sekä kaunis, eikä suojaiseksi rakennetussa puistossa tullut paljosta ihmismäärästä huolimatta ruuhkaista fiilistä.
Kun mukana oli kolme aikuista ja kaksi lasta, jokainen aikuinenkin ehti käydä laskemassa itsekseen tai köllötellä tovin rauhassa aurinkotuoleilla. Sisko kävi esimerkiksi sellaisessa liukumäessä, jossa asetuttiin seisomaan kapseliin, minkä jälkeen lattia hävisi alta ja laskija putosi vettä purskahtelevaan putkeen. Vauhti oli niin kova, että painovoima ei paljoa vastustellut, kun mäen välissä tuli ylämäkiä. Niistäkin sujahdettiin samalla vauhdilla. Taisivat ne viisivuotiaalle sopivat mäet olla ihan sopivia tällaiselle kolmekolmosellekin.

Tajusin vasta siskon ja hänen ystävänsä vierailun aikana, miten kova ikävä näemmä onkaan ollut Suomeen jääneitä ystäviä ja lapsuusperheen jäseniä. Ihan lähtien siitä, miten ihanaa oli voida jutella suomeksi jonkun muun kuin tämän meidän ydinsakin jäsenen kanssa. Sellaisia ihan tavallisia arkikeskusteluja kahvikupposten äärellä on toisinaan hurja ikävä. Siskon kyläily myös katkaisi mukavasti tämän meidän paratiisiarkemme täällä, ja teimme paljon retkiä. Musta alkaa tuntua, että rauhaisa elo villallamme on tehnyt tehtävänsä ja pian on aika pakata matkalaukut kohti uusia seikkailuita.
Bali

Käytännön pedagogiikkaa vieraassa kulttuurissa

Suunnitellessamme pitkää reissua maapallon toiselle puolelle ja hakiessamme lasten päiväkotipaikkoihin keskeytystä melkein kahdeksaksi kuukaudeksi, mielessäni käväisi pieni huoli.

Mitä lapsilta jää oppimatta ja kokematta niinä kuukausina, kun he eivät saa käydä päiväkodissa? Ei meillä ole pedagogisia suunnitelmia ja tavoitteita, me vain elämme. Putoavatko lapset pitkän päiväkotitauon ja ulkomailla vietettyjen kuukausien aikana kaveripiireistä ja jutuista? Lapset leikkivät täällä muiden lasten kanssa ilman yhteistä kieltäkin, mutta ei se paikkaa ikävää niihin ystäviin, joista joidenkin kanssa on kasvettu yhdessä vauvasta lähtien.
Kaverihuoli on sinänsä ihan aiheellinen. Emme näe Suomen kavereita lähes neljään kuukauteen, mikä on pienen lapsen elämässä iäisyys. Etenkin kun kaverit ovat niin valtavan tärkeitä. Palattuamme Suomeen kaveritärskyt onnistuvat taas, mutta sellainen monta kertaa viikossa ja ilman vanhempia tapahtuva kanssakäyminen puuttuu kuvioista kunnes päiväkoti taas syksyllä kutsuu. Toisaalta esikoisen kesälomat päiväkodista ovat tähän mennessä olleet aina useamman kuukauden mittaisia, joten ei sekään tavatonta ole.

Alkuun kavereita ikävöitiin paljon. WhatsAppissa lenteli videoita päivittäin ja Facetimessa soiteltiin puheluita. Kiitos internetin ensiavun, pahin ikävä alkoi taittua yllättävänkin nopeasti. Paras helpotus kaverivajareihin löytyy onneksi ihan läheltä; sisaruksilla on toisensa. He nahistelevat ja halivat, painivat ja suukottelevat. Leikit syntyvät vaikka kuihtuneista kukista ja kivistä. Jos veljellä ei olisi siskoa ja siskolla veljeä, olisimme vanhempina varmasti nääntyneet. Kahden lapsen vanhemmuus – se alkuun lähes mielipuoleksi ajanut – alkaa todellakin palkita päivä päivältä avokätisemmin!
Huoli uusien asioiden tai taitojen oppimisesta sen sijaan oli ihan pölhö. Mehän elämme täällä kuin keskellä mielenkiintoisinta osallistuvaa oppituntia. Joka päivä eteen tulee huomaamatta tilanteita, joita oppikirjoihin painetaan. Nyt vain pääsemme oppimaan oman kokemuksen kautta. Eikä uuden oppiminen, maailman paremmin ymmärtäminen ja omien selkärankaan koodattujen ajatusten tuulettelu koske vain lapsia. Me aikuisetkin jouduimme hahmottamaan paikkaamme maailmassa uudestaan kokemustemme perusteella.

Seurailemme gekkojen elämää ja näemme omin silmin, miten riisiä viljellään. Lapset poimivat englanninkielisiä fraaseja puheeseensa ja pääsevät harjoittelemaan sitä käytännössä. Olemme päässeet käymään esikoisen kanssa monia mielenkiintoisia keskusteluja jumalista ja maailman uskonnoista ja niiden vaikutuksista historiaan, kulttuureihin ja sotiin.
Olisihan uuden oppimisen huoli pitänyt tietää hölmöksi jo omien lapsuuden kokemusteni perusteella. Emme me omassa lapsuudessani näin pitkiä irtiottoja voineet ottaa, sillä vanhempieni töitä ei voinut napata laukkuun mukaan, kuten omiani nykyisin. Vanhempieni työt myös olivat ja ovat sellaisia, että perinteisiin loma-aikoihin on kiireisintä ja omat lomat pidetään sitten lomasesonkien ulkopuolella. Niinpä me olimme lähes joka vuosi koulusta pois viikon tai kaksi. Läksyt kulkivat mukana, mutta se varsinainen oppi tuli kokemastamme.

Vanhemmat veivät meitä ympäri maailmaa. Olemme käyneet Jeesuksen oletetussa hautakammiossa Jerusalemissa, kiivenneet pyramideille Kairossa ja kuunnelleet hippien kitaransoittoa Floridan pastellisessa Key Westissä. Olen istunut moskeijan lattialla Bahrainissa ja kellunut napa kohti taivasta Kuolleenmeren suolassa. Elämäni parhaan sipulikeiton söin ränsistyneessä rantamajassa Intian Goalla jalat hiekkaan kaivautuneena. Eihän maalaistyttö Vähästäkyröstä voinut 90-luvulla edes ymmärtää, että niin hyviä kasvisruokia on olemassa. Ne ruokaelämykset, hindulainen kulttuuri ja järkyttävän köyhyyden näkeminen nyrjäyttivät jotain sisälläni eri asemiin, ja olivat mahdollisesti alitajuisesti vaikuttamassa ainakin siihen, että myöhemmin minusta tuli kasvissyöjä.
Maailmalla oppii ja kasvaa huomaamattaan. Koen valtavaa onnea, että nyt voin vuorostani ottaa omat lapseni mukaan seikkailuihin, joissa voimme yhdessä naksautella kangistuneita ajatuksia uusiin asentoihin.

Kuvat Tirta Empul -temppelistä, jonka uumenista pulppuavissa kirkasvetisissä pyhissä lähteissä balilaiset käyvät kylpemässä ja puhdistautumassa sekä rukoilemassa. 
Bali

Alchemy Ubud – joogihipsterikahvila pikkukylässä

Olimme juuri vieneet matkalaukkumme villalle, kun lähdimme vatsat kurnien etsimään jotain syötävää. Takana oli yli vuorokauden matkustaminen Balille ja vartin pätkissä nukuttu tunti yöunia. Ei paljoa kiinnostanut alkaa tsekata lähimpiä hyviä ruokapaikkoja, vaan päätimme mennä ensimmäiseen vastaantulevaan. Siitäkin huolimatta, että tämä taktiikka harvoin johtaa mihinkään hyvään.

Käännyimme koti-villallemme johtavalta hivenen viemäriltä haisevalta sivupolulta Penestanan kylän pääraitille. Iso tie sekään ei ole. Jos kaksi autoa tulee vastakkain, liikenne pysähtyy ohituksen ajaksi. Kadun vierustalla paineli menemään pari ruskeaa kanaa ja heinäsirkkojen siritys sekoittui skoottereiden pärinään. Ehdimme kulkea muutaman kymmenen metriä, kun huomasimme vasemmalla kohoavan kaksikerroksisen kahvilan heinäkattoineen. Alchemy luki harkitun ruosteisessa kyltissä. Tuolta saa edes jotain ruokaa, sinne!
Meidät ohjattiin istumaan jättimäiselle puusohvalle, jonka pehmeiden tyynyjen sekaan oli nostettu pari pientä pöytää. Otimme kengät pois jaloista ja kiipesimme lököilemään sohvalle. Ruokalistaa selatessa alkoi naurattaa. Olimme päätyneet summanmutikassa vegaaniseen raakaruokaravintolaan. Vaikka raakaruoka ei itselleni ole mikään must-juttu, kasvissyöjänä olin kupsahtaa onnesta niille sijoilleni. Jos sattumalta osumme tällaiseen paikkaan keskellä pienen pientä kylää, mikä ruokataivas meitä saarella odottaisikaan!

Tajusin jo ensimmäisenä iltanamme täällä, mitä yksi teistä lukijoista tarkoitti sanomalla, että turismi kuuluu balilaiseen kulttuuriin. Moni kertoo pitävänsä Balia turistirysänä, mitä se osittain varmasti onkin. Mutta kun asustelee täällä keskellä riisipeltoja, toisena naapurina riisinviljelijä kanoineen ja toisena riisinviljelijä lehmineen, ei ihan tunnu siltä. Turismi sekoittuu tännekin, mutta se jotenkin kuuluu tähän kaikkeen. Se ei ahdista henkistä reppureissaajaani. Se elättää ainakin yli puolet kyläläisistä. Jos ei muuta, lähes jokainen tekee ainakin sivuduunina jotain turismiin liittyvää.
Alchemyä ei olisi täällä ilman turismia. En tosiaankaan osaa arvella, mitä siinä kohdilla kylänraittia olisi, jos ei isohkoa hyvintointikeskusta ravintoloineen. Tuskin Alchemyssä kukaan paikallinen käy muuta kuin töissä, ainakaan usein. Hintatasokin siellä on hivenen muuta ravintotarjontaa korkeampi, mutta silti länsimaalaiselle hävettävän edullinen. Balilaiset todella tietävät, mitä tänne päätyvät matkaajat tahtovat ruualtaan ja hyvinvointiretriiteiltään. Yleensä kiertäisin vain turisteja varten pystytetyt ravintolat kaukaa, mutta täällä asia on jotenkin toisin.

Sitä on vaikea selittää. Nautin siitä, että voin käydä hakemassa tuorepuristetun mehuni ja kookosmaitoon tehdyn cappuccinoni Alchemystä ambient-musiikin tahdittamana ja poiketa sitten muutama kymmenen metriä tietä eteenpäin hymyryppyisen paikallisen naisen hivenen rähjäiseen lounaspaikkaan ja saada eteeni jumalaisen hyvän kasvisaterian alle kahdella eurolla. Molemmat kokemukset tuntuvat yhtä aidoilta, yhtä balilaisilta.
Jos koko kylänraitti olisi täynnä joogihipsteripaikkoja, saattaisi fiilis olla toinen. Mutta nyt jotenkin kaikki on, noh, balanssissa. Käytän tuota sanaa paljon kuvailemaan eloamme Balilla. On hyvää ja on huonoa, mutta niiden suhteessa vallitsee kummallisen harmoninen balanssi. On ääripäitä, mutta vaaka pysyy silti keskellä.

On korvia huumaavaa rumpujen pauketta ja on hiljaisuutta. On kasvoja valkaisevia voiteita ja itseruskettavia samassa hyllyssä. On lämpöä ja sadekauden piiskaavaa sadetta. On maanviljelijän ahavoituneita kasvoja ja paikallisia nuoria ottamassa itsestään selfieitä perinteisissä juhlavaatteissa temppelillä. On tuorepuristettuja vihermehuja ja suoraan puusta syötyjä banaaneja. On muoviroskalla kuorrutettuja puroja ja henkeäsalpaavan kauniita vuoristomaisemia. On chilin potkua ja kookoksen makeutta.
Jokaisen kokemus on tietenkin erilainen ja ihan yhtä tosi, mutta epäaidoksi minä en Balia sanoisi. Mikä edes on turistirysä ja epäaito? Onko New York sellainen? Entä Hanko tai Pariisi? Mitenkäs Ahvenanmaa, Tallinna tai Berliini? Kaikki kohteita, joissa olen käynyt ja nauttinut sekä oppinut jokaisesta niiden omalla tavallaan. Bali on juuri sellainen kuin on, turismeineen kaikkineen. Se ei häpeile sitä mitä on, vaikkakin pyrkii eroon kovin keinoin lieveilmiöistä: itsensä hengiltä bailaavista ausseista, myrkkyviinoista ja huumeista. Noita me emme ole täällä Ubudissa nähneet, sillä koko pikkukylien yhteenliittymä tuntuu nukahtavan samoihin aikoihin kuin me, iltakymmeneltä.

Täällä turisteille iltakemuja tärkeämpää tuntuu olevan aikaiset aamut, aurinkotervehdykset ja aamupalaksi nautitut smoothiekulhot. Kyllä, kiitos Alchemyn, minäkin vihdoin ymmärrän, mistä kaikki niin innoissaan vauhkoavat kauniisti aseteltujen smoothiekulhojensa äärellä. Ehkä neljän kuukauden jälkeen olen minäkin valmiina käyttämään niistä sanaa smoothiebowl myös suomeksi puhuttaessa. Nyt vielä muistan, että on olemassa myös sana kulho.
Alchemyssä on aamuisin smoothiebowl-bar, josta jokainen voi rakentaa itselleen omanlaisensa smoothiekulhon kuin Subwayssa patongin. Konsepti, josta nappaisin äkkiä kiinni jonakin suomalaisena kahvilana. Ensin valitaan tiskistä smoothie erilaisista vaihtoehdoista (heinäisistä vihersmoothieista makeaan mangoon), sen jälkeen kolmea erilaista hedelmää ja lopulta vielä kaksi lisuketta siemenistä pähkinämysliin ja tuoreista kookoslastuista chiasiemenvanukkaaseen. Lisätäytteitä saa tietenkin maksusta. Täytteet asetellaan kulhoon ja smoothien saa asiakas itse kaataa setin päälle. Aivan törkeän hyvä, kaunis ja toimiva aamupala niin aikuisille kuin lapsille. Luonasaikaan tiskiin vaihdetaa salaattibaarin ainekset.

Myytti on purettu: ilman suunnitelmiakin voi vieraasta paikasta löytyä ravintola, johon palaa aina uudestaan ja uudestaan. Ja minä taidan turistina rakastua paikkaan kuin paikkaan, oli se sitten Kuopio tai Reykjavik, Tammisaari tai Ubud.
Koti

Vetoketjullinen päiväpeitto lastensänkyyn

Perinteiset päiväpeitot osoittautuivat melkoisen käyttökelvottomiksi lasten siirtyessä nukkumaan kerrossänkyyn. Tykkään skarpista petaamistavasta, eikä sellaista saanut kerrossänkyyn tehtyä ilman ähinää. Yläpunkkaa pedatessaan piti olla sekä hyvä kiipeilemään että pitämään tasapainonsa, ja alapunkkaa pedatessa pää kolisi yläpetiin. En edes olettanut, että lapset saisivat itse pedattua kerrossänkypetejään nyt tai lähitulevaisuudessa. Sängyt saivat olla ilman päiväpeittoja.

Lastenhuoneessa päiväpeitot ovat kuitenkin hyvät olemassa. Huoneessa vietetään paljon aikaa, joten on mukavaa, että sängyt ovat siistit. Kun muu huone on kaaoksessa, jämptisti pedatut sängyt tuovat vähän balanssia. Päiväpeitot myös suojaavat sänkyä. Leikkiessä pölyhiukkaset villiintyvät samaa tahtia kuin lapset, joten päiväpeitoilla sängyt on hyvä suojata niiltä molemmilta – pölyhiukkasilta ja lapsilta itseltään. Sillä tottahan toki sängyssä myös leikitään: piirretään, askarrellaan, luetaan ja möyritään. Ilman päiväpeittoa lakanat ja peitot olivat jo yhden päivän jälkeen leikkitahman peitossa.
Kirjoittaessani lasten 50-luvun karkkikerrossängystä ja sen parissa nikkaroinnista, kyselin teiltä vetoketjullisten päiväpeittojen perään. Niitähän valmistaa Suomessa toimivista yrityksistä ainakin Bedit. Hekin tekevät päiväpeittoja mittatilauksena ja kuulemma myös asiakkaan omista kankaista, mutta päätin silti kävellä toiveideni kanssa yksityiselle ompelijalle. Sellainen löytyi Etelä-Haagasta, blogihommien kautta aikoinaan tutuksi tulleen Katariinan pakeilta ja hänen Nona K -ompelimostaan.

Kankaan kävin hakemassa täsmäiskuna Marimekon ystävämyynneistä. Olin miettinyt Kivet-printtiä valkoisella pohjalla ja mustilla kivillä, mutta löytyi vielä jotain parempaa. Saman printin syvän sinivioletti-sävy on erikoisvärierä, jota oli jäänyt yli jostain laukkuprojektista. Sen lisäksi että se näyttää ihan penteleen hyvältä kerrossängyn karkkisiin väreihin yhdistettynä, se on varmasti valkopohjaista käytännöllisempi. Kaikki liat, tarhat ja nuhjut eivät tummapohjaisessa kankaassa näy heti.
Ostamani kangas on paksua puuvillaa, sitä samaista, jota Marimekon legendaarisissa laukuissa käytettään. Ystävällinen myyjä paneutui mun kanssa pitkäksi aikaa laskutehtävään, jossa totesimme minun tarvitsevan 5 metriä kangasta. Olen haaveillut joskus sivu-urasta ompelijana, mutta tekemiseni kosahtaisi tähän. En ole tajunnut, miten paljon matemaattista lahjakkuutta ja hahmotuskykyä suunnitteleva ompelija tarvitseekaan! Onneksi myyjällä oli vähän enemmän älliä tällä saralla ja sain kankaani. Kangaspinkka maksoi hyvässä alennuksessa 20 euroa metriltä, eli pulitin viidestä metristä 100 euroa.

Huomasin vasta jälkikäteen hauskan sattumuksen. Kivet-kuosi on Maija Isolan Marimekolle vuonna 1956 suunnittelema kuosi. Printti on siis kotoisin ihan samalta vuodelta kuin meidän kotimmekin. Ei ihme, että röpelöreunaiset Kivet ovat meillä kuin kotonaan. Tykkään Marimekossa juuri tästä: vuosikymmenien muutoksia kestävästä ajattomuudesta.
Mukavaa on myös se, että Marimekossa myytävät puuvillakankaat on painettu ihan omalla kylällä, Marimekon Tehtaanmyymälän yhteydessä olevassa kangaspainossa Herttoniemessä. Onneksi fanittamani talo tekee suunnittelu-, myynti- ja pr-työn lisäksi Suomessa vielä jotain ihan kädet savessa –konkreettista.

Minulla oli siis viisi metriä kangasta, jotka kiikutin pestynä (ja täten valmiiksi kutistettuna) Katariinalle. Onneksi en ollut niin hullu, että matikkapäättömänä harrastelijaompelijana olisin lähtenyt ompelemaan peittoja itse. Katariina ompeli ne ammattilaisena muutamassa tunnissa, kun itse olisin varmasti saanut kahdessa päivässä aikaiseksi vain hermoromahduksen ja pilalle menneet kankaat.
Hintaa kahden peiton ompelusta tuli 180 euroa. Siitä 30 euroa meni tarvikkeisiin, kuten vetoketjuun ja sisäkankaaseen, ja ompelusta maksoin Katariinalle tuntilaskutuksen mukaisesti 150 euroa. Yksi päiväpeitto kustansi siis kaikkineen 140 euroa ja kaksi yhteensä 280 euroa. Ostamaani Marimekon kangasta jäi yli jonkin verran, joten pystyn kangasjämillä ainakin päällystämään pari kirpputorilöytötuolia sitten joskus.

Päiväpeitot ovat juuri niin näppärät käytössä kuin ajattelinkin. Tosin nyt kokemuksesta tekisin yhden muutoksen ja vaihtaisin vetoketjun paksumpaan. Ohut ketju kulkee sen verran nahkeasti, että lapset eivät sen kanssa petaamispuuhiin vielä hetkeen kykene. Mutta onneksi tuo ei ole isohomma tehdä aikuisenkaan. Lapset viikkailevat peitot taitojensa mukaan ja humpsauttavat kannet päälle. Minä tai mies sitten sujautamme vetoketjut kiinni. Koska vetoketjupäiväpeitto kulkee koko patjan ympäri reunoja ja pohjaa myöten, on sänkyjen yleisfiilis siisti noin vain suitsait.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe