Perhe-elämä

Ensimmäinen irronnut hammas

Esikoiselta lähti irti ensimmäinen maitohammas. Heilumista ei oltu edes huomattu, kunnes hän sukellusleikeissä kolautti leukansa ja samassa rytäkässä irtosi myös hammas. Sen verran nätisti hammas alaleuasta lähti, että todennäköisesti se olisi lähtenyt irti lähitulevaisuudessa myös ilman uima-altaalla tehtyjä pellehyppyjä.

Nämä on näitä tilanteita, joissa olen ihmetyksestä ymmyrkäisenä. Onko tuossa todella minun lapseni? Niin iso jo, että pian hänen hymynsä on samanlainen suloinen harvahammasversio kuin niillä kaikilla lapsilla siinä iässä, kun tiedetään asioista enemmän kuin koskaan ennen tai sen jälkeen.
Miten minusta on voinut kasvaa erilleen tuollainen lapsi, viisas ja elämänpalo silmissä leiskuva seikkailija. Minähän olen ihan kakara vielä itsekin! Samalla tunnen hassua ylpeyttä hampaan luomasta merkkipaalusta– ihan kuin se minun ansiotani olisi, että häneltä hammas lähti (miehen ansiota se sentään vähän oli, sillä hänen selkäänsä esikoisen leuka pamahti uima-allasleikeissä).

Missä välissä esikoisestani tuli lapsi, jonka mielestä siisteintä on sukellella uimalasit päässä ja kävellä kovasti tömistellen vilkkulenkkareilla. Ei enää niin pieni, mutta ei vielä niin isokaan. Ikä, josta itselläni on jo vahvoja muistoja lapsuudesta – juurikin sukeltelusta, josta ei meinannut saada kyllikseen, ja vilkkulenkkareiden ihmeellisyydestä. Ihan juurihan minä olin itse tuo lapsi, saman ikäinen, takkutukkainen ja join mansikkamehua hammasrivistöön ilmestyneestä reiästä pillillä.
Luulen tunnistavani hänen mielenliikkeitään, ymmärtäväni avautuvan maailman riemun ja samalla ahdistuksen. Halun ahmia kaikki uusi, mutta samalla tarpeen hakeutua lataamaan rohkeutta ja rakkautta äidin ja isin syliin. Ne ristiriitaiset ja voimakkaat tuntemukset ovat minulla mielessä vieläkin. Jonnekin selkäytimeen jääneinä fyysisinä muistoina. Se lapsi on minussa yhä, ja kuluneiden vuosien opettamana näyttäisi siltä, että siellä se tulee pysymään loppuelämäni.

En tiedä, lakkaanko koskaan hämmästelemästä sitä, että minä olen äiti. Kahden upean ja maailmaani muuttaneen lapsen äiti. Miten minulle, uppiniskaiselle ja suuria tulevaisuudensuunnitelmia kaavailevalle lapselle on annettu tämä tehtävä? Joka päivä mietin, olenko sen arvoinen, mutta joka päivä en voi vastata kyllä.
Lapset olivat jostain kuulleet hammaskeijusta. Meillä ei lapsuudessa hampaita aarteisiin vaihtavia keijuja ollut. Muistan kyllä haluni uskoa sellaisten olemassaoloon, kun laitoin hampaan kenellekään kertomatta tyynyni alle. Siellä se oli vielä aamullakin. Pieni valkoinen nykerö, mutta ei yhtään hippusta keijupölyä. Nyt piti nopeasti tehdä vanhemmuuspäätös keijuista. Päätin mennä totuudella, mutta antaen lapsen mielikuvitukselle tilaa.

Niinhän siinä kävi, että mielikuvitus voitti totuuden. Lapset ovat yhä varmempia hammaskeijujen olemassaolosta, kun niitä pitää todistella epäilevälle äidilleen. Ja kas kummaa, taitavat ne keijukaiset asua täällä Balilla, kun palkintoa ei edes tarvinnut odottaa aamuun asti. Tosin balilaiset hammaskeijut ovat aika höveleitä lasten hammasterveyden suhteen, sillä bungalowissa hampaan tilalle oli ilmestynyt kolikon sijaan suklaapatukka.
Gluteenittomuus

Takapakkeja elämäntapamuutoksissa

Takana on pian kolme kuutta Balia. Se tarkoittaa myös sitä, että en ole pian kolmeen kuukauteen syönyt leipää. Kauraa lukuun ottamatta myös muut viljatuotteet ovat jääneet lähes kokonaan pois vähän vahingossa alkaneet leivättömyyden ja viljattomuuden jäljiltä

Myös toista elämäntapamuutosta on takana nyt jo useampi kuukausi. Lupasin itselleni viime vuoden lopussa lopettaa koneella ilta- ja yöaikaan kökkimisen, sillä toisin kuin vielä vaikka vuosi sitten, se ei ollut enää pakollista. Olin tajunnut, miten paljon negatiivisesti tietokone, sinivalo ja valvominen vaikuttivat hyvinvointiini, ja tahdoin takaisin hyvät yöunet ja virkeät aamut. Ne, joita ei ollut sitten ensimmäisen lapsen synnyttyä näkynyt, mutta joiden esteenä olivat enää vain vanhoihin kaavoihin luutunut vuorokausirytmini. 
Miten elämäntapamuutosten kanssa menee? Kiitos kysymästä, oikein hyvin. Mutta myös takapakkeja on tullut. Australiassa huomasin, miten nopeasti oman hyvinvointinsa voi heittää ympäri tuosta noin vain.

Balilaisen kulttuurin jälkeen länsimaiseen yhteiskuntaan siirtyminen tuntui vetävän hyvinvoinniltani jalat alta ihan yllättäen. Viljattoman ja samaan aikaan vegetaarisen ruuan löytyminen ei enää ollutkaan niin helppoa. Söin tortilloja, jotka eivät olleetkaan tehty maissijauhosta, vaan vehnästä. Söin innoissani Vegemite-levitettä, kunnes tajusin, että hitto, siinäkin on tietenkin vehnää. Kun muut tahtoivat hakea Picnicin patonkgin, minä kuolasin tuttua ja herkullista patonkien tuoksua, mutta hain sitten itselleni yksinäni annoksen curryä viereisestä intialaisesta.
Ravintoloissa hävetti, kun jouduin pyytämään annoksiin niin isoja muutoksia, että niistä ei menun alkuperäistä annosta enää olisi tunnistanut. Onneksi pian löysimme puistojen grillit, jotka olivat vapaasti kaikkien käytössä, ja aloimme pääsääntöisesti kokata ruokamme itse piknikmeiningillä. Kaksi viikkoa Australiassa antoi kuitenkin esimakua siitä, mitä ravintoloissa asiointi saattaa kohdallani tulevaisuudessa olla Suomessakin. Onneksi kotikaupunkini on Helsinki, jossa en ole ihan pulassa.

Myös vuorokausirytmi heitti kuperkeikkaa niin että niskat olivat mennä nurin. Olimme Australiassa vain kaksi viikkoa, joten tahdoimme toki sinä aikana nähdä ja kokea maata koneella istumisen sijaan. Niinpä moni blogi- ja muista työhommista valahti viime vuosilta tutuille paikoilleen iltoihin ja alkuöihin. Muut nukkuivat ja minä nakutin konetta hämärässä hotellihuoneessa. 
Kun on tottunut menemään unille noin kymmenen aikoihin, yli puolenyön valvominen alkaa tuntua jäsenissä ja päässä kuin krapulalta. Aamuisin en olisi jaksanut nousta, jouduin napsimaan särkylääkettä pään ja niskojen jomotukseen ja muutuin kiukuttelevaksi ämmäksi. Leukaperiini räjähtivät tutut rykelmät finnejä. Se oli epämiellyttävä kurkkaus ihan tuohon lähimenneisyyteen ja samalla hyvä muistutus siitä, että kohdallani yöt on tehty nukkumista varten ja aamut parasta aktiivisuutta varten. 

Onneksi Balilla rytmi on taas kääntynyt ongelmitta vanhaan tuttuun. Teen töitä aamuisin, eli silloin kun olen virkeimmilläni ja luovimmillani. Teen hommia niin pitkään kuin tarvitsee, minkä jälkeen suljen koneen. Illat vietän sinivalon sijaan kirjan kanssa, ja uni tulee helposti viimeistään kymmeneltä. Australiassakin olisin voinut elää auringon rytmissä, mutta näemmä se ei ole kiinni edes siitä. Rytminsä voi saada vituralleen myös hehkuvan auringon keskellä. Sinänsä lohdullista tällaiselle pohjolan asukille. Ympärivuotinen valo ei ole välttämätön ratkaisu mielekkäämpään ja hyvinvoivempaan elämään.
Balilla on myös ollut helppo taas syödä, kuten vatsani parhaaksi katsoo. On suorastaan uskomatonta, miten nopeasti kaltaiseni leipämuija on päässyt irti leivänhimostaan. Skippaan jopa aamiaisen croisantit ilman surua, mikä on iso juttu se. Pullaa tai leivoksia ei edes tee mieli, mutta banaanilla täytettyjen lättyjen kohdalla vähän kaihertaa. En tosin edes tiedä, onko paikalliset lätyt tehty vaikkapa riisi- tai maissijauhoihin, pitäisikin kysyä.

Vatsani on voinut pääasiallisesti hyvin. Putkisto toimii hyvin, ja jo vain voi aikuinen nainen olla siitä joka päivä onnellinen – ja mikä parasta, monta kertaa päivässä. Ei enää ikinä takaisin siihen tukkoiseen, ahdistavaan ja raskaaseen oloon! 
Täysin vehnättä en ole ollut. Juon olutta silloin tällöin, enkä kyttää tarkasti suurennuslasilla ruokatuotteiden raaka-aineluetteloita. Kunhan vilja ei ole mikään pääainesosista, voin katsoa sitä silloin tällöin läpi sormieni. En vain halua tehdä elämästä vaikeaa, ja onnekseni ihan vain radikaali vähentäminen on auttanut vatsavaivoihin. Kerran Ganccussa söin jopa pizzaa. Se oli syntisen ihana ilta rakkausruokani äärellä se, eikä onneksi aamu tuonut katumusta mukanaan, kuten Ubudin pizzahekumoinnin jälkeen.

Sisäisten fyysisten muutosten lisäksi myös ulkoisia fyysisiä muutoksia on tapahtunut. Ihoni voi paremmin kuin ehkä koskaan. En ole käyttänyt meikkiä kolmeen kuukauteen (mitä nyt satunnaisesti huulipunaa), mikä on iso juttu kaltaiselleni finnipärställe. Tai paremminkin ex-finnipärställe. Australian mätäpaiseräjähdystä lukuun ottamatta ihoni on ollut hehkeä ja kaunis. Ei tarvitse peitellä mitään kokeakseen olonsa kivaksi. En tiedä, mikä kaikki ihoni kuntoon on ollut vaikuttamassa, mutta ihan varmasti ainakin riittävä uni sekä se, että aineenvaihdunta toimii.
Parantunut aineenvaihdunta näkyy kasvojen ihon lisäksi ainakin bikinien täytteissä. Reissua varten ostamistani bikineistä on hävinnyt täytettä parin kuppikoon verran. Se on kätevää etenkin snorklatessa, kun bikinikupit ovat kuin äyskärit, joihin voi keräillä pikkukaloja. Muissa vaatteissa en eroa tunne, mutta kehoni sisällä kyllä. On parempi ja mukavampi olla. Vatsani tosin on edelleen pullea, mutta sellainen se nyt vain on. Ainakin nyt. Balilaiset kyselevät suoraan raskaudesta, joten olen joutunut torppaamaan monet tuntemattomien vauvautelut ihan viime aikoinakin. 

Silloin tällöin vatsani edelleen paisuu siitä normaalista pulleasta olomuodostaan pinkeäksi ilmapalloksi, enkä oikein osaa paikallistaa syytä. Vaikka olisin syönyt mielestäni vatsaani kuunnellen, levännyt ja ollut muutenkin ihmisiksi, vatsa vain pamahtaa jättimäiseksi palloksi. Onneksi tilanne tasaantuu ihan vain nukkumalla kunnon yöunet. 
Mielenkiinnolla odotan, miten paluu Suomeen vaikuttaa tähän kaikkeen. Tiedän nyt varautua siihen, että kompasteluja tulee ihan varmasti. Yksi koetinkivi on ainakin ruisleivän muotoinen. Mutta toisaalta useamman kuukauden leipävieroitushoito on ollut toimiva. Tiedän, että voin olla ilmankin. Ihan helposti. Ja kun tulokset ovat olleet niin selkeitä, ei ainakaan tällä hetkellä ole minkäänlaisia houkutuksia hukuttaa hyvinvointiani leipäläjän alle. 

Ja se on ihan varma, että tietokoneen ja puhelimen kanssa en tahdo iltoja ja öitäni viettää.
Bali

Hiljaisuuden päivä Balilla (lapsiperhe edition)

Balilla vietettiin eilen Hiljaisuuden päivää. Day of silence, Nyepi, on hindulaisen kalenterin mukainen uudenvuodenpäivä, mutta sitä juhlistetaan hiljaisuuden päivänä oikeastaan vain täällä Balilla. Päivän tarkoituksena on rauhoittua, keskittyä omaan sisäiseen maailmaansa ja jos paikallisten puheista oikein ymmärsin, täällä Balilla tahdotaan hiljaisuudella myös pitää huoli siitä, että pahat henget eivät löydä saarelle tänäkään vuonna.

Ja sen hiljaisuus muuten otetaan tosissaan. Koko saari vaiennetaan kuin off-napista painamalla. Kaikki on suljettuna internetyhteyksistä ruokakauppohin ja ravintoloista sähköihin. Jopa Balin lentokenttä oli koko eilisen ajan suljettu aamukuudesta seuraavan päivän aamukuuteen, eikä ainuttakaan lentoa lähtenyt tai saapunut. Vain muutamat sairaalat olivat auki vakavia sairastapauksia ja synnytyksiä varten.

Vuoden ensimmäisenä balilaiset vetäytyvät koteihinsa, ja kaduilla partioivat vain temppeleiden ”järjestysmiehet” pitämässä huolta, että päivän tarkoitusta kunnioitetaan. Matkustaa ei saa, ei edes skootterilla. Muutenkin liikkumista ja maan tallaamista pitäisi välttää ihan kodin sisätiloissa. Työnteko on ehdottomasti kielletty, eikä puhettakaan hauskanpidosta tai nautinnoista. Joillekin päivään kuuluu myös täysi puhumattomuus ja syömättömyys. Jos jotain huvittaisi tehdä, voit valita kahdesta: meditaatiosta ja joogasta.

Turistienkin on hyvä kunnioittaa juhlapäivää, ja me pysyttelimme majapaikkamme alueella koko päivän. Valmistauduimme vuorokauden sähköttömyyteen ja bungalowihengailuun kuin kahden viikon pakoiluun pommisuojassa.
Kävimme hakemassa vettä ja naposteltavaa kaupoista, joissa pakastimet ammottivat tyhjyyttään. Mihin lie niiden sisältö oli viety sähköttömän vuorokauden ajaksi. Latasimme puhelimiemme ja muiden sähkölaitteidemme akut. Ja vara-akut. Latasimme äänikirjoja. Latasimme vielä varmuudeksi sähköhammasharjojemme akut. Päästimme tyhjiin pulloihin hanasta käyttövettä, sillä suihkuihin ja hanoihin ei voida pumpata vettä ilman sähköä. Tarkastimme, että taskulampuissa on paristoja jäljellä.

Kesken kaiken häsäämisemme alkoi naurattaa. Me olemme kuitenkin olleet lasten kanssa useamman yön putkeen metsässä teltassa yöpyen, kun aamuisin henki on höyrynnyt kylmässä ilmassa. Nyt tarkoituksena oli viettää tropiikissa sijaitsevassa bungalowissa ja uima-altaalla päivä ilman sähköä. Eiköhän me hengissä selvitä.

Hiljaisuuden päivä valkeni aurinkoisena, kun muuten täällä Nusa Lembonganilla on satanut kuluneet päivät. Meillä päivä ei ollut niin hiljainen, kahden lapsen perhe kun olemme. Mutta muuten oli samettisen hiljaista. Hassua, miten paljon ääntä sähkölaitteista, lampuista ja tiellä huristelevista skoottereista lopulta tuleekaan. Nyt ei kohissut edes altaan puhdistuslaitteet tai bungalowimme pikkujääkaappi.
Majapaikkamme on muutaman bungalowin resortti, jossa meidän lisäksemme hiljaisuuden päivää vietti kolme muuta seuruetta. Se oli kummallista. Nusa Lembongan ei ole sellainen paikka, johon tullaan hengailemaan hotellille. Siinä me siis kaikki vain tapoimme aikaa yhteisymmärryksessä ja hiljaisuudessa. Lököilimme altaan aurinkotuoleissa ja vaihtelun vuoksi välillä altaan säkkituoleissa. Luimme kirjoja ja hymyilimme toisillemme ”tässä sitä ollaan, kun ei muutakaan voida” -hymyä, jos katseemme kohtasivat.

Majapaikassamme oli muutama henkilökunnan jäsen paikalla, ja he laittoivat meille kaasukeittimillä ruokaa. Meillä oli pikanuudeleita pommisuojavarustuksessamme, joten siihen tarvitsi vain lämmittää vettä. Pulahdimme välillä altaaseen ja mies sekä lapset maalasivat vesiväreillä. Teimme kuntopiirin buongalowimme patiolla miehen johdolla ja pesimme sen jälkeen kainalomme vesipulloista säästeliäästi vettä kaataen.

Netitön aika on upeaa ja tarpeellista, mutta nyt totta puhuen olisi ollut paljon pientä sälää odottamassa hoitamistaan siellä internetissä. Siksi kai olin turhan levoton päästäkseni oikeaan tunnelmaan ja kyetäkseni nauttimaan hiljaisuudesta. Turistin ymmärtämättömyydellä join oluen, vaikka eipä sitä taskulämmintä kaljaa varsinaisesti nautinnoksi voinut kutsua.
Aurinko alkoi laskea kuuden jälkeen, ja me kaivoimme taskulamput esiin ja ryhdyimme iltapuuhiin. Ulkona hampaita pestessä vielä näki jotain, mutta sitten ympärille laskeutui hiljainen pimeys.

Lapset nukahtivat äänikirjaa kuunnellessa, minkä jälkeen me miehen kanssa luimme hetken kirjojamme taskulampun valossa kuin Viisikossa ikään. Eväitäkin olisi ollut, mutta ajatuskin niiden rapistelusta esiin väsytti paahtavassa auringossa kulutetun päivän jälkeen liikaa. Lakana liimautui hikisenä selkään, sillä ilmastointi tai tuulettimet eivät tietenkään toimineet ja ulkona oli sadepäivien jäljiltä liikaa hyttysiä, että ovia olisi voinut pitää auki. 

Kello taisi olla 19.30, kun sammutin taskulampun, käänsin tyytyväisenä kylkeä ja tipahdin hikisenä uneen.

Aamulla heräsin päivään, jolloin suihkusta tuli vettä, sähköpostissa odotti yli 50 lukematonta viestiä ja repun pakattuaan sai lähteä skootterilla saaren seikkailuihin. 
Työelämä

Omat Unelmahommani – mitä ne minulle merkitsevät?

Postaus sisältää *-merkittyjä affiliate-linkkejä

Huomenna se ihan virallisestikin ilmestyy, kirjani Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät*. Kertakaikkisen mahtavaa! Koska huomenna Balilla vietetään Hiljaisuuden päivää (kerron siitä lisää myöhemmin, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että saarella ei ole auki tai toiminnassa mikään, ei myöskään sähköt ja sitä myötä wifit), fiilistelen asiaa hieman etukäteen.

Itse elän tällä hetkellä tehden unelmahommiani. Minä, läppäri ja tarinat. Mutta mitä unelmahommat minulle tarkemmin ottaen tarkoittavat?
Itselleni tärkeintä tällä hetkellä työelämässä on vapaus. Se että voin itse määritellä työaikani, valita työtehtäväni ja tehdä työpisteeni minne tahansa, jossa vain sähköt ja nettiyhteydet pelaavat. Se on muuten aika paljon isompi unelmaduunin määre kuin itselläni oli vielä 10 vuotta sitten, kun opiskelujen alkuvaiheessa lähinnä toivoin, että olisi edes jotain oman alan töitä sen verran, että hengissä selviää.

Hemmetin kovalla duunilla, pienillä ihmeillä ja tärkeillä kohtaamisilla nyt ollaan kuitenkin tässä. Unelmahommat ovat osaltaan mahdollistaneet perheellemme talven Balilla, mutta työni ansiosta myös se ihan tavallinen arki Suomessa on leppoisampaa. Minun ei tarvitse juosta kellokortti taskussa päiväkodin, työpaikan ja kodin väliä tai istua koko päivää konttorissa silloin kun mies viettää keskelle arkiviikkoa osuvia vapaitaan. Eletty on sellaistakin elämää, ja siksi arvostan vieläkin enemmän mahdollisuutta järjestää rauhallisia aamuja ja perheen yhteistä aikaa.
Unelmahommissa kaikki mitä teen, on minulle. Vaikka työstäisin projekteja, joista ei tällä hetkellä vielä irtoa rahaa, senkin kaiken teen itselleni. Jokainen puserrettu työ, näppäimistölle tanssinut teksti ja timantiksi hiottu projektisuunnitelma on tehty itselle. Voin itse ammentaa siitä kaikesta, jos en nyt, myöhemmin.

Ihmiset ovat erilaisia, ja siksi unelmahommatkin ovat erilaisia. Yksi asia niitä monesti kuitenkin yhdistää. Se on merkityksellisyys. Ihminen nauttii työstään, jos kokee sen olevan merkityksellistä.

Minä en pelasta ihmishenkiä ensiavussa, anna rokotuksia kehitysmaissa tai taistele omien ja äänestäjieni arvojen puolesta eduskunnassa – mikään näistä töistä ei olisi minua varten, enkä minä niitä töitä varten – mutta koen silti tekeväni merkityksellistä työtä. Tarinoilla(kin) muutetaan maailmaa, liikautetaan jotain ihmisissä ja jos ei muuta, tarjotaan pieni hengähdystauko keskellä ruuhkaista arkea.
Minulle unelmahommat ovat myös luovuutta. Sitä, että saan maalata maisemia ja tuntemuksia kirjaimin, tallentaa hetkiä kuviin ja välittää muiden totuuksia maailmasta. Jos en saisi sitä tehdä, se kaikki kerääntyisi sisälleni ja lopulta sairastuttaisi. Työ on minulle myös hyvinvoinnin ylläpitämistä, vaikka välillä on pitänyt siinäkin ottaa pohjakosketuksia, kuten te tiedättekin.

Tällä hetkellä päätyöni on tämä rakas blogini. Oma yhden naisen yritykseni ja mediani, jonka ympärille muut työkuvioni ovat versoilleet sitä mukaa, kun olen jättänyt vanhoja hommia työpaletista pois. Unelmahommissa-kirjaakaan tuskin olisi nykyisessä muodossaan tehty, jos en olisi sinä harmaana joulukuun iltana vuonna 2011 kirjoittanut ensimmäistä Lähiömutsin blogipostausta.
Uusiakin unelmia on, sellaisia, joiden toivon konkretisoituvan hommiksi hieman myöhemmin. Toivoisin voivani opiskella valokuvausta. En täysipäiväisesti, mutta alkuun vaikka muutaman intensiivikurssin verran. Minulla ei ole koneellani edes ainuttakaan kuvankäsittelyohjelmaa. Ne muutamat medianomi-koulutukseen kuuluneet kuvankäsittelykurssit ovat unohtuneet, kun niitä ei silloin heti aktiivisesti käyttänyt työssään. Kuvaus kiinnostaa nyt valtavasti. Tahtoisin oppia, oivaltaa ja ymmärtää sitä paremmin.

Toivoisin työpalettiini jatkossakin kirjaprojekteja. Satukuvakirjan käsikirjoitusraakile on valmiina, ja toivoakseni siitä aukeaa jotain uutta. Naapurin rouvan kannustamana ja tuuppamana (kiitos!) hahmottelin juuri yhden vuosia päässä muhineen kirjaidean paperille. Sen toteuttaminen on niin isotöinen projekti, että sen aloittamiseen tarvitaan apurahoista turvaa, joten saa pitää peukkuja, että tärppää.
Ja onhan näitä. Lapsiperheen iloinen, värikäs ja rento kasvisruokakirja. Tyylikkäästi, hauskasti ja turhia nipottamatta tehty kantamisen käsikirja kantoliinoista, -repuista ja muista kantovälineistä. Helsingin retkihelmet esittelevä tarinallinen ja vahvasti visuaalinen opus. Vertaistuellinen tietokirja raskaudesta, synnytyksestä ja ensikuukausista vauvan kanssa (näitä on vaikka kuinka paljon, mutta mielestäni tilaa olisi vielä yhdelle, sellaiselle minunlaiselleni). Lapsiperheen retkeilykäsikirja. Sitten vielä ne kaikki fiktiivisellä puolella seikkailevat kirjaideat. Huh, tekstiä tulisi monen kirjahyllyllisen verran!

Äänelläni en ole tehnyt töitä vuosien takaisen radiopätkätyön jälkeen, mutta sekin kutkuttelisi. Tahtoisin lukea satukirjoja äänikirjoiksi ja ääninäytellä animaatioelokuvissa. Podcastit kiinnostelee. Toivoisin myös voivani käyttää Lähiömutsin brändiä vielä laajemmin kuin nyt teen. Puhujakeikkoja mahtuisi kalenteriin enemmänkin. Suunnitteluyhteistyöt suomalaisten ja kanssani samat arvot jakavien yritysten kanssa saavat pelkkänä ajatuksena innostuksen piripintaan ja mielikuvituksen laukkaamaan. Haluaisin myös ehdottomasti pystyä yhdistämään työn ja matkailun vielä paremmin kuin nykyään.

Huh, tulipa haavoittuvainen olo, kun kajauttaa työhaaveensa ilmoille. Mutta sen olen oppinut, että haaveistaan kannattaa puhua ääneen. Silloin niillä on joku kumma tapa nytkähtää eteepäin.
Mutta se minusta. Kerro nyt sinä vuorostasi, miltä sinun unelmatyösi ja unelmatyöhaaveesi näyttävät!

Sitä me Satun kanssa kysellään myös Instagrammin puolella, jossa päätimme Unelmahommissa-kirjan julkaisupäivän kunniaksi polkaista käyntiin kilpailun. Idea on selkeä:

Kuvaa Unelmahommissa-kirja keskellä sinun unelmahommia – tai ylipäätään fiilistä tai tekemistä, jossa nautit olostasi – ja lataa kuva Instagrammiin. Lisää julkaisuun merkinnät #unelmahommissa #kirja @lahiomutsi @satu_reykjavik ja @wsoykirjat. Arvonnassa voit voittaa 50 euron lahjakortin WSOY:n kirjakauppaan. Palkintoja on jaossa kaksi. Arvontaan on aikaa osallistua 10. huhtikuuta 2017 asti. Mutta senkin jälkeen tykittäkää ihmeessä kirjaa ja mietteitä siitä tulemaan! Niitä on ollut iloa lukea ja katsella.

Muistathan myös alekoodin kirjaan. Adlibriksessä irtoaa koodilla unelmahommissa kirjan muutenkin edullisesta hinnasta vielä 10 prosentin alennus*. Alekoodi on voimassa 20. huhtikuuta 2017 asti.
Bloggaaminen

Totuus blogikuvista, osa 1

Perheellisellä bloggaajalla on siitä mukavat oltavat, että hänellä ihan oma innokas assarinsa. Minun tapauksessani niitä on kaksi. Kaksi- ja viisivuotiaat lapseni tahtovat ehdottomasti osallistua kaikkeen, mitä teen. Esikoinen tahtoisi minun auttamisen lisäksi jo kovasti pitää omaa blogia, mutta tähän asti sitä on kirjoitettu vain pahvista askarrellulla leikkitietokoneella.

On mukavaa voida ottaa perhe mukaan elämäänsä töitä myöten. Elää yhtä kokonaista elämää, tarkasti eroteltujen slottien sijaan. Mutta on syynsä, miksi täällä reissussa olen välillä kaivannut omaa työhuonettani, josta saa oven perässään kiinni. Koska innokkaat apurit ovat välillä täpinöissään jotain muuta kuin avuksi.
Muistatte ehkä nämä postauksen auringonlaskukuvat, joiden yhteyteen kirjoitin tarinan auringon jokailtaisesta spektaakkelista Canggussa? Alun perin ajatuksenani oli ottaa minusta yksin kuvia johonkin tulevaan syntyjä syviä -postaukseen. Kuten tuo yllä alla oleva kuva, joka olisi mitä mainion kuvittamaan jotakin vakavampaa aihetta pohtivaa postausta. Totuus laajemmin rajatussa kuvassa on kuitenkin eri.

Lapset nimittäin olivat toista mieltä kuvaussession kulusta. Jonkin aikaa koetettiin alkuperäistä suunnitelmaa. Minä seisoin koittaen näyttää eteeriseltä, vaikka samaan aikaan kuvan ulkopuolella lapset roikkuivat käsissäni kiinni, juoksivat ympärilläni hiekka pöllyten ja janosivat jotain vähän riehakkaampaa meininkiä.
Eihän siitä mitään tullut. Alkoi naurattaakin. Antaa olla rauhaisat auringonlaskukuvat, mitäs noilla. Laitetaan tanssiksi sen sijaan!
Bali

Terveiset mystisen hiljaiselta ja vehreältä Nusa Lembongan -saarelta

Saavuimme eilen Nusa Lembonganille, pikiriikkiselle saarelle vajaan tunnin matkan päähän eteläisestä Balista. Ensin matkasimme isommalla laivalla, jossa japanilaiset turistit bailasivat korvia halkovan musiikin tahdissa heti aamuvarhaisella. Bailaajat jäivät rellestämään Lembonganin edustalle ponttoneiden päälle pystytettyyn vesihuvittelukeskukseen, josta me jatkoimme matkaa keikkuvalla veneellä saaren rantaan asti.

Hyppäsimme veneestä rantahietikolle niin että hameeni helmat kastuivat. Balille ei ole täältä kuin 11 kilometriä, mutta silti meri tuntui uudelta ja entistä kauniimmalta. Se kimalteli häikäisevän turkoosina kuin merenneidon pyrstö. Isommat aallot rikkoutuivat vaahtopäiksi jo kauempana ulapalla, ja mainingit löivät kermaisen pehmeinä rantaan.
Huvitti seisoa siinä keskellä valkoista hiekkarantaa kahden matkalaukkumme kanssa. Rimowamme näyttivät suurikaupungin vilinää henkivine ulkomuotoineen olevan vähän eksyksissä palmupuiden alla. Rinkat ja kevyemmät kantamukset olisivat olleet siinä vaiheessa kätevämmät, mutta minkäs sille voi, että mukana kulkee nelihenkisen perheen talven koko tykötarpeisto, ja että toisen vanhemman selässä pitää rinkan sijaan olla tilaa yhdelle kantorepussa kulkevalle lapselle.

Surkuhupaisat matkalaukkumme matkasivat ensimmäisenä kahden skootterin kyydissä bungalowillemme. Sen jälkeen perässä tulimme me. Majapaikkaamme johtava tie on niin huonossa kunnossa, että skootteri tuntui luistelevan irtokivien päällä kuopasta toiseen. Pidin kiinni kuljettajasta ja yritin myötäillä töyssyjä samalla kun varoin tien ylle kurottelevia puidenoksia.
Saari on pieni ja hiljainen. Jopa mystisen hiljainen. Metsä pursuilee vihreänä kaikkialla, ja lintujen ja meren luoman äänimaton rikkoo vain silloin tällöin skootterin pärinä jossain kaukana. Saapumispäivänämme saarella oli myös seremoniapäivä, mikä on voinut luoda hiljaisuusilluusiota. Netti toimii juuri ja juuri, ja tätä kirjoittaessani se on ollut poikki koko saarelta jo yli 12 tunnin ajan. Että jos minusta ei kuulu tulevien päivien aikana tavanomaiseen tapaan, ei huolta (äiti), syy on todennäköisesti netissä.

Lembonganilla kosteus tuntuu aivan kelluvan ilmassa. Olen melkein varma, että jos kameralla ottaisi hidastetun videon, voisi nähdä, miten ilmankosteuteen voi piirtää. Vähän samalla tavalla kuin tähtisädetikuilla voi kirjoittaa pimeyteen, kun kuvan ottaa pitkällä valotusajalla. Sadekauden pitäisi olla ohi, mutta koko yön satoi ja ukkosti niin kovin, että bungalowimme tiilikaton ropinana ja räiske piti koko matkaseuruettamme hereillä. Nyt päivällä sade vain jatkuu, eikä missään taivaanrannassa näyttäisi olevan viitteitä selkeämmästä säästä.
Vielä eilen aurinko jaksoi puskea säteensä läpi taivaalle hiljalleen kertyvistä pilvistä. Kävelimme bungalowiltamme alas rantaan pientä metsäpolkua pitkin. Ympärillä velloi metsän ja mätänevän maan tuoksu niin voimakkaana, että teki mieli vetää paidanhelmaa nenän eteen. Polun reunamat olivat surullista nähtävää. Roskaa lojui joka puolella röykkiöittäin, ja metsän mehevään tuoksuun liittyi roskien pistävä haju. Hengästytti.

Humpsahdimme yllättäen metsäpolulta pienelle rantakaitaleelle. Läikehtivän meren ääressä oli pieni puolikuun muotoinen valkohiekkainen ranta, jota reunusti kaksi rähjäistä kioskia ja pari surfilautavuokraamoa. Keskelle rantaa oli kiskottu muutamia värikkäitä veneitä, joiden ympärillä kirmaili laumallinen koiria; jokunen täysikasvuinen koira ja ainakin kaksi poikuetta pentuja. Ne temmelsivät hiekka pöllyten ja varoivat meitä. Yhdellä mustalla pennulla oli kuitenkin muuta mielessään.
Se katseli tyynenä, kun levitimme sinisen vilttimme hietikolle ja kaivoimme lasten rantalelut repusta. Kun olin istuutunut viltille, se lampsi muina koirina ihan kiinni kylkeeni ja paiskasi maate. Olen pitänyt koirakuumeilut ja muut hölmöydet onnistuneesti pois mielestäni ja sydämestäni, mutta nyt jotakin liikahti. Olin heti samalla aaltopituudella koiran kanssa. Tai Nusan, kuten mies sen nimesi.

Nusa makaili kintut oikoisenaan niin rennosti, että tunnistin siinä jotain itsestäni. Kun muut pennut painelivat menemään suuna päänä, Nusan silmissä oli itsevarmuus ja viisaus. Se ei alistunut rannan koirakingin uhittelulle, mutta ei myöskään rähissyt sille takaisin. Kunhan oli lungisti, omana itsenään. Rapsutin Nusan harvakarvaista pentumasua ja koitin samalla kylmästi pitää sydämeni suljettuna. Ei ihan onnistunut.
Nusa jäi rannalle häntää heiluttaen, kun lähdimme etsimään viereiseltä rannalta illallispaikkaa. Vastaan tuli tyylikkäitä lounge-ravintoloita, jotka tuntuivat upottavine tuoleineen ja pehmeine musiikkilistoineen kuin väärään tarinaan copy-pastetuilta. Me istuuduimme hiljaisen ravintolan nariseviin puutuoleihin ja tilasimme nasi gorengit ja curryt.

Lusikoimme paistettua riisiä suihimme. Jostain kaukaa kuului kai temppelistä kantautuva musisointi; rytmikkäästi helkkyvää ja kilkkuvaa musiikkia, joka on jo koodattuna jonnekin sydämeni taakse muistuttamaan ikuisesti tästä talvesta Balilla. Aurinko laski horisonttiin, ja jaksoi antaa meille pienen pilkahduksen purppuraista auringonlaskushowta, kunnes vedestä raskaat pilvimassat vyöryivät eteen ja pimensivät maiseman lopullisesti.
Työelämä

Ensimmäiset kommentit Unelmahommissa -kirjastani + alekoodi

Postaus sisältää *-merkittyjä affiliate-linkkejä

Esikoisillani näyttäisi olevan kiire maailmaan. Ensimmäinen lapseni syntyi ennenaikaisena, ja yhtä malttamaton näemmä on myös kirjaesikoiseni. Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät -kirja* on rynninyt painotuoreena kauppoihin, vaikka varsinainen ilmestymispäivä on vasta ensi viikolla.

Kirjailijakollegani Satun ja minun tarinallinen vertaisopas Unelmahommissa löytyy nettikauppojen lisäksi laajalti jo kivijalkakirjakaupoistakin. Kirja on alkanut myös kolahdella ennakkotilaajien postiluukkuihin. Oletteko jo ehtineet saada omanne?
Minä en saa kirjaa käsiini vielä viikkohin (syy on toki trooppisen ihana). Onneksi fyysisen kirjan lisäksi Unelmahommista voi inspiroitua ja hakea ajatuksia BookBeatin puolella, jonne toivottavasti saadaan lukuversion lisäksi äänikirjakin jossain vaiheessa etenkin ruuhkavuosissa suhaavien riemuksi. Sähköisenä kirjan saa ahmittua myös Google Playstä. Pian se ilmestyy myös Elisa Kirjan, Suomalainen.comin ja Applen iBooksin valikoimiin.

Sitä mukaa kun kirja on löytänyt lukijoiden käsiin, sitä mukaa on alkanut myös tipahdella ensimmäisiä kommentteja kirjasta. Ja voi että, miten mahtava fiilis niistä on tullut! Perhoset laittavat vatsassa tanssiksi, sormenpäitä kihmelöi ja hymy nykii itsensä huomaamatta korviin asti. Katsokaa nyt näitä:
”Tunnen muutoksien tapahtuvan jo solutasolla elämässäni.” Sari Veikkonen Instagram-tilillään.

”Tämä on yksi niistä kirjoista, joita tänä keväänä olen kaikista eniten odottanut! ”Tee itsellesi työ siitä mistä pidät” – rakastan tätä jo nyt! ” Ja myöhemmin kommentti: ”Luin ekat 100 sivua ja tämä tosiaan on 100.Emmi Nuorgam Instagram-tilillään.

”Vihdoinkin kirja, jota tämä keskittymiskyvytön ihminen jaksaa lukea. Mahtava kirja!” iamlittleemma Instagram-tilillään.

”Kolmasosa tuli jo eilen luettua ja yksi pieni ajatus kasvoi vähän isommaksi samalla (mutta jäi vielä hautumaan) – älyttömän hyvää ja inspiroivaa tekstiä!” Yksi pieni lukupäiväkirja Insgaram-tilillään.
Vau! Tämä juuri on kaikessa kirjoittamisessa parasta. Pystyä liikauttamaan lukijassa jotain, inspiroida, laittaa ajattelemaan. Tönäistä vähän eteenpäin ja antaa ymmärrystä sekä tietoa. Vaikka Unelmahommissa on kategorisoitu tietokirjaksi, se on myös – kirjoittajansa lahjomattoman mielipiteen mukaan – koukuttava lukuelämys ja tarinallisuudessaan viihdyttävä.

Tarina kun on se kaikista tärkein, ja jokaisella tarinalla on alkunsa. Toivottavasti moni saa sysäyksen, alun tai tärkeän luvun omaan tarinaansa Unelmahommissa-kirjasta.

Ja hei! Painolämpimäisten kunniaksi sain teille käyttöönne alekoodin unelmahommissa, jolla saa jo valmiiksi edullisesta Adlibriksen kirjahinnasta 10 prosentin alennennuksen*! Koodi on voimassa 20. huhtikuuta saakka.
Bali

Kun lapsilta loppui piirustuspaperi kesken

Reissaaminen on hyvä muistutus siitä, miten vähällä tavaralla ihminen pärjää. Meillä on neljäksi kuukaudeksi mukana kaksi matkalaukkua, joista toinen oikeastaan täyttyi alun perin vain paksummista vaatteista lentokonematkoja varten sekä kosmetiikasta ja kirjoista. Jälkimmäisiä alkaa olla jäljellä alle 10 prosenttia alkuperäisestä. Kirjojen kanssa pitää himmailla ja naamaan levitän samaa rasvaa kuin jalkoihinkin.

Lapsilla on aika kivasti leluja mukana. Toisen matkalaukun puolikas täyttyy niistä; värityskirjoista, poneista, kynistä ja pensseleistä, pikkuautoista, hiekkaleluista, satukirjoista ja peleistä . Silti siinä on vain murto-osa leluista, kirjoista ja peleistä, joita kotona on. Toki tekemisen ja tylsyyden perään on naristu täälläkin, ja toisinaan on haikeana muisteltu kotona odottavia leluja. Mutta kun elämä on suurimman osan ajasta ulkona, kummasti sitä tekemistä löytyy ilman varsinaisia lelujakin.

Kukkapuskassa voi kuopsuttaa maata ja pudonneista lehdistä ja kukkasista voi keittää soppaa. Jokaiseen puuhun on kiivettävä ja kivikkoon muodostuu nopeasti temppurata. Pihassa kimmeltävä uima-allas ei ole yhtään pöllömpi sekään. Ja kun hiekkalaatikko on kokonaisen rannan kokoinen, hiekkakakkumateriaali ei lopu ihan heti. Simpukkakokoelmaa voi päivittää näkinkenkäetsinnöissä, ja meren kanssa voi leikkiä hippaa.

Lapset ovat tällä reissulla myös laittaneet kynät ja pensselit sutimaan, ja taideteoksia syntyy sellaista vauhtia, etteivät paperivarastot meinaa pysyä perässä. Vaikka olemme ostaneet pienen vihkosen paperia lähes jokaisella kauppareissulla, eräänä päivänä paperi pääsi loppumaan kesken kaiken. Eipä hätä asian kanssa ole kummoinen täällä tropiikissa. Kyllä sormivärimaalareille aina löytyy paljasta pintaa maalattavaksi!
Australia

Lähiöelämää Australiassa

Hotellimme Australiassa sijaitsi esikaupunkialueella South Perthissä. Kotoisasti kutsuttuna lähiössä siis. Se oli vähän pakkorako, sillä majapaikat kotimajoituksista hotelleihin olivat törkeän hintaisia, etenkin kun oli matkassa Balille mitoitetulla budjetilla. Päädyimme siis hivenen kämäiseen perushotellin keskustan laitamilla.

Vaikka hotellista en pitänytkään, sen sijainti oli lopulta mainio. Lähiömutsi on aina lähiömutsi, myös Australiassa. Oli kotoisaa asua varttitunnin bussimatkan päässä keskustasta, suloisien ja littanoiden aussiomakotitalojen keskellä. Koska muita turisteja ei Perthissä noin muutenkaan erityisemmin ollut, pääsimme livahtamaan kuplaan, jossa olimme kuin paikalliset ikään.
Ensimmäisenä löysimme kaupungin leikkipuistot. Balilla sellaisia ei ole, joten jopa minä leikkipuistoangsteineni nautin niistä. Viltti puiston viereen levälleen ja lapset kirmailemaan leikkipuistoon – mikä ihana konsepti! Etenkin kun ei ensin tarvinnut kaivaa loskaista lunta keinun alta, että lapsi pääsee keinumaan tai pukea koko seurueelle vedenpitävää naparetkivarustusta.

Sitä paitsi leikkipuistoissa oli variaatioita. Lempparimme oli puisto, jossa oli erilaisia jättimäisiä ja säänkestäviä musisointivälineitä. Miehen oli myös helppo sujahtaa koti-isärooliin australialaisittain. Mä kirjoitin aamupäivät miehen ollessa lasten kanssa puistossa, minkä jälkeen tehtiin myöhäiset lounastärskyt johonkin ravintolaan. Lapsille löytyi helposti kavereita, ja mieskin sai muista vanhemmista seuraa "hiekkalaatikon reunalle".
Tulikin olo, että australiassa olisi helppo sujahtaa elämään tavanomaista arkea. Vaikka Perth on kaukaisin paikka, jossa olemme käyneet, fiilis oli tuttu ja helppo. Tuntui, että siellä olisi helpompi kerätä ympärilleen mielekäs harrastuskimara, ystäviä ja arkirutiineita. Välillä ihan unohti, että olimme maapallon toisella puolella, kunnes läheisestä puusta lehahti lentoon laumallinen valkoisia kakaduja tai törmäsi iltakävelyllä lähisaaren kenguruihin.

Muistutus maan erilaisuudesta tuli myös silloin, kun leikkipuistossa luikerteli käärme – kuulemma myrkyllinen sellainen – ja kun kaupungin käärmepyydystäjä tuli siirtämään käärmettä parempaan paikkaan. Muutenkin moni asia oli nurinkurinen. Australiassa pystyi aistimaan lähestyvän syksyn, kun suomessa samaan aikaan fiilisteltiin arasti lähestyvää kevättä. Sanomalehden lentotarjoukset näyttivät hullunkurisilta. Balille pääsee edestakaisin parilla satasella, mutta matkasta Lontooseen pitää pulittaa reilusti päälle tonni. Paikalliset joutsenet olivat mustia.
Jos mies löysi tutun rytmin leikkipuistoista, minä löysin sen kirjastosta. Istuin liian monta aamupäivää kuppaisessa hotellissamme kirjoittamassa, kunnes tajusin kirjastojen olemassaolon. Sen jälkeen matkustin aina aamuisin bussilla keskustan kirjastoon, jonne perustin toimistoni. Viikossa ”työmatkasta” ja kirjaston tutuista nurkista ehti tulla rutiini, joka hauskasti tuntui arkiselta.

Yhtenä kirjastoaamupäivänä ulkona satoi kaatamalla, ilmanpaine puhkui raskaana syksyistä tunnelmaa ja istuin koneineni kirjastossa. Ympärillä leijui turvallinen ja huumaava tuoksuyhdistelmä painomustetta ja paperia. Ihmiset tulivat sisään huppujensa uumeniin kätkeytyneenä ja vettä valuen. Laitoin silmäni kiinni ja vain nautin siitä sentimentaalisen tutusta tunnelmasta, kaukana kotoa.
Eniten meitä tuntui yhdistävän paikallisiin rakkaus grillaukseen, piknikkulttuuriin ja puistojen sekä rantojen aktiivikäyttöön. Ympäri kaupunkia – siis ihan keskustaa ja kansallispuistoja myöten – oli ripoteltuina kaasugrillejä, joita sai kuka vain käyttää ilmaiseksi. Sen kun painoi napista, ja grilli alkoi kuumeta. Ruoka oli valmiina siihen mennessä, kun grilli automaattisesti sammui.

Paikalliset käyttivät grillejään innokkaasti, emmekä me tehneet poikkeusta. Ostimme kaupoista helposti grillissä valmistettavia aineksia, lainasimme hotellista muutamat lusikat ja perustimme keittiömme ulos vähintään kerran päivässä. Se oli mukavaa, mutta myös käytännöllistä. Meillä ei yksinkertaisesti olisi ollut varaa syödä koko ajan ravintoloissa, joihin upposi kerralla helposti melkein viikon ruokabudjetti Balilla.
Siellä me siis kokkailimme paikallisten keskellä, lainasimme suolaa viereiseen pöytään ja kilisyttelimme olutpullojamme yhteishengessä. Ihmisten ystävällisyys jaksoi yllättää ja ihastuttaa päivästä toiseen. Ihan kuin Australiassa olisi jäljellä palanen 1800-luvun herrasmieskulttuuria. Suomalainen oli pökertyä ihmetyksestä, kun jokainen tervehti ja kiitti iloisesti bussikuskia, ja kun bussikuski leveästi hymyillen totesi minulle ”It's ok, don’t worry honey”, kun sekoilin matkarattaidemme kanssa tukkien koko bussinoven.

Hullunkurisinta oli ehkä se, miten kiinnostuneita meistä oltiin. Me olimme jännittäviä ja eksoottisia ihmisiä kaukaa Skandinaviasta. Hotellimme aamupalalla eräs uusiseelantilainen rouva tuli kysymään, mistä olemme kotoisin. He kun olivat seurueensa kanssa ihastuneena kuunnelleet meidän ”kaunista ja laulavaa” kieltämme. Kuullessaan kotimaamme, hän innostui: ”Oh, sinne olen aina tahtonut matkustaa, ihmeellistä! ”

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe